Nimi: Ystävä
Kirjoittaja: Invisiblegirl
Rating: S
Pairing: D/Hrm
Genre: Romance, oneshot
Warnings: -
Summary: McGarmiwa langettaa parille rangaistuksen, jonka johdosta Draco alkaa miettimään uudenlaisesti. Mutta mitä tapahtuu, kun rangaistuksesta on kulunut jo puoli vuotta, eikä melkein mikään ole muuttunut?
A/N: FF100:seen sanalle Valinnat.
*******
Ystävä
Kaukaisuuteen katsovat katseet olivat olleet minun alaani jo vähän aikaa. Olin saanut kuulla siitä jo niin monta kertaa, että muut olivat jo tottuneet siihen. Muut olivat huomanneet, että ei kannattanut hämmästyä kun he joutuivat monta kertaa sanomaan nimeni ääneen ennen kuin saivat minkäänlaista vastausta. Outo käytökseni oli kyllä huomattu, mutta kukaan ei siitä uskaltanut kysyä. Eikä siitä hyvää olisikaan seurannut, jos he olisivat kysyneet. Syy oli aivan liian henkilökohtainen. Ja oikeastaan aika erikoinen.
Minä olin kiinnostunut hänestä.
Tunne oli jatkunut nyt jo yli puoli vuotta. Nyt oli jo syksy, mutta minä ihastuin häneen loppukeväästä. Mitä tuskaa kesäloma olikaan ollut.
Aina siitä McGarmiwan tunnista asti.
Hermione Granger oli juuri saanut tehtyä täydellisen muodonmuutosloitsun vastaanhangoittelevaan McGarmiwaan. Tietysti, koska kaikki muut olivat hänelle liian helppoja kohteita, tyttö oli saanut parikseen opettajan, joka käytti melkein kaiken voimansa estääkseen häntä. Mutta ei, luihuiset eivät saaneet naurunaihetta sinäkään päivänä. Hermione oli vain liian täydellinen tuollaisissa asioissa. McGarmiwa näytti erittäin ylpeältä kun Hermione oli muuntanut hänet takaisin koirasta omaan itseensä. Palkitakseen tytön hän antoi Rohkelikolle kymmenen pistettä.
"Ihan varmaan Granger tuon oikeasti osasikin. Opettaja on tietysti mukana jujussa, jotta Rohkelikko saisi lisää pisteitä", lohkaisin ilkeällä äänellä. Tiesin harvinaisen hyvin, että loitsu oli ollut äärimmäisen vaikea ja Granger oli tehnyt sen täydellisesti. Silti minun piti sanoa edes jotain.
Luihuiset ympärilläni alkoivat nauramaan ilkeästi. Granger punehtui raivosta, eikä McGarmiwankaan ilme ollut niin iloinen.
"Kaksikymmentä pistettä pois luihuisilta. Ja haluan, että Draco Malfoy kirjoittaa Hermionelle jalan pituisen anteeksipyyntökirjeen huomiseksi", tämä sanoi järkkymättömästi.
Nostin katseeni säikähtäneenä ja näin, että opettaja oli todellakin tosissaan.
"Entä jos en?" sanoin jatkaen esitystä. McGarmiwa hymyili ilkeästi.
"Sitten minä keksin sinulle sellaisen rangaistuksen, että et sitä hevillä unohda."
Luihuiset ympärilläni naureskelivat McGarmiwan rangaistukselle. He olivat täysin varmoja, että en kirjoittaisi anteeksipyyntöä, ja sitä mieltä olin minäkin. Minähän en kirjoittaisi kuraveriselle anteeksipyyntöä, varsinkaan jalan pitkää. McGarmiwan "kammottava" rangaistus oli varmasti pari jälki-istuntoa, ehkäpä siivouskaappien siivousta Voron kanssa, mutta ei mitään mitä en "hevillä unohtaisi".
