Kirjoittaja Aihe: Noidan käsikirja | K-11 | yliluonnollinen, fantasiadraama | osa 2/?  (Luettu 2836 kertaa)

Elyse

  • tarinatohtori
  • ***
  • Viestejä: 92
  • Kysymys on viisauden alku.
Nimi: Noidan käsikirja
Kirjoittaja: Elyse
Ikäraja: K-11
Tyylilaji/Genre: Nuorten fantasia, draama, yliluonnollinen

Yhteenveto: Puuhastelen omaksi huvikseni ja lämmitelläkseni flowssa kirjoittamisen taitoani uudelleen. Käsittelee noituutta nykyaikana Massachusettsin Salemissa, josta vaikutteet otan läheltä omaa elämääni ja osa tapahtumista on tapahtunut oikeasti. Tavoitteena osittainen omakohtaisuus ja toisaalta kirjoittaa ilman korkeita laatuvaatimuksia itseäni kohtaan. Osa yliluonnollisuuksista on siis genren turvin liioiteltuja, osa ei. Toivottavasti pystyn viihdyttämään päivääsi viimeistään tarinan edetessä pidemmälle!

Ilmestyneet luvut:

Prologi (tässä postauksessa)
Luku 1




Prologi


Oletko koskaan miettinyt, mitä noidalla voisi olla sanottavaa? Et tietenkään. Et kasvanut ajatukseen, että sellaisilla saattaisi olla paikka aivan sivistyksen sydämessä tai edes sen laitamilla. Et ajatellut, että sellaisella voisi olla ääni, sydän ja sielu. Haluja, toiveita ja pelkoja. Ihmisiä, joista välittää.

Ah, melkein unohdin, ettet uskonut ennen noitiin. Ajattelit, että ne olivat hölynpölyä ja kateellisten vanhojen vaimojen keksintöä, pakanoiden hullutuksia. On pitkä prosessi selittää, miten tästä kaikesta tuli todellista myös minulle, mutta toivon, että pysyt tarkkana.

Kerron sinulle tämän tarinan, koska syksy on tulossa. On parempi, että joku tietää, että tieto selviytyy, jos minä ja sisareni emme. Ja vaikka selviytyisimme, joudun ikäväkseni kertomaan, että olemme joka tapauksessa katoava laji.

Ennen minä olin juuri sellainen kuin sinäkin. Synnyin keskiluokkaiseen tavalliseen perheeseen arjen riitoine ja kiireisyksineen, harrastin ratsastusta ja leikin, että isona minusta tulee opettaja ja salaa tietenkin jotain suurempaa. Kuvittelin, että pahinta ja mielenkiintoisinta, mitä minulle voisi koskaan sattua olisi saada siedettäväpalkkainen työ, mennä naimisiin ja jumittua Peabodyn kaltaiseen kaupunkiin asumaan. Ajatus oli kestettävä ja käytännöllinen, mutta tietysti vain siihen asti, kunnes kaikki muuttui.

Tiedän, että olet kärsimätön ja haluat kaikki vastaukset kerralla, mutta näin on parempi. Myönnän, että aikoinaan minua olisi jännittänyt istua tässä, missä istun nyt. Suhtautua ennakkoluuloihin, pelkoihin tai jopa vihaan, jota olisin odottanut saavani kohdata, jopa sinulta. Mutta juuri nyt olen tyyni, koska olen saanut tarpeekseni vanhaa Maryä, joka ajatteli koko lupansa olemassaoloon rakentuvan toisten hyväksynnälle.

Ai niin, nimeni on Mary. Ja olen noita (jos en sitä vielä tarpeeksi selkeästi ilmaissut). On kenties vain parempi mennä suoraan asiaan, sillä minun on aloitettava aivan alusta. Nyt. Ota tämä kolikko käteesi, koska se tulee olemaan tärkeä osa tätä kaikkea. Tunnustele sitä, katso sen kuvioita. Se auttaa sinua näkemään asiat… lähempää.




« Viimeksi muokattu: 28.07.2017 17:16:15 kirjoittanut Elyse »

Arte

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 5 391
Oih! Fantasiadraama kuulostaa juuri sellaiselta jutulta, jota itse tykkään lukea erittäin paljon (kutsun sitä kevyeksi fantasiaksi). "Noidan käsikirja" on tosi simppeli ja erittäin vetävä nimi, ja ylipäänsä noitajutut kiinnostavat.

