Kirjoittaja Aihe: Edes yhden kerran (turhaa kuitenkin) |K11| oneshot  (Luettu 1696 kertaa)

Nide

  • Tittelinturska
  • ***
  • Viestejä: 359
  • hukankorentoja
Nimi: Edes yhden kerran (turhaa kuitenkin)
Kirjoittaja: Nide
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Angst (& pienoinen drama)
Varoitukset: Maininta lääkeriippuvuudesta, hieman harhoja ynnä muuta
Haasteet: One True Something (genre = angst), Originaali10, Itsetutkiskelun lukuvuosi.

A/N: Tämä teksti, se on henkilökohtainen. Parempaa sanaakaan en saa mieleeni. No, kai sen huomaa haasteesta, mutta tämä on parasta mitä pystyn itsestäni hahmottamaan = loppujen lopuksi ajatusten sekamelskaa, tunteiden virtaa ja kyltymättömyyttä on miltei mahdoton jäljentää täysin. Henkilökohtaisuus voi olla haitaksi, taidan kirjoittaa liikaa tajunnanvirtamaista (kylläh, tämäkin on sellaista muttei kuitenkaan täysin) tekstiä. Sekavuus todennäköistä, mielikuvilla pelaaminen sallittua ja minä myönnän tunnistavani itsestäni tekstin tytön (no se olikin se idea, mutta).

Edes yhden kerran (turhaa kuitenkin)

Pilvet olivat tummia ja aurinko jäi niiden taa, pakkasta oli kolmisenkymmentä astetta, lunta alkoi tuiskuta tiuhempaan.  Kaukana koira haukkui kylmää, piha oli hiljainen lukuun ottamatta oksien rasahduksia tytön astellessa niiden päältä.

Siniharmaat silmät välähtivät, pupillit laajenivat ja henkäys oven auetessa ja lämpimän ilman painautuessa vasten. Ovi sulkeutui paukahtaen, lapaset lensivät korin viereen, pipo löysi tiensä patterin päälle, kengät joutuivat vinossa lattialle takin kasaantuessa myttyyn niiden päälle. Lattialle kalahti puuklappeja jotka siirrettiin pinoon uunin viereen, kissa naukaisi viereisessä huoneessa ja kuului tassujen töminää sen laukatessa tervehtimään.

Lappu oli pöydällä. Tavallinen keltainen sinisellä musteella ja kauniilla käsialalla, mutta omalla kynällä, otettu ilman lupaa.

Meillä kestää vielä sukuloimassa, ota jääkaapista ruokaa ja huolehdi eläimistä. Tulemme viimeistään aamulla. Äiti

Tyttö rypisti lapun käteensä, tuhahti vihaisena ja marssi kaapille. Ruisleipä oli lopussa, maitokannussa vain vähän, riitti hädin tuskin kahteen kahvikupilliseen. Ei kahvihumalaa sinä iltana.

Kissan naukaisu kuului uudestaan, koira havahtui unestaan hypäten alas sohvalta. Teki mieli moittia sitä, katsoa ja torua, ei sohvalla saanut makoilla, mutta äiti opetti. Viisivuotias ei ole liian vanha oppiakseen uusia temppuja.

Tietokone avattiin ja pian alkoi kuulua David Bowieta Spotifysta. Life on Mars oli yllättävän hyvä kappale. Epäpuhdas lauluääni kajahti ilmoille ja koira haukahti; se ei tainnut pitää tytön äänestä.

”Sailors fighting in the dance hall!”

Laulaminen oli hauskaa, unohti murheet, ei miettinyt enää syksyä. Syksyllä kaikki oli ollut pahaa, laulaminen tuonut pahemman (vai paremman) olon, mietteet olivat valvottaneet ja tuoneet syvemmät silmäpussit. Katseesta oli hävinnyt ilo ja elo. Psykiatri oli väittänyt kaiken johtuvan alkavasta masennuksesta, pakottanut kertomaan viiltelystä. Mistä viiltelystä? Ei ihme että ne käynnit loppuivat.

Ruskeat hiukset heilahtivat ja hän tajusi, että nyt oli hyvä aika paketoida lahjat. Idea oli hyvä, toteutus ei niinkään. Olisi pitänyt muistaa, että on surkea kaikessa mikä liittyy ompelemiseen, paketoimiseen ja teippeihin sekä saksiin. Teippirullanpidikkeellä tuli viillettyä haava, Hänen lahja tuhrittua verellä ja sakset katkaisivat liian helposti nauhan. Loppujen lopuksi paketista tuli hyvin muhkurainen, ällöttävä ja ruma.

