Kirjoittaja Aihe: Spring (One-shot/Het/K-11/Fluff/Humour)  (Luettu 1632 kertaa)

Brandend

  • *
  • Viestejä: 1
Spring (One-shot/Het/K-11/Fluff/Humour)
« : 04.01.2008 16:21:40 »
Title: Spring
Author: Brandend
Raiting: K-11
Genre: Het, Fluff, Humour (En oikein tarkkaa osaa määritellä, mutta nämä nyt ovat lähellä)
A/N: Kirjotin tämän joskus varmaan kaksi vuotta sitten keväällä, minkä taitaa huomata tekstistäkin. Löysin tämän vähän aikaa sitten ja hiukan muokkailin. En tiedä kiinnostaako ketään tämä, mutta toivon että kommentoikaa jos saatte luettua, sillä plussaa se vain mulle on. En ole kirjoittanu oikein mitään joten arvostaisin kommentteja paljon. Ja nimeä en oikein millään keksiny, mutta Spring ny on yksinkertainen ja silleen.

Spring

Mä tallustelin kävelytietä pitkin autojen kiitäessä mun ohi. Lämmin aurinko oli laskemassa ja ilma viilenemässä. Linnut eivät enää viserrelleet vaan suurin osa niistä pipertelevistä höyhenkasoista oli mennyt jo nukkumaan. Näin kuitenkin yhden parivaljakon harakoita, jotka lensivät metsää kohti. Hymyilin niille hyvänyöntoivotukseksi.
Kevät oli tulossa. Kesää edeltävä kevät taisteli tietään talven yli sulattaen joka ikisen lumihiutaleen vedeksi ojan penkkaan. Hymähdin käännettyäni katseeni ojaan. Sinne talvella heitetyt karkkipaperit ja mehupurkit tulivat esiin sulavan lumen alta.

Kevään armeija ei ollu kuitenkaan ahkerimmasta päästä, vaan suurin osa lumesta oli mun tossujen kiusana kävelytiellä lätisevänä loskana.
Pidensin askeltani, että astuisin vesilätäkön yli, mutta mun kantapää läsähti matalaakin matalampaan lätäkköön. Virnistin itelleni. Mitä järkeä mun oli hyppiä rusakkojen tapaan lätäköiden yli ku mun tossut oli kuitenkin yhtä märät kuin uimahallin altaat ja sukat kuivausrummun tarpeessa? Kai tää hyppelytapa oli jossain kehityksen vaiheessa tullu ja sitä taidetaan nimittää suojeluvaistoks. Eihän sitä tienny, millon vesilammikosta hyökkää krokotiili tai lauma iilimatoja.
Rupesin miettiin oltiinko me puhuttu tästä maantiedontunneilla, mutta mulle tuli mieleen vaan inkkarit, jotka juoksee hiki hatussa härkien sukulaisten perässä. Ne sarvipäät taitaa olla biisoneja.

Jolkottelin tien yli meidän kyläkauppaa kohti. Tai ei se nyt oikeesti kyläkauppa ole, mutta mun mielestä ne myyjät siin kaupassa on niin juorukelloja, että kyllä toi rakennus kyläkaupasta menee.
Mä näin mun kaverin Tatun venaamassa mua kaupan pihassa. Mä kiinnitin taas huomiotani siihen, että kun se huomaa mut se ei voi olla hymyilemättä, vaikka se leveää virnistystään yrittääkin piilotella. Mä tunsin kuinka mun suu kaartui hymyyn, enkä mäkään pystyny estään sitä, vaikka mulla ei pitäis olla mitään syytä virnuilla kuin ison joululahjan saanu kakara.

Mä ja Tatu ollaan kuulemma veikeä parivaljakko. Mä oon koko ikäni täällä asunu poikamainen punapää, joka ei säännöistä piittaa. Oon pitkä, musta vois tulla vaikka malliki pituuteni puolesta, mutta ei mun tisseillä. Ne taitaa olla vähän liian isot, ei mahu mihkään 36 paitoihin. Mutta kuitenkin, oon aika, mitenhän sen sanois, kova. Kova asenteeltani.
Tatu taasen on pääkaupungista tänne muuttanut pelimies. Mun mielestä kylläkin pelipoika, mutta ihan miten vaan. Sillä on vaaleet aivan älyttömän paksut hiukset, jotka pilkottaa sen pipon alta hokipoikien tyyliin. Ainoo vaan, että Tatu on säbäri, mutta kuitenkin. Sillä on vihreet silmät ja leveet hartiat. Ja se on aivan kusipää, mutta silti mun paras kaveri.