Alku olikin tosi kutkuttava, perinteinen "pilkahdus tulevaan"-prologi. Kirjoitat ainakin tämän pätkän perusteella tosi kivasti ja helppolukuisesti. Kivaa, että tässä sekoitetaan meidän maailmaa ja yliluonnollista keskenään, ihan vain koska satun itse pitämään sellaisista tarinoista varsin paljon.

Odotan innolla, mitä tarina tuo tullessaan!


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman

puhpallura

  • höpelö
  • ***
  • Viestejä: 620
  • aww ♥
Tämäpä vaikuttaa kivalta idealta! Tekstin nimi houkutteli minut avaamaan tämän, fantasiaoriginaalit kiinnostavat aina! Minusta tässä oli kiva yksityiskohta tuo, että puhutellaan noin läheisesti lukijaa ^^ teksti itsessään oli mukavan helppolukuista ja siihen oli helppo hypätä sisään.

Täällä myös yksi lukija, joka odottaa innolla jatkoa! :)
“We are only as strong as we are united, as weak as we are divided.”

Fredu

  • Luihuisnörtti
  • ***
  • Viestejä: 1 010
    • Mieleni on maalaus
Uu, mikä alku! Vähän austen- ja brontëmainen, tykkäsin aika paljonkin. Jään muiden tavoin odottelemaan jatkoa ja sitä, mitä Marylle ja Maryn sisarelle tapahtuu.
Avatar: Beauty Enchants
hiphei, hurraa, nyt ei surra! pienet on konstit nää: jos joskus täytyy huolia olla, tuntuu pahalta, itkettää, itke kyyneleet sovinnolla,
ei ne silloin sisälle jää
~*~
Hävisin pelin

Elyse

  • tarinatohtori
  • ***
  • Viestejä: 92
  • Kysymys on viisauden alku.
Fredu, puhpallura, Grazioso, Arte: Tosi kiva saada tässä vaiheessa lukijoita ja näin monisanaisia kommentteja aluntyngästäni! :) En pysty lupaamaan mitään julkaisutahdista, mutta nythetikohta pukkaisi ensimmäistä lukua. Aluksi vähän vaikeilin nimen kanssa, mutta päädyin samaan kuin tekin, eli Noidan käsikirjan olevan simppeli ja vetävä nimi.

Arte, ah kevyttä fantasiaahan tämä, totta! Harkitsen vielä, vaihdanko sen näkymään genreihin.

Elyse

  • tarinatohtori
  • ***
  • Viestejä: 92
  • Kysymys on viisauden alku.
Luku 1


Kaksi vuotta aikaisemmin. Syyskuu.

“Mary Wilkins... Mary Wilkins! Hereillä?” Luokan edessä seisovan tumman naisopettajan katse hakeutui valppaasti edessä istuvien oppilaiden joukkoon hänen suorakulmaisten silmälasiensa yli. Tunsin vastentahtoisuutta, mutta tein sen kuitenkin. Kohotin käteni ilmaan niin hitaasti, kuin oli soveliasta. Opettaja nyökkäsi suuntaani merkitsevästi ja painoi katseensa takaisin osallistujalistaan ja selasi sieltä sen seuraavan nimen: “Fai Wong! Hyvä... —Neiti Wilkins, voit laskea kätesi.” Luokka rämähti nauramaan ja tiesin hillittömien virnistysten olevan kohdistettu näennäiselle typeryydelleni. Taas sain hävetä. Pieni puna lehahti kasvoilleni ja toivoin, ettei kukaan huomaisi. Laskin käteni.

