Title: Noita
Author: Elyse
Rating: S
Fandom: Originaali
Genre: draama, elämänkerta
Warnings: -
Summary: Ajatustenvirtaa kirjoittajan elämästä ja suhteesta yliluonnolliseen.
A/N:Jokainen sana on totta. Kommentoi, kysy, opi. Jos koet olevasi samanlainen, haluan ehdottomasti tietää.
NOITA
Hiukset takussa. Ikkuna huurussa. Siivosin eilen, mutta opiskelija-asunnon kokoinen maailmani on täynnä tavaraa. Syrppyä, niin kuin meillä on aina sanottu.
Olen vain varjo eilisestä. Tai en kirjaimellisesti eilisestä. Eilen olin oikeasti hajalla. Siihen verrattuna tänään on paljon parempi päivä.
Minulla oli tavoitteita. Luulen, että ainakin viitenätoista kahdestakymmenestä vuodesta, jotka tällä planeetalla olen elänyt. Luulen, että taika oli uskoa olevansa näiden tavoitteiden arvoinen.
Olen aina ajatellut, että minulle merkitsee vain kaksi asiaa ennen kuoleman jälkeistä elämää. Rakkaus ja taide. Luominen. Mutta epäonneni on aina ollut rakkaudessa. Olen seurustellut kerran. Vain kerran. En kokenut loppujen lopuksi kokenut mitään muuta kuin kiintymystä. En oikeaa rakkautta. Koko tapaus oli yksi suuri pettymys, jonka aikana menetin uskoni ihmisyyteen.
”Miten sä voit uskoa Jumalaan, sä olet hirveä ihminen!”
Sen sijaan olen kyllä toisinaan luonut joitain asioita, leikkinyt itse jumalaa. En ole kuitenkaan koskaan todella hyvä. Melko hyvä. Ei sellaisilla taiteilijoilla ole tulevaisuutta. Kaiken lisäksi, kun tilaisuuteni näyttää kynteni omalla alallani tulee eteen, munaan aina. En saa ulos lähimainkaan sitä, mitä haluan. Ja sitten kun minulla olisi vapaat kädet toteuttaa ihan mitä vain tässä maailmassa, kysyn: ”Mitä minä tästä hyödyn?” Kun keksin yhdenkin epävarmuuden kohdan tekemisessäni, kaikki kaatuu juuri siitä paikasta lähtien.
Ehkä elämäni tällä planeetalla on tarkoitettu kasaksi epäonnistumisia.
Yhdestä asiasta osaan olla ylpeä, koska se on valehtelematon ja absoluuttinen. Kuudes aistini. Käytän sitä päivittäin. Intuitio, mikä loistava keksintö. Koen hyvin harmillisena, ettei se voi tuoda luokseni mahdollisuuksia rakastua ja kokea vastarakkautta, ihmisiä, jotka muuten vain välittäisivät. Näen myös auroja. Ihmiset hehkuvat.
Valehtelematon intuitio on ainoastaan siinä suhteessa, että se todistaa minulle jonkin korkeamman voiman olemassaolosta. Se ei silti tarkoita, ettenkö joskus johtaisi itse itseäni harhaan ja kuvittelisi asioita, jotka haluan kuvitella.
Luin joskus, että me olimme joskus enkeleitä, jotka jäivät loukkuun tälle planeetalle. Veremme sekoittui maan kanssa, emmekä pääse pois. Niin tuli ihminen.
Minä en muuten usko sellaiseen jumalaan kuin ehkä ensimmäisenä tulee mieleen. Kyseessä on sama jumala, mutta koska käsitykseni jumalan olomuodosta on hyvin erilainen, haluaisin kutsua sitä Suureksi Energiaksi. Ja me kaikki olemme alkujamme osa tuota Suurta Energiaa. Siksi me olemme (hyvin pienissä määrin) myös itse jumalia.
Olen ehkä hullu, mutta uskon näihin asioihin. Uskon, että
totuus pyrkii luokseni päivittäin. Uskon, että minun lahjani on erottaa
on erottaa
On erottaa ---
On erottaa-- !!!
