Kirjoittaja Aihe: Adara, Siriuksen tähti (K-11, 160 lukua)  (Luettu 213456 kertaa)

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Adara, Siriuksen tähti (K-11, 160 lukua)
« : 03.07.2007 17:46:59 »
Name: Adara, Siriuksen tähti
Kirjoittaja: Fubuki
Beta: Vicky (muutamassa ekassa luvussa)
Rating: K-11
Genre: Drama, romance & AU
Pairing:  Lue ja selvitä ;)
Summary: Lue traileri
Finipikarit: Adara Musta äänestettiin 2. sijalle parhaaksi omahahmoksi finipikareissa 2011
Disclaimer: En omista Harry Potterin hahmoja ym. Vain Adara on oma luomukseni.
A/N: Idea hommaan lähti simppelisti Azkabanin vanki-elokuvaa katsoessani, kun Sirius huusi "I did my waiting, twelve years of it in Azkaban!"... Kävi niin sääliksi Siriusta että täytyi kirjoittaa hahmo joka voi häntä halata. Se piti vain, ilmeiseti, tehdä hyyyyvin pitkän kaavan kautta. Aloitin ficin kirjoittamisen joskus 2006(?) joten tökkivää tekstiä on luvassa aluksi, vaikka oon sitä jälkikäteen koettanut hioa (muttakun sitä on liikaa!). Fic sai loppunsa kesällä 2008. Toivottavasti kirjoitukseni kehittyminen tulee huomattua, kun lukee tämän alusta loppuun :)
Jos teksti on kuitenkin ihan sietämätöntä kuraa niin suosittelen aloittamaani re-boot versiota korkeammalla ikärajoituksella.





Traileri.

Oli tyttö...

”Ala tulla, Seamus! Juna lähtee!”
”J-joo joo!”

joka ei tiennyt...

”Sinulla on äitisi nenä, yhtä suora ja sievä.”
”Oletkohan sekoittanut minut johonkuhun muuhun?”

kuka hän oikeasti oli..

”Älä sano sitä!”
”En sano sitä. Sinä tiedät sen jo...”

Mutta kun totuus tulee ilmi...

”KÄVIKÖ MIELESSÄ ETTÄ MINÄ EPÄILIN JO JOTAIN?!
SAIN VASTA NYT SELVILLE ETTÄ ISÄNI ON 12 VUOTTA AZKABANISSA ISTUNUT
MIES JA ÄITINI ON KUOLLUT!!”

hän ei tiedä mitä tehdä...

”Mistä tiedät, etten ole väleissä Finniganeihin?”
”Et ole kirjoittanut heille mitään. Seamuskin vaikuttaa tietävän että sinulla on jokin huonosti.”
----

”Tuntuu kuin olisin herännyt jostain unesta enkä tiedä mitä pitäisi tehdä tai sanoa.”
”Luota aina itseesi.”

kenen puolella olla...

”HÄN TAPPOI MINUN ÄITINI JA ISÄNI!”
”Harry! Lopeta!”

tai kenen kanssa olla...

”Haluaisitko alkaa seurustelemaan kanssani?”
”Minä- en voi.”
---
”Adara, minä rakastan sinua. Enemmän kuin mitään. Jos olisin menettänyt sinut...
maailmani olisi kadonnut.”
”Minusta tuntuu nyt samalta.”

Mutta yksi asia on varma...

”Minusta sinun ei tarvitse antaa minulle yhtään lahjaa ikinä, kunhan
et katoa minnekään, jooko?”
”En mene minnekään... lupaan.”

Hän tekee kaikkensa..

”Älä satuta häntä.”
”Häivy... älä sotkeudu tähän.”
”Senkin paksukallo, minä puutun mihin haluan.”

suojellakseen...

”Ylös linnaan? Enpä usko, että meidän tarvitsee niin kauas lähteä.
Minä kutsun ankeuttajat heti kun pääsemme pajusta. Ne ilahtuvat
varmasti nähdessään sinut, Sirius. Saattavat antaa pikku pusunkin,
melkein luulisin...”
”SITÄ SINÄ ET TEE!”

isäänsä.

”Mutta- miten Adara liittyy tähän?”
”Adara on Siriuksen ja Violan tytär.”
---
"SIRIUS!"

Rakkautta...

”Rakastan sinua, aina.”
”Niin minäkin sinua.”

Vihaa...

”Te ilmeisesti haluatte kertoa, että minut on adoptoitu?
Ja että oikea äitini on kuollut? Ja että oikea isäni on
kahdentoista vuoden Azkabanissa kärsimisen jälkeen
sieltä karannut velho? Ja että olette valehdelleet minulle
kaksitoista vuotta?! JA ETTÄ AIOITTE SALATA SEN VAIKKA
DUMBLEDORE KÄSKI KERTOA TOTUUS?!”