Niinpä seuraavana päivänä, luihuisten iloksi, ilmoitin muodonmuutosten tunnilla, että minulla ei ollut minkäänlaista halua kirjoittaa anteeksipyyntöä, kun en sitä tarkoittanut. Käytin parhaimpia ilmeitäni esittäessäni tylsistynyttä ja välinpitämätöntä.
McGarmiwa kiehui raivosta. Ensin hän miinusti Luihuiselta viisikymmentä pistettä, mitä seurasi monien luihusten vastalauseet, joista hän miinusti vielä lisää. Ennenpitkää olimme saaneet jo sata pistettä pois tuvaltamme.
Ilmiselvästi vanhalla kääkällä oli jotain hampaankolossa minua kohtaan, joten hän päätti käyttää parhaan rankaisutekniikkansa.
"Hermione, Malfoy. Malfoyn ansiosta te kummatkin pääsette siivoamaan kirjaston kirjoja kolmeksi tunniksi huomen illalla. Tulette kirjaston eteen kahdeksalta, ja teille näytetään työnne."
Suoni tykytti opettajan otsalla erittäin vaarallisen näköisenä.
Grangerin suu loksahti auki niin komeasti, että olisin nauranut, jos en olisi ollut niin vihainen rangaistuksesta. Rohkelikko ei viitsinyt hangoitella vastaan, sillä opettajan ilme oli niin hirmuinen, että jos joku älähtäisi sanankin, niin kaikki olisivat siivoamassa kirjaston kirjoja huomeniltana.
McGarmiwa hengähti pari kertaa syvään, ja puna hänen kasvoillaan laimeni hieman. Koko luokka istui järkyttyneessä hiljaisuudessa, varsinkin Grangerin porukka. He näyttivät kaikki kiehuvan raivosta, mutta eivät uskaltaneet väittää vastaankaan.
Niinpä seuraavana päivänä me kummatkin laahustimme kohti rangaistusta, jonka minä olin meille kummallekin järkännyt. Naureskelin sisältäpäin jo ennen sitä, koska tiesin Grangerin ärsyyntyvän ja räjähtävän jossain vaiheessa. Eikä mikään ollut parempaa kuin se, kun hän suuttuu.
"Draco? Draco?" kuulin ärsyttävän äänen häiritsevän muisteluani. Ääni kuului kaikista ärsyttävimmälle tytölle, Pansy Parkinsonille. Hänen mopsimainen naamansa oli huolesta suunniltaan, silmät kuin lautaset. Aloin jo ärsyyntyä tuohon piipittäjään, joka tuntui alituiseen tulevan silmieni eteen vetistelevin silmin ja naurettavin huolenilmauksin.
"Niin?" kysyin jäätävimmällä äänelläni. Aikani ei riittänyt tuohon mopsinaamaan, joka keskeytti antoisat muisteluhetkeni yhä uudestaan ja uudestaan. Hän ei tainnut tajuta sitä, minkä muut luihuiset olivat ymmärtäneet. Että halusin vain olla yksin.
Pansy pidätteli taas kyyneliään, mutta minä paiskasin hänet pois edestäni. Tyttö otti tukea pöydästä, ettei olisi kaatunut lattialle. En viitsinyt edes naurahtaa hänen kömpelyydelleen.
Koska minut oli niin karmeasti häädetty oleskeluhuoneesta, päätin lähteä toiseen rauhaisaan paikkaan, kirjastoon. Sitä paitsi, jos olin onnekas, saatoin ehkä nähdä hänet siellä.
Minun tuurillani hän ei taaskaan ollut siellä. Tai ehkä oli, mutta en viitsinyt etsiäkään. Sehän olisi näyttänyt suunnattoman epäilyttävältä. Hermione tuntui aina olevan sellaisissa paikoissa, että kun etsiskelin häntä jonkun tekosyyn varjolla, hän pelmahti aina nurkan takaa. Juuri ja juuri sain sain peitettyä punaisuuteni, harpoin seuraavaan hyllyväliin ja otin sieltä ensimmäisen fiksun näköisen kirjan, joka eteeni tuli. Ja tiesin, että kun toistin samaa monta kertaa parissa päivässä, se oli epäilyttävää.