“Ei muuten, rouva Cooke, mutta nimeni ei ole Wilkins, vaan Wiggins, Mary Wiggins”, kuulin ääneni turmiokseni lausuvan. —Vähemmän naurua, nyt aavistuksen myötätuntoisempaa. “Wilkins, kyllä täällä lukee Wilkins…” hän naputti flappikansiolla lepäävää listaansa sormella, siristäen silmiään. Hän nosti ja laski silmälasejaan lähemmäs ja kauemmas, kunnes joutui lopulta alistumaan ajatukselle, että koulun laatimassa listassa oli kömmähdys: “Näyttää siltä, että meillä on sinun nimesi väärin.” Rouva Cooken katse tiukkeni hetkeksi ja levisi sitten veitikkamaiseen hymyyn: “Hmh, kappas. Sehän näyttää rimmaavan koulumme nimen kanssa. Wiggins. Higgins. Aika hauska.” Tämä oli se kammottava hetki, jona minulle valkeni, että luokanvalvojallamme tiukan ja asiallisen olemuksen takana piili myös kuiva huumori. Tästä seurasi lisää naurua ja tikahtelua. “Ei huolta, hoidan tiedot kansliaan tunnin päätteeksi”, hän totesi lopulta jämäkästi, palauttaen helpotuksekseni luokan huomion lopputunnin sisältöön.

Kesti siis kokonaista kolme minuuttia, että nimeni oli julkinen vitsi. Hieno suoritus, ajattelin heittäessäni kalenterini ja tunnilla saadut paperilappuset ja lukujärjestykset olkalaukkuuni lievällä aggressiolla välitunnin alkaessa. Olin jonkin verran jännittänyt nimiasiaa etukäteen, mutten ollut osannut kuvitella, että opettaja nostaisi sen esiin, koko luokan edessä. Äkkiä kuulin äänen takaani. “Sääliä, ei se laukku sinulle ole mitään tehnyt!” Käännyin hämmentyneenä, edelleen prosessissa sisäistää, mitä minulle oli juuri sanottu. Huomasin pojan punaisessa hupparissa, jonka hihat oli nostettu kyynärtaipeisiin ja huppu vedetty päähän. Matt Davis, jos muistin esittäytymiskierrokselta oikein. Villi tukka, pisamia, vislasi rouva Cookelle, tämän astuessa luokkaan. “Mistä tiedät, ettei vaikka olisi?” Kuulin taas itseni sanovan. Olin yllättynyt, että keksin tilanteeseen nasevan vastauksen. Poika väläytti pikaisen virneen, nappasi huolettomasti reppunsa pulpetilta ja poistui luokasta kahden muun oppilaan kanssa, jotka mitä ilmeisimmin tunsi. Huomautus oli ollut jotakuinkin viaton, mutta tunsin silti itseni typeräksi.

Näin alkoi ensimmäinen luokanvalvojantuntini Higgins High Schoolissa. Olin jännittänyt päivää enemmän kuin suostuin myöntämään kenellekään. En pitänyt ajatuksesta, että minua oltaisiin katsottu säälivästi tällaisella askeleella elämässäni. Olin siirtymässä opiskelemaan seuraavalle koulutusasteelle, en töihin Valkoiseen taloon, joten mielestäni asiat olisivat saaneet olla helppoja. Halusin olla sopivan huoleton ja vahva tai ainakin vaikuttaa siltä. En ollut varma, oliko huoleton ja vahva normaalisti roolimallini, mutta olin päättänyt, että ainakin nyt ja erityisesti tänään se oli. Olin kietaissut vaaleat hiukseni poninhännälle, laittanut tavallista vähemmän ripsiväriä ja valinnut päälleni väljemmät farkut ja sinisen flanellipaidan.

Totuus oli, että näin jo elävin silmin, kuinka viisitoistakesäisenä minusta tulisi ensikertaa käymäni koulun silmätikku, eikä sellaiselta tieltä ollut paluuta kuin harvoin. Näin, millaista kiusaaminen oli. Enkä ollut huomannut koskaan kenenkään puuttuvan siihen tarvittavalla tavalla, vaikka Peabodyn koulut mainostivat puuttumisen olevan tärkeimpiä heidän periaatteistaan. Vähän sovittelevia keskusteluita parin henkilökunnan jäsenen kanssa ja sitten oltiin taas päästy pälkähästä. Minulla ei ollut ollut sellaista ongelmaa. Ei ainakaan vakavaa. Tunsin oloni onnekkaaksi. Tällä kertaa kuitenkin siirryin kouluun, jossa minulla ei ollut valmiiksi ainuttakaan ystävää. Aiemmin heitä oli ollut muutama valittu. He aloittivat eri koulussa ja paras ystäväni Jared päätti pitää välivuoden.