Katkerat ajatukset valtasivat pään, ei hänelle kukaan viitsinyt ostaa tai tehdä lahjoja. Yksi vain, mutta hänkin luultavasti pakosta, paketti vaikutti kirjalta (vaikka kirjat olivat parasta mitä saattoi saada, se ei osannut ikinä valita oikeita). Toinen saisi lahjan, mutta tuskin antaisi. Kolmannella ei ollut varaa. Äiti ja isä tietysti, mutta se ei ollut sama asia.

Kofeiinikänni oli hauskaa, mutta pannussa vain puoleentoista kuppiin riittävästi. Ensimmäinen oli hyvä, hieman viileä muttei haitannut. Heti perään toinen, pystyi juomaan puolet ennen kuin kahviporot tarttuivat suuhun ja tekivät nielemisestä vaikeaa.

Tyttö sai ajatuksen soittaa ystävälle, kysyä kuulumisia ja milloin pääsisi kylään, koska joululomalla oli aikaa. Puhelin soi, kerran, kahdesti, ei vastausta. Jätti äänimerkin, pettyi ja suuttui omaan ääneensä. Epäreilua, että sönkötys tuli silloin kun ei pitäisi. Juuri kun luuli päässeensä ärräviasta eroon.

”Hei, mietin vain että, että, tuota noin. Voitko olla tännään, mulla on tajuttoman tylysää. Jos siis haluut, ei oo mikää pakko ois ollu vain kivvaa. Voisin antaa sun lahjas, mä sain muuten haavan ja ny siinä o laastarrr – laastarri, anteeks, laastari. Soita. Jouluja.”

Tuskin Hän kuitenkaan soittaisi. Ei koskaan soittanut, varsinkaan jos varta vasten kysyi, selitti vain, ettei ollut huomannut. Hylkäsi huomaamattomasti ulos porukasta, sisäpiiristä, jätti yksin mennen itse suositumpien mukaan. Toisaalta, mistä porukasta? Olivat vain he, ei ketään muita (kukaan ei välittänyt kiusatuista) ja vain yksi lupaus: ei koskaan hyljätä.

Sinne meni sekin, piti mennä oikein vannomaan, mutta eihän sitä voinut kunnioittaa, ei todellakaan. Mutta oliko se hänen syytään? Hän itse oli masentunut, erkaantunut muista ja masennuksesta päästyään muuttunut sietämättömäksi. Vittuilevaksi ja sarkastiseksi. Paitsi sellainen hän oli ollut aina, marraskuusta lähtien selvempänä. Ärsyttävä. Kerran pätemässä, aina pätemässä.

Oho, kello oli paljon, lähes yksitoista, aika meni nopeaan. Ei huomannut mitään koska ulkona koko ajan pimeää, edellispäivien kofeiinia yhä kehossa, tekemistä liikaa muttei kuitenkaan. Ei vielä voinut mennä nukkumaan, mutta auttaisiko se oikeasti? Ei, parempi olisi kuin kirjoittaisi. Tosin sekin oli takkuillut hetken, ei enää kiinnostusta, pikkuvikoja, niin kuin piirtäminenkin joka oli lohtu pimeässä, lyhty valaisten maan. Se ei saanut palata, hän ei kestäisi Sitä toista kertaa (mutta jos sydän tahtoi, jos Se olisikin parannuskeino siihen kaikkeen, lääkkeet eivät olisi enää ainoa mihin jäisi riippuvaiseksi.)

Sänky oli liian pehmeä, valo liian kirkas mutta muuten pimeä, pimeässä vaani Mörkö vaikka uskominen lakkasi ukin kuoleman jälkeen, koska ei ollut enää ketään johon turvautua Pahan tullessa. Mörkö oli kuitenkin vain väärinymmärretty sielu, vähän kuin hänkin, saattoi samaistua. Ehkä hän kuitenkin oli mörkö, aina yksin, kukaan ei välittänyt, tahtoi vain lämpöä mutta piti kestää pimeää. Talvi oli kylläkin parempi kuin muut, aina.