”Sä oot taas myöhässä.” Tatu mutrusti suutaan mulle ja mä hymyilin sille anteekspyytävästi. Mä en ikinä onnistu tuleen ajoissa, vaikka mä kuinka yrittäisin.
”No mun piti vielä laittaa hiukset.” Nostin nenääni ja irvistin. Tatu tuhahti. ”Eihän noita oo mitenkää laitettu. Mä kerkesin himassa viä pesee hampaani, vaihtaa vaatteeni ja laittaa hiukseni.”
”Joo joo.” Mä nauran. Niin varmaan ehti joo. Mä tiedän että se asettelee hiuksiaan peilin eessä ainakin kymmenen minuuttia, ja että se ei oo mitää vaatteitaa vaihtanu. Samat päällä ku koulussaki. Mä taasen unohduin katteleen teeveestä jotai parihakuohjelmaa. Siinä sen naisen piti löytää kymmenestä miehestä Se Oikea.
 
Mä ajattelin, että ei sitä herra Oikeaa löydä minkään teeveeohjelman avulla. Niihin tulee vaan julkisuudenhimoisia idiootteja. Idiooteista mun ajatukset palasikin Tatuun.
Me ollaan hengailtu yhessä hyvinä kavereina jo puoltoista vuotta ja mä oon saanu Tatun viihtyyn täällä, muka landella. 16 kilsaa läheisimpään kaupunkiin, hei haloo. Ja busseja kulkee puolen tunnin välein kaupunkiin ja takasin koko päivän. Mutta se tuleekin pääkaupungista, joten kyl mä ymmärrän sitä. Siellä niitä busseja kulkee viiden minuutin välein ja elokuvateattereita on joka kulmassa kaupoista puhumattakaan.

Me käveltiin kauppaan, jossa näin heti pari tuttua meidän koulusta. Toisen niistä blondeista tunnistin Tatun entiseks, jonka kanssa toi jätkä oli huikeat kaks viikkoo. Mä moikkasin sitä tyttöä ja sen kaveria ja ne jopa moikkas takasin. Ihme tyyppejä, miten ne kehtas moikata?
”Mitäs otetaa?” Tatu kysy multa ku saavuttii karkkiosastolle.
”Mmm. Osta mulle suklaata.” Mä kallistin päätäni ja yritin näyttää koiranpennulta. Ei mun oikeesti tehny mieli mitää hyvää, mutta yrittänyttä ei laiteta, vai miten sitä sanotaan.
”Nää unias.” Tatu mutisi ja sieppas käteensä jonkun karkkipussin, jossa oli jotai kovia karkkeja. Mun teki mieli läimäyttää sitä takaraivoon. Mitäs kysy?
Se makso ostoksensa ja me lähettiin käveleen kaupan pihasta. Tatu tarjos pussistaan karkkia, mut en mä ottanu. En halunnu sylkästä purkkaa mun suusta.

”Onks ketää pihalla?” Tatu kysyi. Joku pikkupoika pyöräili meidän ohi.
”Kentällä tais olla joitain.” Mä pohdin. Mun mielestä mä olin nähny kentällä muutaman mun rinnakkaisluokkalaisen hengailevan, mut en ollu varma.
Me lähettiin käveleen kenttää kohti ja Tatu selitti mulle yhen sen luokkalaisen ja jonkun open kinastelusta, joka oli loppunu siihen, että se oppilas sai tunnin jälkkää. Mua ei oikeesti kiinnostanu ollenkaan koko juttu, mutta mun mielestä oli kiva seurata sen selityksestä innostuneita kasvoja.

Me käveltiin kentän ohi ala-astetta kohti. Koulu oli meidän vakio paikka, sinne pääsi tuulta ja sadetta pakoon ja katoksien alla oli muutenkin vaan mukava istua. Vanhoista tavoista on vaikee päästä eroon ja koululla istuminen tuli tavaks jo sillon kun olin polven korkuinen palleroinen. Sillon mä luulin olevani yks kylän koviksista kun leikin muutaman tyttökaverin kaa ala-asteen pihassa ainakin kuuteen asti illalla ja oli tosi kovaa kun isoveli tuli hakeen mut aina kotiin kun kelloo en suostunu koskaan laittaa ranteeseeni.