Minä olin niitä onnekkaita, jotka olivat näkymättömiä, eivät juuri osallistuneet kotibileisiin, olivat kiltisti tunnilla. Ja kertakaikkiaan yllättävän usein unohdettiin. Olin kaikin tavoin keskinkertainen. Siksi en voinut uskoa löytäväni sinä aamuna itseni toivomasta, että olisin taas näkymätön, sillä haaveeni olivat yleensä päinvastaisen suuntaisia, mutta aiemmassa koulussa en ollut osannut pelätä kiusatuksi joutumista.

Hakeuduin välitunnilla monen muun oppilaan tavoin ensimmäisenä lokerolleni, jolle olin saanut tunnusluvun rouva Cookelta. Olin varannut edellisenä iltana mukaani valokuvia ystävistäni ja lemmikkikilpikonnastani Augustusista, mielestäni suloisia ulkomuodoltaan oikeaa kimalaista jäljitteleviä uusia magneetteja ja muutaman tyhjän tavallisen vihon. Asettelin vihot huolella lokeron perälle ja aloin kiinnittää valokuvia oven sisäpuolelle. Virnistin niille itsekseni. Lähes kaikki olivat ystäväni Noman ottamia kuvia kesän ajalta, joista suurimmassa osassa näytimme kameralle typeriä ilmeitä kaveriporukan voimin.

“Melkoinen friikkikokoelma, senkin likainen stalkkeri”, aivan oikeaan korvaani ilmestynyt ääni totesi ja jatkoi madaltaen ääntään “—Kiinni jäit”. Säpsähdin niin, että kolautin käteni lokeron reunaan. Siitä kajahti ilmoille ontto pamaus ja kesti shokista toetessa noin kolme sekuntia, että tunnistin puhuttelijan identiteetin.

“Sydämeni hypähti varmaan otsaan asti, törkimys!”, suhahdin esittäen niin kiukkuista kuin sillä hetkellä satuin osaamaan. Käännyin kannoillani ja minua tervehtivät harmaat, mutta iloiset, tummilla silmänalusilla reunustetut nuoren miehen uteliaat silmät: “Saahan sitä tulla katsomaan, miten paras ystäväänsä pärjää ensimmäisenä koulupäivänään.” Vapautin otsani syvästä kurtistuksesta ja hymyilin leveästi hieroen kipeitä rystysiäni. Heittäydyin villisti Jaredin kaulaan, joka vastasi halaukseen itse hieman rennommin.

Jared oli ärsyttävän pitkä, siinä missä itse olin mielestäni malliesimerkki maahisesta. Viime kesänä alkanut venähtäminen oli uurtanut mukanaan hänen kasvoihinsa hymyrypyt, jotka saivat hänet vaikuttamaan vanhemmalta kuin olikaan. “Miten pääsit tänne? Sinun ei pitäisi olla täällä”, kysyin vaivihkaisella äänellä, kun Jared alkoi pörröttää tukkaani, johon vastasin samalla mitalla takaisin. Epäilin, että loimme käytävällä jonkinlaisen shown, mutta Jaredin kanssa en jaksanut olla niin tarkka.

Olimme tunteneet alakoulusta asti, sillä Jaredin ollessa vanha naapurini, vanhempiemme mielestä oli ollut hyvä idea tutustuttaa sosiaalisesti kömpelöt lapset toisiinsa. Lukuisista tyhmiksi tuomituista vanhusten keksimistä ideoista tämä oli sattunut toimimaan. Jared kohautti hartioitaan: “Paljon uusia oppilaita. Täydellinen ajoitus. Pari savupommia.” Pyöräytin silmiäni ystäväni loputtomalle tavalle vääntää kaikesta vitsiä: “Vakuutan, että tämä on tähän mennessä ollut päiväni kohokohta.”
“Parempi pysyä sellaisena. Muuten meidän on valitettavasti erottava.”
“Voitko murjoa noita vitsejäsi vähän hiljempaa? En halua, että puolet koulua luulee meidän olevan pari jo tänään.” Tiesin, että olimme läheisiä ja että kaikki halusivat tahallaan tai tahattomasti aina käsittää tilanteen niin, että seurustelimme. Me näytimme usein yhdessä ällöiltä, se oli “juttu”. Juttu, jonka valitin aina estävän minua löytämästä itselleni seurustelukumppania.

