Nimi: Määrittelemätön tunneside
Kirjoittaja: beauti
Ikäraja: S
Genre: fluffy, romance, slash
Varoitukset: eipä juurikaan mitään
A/N: Intouduin hiukan kirjottamaan jouluhömppää yllättäen itsenikin
kommetit on kivoja.
Määrittelemätön tunneside
Hiljaisuus.
Koetin olla kolistelematta, jotta kukaan ei heräisi. Vain kyntteliköt ikkunoilla olivat päällä, koska pelkäsin, että joku huomaisi poissaoloni, jos laittaisin valot päälle. Heitin takin niskaani ja kiedoin kaulahuivin kaulaani. Lämpömittari näytti kahtakymmentä astetta pakkasta.
Minun täytyi olla hullu, koska olin suostunut tähän. Oikeastaan olin ollut juonessa mukana heti, kun hän oli lähettänyt sen viestin. Kännykkäni oli piipannut viittätoista vaille kuusi ja nyt kymmentä vaille olin ja astumassa ulos ovesta.
Avasin oven varovaisesti. Tarkistin, että avaimet olivat mukana ennen kuin suljin sen varovasti ja tunnustelin vielä, että kännykkäkin oli farkkujen taskussa. Lumi narahteli kenkieni alla, mutta nyt sitä kukaan ei enää kuulisi. Yön aikana oli satanut hiukan lisää lunta, mutta nyt taivas oli jo pilvettömän musta.
Kuljin pihamme poikka ja lähdin sen jälkeen kävelemään tien viertä kohti häntä. Tiesin kyllä, miksi olin suostunut tähän. En ollut nähnyt häntä kahteen päivään ja ikävä oli jo lähes kestämätön. Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun koulu oli loppunut ja olin hyvästellyt hänet. Meidän oli tarkoitus kyllä tavata lomalla, mutta vasta joulun jälkeen. Hänessä oli kuitenkin aina jokin asia, mikä veti minua puoleensa kuin magneetti.
Ja minussa oli selvästi samanlainen asia, koska hän oli se, joka oli eilen illalla ehdottanut tätä. Hän sanonut, että kyllähän meidän pitäisi jouluna nähdä. Olin samaa mieltä. Ongelma oli vain, että jouluaattona on paha livistää minnekään, koska perhe vaatii olemaan joka sekunti paikalla. Jouluhan on perhejuhla. Me sitten sovimme, että näkisimme aamulla. Tapaisimme niin aikaisin, että kukaan ei meitä kaipaisi.
Olin kävellyt jo jonkin aikaa tienvartta, kun aloin hahmottaa jonkun ääriviivat kaukana. Tiesin, että se oli hän. Tunnistaisin hänet monien kilometrienkin päästä. Hänhän oli minun paran ystäväni. Enemmänkin. Hän oli jotain, mitä ilman en olisi mitään. Jotain, mitä en osannut määritellä.
Kiristin kävelytahtiani ja tunsin ahdistukseni lieventyvän joka askeleella. Kohta olisimme taas yhdessä. Lopulta hän seisoi edessäni. Hiukan unisen näköisenä, mutta hän oli kuitenkin siinä. Hymy leivisi kasvoilleni, kun katsoin häntä.
”Hyvää joulua, Leevi,” sanoin.
”Hyvää joulua, Sakke,” hän sanoi.
En osannut sanoa mitään muuta sillä hetkellä, mutta se ei haitannut. Hän oli siinä ja minä olin tässä. Leevi naurahti ja veti minut syleilyynsä. Nauroin myös, mutta sitten vakavoiduin. Suutelin häntä, koska se kuvasi parhaiten juuri sitä kaikkea, mitä sillä hetkellä tunsin. Mitään sen tapaista ei ollut tapahtunut aikaisemmin meidän välillämme, mutta Leevi ei vaikuttanut edes hämmästyneeltä.
Me kuuluimme yhteen eikä kukaan pystyisi meitä erottamaan. Ei edes kolmeksi päiväksi. Eikä varsinkaan jouluksi.