Iloa...

”Me muokataan sen työhakemusta ministeriöön.”
”Nimeksi laitetaan?”
”Penikka Lyllerö?”
”Penikka Vellihousu?”
”Pojat...”

Taistelua...

”Päästä-hänet-nyt!”
”Päästäkää heidät, niin tyttö on teidän.”
”TAINNUTU!”
---
”Sinä kuolet... tässä, ja nyt.”
”AVADA KEDAVRA!”

Surua...

”Jos kyyneleitä kerta tulee kun ihminen on surullinen, mikseivät
ne auta mitenkään?”
---
”Sirius on tähti, kirkkain tähti koko kuviossaan. Mutta tiedätkö
mikä on toiseksi kirkkain?”

Ja kuolemaa...

”Ei se auta mitään, Adara. Sirius on poissa. Hän ei palaa.”
”Hän ei voi olla, ei voi! Hän tulee takaisin jos autamme hänet pois sieltä!”
”SIRIUS!”
---
”Kuinka monen täytyy vielä kuolla ennen loppua?”


Fubuki esittää: Adara, Siriuksen tähti.

;D
« Viimeksi muokattu: 26.03.2018 14:37:31 kirjoittanut Lokitar »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Prologi
« Vastaus #1 : 03.07.2007 17:48:11 »
Prologi







Kalmanhanaukio kaksitoista on valtava pimeän voimia sisältävä asunto Lontoossa. Jästit eivät sitä näe, heidän suureksi onnekseen; sen olohuoneen kaapissa piileskelee mörkö ja monissa laatikoissa on ihmisten kimppuun hyökkäileviä veitsiä ja teelusikoita. Makuuhuoneiden lipastoissa taas on Mustan suvun sinetillä koristeltuja (enimmäkseen kirottuja) esineitä, kuten taskukelloja ja koruja. Ulko-oven vieressä seinällä riippuu rouva Walburga Mustan kuva, uskollisen kotitonttunsa kiillottamissa kehyksissä. Olohuoneen seinään on loihdittu kuvakudos, sukupuu, jonka yläreunassa lukee suurin kirjaimin:
 
Jalo ja ikivanha Mustan suku
”Toujours Pur”

Puussa on tummia palaneita jälkiä, koska suvun häpeäpilkut on poltettu näkyvistä. Puun alimmilla oksilla näkyy viivojen yhdistämät nimet: Narcissa ja Bellatrix, sekä näiden kahden nimen vieressä näkyy musta palanut tahra, jossa on lukenut ennen Andromedan nimi. Vähän kauempana serkuistaan on Regulus, sekä sen vieressä palojälki, jossa oli ennen lukenut Sirius. Mutta mitä näkyykään siitä palojäljestä lähtevän?
Viiva oikealle toiseen pois poltettuun nimeen, ja viivan keskikohdasta toinen viiva alaspäin kohti toista, hyvin tuoretta palojälkeä. Tahrasta erottuu vain iso kirjain: A
Tästä suvun häpeätahrasta tarinani kertoo. Hän syntyi vasta-avioituneelle parille, Sirius Mustalle ja Viola Bonesille. Lapsesta tuli tietysti sukunsa häpeäpilkku, koska hänen isänsä oli erotettu puhdasverisyyttä arvostavasta suvustaan. Tytön nimeksi tuli Adara Viola Musta.
Puolitoista vuotta myöhemmin lapsen syntymästä Päivän Profeetassa oli suuret hätkähdyttävät otsikot:

Sirius Musta etsintäkuulutettu kahdentoista jästin ja yhden velhon murhasta!

Lily ja James Potterin kuolemaan liittyviin kuulusteluihin kutsuttu Sirius Musta on nyt etsintäkuulutettu. Musta murhasi viattomia jästejä sekä yhden velhon, Peter Piskuilanin, joka oli ennen hänen paras ystävänsä Tylypahkassa. Piskuilan oli ilmeisesti yllättänyt Mustan kostaakseen Lily ja James Potterin kuoleman, sillä henkiinjääneet kertoivat kuinka Peter oli sanonut: ”Sinä petit Lilyn ja Jamesin Pimeyden lordille! Lily ja James, Sirius! Miten sinä saatoit?” ennen kuin Musta oli nostanut sauvansa tusinoiden jästien joukossa ja räjäyttänyt koko korttelin.
”Piskuilanista jäi jäljelle vain yksi sormi, ja kaksitoista viatonta jästiä saivat surmansa. Olemme jo käyneet muuttamassa eloonjääneiden muistia, ja lavastanut räjähdyksen aiheuttajaksi erään jästitalon kaasuvuodon. Sirius Musta aiotaan toimittaa ilman oikeudenkäyntiä velhojen vankilaan Azkabaniin”, kommentoi asiaa taikakatastrofiministeriön apulaisministeri Cornelius Toffee. Mustan kumppania Viola Mustaa ei olla tavoitettu mieluummin kommentoimaan tilannetta, mutta luotettavien tahojen mukaan Viola Mustalla ei ole osuutta Sirius Mustan tekoihin.