Vietimme välituntini yhdessä, jutellen enimmäkseen kuluneesta kesästä. Jared, joka oli nyt kokoaikaisesti töissä isänsä kalastustarvikeliikkeessä kertoi olevansa enimmäkseen tylsistynyt. Firmalla ei mennyt kovin hyvin ja asiakkaita riitti päivien mittaan harvakseltaan. En ollut varma, olinko kateellinen. Oli helppoa sanoa, että olisin ollut Jaredia luovempi tekemisen keksimisessä tyhjille hetkille, mutta tiesin, mihin Jaredin isän firma oli menossa ja heidän taloutensa oli jo valmiiksi huterassa kunnossa. Vaihdoin puheenaiheen nopeasti  mukavampaan. “Aiotko käydä tervehtimässä Bettyä, Nomaa —ja Williä myös?” Noma ja Betty olivat jatkaneet Peabody High Schooliin ja Will puolestaan kaukaisempaan Peabody Veterans Memorial High Schooliin, kukin omista syistään. Vanhempieni mielestä oli hyvä idea mennä Higginsiin, koska isovanhempani olivat käyneet koulun ja se sijaitsi lähempänä kotiamme kuin kolme muuta paikallista vaihtoehtoa.

Jared heristi päätään: “Ei viitsi polkea niin kauas. Pitää ehtiä takaisin liikkeelle kahdeksi. Ei sillä, että kukaan välttämättä huomaisi, vaikka myöhästyisin tunnin, pari. Ja itse asiassa, kun nyt otat puheeksi… Olen poissa vuorosta nytkin.”
“Jared!” tiuskaisin ja pukkasin tätä nyrkillä käsivarteen. Jared puolustautui: “Ripustin oveen PALAAN PIAN -kyltin” ja levitteli käsiään, räpytellen viattomasti silmiään.

Silloin välituntikello soi ja tein ystävälleni selväksi, etten aikonut myöhästyä hänen takiaan. Hyvästelimme toisemme. Luokkaan palatessa hymyilin, mutta ilo unohtui nopeasti. Toinen suuri pelkoni syksyn alkaessa oli, että erkaantuisin vanhoista ystävistäni tai että he erkaantuisivat minusta. Jaredin vierailu toi minulle lohtua, mutta sitten taas… kohtaaminen korosti minulle yhä voimakkaammin, etten tuntenut Higgins High Schoolista ainuttakaan oppilasta itseni lisäksi.

Toisella tunnilla meille esittäytyi koulun opinto-ohjaaja, joka laittoi meidät täyttämään kyselykaavakkeita ja tiedusteli sitten, mitä odottaisimme tulevalta kouluajalta. Ryhmään oli sekoitettu freshmen-luokat 9D ja 9F, joista jälkimmäiseen itse kuuluin. Hänen nimensä oli herra Hinton, joka oli rouva Cookeen verrattuna olemukseltaan rauhoittavampi. Herra Hinton esitti asiat polveilevaan tapaan niin, että ne olivat kuulostivat oppilasyleisölle joko tavallista mielenkiintoisemmilta tai kuolettavan tylsiltä. “—Joten miten koette koulun palvelevan teitä yksilöinä?”

Kysymystä seurasi ontto hiljaisuus. Sen rikkoi ääni. Kuulosti, kuin jotain kovaa olisi pyöritetty pulpetilla. Pian sen jälkeen, kun se loppui alkoi ääni taas uudestaan.