Koulun pihassa Tatu otti kevään armeijaa vastaan sinnittelevästä lumikasasta lunta, muotoili siitä pallon ja yritti heittää koulun seinään.
”Haha. Et osunu.”
”Hyvä sun siinä nauraa ku et saa ees viiden metrin päähän heitettyä.” Tatu kettuili mulle. Se otti uuden pallon ja heitti mua sillä jalkaan. Mä kiljasin ja aloin muotoilemaan omaa palloa. Nyt se saa katua. Herra Virnuilija lähti juoksemaan mua karkuun ja mä yritin heittää sitä pallolla. Heitin ohi, tietenkin. Tatu kääntyi mua kohti siepaten lunta käteensä. Mä lähin pinkomaan niin lujaa ku kintuistani pääsin, vaikka tiesin, että oon paljon sitä hitaampi. Lumipallo lensi mun ohi ja läsähti loskalumeen saaden mut nauramaan kovaan ääneen. Käänsin päätäni, jotta näkisin missä asti Tatu menee, mutta silloin tunsin kädet vyötärölläni ja vauhtini lopahti. Tunsin kuinka mun jalat irtos maasta ja maailma alkoi pyörimään mun silmien edessä. Mua pyöritettiin ilmassa, vaikka mä kuinka huusin nauruni lomasta kaikkia uhkauksia säärikarvojen nyppimisestä hirttopuuhun. Tatu pyöritti mua ilmassa monta kierrosta ja luulin jo hetken, että Tatu kaatuukin kohta. Kiljuin ja nauroin, huusin ja nauroin. Vihdoin Tau laski mut maahan ja mä käännyin kattoon sitä murhaavasti. Se ei välittäny mun katseesta vaan sieppas mut halaukseen.

Koita siinä nyt vaan esittää vihaista kun jätkä nauraa ja on siepannu sut syleilyynsä. Mun mielest tuntu kivalta kun tunsin sen hengityksen mun olkaan ja sen läheisyys lämmitti mua. Kuitenkin mun teki mieli pyörittää sitä vähän tuolla loskalumessa, mitä se nyt taas tässä lähentelee. Rupesin jo suunnittelemaankin tosissani pojan hukuttamista lumipenkkaan kun irtipääsyä halauksesta ei kuulunut.
”Mä niin vihaan sua.”
Tatu hellitti otettaan, katto mua silmiin ja virnisti. ”Niin mäkin sua rakas.”
Rakas. R-a-k-a-s. Kulta kultasein, mä sanoin..

”Nyt se biisi alko soimaan mun päässä.”
”Mikä?”
”Me mennään maalla naimisiin e-”
”Joojoo!” Tatu parahti. Se päästi mut otteestaan ja lähti käveleen koulun katosta kohti. Mä irvistelin sen selälle muistuttaen kurttunaamaista örkkiä, joka ei saanut aamupalakseen lapamatoja.
”Sä oot niin hölmö.”
Mun naama meinas venähtää, mut sain pidettyä sen sentään kurissa. Hölmö? Ei tässä tilanteessa voi sanoo tolleen. Eihän se kai ees nähny mun ilmeilyä!
”Jaa mä hölmö? Sanoiks sä mua hölmöks?” Lähdin käveleen Tatua kohti, joka istui betonilattialle kääntäen katseensa muhun.
”Juu kyllä mä taisin sua hölmöks sanoo.”
Kyykistyin mulle virnuilevan pojan eteen.
”Viittisitkö toistaa?” Mä katoin sitä ovela hymy huulillani. Tatu kurotti päätään mun kasvoja kohti.
”Hölmö.” Se sanoi hitaasti ja niin selvästi, ettei ulkomaalaisiltakaan olisi jääny epäselväks miten koko sana lausutaan. Nyt sitten toi kuolee.

Hyökkäsin Tatun kimppuun ja mun kädet livahti sen kylkiin, joista se kutiaa enemmän kuin mistään muualta. Tatu kiros, nauroi ja yritti saada mun käsiä sen kylkien kimpusta, mutta mä nojauduin sen ylle ja mun kädet olivat kuin lepakot yöllä. Yhtä ketterät ja vikkelät. Kutitin sitä kusipäätä ja se nauroi. Melkein jopa anoi mua lopettaan, mutta ei sen ego olis kestäny sitä, enkä mä olis lopettanu vaikka se olis anonu polvillaan. Ehdin jo melkein juhliin mun voittooni, kunnes mä tunsin kuinka mä lensin pehmeesti selälleni maahan. Vittu, se kaato mut.

Tatu istui mun päällä omahyväsesti virnuillen. Mut kädet oli painettu maata vasten tehden ne voimattomiks. Että mä vihaan tota sen virnettä, joka leviää sen naamalle aina kun se voittaa mut jossain.
”Päästä mut. Mä niin hirtän sut vielä!” Mä osasin jo kuvitella ton jätkän roikkumassa koulun pihan männynlatvasta köyden jatkeena. Tatu nauroi mulle. Se nauroi niin onnellisesti mun uhkauksille ja mulkoiluilleni, että mä jopa meinasin säihkähtää sen onnellista sävyä. En tiä miks, mutta jotenki se sävy sai kylmät väreet kulkeen mun selkää pitkin.
”Myönnäkkö häviös?”
Pudistin päätäni. En ikinä. Tatu kumartui mun ylle, naama melkein mun naamassa kiinni. Tunsin kuinka sen lämmin hengitys lämmitti mua kasvoja ja meidän nenät meinas koskettaa toisiaan. Mitä ihmettä toi tekee?
”Myönnäkkö häviös?” Tatu toisti matalalla äänellä lukiten katseensa mun silmiin. Mä tunsin kuinka mun sydän alkoi takomaan verta kammioistaan kovempaa ja huomaan, että mun keuhkotkin jännittyivät kun eivät tienneet pitäisikö toimia kovempaa vai normaaliin tapaan. Musta tuntu, että jos olisin seissyt, mun jalat olis pet-