En keksi sanaa, joka kuvaisi haluamaani asiaa millään ihmisen kielellä, jonka tunnen.
Totuus, Maailmankaikkeus, ne liippaavat aika läheltä.
Olla olemassa.Minä
olen.
Te olette.
Tämä kupla, jonka sisällä on miljardeja ja miljardeja galakseja
on. Ja energia tämän kuplan ulkopuolellakin
on.
Olla olemassa --- se mitä tuo sana pitää sisällään, on maaginen, todella maaginen. En tiedä, kuinka moni tämän ymmärtää, kun en ole koskaan tullut kysyneeksi.
Kerroin aiemmin, että minulla oli tavoitteita. Olisi valhe väittää, ettei minulla silti haaveita olisi, vaikken uskalla toivoa niitä suurimman osan ajasta. Ensinnäkin, haluan kutoa villapaidan. Kyllä, villapaidan. Oikein pehmoisen ja villavaisen, --- sellaisen, jossa on ihana joustava ja kaunis neulos. Lantiota pidempi ja väreiltään ehkä laventelia, turkoosia ja joitain muita värejä piristämässä kokonaisuutta. Sellaisen, joka väreillään kertoo, minkälainen minä olen.
Haluan miehen, oman talon ja lapsen. Haluan, etten vajoa tämän kulttuurin merkitykseen aikuisuudesta, vaan kaikissa päätöksissä, onnen hetkissä ja riidoissa vallitsee alhaisen ihmisyyden yläpuolelle kohoava ymmärrys ja myötätunto. Mutta eniten toivon, etten joutuisi olemaan aina katkera.
Koska katkeruus on pahasta. Katkeruus estää meitä nauttimasta tästä elämästä, eikä päästä meitä eteenpäin. Olen joutunut katselemaan koko elämäni katkeria ihmisiä, jotka eivät osaa päästää irti. Vaikka on minullakin kaiketi myös omat riivaajani.
Haluaisin (mutten uskalla kovin helposti myöntää sitä), tietää, kuka olin edellisessä elämässäni. Koko ikäni olen kokenut historian vetävän minua puoleensa. En kuitenkaan tarkoita historian oppitunteja. Itse asiassa historia on ollut kautta aikain suurin heikkouteni kouluaineissa. Mutta mitä historia oli käytännössä, ihmisen näkökulmasta. Se on vetänyt minua puoleensa läpi vuosieni ja näkyy kaikessa, mitä teen. En tiedä, ehkä minulla on ollut pitkä elämä tällä planeetalla. Tai sitten ei. En sano varmaksi mitään, mistä en saa
sitä tunnetta. Jonkinlaista totuuden jyvän tunnetta.
Vaikka koen tietäväni enemmän asioita kuin monet, olen silti usein hukassa. On onni, että olen oppinut jo osittain hyväksymään sen puolen itsessäni. Siksi kaipaan usein opastusta. Opastusta saan vain silloin, kun avaan silmäni avulle. Ja korvani.
Joskus se tulee musiikin muodossa. Olen edelleen äimistyneenä tästä asiasta, koska en ole mielestäni poiminut tätä populaarikulttuurin teemojen kautta tietoisuuteni. Mutta siis: Joskus musiikki puhuu minulle. Ei ihan sillä perinteisellä tavalla. Nimittäin silloin, kun jokin asia ehkä vaivaa minua, saatan poimia nimenomaan radiosta jonkin kappaleen pätkän korvaani ja juuri tuon kappaleen sanat (irrotettuina usein kappaleen alkuperäisestä merkityksestä) kertovat minulle vastauksia. Se on uskomatonta ja oikeastaan aika hullua, mutta niin käy. Aina silloin tällöin. En uskalla edes kuvitella, mihin ajatukseni johtaisivat, jos yrittäisin tietoisesti niittää radiolta vastauksia. Ehkä en saisi niitä.