Vaihtui jouluaatoksi, hiljaa muttei tarpeeksi, puhelimen näyttö näytti liian selvästi kahta yöllä, seinät tuntuivat kuiskivan pyyntöjään. Kissa nukkui mieluummin lattialla, koira oven takana koska kissa, mutta kuitenkin lähellä. Kirjat olivat kaapissa, odottaen lukemista, mutta ei keskellä yötä, ikinä. Varsinkaan jos piti herätä aamulla aikaisin, kortit tekemättä, mikään ei luonnistunut kuten ennen. Päässä soivat kappaleet, seinät tuntuivat lähenevän. Onneksi kaikki lopulta pimeni.
« Viimeksi muokattu: 22.11.2014 20:07:20 kirjoittanut Nide »
sielo is kaikkee
Ava by Pyry
                               he olivat yhdessä nidepeter

Pähkinäinen

  • Viuluholisti
  • ***
  • Viestejä: 319
  • Puu © SuklaaKissa
Vs: Edes yhden kerran (turhaa kuitenkin) |K13| oneshot
« Vastaus #1 : 27.12.2012 02:21:25 »
Tällaiset tekstit ovat aina väistämättä sekavia, koska lukija ei tiedä eikä koskaan saakaan tietää samaa kuin tekstin kirjoittanut. Toisaalta on ihan mielenkiintoista lukea tällaisia, pistävät miettimään omaa elämää varsinkin niiltä osin, joihin samaistuu. Ja kun nämä jättävät paljon mielikuvituksen varaan niin minun seikkailunhaluiset ajatukseni heti muodostavat tähän taakse kaikenlaisia juonikuvioita ja saattaa jopa saada kirjoitusidean itselle, kun tällaista lukee.

Toisaalta tulee välillä kauhea olo sen suhteen, ettei voi mitenkään toisen tuskaa helpottaa. Melkein kuin tuntematon avautuisi sinulle bussissa ja nousisi sitten pois ennen kuin ehtisit yrittääkään auttaa häntä mitenkään. Ja sitten kuitenkin on vähän sellainen olo, että ei uskalla koskea jonkun tuntemattoman ongelmiin kun tuntuisi, että tulisi siten vain osasyylliseksi pahaan oloon.

Tässä on sellaisia kivoja, henkilön elämää kuvaavia mainintoja kuten kahvihumala ja harmi siitä, että toinen on ottanut kynän ilman lupaa. Tuo lause "Life on Mars on yllättävän hyvä kappale" muuten kuulosti niin siltä, että se on suoraan kirjoittajan toteamus, itselläkin tulee tuollaisia joskus teksteihin mukaan.
Paikoittain on kohtia, joihin samaistun, esimerkiksi osa tuon loppukappaleen jutuista.

Jonkin verran oli toistoa, mutta tämän tyylisessä tekstissä sillä ei oikeastaan ole niin väliä.
Elämän ajattelu tekee itsetuhoiseksi.
Älä siis ajattele, vaan kuvittele.

Listaus

Nide

  • Tittelinturska
  • ***
  • Viestejä: 359
  • hukankorentoja
Vs: Edes yhden kerran (turhaa kuitenkin) |K13| oneshot
« Vastaus #2 : 28.12.2012 14:20:24 »
Lasisydän, kiitos kommentistasi. Rehellisesti en uskonut tähän tulevan ainuttakaan koska henkilökohtaisuus. Ja sekavuus, älä syytä kaikkia tämän tyylisiä tekstejä, minun tekeleissäni se on mukana lähes poikkeuksetta, ja olet oikeassa: ei ulkopuolinen tiedä kaikkea mitä kirjoittaja.
Tosiaan taakse jäi aika paljon asiaa, jotain mitä ei mainittu suoraan sekä jotain mitä ei edes otettu huomioon mutta olisi voinut selventää joitain asioita. ^^

 Se, että ei voi auttaa toisen tuskaa, on harmillista, mutta yleistä. Ei kaikkeen pysty auttamaan vaikka se olisi naaman edessä. Elämä on kääntynyt ranttaliksi, kynät ovat minun yksityisomaisuuttani (vaikka niitä on hitonmoinen määrä), ja kappale ensimmäinen jota olen kuunnellut viikon ajan 24/7. Hienoa että pidit kohdista! Toisto on yksi niistä heikoista kohdistani, mutta hyvä ettei haitannut. : D Kiitos.
sielo is kaikkee
Ava by Pyry
                               he olivat yhdessä nidepeter