Nimi: Mielen taistelut
Kirjoittaja: Crownless
Ikäraja: S
Genre: Angstitus
A/N: Jotain kummallista tajunnanvirtaa pari kuukautta sitten. Loppua kohden löytyy pari virkettä PMMP:n biisistä Olkaa yksin ja juoskaa karkuun.
--
Kaikkialla oli mustaa, valkoista ja tyhjää, samaan aikaan. Jokainen esine oli menettänyt värinsä ja muotonsa, mikään ei tuntunut miltään, jokainen henkäys ja askel tuntui entistä raskaammalta mitä pidemmälle pääsi. Ja mitä pidemmälle kärsimys ylettyi sisimmässä, sitä enemmän se kulutti henkisiä voimia. Tukipilarit yrittivät tietysti pitää koko olemusta kasassa, niin ettei ihan joka ikinen päivä tuntuisi tältä niin kuin nyt, mutta se ei tuntunut enää samalta. Asenne kaipasi muutosta. Yhtä aikaa pään sisällä kaikui yllyttäviä huutoja: ”älä luovuta vielä, sinä selviät kyllä, taistele vastaan, haistata koko maailmalle pitkät” ja ”aivan sama yrittääkö vaiko ei, hän tekee sen kuitenkin mitä olen tähän asti aina pelännyt pahimmissa unissanikin, mitään ei ole enää tehtävissä, parempi olla vain yksin hiljaa ja odottaa, niin kuin aina ennenkin”. Kumpi olikaan vahvempi käsky, sitä ei tiennyt, mutta joka tapauksessa jokin sai silloin tuulta alleen ja jalat alkoivat vähitellen kantaa jonnekin muualle, pois täältä. Sitä ehkä olikin jo kaivannut. Maisemanvaihdosta, muutosta.
Ehkä molemmista huudoista otettiin vastaan hiukan sitä ja tätä, molempia kehotuksia kunnioitettiin ja lopulta päätös jätettiin oman onnensa nojaan. Koska pysyvää sitoumusta ei koskaan tähän mennessä ollut olemassakaan, ei myöskään ollut olemassa vain jompaakumpaa vaihtoehtoa, vaan molemmat huomioitiin. Askel tuntui oikeastaan siinä vaiheessa jo kevyemmältä. Maailma sai sekä haistaa pitkät, niin kaikki turhat kombinaatiot sekä kolmiodraamat kuin yhteensä koko universumi, mutta se sai tuntea myös yksinäisen sielun kidun. Yhdessä ne olivat yhtä juhlaa, elettiin suorastaan hurmoksen kaltaisessa olotilassa kun samaan aikaan painettiin täysillä eteenpäin mistään piittaamatta ja sitten kuitenkin kyhjötettiin nurkassa murjottamassa ja murehtimassa sitä kun mikään ei tuntunut miltään ja kaikki paska tuntui taas kaatuvan omaan niskaan. Jokin välitila siinä kai täytyi olla, eihän sitä muuten olisi todennäköisesti jaksanut. Katsella kun unelmat lipuvat käsistä toisen maailman ulottumattomiin, sinne minne ei kuitenkaan koskaan pääse. Siellä missä kaikki olisi kuitenkin loppujen lopuksi paremmin, kuin täällä missä jatkuvasti taistellaan elämästä ja kuolemasta, esitetään että kaikki on hyvin vaikka todellisuudessa kuoren alla piilee enemmän arpia kuin moni olisi osannut kuvitellakaan.
Sitä tuntee itsensä eheäksi aina hetkittäin, silloin kun juurikin haistattaa ihan kaikelle pitkät ja antaa olla. Ei yritäkään muistaa mitään mitä pitäisi kai osata käsitellä, koittaa vaan unohtaa ja päästää menemään, niin se olisi kaikkien osapuolien kannalta helpompi, vaikka oikeasti se ei ole niin, koska tahtoisi vain lisää ja olla jonkun omistuksessa. Huomata, kuinka joku tekee vuoksesi kaiken eikä luovuta, vaikka olisi viime metrit käsillä. Niin, ja sitten antautuu sen hetkittäisen eheytymisen tunteen vietäväksi, nautiskelee siitä (tai ainakin yrittää) aina siihen asti kunnes tajuaa, kuinka vuoristoradan vaunu lähtee vetämään väkisinkin alaspäin ja vauhti
kiihtyykiihtyykiihtyy niin lujaksi, että on pakko huutaa seis ja koittaa taas räpiköidä ylös suosta vain huomatakseen, kuinka hölmö sitä oikeastaan oli että sai taas itsensä saatettua semmoiseen tilaan. Voi miten ihanaa olisikaan
edes joskus nautiskella eheytymisestä ilman, että tiedostaa kohta jonkun taas muuttuvan ja vuoristoradan laskun alkavan. Nauraa niin että jokaisessa ruumiin solussa tuntuisi ja maailma pyöristyisi hymyistä lisää, katseet muuttuisivat kiltimmiksi eikä kukaan enää tahtoisi pahaa kellekään. Tanssia kuutamon alla ja tuntea talven kylmyys vasten ihoa, jokainen tuntemus itsessään häviäisi ja menettäisi suunnilleen järkensä kun olisi niin euforinen hetki. Sellaisia oloja sitä toisinaan kaipaa.
Sitten on taas tämä asioiden varjopuoli. Sen tunteen jotenkin aina aavistaa, jostakin se hiipii varoen esiin kuin ujo lapsi joka jännittää ensi esiintymistään suurelle yleisölle. Sitten h-hetki koittaa ja lapsi kipuaa näyttämölle, yleisö henkäisee – ihastuksesta vai kauhusta sitä ei aina tiedä – ja näytelmä alkaa. Siinä on aloitus, keskivaihe ja lopetus. Keskivaiheessa yleensä meno on hurjimmillaan, sen mukana hädin tuskin pysyy perässä. Lopussa kiitos seisoo, tai ainakin useimmiten. Varjopuolien tapauksessa ne yleensä kaatuvat komediasta tragediaksi, ja yleisö saa koettavaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kehot vapisevat järkytyksestä ja mieli tahtoisi päästää kyyneleet valloilleen, niin vaikuttavan voimakas tuo tunteita herättävä kokemus oli ollut. Mutta mitään ei loppujen lopuksi tule, tunteet eivät tahdo päästä ulos koska mieli ei usko tapahtunutta todeksi. Ei halua että asiat taas menivät niin kuin menivät, pettymyksiä pettymysten perään.
Epäiletkö milloinkaan, ettet jaksaisikaan niellä enempää
Naruasi toivot köydeksi ja pettymykset riittää riittää
Mutta lopulta, kaikkialla oli mustavalkoisen tyhjyyden lisäksi pilkahdus jotakin, joka kantoi jalkoja ja mieltä eteenpäin,
vaaksa kerrallaan, mutta kuitenkin. Se oli väriltään hopeaa ja kullanvalkoista, sitä kutsuttiin toivoksi. Hetken aikaa se värähteli ilmoilla, kunnes taas sekoittui mustavalkoisuuden elämän sekaan. Silti se antoi lohtua, se sanoi, ettei kaikki vielä suinkaan ollut tässä. Sinun täytyy vaan kestää, ihminen on luotu vahvaksi. Sillä mikään muu kuin kuopan pohjalla käyminen ja sieltä ylös nouseminen ei kieli mistään paremmin kuin siitä että henkilö on lujaa tekoa, vahvista vahvin.