Tätä ennen kappaleet aiheuttivat heräämisiä soimalla minun päässäni. Ehkä minä itse aiheutan sen alitajuisesti, mutta yleensä päähäni pulpahtaa soimaan kappale, jonka sanat kertoivat aivan samalla tavalla vastauksia ongelmiini. Monesti olen tiedostanut, että päässäni soi tällainen kappale vasta melko monen minuuttisen kuluttua.
Katsahdan käteeni valkoista makaronipintaista tapettia vasten. Se hehkuu heikosti.
Jotkut ystävistäni sanovat minua leikillään noidaksi, mutta taidan olla kaukana siitä. Minusta meillä kaikilla on mahdollisuus kokea samankaltaisia asioita, joita minä koen. Se on osa meissä asuvaa jumaluuden hippusta.
Näin kerran unta. Näin unta, että näin ihmisten sädekehät. Olin niihin aikoihin ottanut selvää auroista ja sain tietää, että kaikilla pitäisi olla sellainen. Paitsi minulla. Katsoin peiliin ja näin ”sädekehäni” aivan pikkuruisena kirkkaana pisteenä pääni päällä. En suinkaan renkaana, niin kuin muilla. Jälkeen päin ajatellen, se oli mielestäni hiukan niin kuin tähti. Unessa koin suurta pettymystä sädekehäni surkeudesta.
Kuukausia myöhemmin otin lisää selvää auroista ja päädyin toiseen aiheeseen: shakrat. Ihmisellä on seitsemän shakrojen keskusta, jotka yleensä laitetaan järjestykseen. Alimpina on juurishakra ja ylimpänä… Kruunushakra. Se sijaitsee pään yläpuolella. Klikkailin eri linkkejä, kunnes törmäsin kuvaan digitaalisesti piirretystä ihmisestä, jolla oli kirkas piste pään päällä, aivan niin kuin unessani. Tällaisen mutkan kautta sain tietää, että se, mitä olin nähnyt unessani, olikin kruunusharka, joka toimii yhteytenä sieluun ja Jumalaan, seuraaviin ulottuvuuksiin. Miksi? Yritän edelleen miettiä, mitä uneni aivan tarkkaan ottaen tarkoitti. Sillä oli pakko olla jokin syvempi merkitys. Miksi muuten olisin nähnyt unta yliluonnollisesta asiasta, jonka olemassa olosta en ollut edes tuolloin tietoinen?
Haluan auttaa ihmisiä. Mutta miten he voivat päästä ymmärrykseen tällaisista asioista, jos eivät edes halua? Minua pelottaa avata suuni ja kertoa kokemuksistani. Edes nämä mietteet eivät paljasta kaikkea. Ei, se olisi monelle yksinkertaisesti liikaa.
Voinko siirtyä toiseen aiheeseen? Hyvä. Kerron jostain, millä ei ole mitään merkitystä näin suuressa mittakaavassa aloitetun pohdinnan jälkeen. Minulla on mustat hiukset, jotka värjään tuolla värillä ajoittain uudestaan ja uudestaan harrastusteni takia. Joku on sanonut, että minulla on kauniit silmät, mutta minusta ne ovat pienet ja uppoavat turpeisiin kasvoihini. Olen vartalonmuodoiltani tasapainoinen, mutta selkeästi ylipainoinen.
Siinä. Riivaajani. Aivan pienestä pitäen. En pääse pirustani millään eroon, vaan se vainoaa päivittäistä elämääni. En voi kuvailla kiitollisuuden määrää, jos jokin näkymätön selkeästi osoittaisi, mitä minun pitäisi fyysiselle itselleni tehdä. Tai ehkä henkiselle. Koska minä en vain pysty. En saa itseäni ylös tuolista niin, että haluan sitä. Ruoka on nautinto, joka ei yksinkertaisesti valehtele tässä epävarmassa maailmassa, jossa minun merkitykseni muille ei ole juuri mitään ilman ulkoisen olomuotoni hyväksyntää, jota en kovin usein saa (Tässä en muuten liioittele. Kaikista periaatteessa tärkeimmät henkilöt, jotka minulla ovat olleet läsnä elämässäni, eivät yksinkertaisesti hyväksy tilaani, vaan pahentavat oloani jatkuvilla kommenteillaan). On onneksi aikoja, jolloin pystyn sulkemaan silmäni kamaluudeltani. Ainakin hetkeksi.