“Tyttö harmaassa paidassa takana. Mikä sinun nimesi on?” Herra Hinton esitti kysymyksen. Luokan katseet kääntyivät yhtäaikaisesti katsomaan, kuka oli uskaltanut uhmata hiljaisuutta. Pulpetissa istui oppilas, jolla oli ja maantien värinen rennosti hiuslenkistä roikkuva tukka, nenäkoru ja mustat piikikkäät korvarenkaat. Hänen sormiensa välissä oli suuri ruostunut kolikko, jolla oli hetkeä aiemmin kaikesta päätellen leikitellyt äänekkäästi. Hän tunki kolikkonsa neuleensa taskuun kuuliaisesti vastatakseen opinto-ohjaajan kysymykseen.
“Amy.”
“Mitä ajattelet koulusta?”
“Hanuristahan se on.” Luokka rehahti nauramaan, johon Amy levitti kätensä haastavaan sävyyn herra Hintonille, ennen kuin tämä ehti vastaamaan tälle mitään: “—Rehellinen vastaus.”
“Mitä sitten teet Higgins High Schoolissa?”
“Opiskelen, että saan enemmän fyrkkaa tosimaailmassa, kai sitten.”
“Eikö koulu ole tosimaailmaa, Amy?”
“Yli puolet porukasta on hormoonihuuruissa ja kuvittelee itsestään isoja, onko se sitä tosimaailmaa.”

Amy oli voittamassa luokan nopeasti puolelleen myös herra Hintonin hymyillessä mukana. “Olet välkky tyttö, Amy. Oletko harkinnut työskentelyä viihdealalla?” Tähän Amy ei vastannut mitään, tunki kätensä vain syvemmälle taskuihinsa ja hymyili kummallisesti. Kun herra Hilton vaihtoi aihetta, olin aika varma, että näin Amyn sanailevan äänettömästi huulillaan “Pervo” tämän käännetylle selälle. Lopputunnin menimme tutustumisleikkejä oman luokkamme kesken.

Tunnin aikana en kokenut syventäneeni ainuttakaan tuttavuutta, mutta Amy oli kiinnittänyt huomioni itsevarmalla esiintymisellään. Samalla tuntui, kuin hän oli jättänyt vastaamatta kysymyksiin täysin oikeat ajatuksensa. Koin ärtymystä tämän epäkunnioituksesta herra Hintonia kohtaan. Oli tunneilla tylsää tai ei, erityisesti minulle opiskelurauha teki niistä siedettäviä. En kokenut itseäni hikipingoksi, mutta tiesin opiskelurauhan vain olevan juttuni, jotta kykenin ylläpitämään keskinkertaiset arvosanani keskinkertaisina.

Silti luokasta lähtiessä huomasin harmittelevani, etten ollut Amyn kanssa Higginsissä samalla luokalla. En osannut kuvitella itseäni hänen ystäväkseen, mutta joitakin oppilaita oli aina ollut mielestäni mielenkiintoisempaa “seurata” kuin toisia. Hän tuntui vievän vahvan ja huolettoman asteelle, jota en ollut aamulla kouluun lähtiessä osannut kuvitellakaan.
« Viimeksi muokattu: 28.07.2017 15:15:14 kirjoittanut Elyse »

Arte

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 5 391
Olipa kiva kun jatkoit näin nopeasti. (:

Ensimmäisessä luvussa ei selvinnyt paljoakaan! Tällä hetkellä tuntuu, että Amy liittyy jotenkin prologissa mainittuihin noita-juttuihin, mutta saa nähdä. Tämä oli kyllä tosi tyypillinen nuortenkirja-aloitus - aloitetaan uudessa lukiossa, jossa ei tunneta ketään. Mutta varmasti Mary tutustuu pian tyyppeihin ja tapahtumat alkavat rullata! Odotan mielenkiinnolla fantasia-pätkään pääsemistä.


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman

Gernumbli

  • ***
  • Viestejä: 239
  • Sisimmässään pieni kiusankappale
    • Tekstit
Hei! Jokin tässä kiinnostaa, vaikka päähenkilö vaikuttaakin välillä melko ärsyttävältä ja "uusi alku" on aika tyypillinen. Toisaalta eihän se mitään haittaa. Odotan kyllä kans fantasiaa ja pidän siitä, että se tulee mukaan jo aika alussa (ajatustenlukua ja omituisesti ääntäviä kolikoita). Jään seuraamaan, kiitos tähänastisesta!
"Gnome saliva is enormously beneficial! Luna, my love, if you should feel any burgeoning talent today — perhaps an urge to sing opera or to declaim in Mermish — do not repress it! You have have been gifted by the Gernumblies!"