”En.”
”No mun mielestä tässä on oikein mukavaa istua. Ei mua haittaa.” Tatu kohotti päätään ja virnisti. Se laitto mun kädet jalkojensa alle ja kaivoi taskustaan karkin. Koko ajan omahyväsesti hymyillen. Ärsyttävää.
”Jahka mä pääsen täältä sun altas, mä laitan sut roikkuun kuusenlatvasta Hesan keskustaan ja vaikka siellä ei olis kuusia mä istuttaisin yhen sinne! Ja sitten mä pukisin sut viä johkin kukkamekkoon ja laittaisin sukka-”
”Joojoo. Ainahan sä uhkailet!”
”Älä keskeytä! Nyt mä teen tollee iha varmasti!” Mä siristin silmiäni. Oli kyllä totta, että mä aina uhkailin ja keksin vaikka mitä ilkeetä, mutta koskaan en toteuttanu niitä. No menköön ite istuttaan joku puu johkin kaupunkiin.

Tatu nauroi mulle. Taas. Mun toiset kaverit sanoo aina, että mun seurassa ei oo ikinä tylsää ja että osaan piristää huonoina päivinä. Ehkä se on totta. Kun tarkemmin ajattelee, niin kukaan ei pahemmin itke mun seurassa, tai jos itkee niin nauraa vähän ajan päästä.
Mutta mä päätin, että pistän ton virnuilevan, omahyväsen, ärsyttävän, ääliön, idiootin, kusipään, tyhmän, sillinsyöjän, kauran lipittäjän, puun panijan, oravan nahan, karhun taljan, sammakon kudun ja hauen tyngän itkemään vielä elämäänsä jollei se nyt pääst- olis noin lähellä mua.
Tatu oli kumartunut uudelleen mun kasvojen ylle. Sen silmät kiusoittelivat mua ja hengitys ilkkui mun nenälle. Pystyin melkein lukemaan pojan ajatuksia sen verran, että Tatun olis tehny mieli aukoo päätään mulle taas kuinka se oli päihittäny mut yhdessä meidän perinteisistä painimatseista. Mun taasen teki mieli pomppia sen munien päällä saaden ne niin pieneksi murskaksi kuin vain olisi ollut mahdollista.

Mut sit ihan yhtäkkiä mun päässä tyhjeni. Enää ei pikku porsaat juossu torahampaat esillä oravien perässä, eikä kylän pulsut breikannu kilpaa kaupan nurkalla. Pääni oli aivan tyhjä, kunnes ensimmäisenä tajusin että toi jätkähän vaihtaa kuolaa mun kaa.
Mun. Paras. Kaverini. Suuteli. Mua. Tunsin sen huulet omiani vasten niin, ettei mikään täi tai bakteeri olis mahtunu väliin. Tatu oli sulkenu silmänsä ja sen ripset sojotti suoraan mun silmäkulmaa kohti. Olin juuri itsekin sulkenut silmäni ku sen puhelin soi. Mahtavaa. Loistavaa. Aivan fantastista. Pyöräytin silmiäni. Tatu nousi päältäni ja vastasi puhelimeensa. ”Joo. Okei” Sit se sulki sen. ”Mun pitä mennä. Moro.”

Vittu mikä kaveri. Mun teki mieli kiskoo sen hiukset yksitellen irti sen päästä ja sitten räjäyttää se tykinkuulalla miljooniks palasiks ja ruokkia niillä paloilla kylän pulsut. Kaivoin puhelimeni esiin ja lähetin Tatulle viestin mihin kirjoitin, että Me puhutaan tästä vielä!. Kyl mä sen tiiän, ettei se siitä suostu puhumaan, mutta ihan muodollisuuden vuoksi lähetin sille viestin siinä istuessani.
Ei, ei Tatu mua sekaisin saanu tempustaan. Mä vaan… Suutuin. Olisin halunnu pitää bakteerit huulillani.


A/N 2: Kommentoikaa. :)
« Viimeksi muokattu: 16.11.2014 16:19:21 kirjoittanut Pyry »