Tänään tyydyin istukselemaan kirjaston oven lähellä, pienessä rauhaisassa sopissa. Kirjastossa näytti olevan tungosta, kuulin jonkun kakkosluokkalaisen selittävän toiselle Kalkaroksen mahdottomasta aineesta. Ne, jotka eivät sitä tehneet, saivat testata myrkyn vaikutuksia. Ja heidän täytyisi itse tehdä siihen vasta-aine.
Naurahdin itsekseni, sillä minä en sellaisia turhuuksia ollut jaksanut kirjoittaa. Pari lausetta paperilla, ja arvosanani olivat taatusti kiitettävät.
Nappasin vierestäni lohikäärmeistä kertovan kirjan ja istuin paikalleni. Lueskelin sivuja tajuamatta tekstistä mitään, sillä vilkuilin koko ajan ovelle ja mulkoilin kikattelevia tyttöjä, jotka katsoivat perääni kuin kulkukoirat. Eivätkö he millään tajunneet vihjettä?
Kun häntä ei tuntunut kuuluvan, jatkoin muistelmiani.
Olin juuri saapunut kirjaston ovelle, kun kuulin Grangerin ja opettajan keskustelun. Hermione oli tietysti ajoissa, ei mikään ihme. Hänen äänensä kuului kirkkaana, kun hän pyysi opettajaa purkamaan rangaistuksen. Toiveikkaana jäin seisomaan oven taakse, että en keskeyttäisi heidän keskusteluaan. Toivoni oli turha, sillä opettaja oli järkkymätön.
"Malfoy saa oppia käyttäytymään muidenkin kuin itsensä kanssa, ja minä tiedän, että sinä olet paras henkilö häntä opettamaan."
Naurahdin ilkeästi. Grangerhän ei minua opettaisi, ei edes unissaan.
Mahtipontisesti astelin kohti kahta naista, ja korjailin ilmettäni vielä tylsistyneemmäksi. Laitoin kädet taskuun ja katsoin heitä välinpitämättömänä.
McGarmiwalla oli varmasti jotain kieroa mielessään, sillä hän katseli minua niin viekkaan ja pirullisen näköisenä.
"No niin, rangaistuksesi siis. Tälläistä rangaistusta ei ole koskaan käytetty oppilaisiin, ja toivoin, ettei sitä joutuisi käyttämäänkään. Mutta koska herra Malfoy tunnetusti haluaa kokeilla minun rajojani, ei minulla ole muuta vaihtoehtoa. Olen rehtorin avustuksella langettanut tähän tilaan loitsun, josta ette tulee pitämään. Tätä loitsua on käytetty riitapukarien riitojen selvittämisessä kautta aikojen.
Granger hengähti terävästi.
"Ei kai...?" hän sanoi nopeasti. McGarmiwa nyökkäsi. Nyt minunkin päähäni iski epäilys. Oliko vanha korppikotka sittenkin keksinyt jotain kunnollista? Granger ainakin näytti järkyttyneeltä.
"Mutta professori, eikö me voitaisi käyttää jotain muuta loitsua? Lievempää versiota vaikka?"
McGarmiwa ei sanonut mitään, mutta ymmärsimme kummatkin, mikä vastaus oli.
Sitten hän lähti kulkemaan kohti kirjaston toista päätä. Me seurasimme häntä vikkelästi, varoen tiukasti katsomista toisiimme.
Puolessa välissä hän seisahtui ja alkoi lausumaan loitsuja. Kun pari minuuttia ehti kulua, eikä siitä tahtonut tulla loppua, alistuin kysymään Grangeriltä.
"Mitä hemmettiä hän tekee?"