Niinä hetkinä tunnen säkenöiväni. Muutkin ihmiset huomaavat loistoni. Kuvittelen, että nyt minulla on itsevarmuus lähestyä muita. Säkenöinti loppuu ja olen taas maan pinnalla. Niin kuin nytkin.
Ihastun todella herkästi. Niin herkästi, että se on melkein noloa. Kaikkien mahdollisuuksien nojalla en kuitenkaan ole löytänyt ketään. En yhtikäs ketään. Yritän paikkailla tätä yksinäisyyttä selittelemällä itselleni, että pelastun vain kärsimykseltä, jota kaikilla muilla näen. Jostain se Prinssi Uljas vielä tulee valkoisella ratsullaan, he sanovat.
Minä ähkäisen. Tiedän, että tässä on jotain mätää. Ei tämän näin pitäisi mennä. Minulla pitäisi olla joku. Ehkä se estäisi minua tekemästä joitakin saavutuksia. En tiedä. Kaikella pitäisi olla merkitys. Vai onko?
Minun on kyllä pakko myöntää jotain. Itsevarmuus ei ole paras lajini, mutta juuri siksi minusta tuntuu, että olen saattanut ohittaa muutaman oivallisen tilaisuuden tulla imarrelluksi. Se taitaa olla muuten taitolaji. Pari kertaa olen tajunnut tilanteen: Vaivaannun ja kiemurtelen niin kuin käärme ja pääsen pakoon. Esitän tyhmää, niin kuin en olisi tajunnut. Vaikka saatanhan minä punastua ja nauraa hermostuneesti. Minut tunnetaan naurustani.
Mikä on ongelmani?
Ehkä minun vain pitäisi antaa joillekin poissulkemilleni ihmisille mahdollisuus, koska harvoin saan toista. Ehkä aiheutan tiedostamattomasti itselleni kärsimystä tällä tavalla. Vaikka iskuyritykset olisivatkin ällöttävän mauttomia.
Olen hiljattain silmäillyt erästä, joka ei ole vielä onnistunut aiheuttamaan minussa kavahduksen tunteita muulla kuin ulkonäön huoltamisellaan. Sillähän ei pitäisi olla mitään väliä, mutta oikeasti. Niitä naamasta tursuavia karvoja ja hiuksia voisi leikellä edes joskus. Hymähdän. Se on oikeastaan ihan suloista. Mutta toisaalta, en tiedä tästä henkilöstä juuri muuta kuin kavereiden seurassa annetun mielikuvan. Avulias, hymyileväinen, kaikki käy –asenne. Ehkä hieman epäilyttävä. Oikeasti minun pitäisi tarttua viimeiseen. Sitä paitsi, kuten olen sanonut, onneni on surkea rakkaudessa. Joten se siitä.
End of story.
Voi, kunpa potentiaalisten kumppaneiden osoittaminen ihmismassoista olisi yhtä helppoa kuin korteilla leikkiminen. Kun koen olevani erityisen tasapainoisessa tilassa, kykenen aistimaan esimerkiksi numeroiduista korteista, mikä on suurin luku, mikä pienin. Mikä parillinen, ja mikä pariton. Jos voisin tunnustella energiakenttiä ihmisten päällä ja lukea minuun yhtenevää tulevaisuutta, olisin jo löytänyt jonkun ja ehkä onnellinen.
Jos olen jossain onnistunut tässä elämässä, niin olen ainakin sellainen kuin haluan. Paitsi fyysisesti. Ja osittain aikaansaamisen suhteen. Jos olisin edelleen kuusivuotias pikkutyttö, ihannoisin itseäni todella paljon. Joten. Ehkä minun pitäisi antaa taputus päälaelle. Olenhan sentään
”noitatyttö”.