Granger katseli professoria otsa rypyssä ja katsoi sitten minua.
"Ikivanhaa loitsua. Lyhyesti sanottuna sen vaikutus on se, että kun loitsun langettaja, eli rauhantekijä lähtee huoneesta, loitsu alkaa toimimaan. Kun olemme tässä huoneessa kahdestaan, emme voi olla puhumatta toisillemme. Kerromme kaiken, mitä mieleen sattuu, eikä valehteleminen tule kysymykseen. Tätä loitsua käytettiin usein riitapukarien, jotka eivät osanneet päättää tilojensa rajoja, kanssa. Niin saatiin tietää, huijasiko jompikumpi, ja yleensä he huomasivat, että heillä oli jotain yhteistä jutunaihetta, eivätkä rajat olleetkaan niin tärkeitä."
Katsoin Grangeria terävästi, puhuiko tyttö tosiaan totta? En ollut ikinä kuullut sellaisesta loitsusta. Hän kyllä näytti vilpittömältä.
McGarmiwa lopetti siansaksansa höpöttämisen ja katsoi meihin tiukasti.
"Hermione kertoi kaiken ihan oikein. Kun minä lähden, te ette voi olla hiljaa. Teen sitten koko huoneeseen loitsun, että ette pääse karkaamaan. Tulen hakemaan teidät tunnin päästä."
Sitten hän alkoi harppomaan kohti ovia. Katsoin hänen selkäänsä kauhistuneesti, ja odotin loitsun vaikutuksia.
Nostin äkkiä katseeni kirjasta, kun joku laittoi kirjansa viereeni. Nyrpeän näköinen Hermione katsoi minuun kyllästyneesti.
"Minä olen tässä vain koska koko muu kirjasto on täynnä. Kakkosluokkalaiset ovat tulleet ihan hulluiksi...", hän sanoi ja mutisi jotain painokelvotonta Kalkaroksesta.
Nyökkäsin ja katsoin ympärilleni. Sama tyttöjoukko näytti nyt erittäin kiukkuiselta. He mulkoilivat Hermionea vieressäni, joka etsi nyt jotain kirjaa siitä pinkasta, jonka hän oli eteensä kasannut. Pirullinen idea tuli mieleeni. Liikahdin pari senttiä kohti Grangeria. Hän katsoi minuun hyökkäävästi ja yllättyneesti. Viittoilin hieman myrtyneiden tyttöjen luo, ja hän tajusi vihjeen. He näyttivät nyt kuin myrkyn nielleiltä.
"Luihuisia, näemmä", hän kuiskasi minulle ja sai sen näyttämään siltä, kun hän olisi kuiskaillut minulle jotakin ihan muunlaista tekstiä.
"Niinpä, enkä saa karistettua heitä kannoiltani", sanoin nopeasti ja katsoin häntä kulmieni alta.
Granger oli loistava näyttelijä ja heti mukana juonessa.
Saatoin kuulla hänen ajatuksensa. Rohkelikosta oli varmasti ihanaa ärsyttää luihuisia, varsinkin noita tyttöjä, sillä tiesin heidän piikitelleen Grangeria joskus päivällisellä kovaan ääneen.
Sitten hän nosti kättään saadakseen jonkun kirjan käsiinsä, ja vaivihkaa kosketti kättäni siinä samassa. Luoja, hän oli pirullinen. Ja ehkä jo liian lähellä. Oli vaikeaa pitää normaalia ilmettä, kun tyttö, johon olin päättömästi ihastunut, koski minuun.
Luihuistytöt toisessa pöydässä parin metrin päässä sihisivät pahaa tahtoa. He istuivat lähekkäin, mulkoilivat meitä ja sihisivät kuin käärmeet pahaa sanaa rohkelikosta.
Vahvistaakseni näytelmää kohottauduin, ja otin Hermionen kirjapinkan alimmaisen kirjan, koskien samalla hänen kättään.
Sihinä kuului jo paljon paremmin.
Ovet sulkeutuivat, ja hiljaisuus tuli.
Viideksi sekunniksi.
"Hän ei ole enää lempiopettajani", rohkelikko sihahti ja löi käden suunsa eteen, "Apua! Sanoinko minä tuon?"
Granger oli kauhistunut.
"Tietysti sanoit. Kuka muukaan, neropatti?"
"No anteeksi, jos sanoin ääneen sen, mikä minulle mieleen tuli!"
"Etkö voisi olla vain hiljaa?"
"EN! Etkö muista, mitä McGarmiwa sanoi, idiootti?"
"Minä EN ole idiootti, kuraverinen!"
"Etkö keksi enää mitään muuta? Tuo sana on jo kulunut!"
"Sinä olet kuraverinen etkä muuksi muutu!"
"ENTÄ SITTEN?"
"Sitä sitten!"
"Etkö osaa vastata edes kunnolla? Mitä sitten, vaikka olen kuraverinen?"
Tässä kohtaa minä hämmennyin. Yleensä olin sanonut jotain pahaa siihen, mutta nyt en pystynyt. En edes ikinä jäänyt ajattelemaan sitä, että miksi.
"EN MINÄ TIEDÄ!"
Granger naurahti pirullisesti. Hän nojasi kirjahyllyyn tyytyväisen näköisenä.
"Ai, et tiedä? Anteeksi vain, mutta minä en ymmärrä, että miksi sinä sitten haukut minua kuraveriseksi."
"Siksi tietysti, koska... Koska, koska... Koska sinä vain satut olemaan sellainen!"
"Saanko minä sitten haukkua sinua puhdasveriseksi?"
"Et."
"Miksen? Sinä nyt vain satut olemaan sellainen."
Istuin selvittelemään ajatuksiani tuolille. Tämä vaati totisesti ajattelemista. Mutta en minä tietysti voinut ajatella hiljaa, vaan minun oli loitsun takia pakko ajatella ääneen.
"Minun täytyy sanoa sinua siksi koska... Koska minun isäni on minulle sen opettanut."
"Kumma juttu, ettei minun isäni opeta tuollaisia asioita. Tai Ronin, saatikka monien muiden isät. Eikö sinulla ole omaa tahtoa, Malfoy?"
"ON, tietysti!"
"Ajattele sitten omilla aivoillasi! Onko sinun pakko sanoa minua kuraveriseksi, onko sinulla jokin syy siihen, miksi? Vai sanotko sitä vain koska sinun isäsi KÄSKI sinua?"
"Ei, ei minulla ole syytä kutsua sinua siksi. Mutta jos en kutsu sinua kuraveriseksi...".
"Niin?"
"Siitä rangaistaan", kuiskasin terävästi. Granger katsoi minua huolestuneesti.
"Älä ajattelekaan sääliväsi minua! Minussa ei ole mitään säälittävää."
"Sinussa on runsaasti säälittävää Malfoy. Vaikka ajattelet olevasi niin suosittu, komea ja kaikkea muuta, et ehkä olekaan."
"Draco, et sattuisi tietämään missä taikaliemien kirjat sijaitsevat?" kuulin äänen yläpuolellani. Kun nostin katseeni, sain nähdä tytön runsaan kaulanaukon hänen päänsä sijaan. Tämä nojasi eteenpäin keimailevana, ripset täynnä ripsiväriä ja korkokengät jalassa.
"Ei, en satu tietämään. Kysy Crabbelta, hän varmasti tietää", sivalsin tytölle. Tämä näytti erittäin myrtyneeltä ja palasi tyttöjoukkoon laineet keinuen. Hän kääntyi katsomaan vielä, jos olisin muuttanut mieleni, mutta en ollut. Halveksuntaa tulvivaa katsettani ei varmasti ollut vaikea tulkita.
Granger istui edelleenkin vieressäni, mutta nyt hän ahersi jonkun koulutehtävän puolessa. Sain sentään kuulla hänen tirskahtavan jutulleni.
"Mikä nyt oli noin hauskaa?" kysäisin viattoman näköisenä. Sain naurettavaa tyydytystä nähdessäni luihuisten ilmeet kun juttelin rohkelikon kanssa. Oli ihanaa rikkoa rajoja.
"Crabbe varmaan löytäisi taikaliemiosastolle. Hän veisi tytön varmaan vaikka tarvehuoneeseen ennemmin kuin kirjastoon."
"Tarvehuoneeseen?" nimi kiinnitti uteliaisuuteni. Mikä se oli?
"Etkö sinä tiedä mikä on tarvehuone? Minä kun luulin, että tiedät tästä paikasta melkein kaiken."
"Ei, oikeastaan en tiedä. Mikä on tarvehuone?", jatkoin inttämistäni.
"Saat ehkä joskus tietää."
"Minä olen suosittu ja komea. Vai voitko sanoa jotain vastaan?"
"Voin. Olet suosittu vain koska kaikki pelkäävät sinua. Crabbe ja Goyle, ne aivottomat idiootit, ei heillä ole omaa tahtoa saatikka aivoja."
"Mitä pahaa siinä on? "
"Luuletko saavasi oikeita ystäviä sillä tavalla? Älä yritä väittää, että luulet."
"Minä en tarvitse ystäviä."
"Jokainen tarvitsee ystävän."
Rohkelikko pakkasi kamojaan laukkuunsa. Hänen sanansa kiersivät päässäni. Jokainen tarvitsee ystävän.
Pian hän lähtisi. Tarvitsinko minä ystävän? Tarvitsinko? En osannut päättää. Aloin panikoimaan. Katsoin tyttöön ja käänsin katseeni pois lukemattomia kertoja.
Tarvitsinko minä todella ystävän? Oikeasti?
"Miksi muka? Pärjään ihan hyvin ilmankin."
"Onko sinulla ketään, jolle kertoa asiasi? Siten, että hän ymmärtäisi, kuuntelisi ja hyväksyisi? Auttaisi sinua?"
"Itseni."
"Se ei ole sama asia. Ei lähelläkään."
"On se. "
"EI OLE!" Granger oli melkein kyynelissä yrittäen juntata asiaa päähäni.
"On! Älä väitä minulle vastaan!"
"Väitänpä!"
"MINÄ EN TARVITSE YSTÄVIÄ! TAJUATKO?"
"EN!"
"Minä en tarvitse ystäviä, jotka pettävät ja puukottavat minua selkään! Minä en tarvitse ystäviä, jotka säälivät minua! Minä en tarvitse ystäviä, jotka kyselevät koko ajan, onko minulla kaikki hyvin! Minä en tarvitse ystäviä, jotka tunkevat nokkansa minun asioihini!"
Hermione oli jo menossa pois. Eikä hän katsoisi taakseen. Näin silmäkulmastani kuinka luihuisjoukko siirtyi lähemmäs ja lähemmäs. Jos en nyt menisi, en menisi koskaan. Jos en pian menisi, en pääsisi enää.
"Draco?", joku tytöistä kuiskasi kysyvästi.
Jätin kaikki kirjani siihen paikkaan ja juoksin hänen peräänsä.
Luihuiset jäivät katsomaan perääni typertyneinä. Joku huusi nimeäni.
Hermione ei ollut enää kirjaston puolella. Lähdin vasemmalle nopeasti. Törmäsin melkein korpinkynsijoukkoon, jotka katsoivat minuun hämmästyneinä. Mutta Hermionea ei näkynyt siinä suunnassa. Olinko lähtenyt väärään paikkaan? Juoksin käytävän loppuun, mutta tiesin, että normaalia vauhtia mennessään hän ei olisi ehtinyt niin pitkälle.
Tein täyskäännöksen ja lähdin juoksemaan takaisin päin. Törmäsin uudestaan siihen korpinkynsijoukkoon, ja tönäisin samalla jonkun kumoon.
"HEI!", hän huusi perääni, mutta en jaksanut kuunnella.
Nyt tiesin mihin tyttö oli menossa. Rohkelikkotorniin. Paikkaan, jota luihuiset pelkäsivät ehkä kaikkein eniten tässä linnassa.
Pelkoni oli suuri, sillä tiesin, että jos hän olisi päässyt muotokuva-aukosta sisälle, en ehkä saisi häntä kiinni.
Onneksi sentään tiesin, missä torni sijaitsi.
Jymistin portaat ylöspäin ja näin hänet menemässä juuri sisälle. En ehtinyt edes huutamaan, kun salasana oli jo sanottu, ja ovi oli sulkeutumassa. Lihava leidi näki minut portaikossa ja mulkaisi minua samalla kun aukko sulkeutui.
Ryntäsin taulun luo ja yritin avata sitä, mutta se ei auennut. Leidi alkoi huutamaan minulle väittäen, että hänen takakankaansa rypistyy ja että minä olin vain toivoton luihuinen, joka ei muuta osannut.
"Päästä minut sisälle, nyt!" huohotin Lihavalle leidille, sillä juoksulenkki alkoi tuntumaan. Adrenaliini alkoi haihtua.
"Tämä on hätätapaus! Rehtori lähetti minut hakemaan Harry Potteria, ja minun on pakko löytää hänet heti!" valehtelin nopeasti. Yritin kuulostaa siltä, kuin kyseessä olisi hengenvaara, mikä oikeastaan olikin. Leidi näytti epäilevältä, mutta samaan aikaan hän punnitsi vaihtoehtoja. Hän taisi päätellä, että en minä ehtisi tekemään paljon tuhoa. Aukko aukeni, ja minä näin sisälle Rohkelikon oleskelehuoneeseen.
Kymmenet uteliaat silmät katsoivat minuun yllättyneenä. Seisoin oleskeluhuoneen muotokuva-aukon edessä enkä saanut sanaa suustani.
Hermione seisoi keskellä oleskeluhuonetta, häneltä oli jäänyt lause kesken, sillä hän oli selittänyt jotain juuri Longbottomille.
Sanattomuudessani harpoin kunnolla sisälle oleskeluhuoneeseen ja katsoin häntä silmiin. Hän oli silmittömän hämmästynyt. Saatoin tuntea rohkelikkojen pistävät katseet kehollani, kun he mulkoilivat minua. Koko huone oli hiljentynyt kun olin astunut sisään. Nyt ei kuulunut mitään muuta kuin takkatulen rätinä.
Hermionen katse tutkiskeli minua kummastuneena. Hän yritti saada tunteesta silmissäni otetta, mutta ei saanut siitä selvää.
Vihdoin saatoin avata suuni.
"Minä en tarvitse ystävää", sanoin monien yllätykseksi. Hermionen suu loksahti auki, kun hän mietti kuumeisesti, mitä minä oikein selitin. Saatoin nähdä rohkelikkojen oudoksuvat ilmeet.
"Miksi...? Miksi sinä sanot tuon minulle?"
Avasin suuni, mutta samaan aikaan muotokuva-aukko narahti ja aukeni. Harry Potter astui sisälle ja katsoi suoraan minuun vihaisena.
"Mitä ihmettä täällä tapahtuu?", hän huudahti yllättyneenä. Rohkelikot hyssyttelivät hänelle ja siirsivät katseensa takaisin meihin. Harry astui lähemmäs, mutta joku veti hänet viereensä sohvalle. Tuntui, kuin olisimme esittäneet jotain näytelmää, jota rohkelikot olivat katsomassa.
"Minä en tarvitse ystävää, vaan sinut. Enemmän kuin ystävän."
Tyttö vastasi suudelmalla.