Viime viikolla murhatun velhopariskunnan ystävätär, Viola Musta löydetty kuolleena!

Viime iltana kadonneen Viola Mustan ruumis löydettiin tänään kello 2:38 yöllä, Iskunkiertokujan läheltä. Hänet oli murhattu anteeksiantamattomalla kirouksella. Ruumiin yläpuolella leijaili suuri pimeänpiirto julistaen velhomaailman surusanomaa. Viola Musta - os. Bones - oli tunnetusti erittäin hyvä ystävä viime viikolla kuolleiden James ja Lily Potterin kanssa. Ministeriössä surraan kuinka joku on voinut murhata jonkun niin hyväsydämisen noidan. Violan aviomies, Sirius Musta on edelleen etsintäkuulutettu, eikä häntä ole löydetty. Sirius Musta murhasi viattomia jästejä sekä yhden velhon, Peter Piskuilanin juuri Potterien murhan jälkeen viikko sitten. Viola Mustaa ei silloin tavoitettu kommentoimaan tilannetta. Monet epäilevät Viola Mustan murhaajaksi Siriusta itseään, tai muita kuolonsyöjiä. ”Tämä on suuri surun kuukausi...” Kommentoi taikaministerimme Millicent Bagnold. ”Hän-joka-jääköön-nimeämättä on kadonnut, mutta hänen seuraajansa jatkavat hänen veritekojaan.” Kuolonsyöjien tiedetään tappaneen tässä kuussa lukuisia jästejä sekä kaksi ministeriön jäsentä. Suunnilleen uhrien lukumäärän verran on myös saatu kuolonsyöjiä kiinni, ja toimitettu Azkabaniin hänen-joka-jääköön-nimeämättä kadottua.
”Moni kuolonsyöjä on pyrkinyt aiheuttamaan mahdollisimman paljon vahinkoa ennen kiinnijäämistään, ministeriön tehtävä on saada vahingot mahdollisimman vähäisiksi”, Viola Mustan serkku, Amelia Bones kommentoi. Viola Mustan työnantajaa, kuuluisaa sauvantekijää Ollivanderia ei ole tavoitettu kommentoimaan tilannetta.
”Hän on varmasti surun murtama. Me kaikki olemme”, Amelia kommentoi.
Tämä surunpäivä aiheutti myös pahaa viattomalle lapselle. Viola ja Sirius Mustalla on vasta puolitoistavuotias tytär, Adara, jonka olinpaikasta ei olla vielä varmoja.
”Tutkimme ensisijaisesti Mustien kodin. Lapsen turvallisuus on nyt tärkeintä, sillä lapsi on hengenvaarassa yksin”, kertoo ministeriössä juuri aloittanut työntekijä Arthur Weasley. (Lisää sivulla 9.)

Seuraavan päivän lehdessä olikin jo otsikko:

Viola Mustan tytär löydetty! Äidin työnantaja pelasti lapsen!

Eilisessä Päivän Profeetassamme kerrottu surutarina saa onnellisen lopun: edesmenneen Viola Mustan tytär on löytynyt. Lapsen toi ministeriöön noidan entinen työnantaja, Ollivander, joka pahoitteli hidasta toimintaansa.
”Olin shokissa”, Ollivander kertoo toimittajille, kädet hiukan vapisten. ”Löysin Violan kuolleena kadulta pimeänpiirron alta, ja lapsen turvasta kahden roskakorin välistä. Naisparka oli luultavasti piilottanut tyttärensä säästääkseen tämän kuolonsyöjiltä”, mies kommentoi jo kyyneleet silmissä. ”Otin tytön mukaan kotiini ja lukitsin talon kaikki sisäänkäynnit, siltä varalta että minua seurattiin. Luin lehdistä eilen illalla, että Viola on löydetty ja aurorit etsivät minua ja Adaraa, joten uskaltauduin viimein ulos kodistani.” Adaran kohtaloa ei ole vielä päätetty. Tylypahkan rehtori Albus Dumbledore (Merlinin ritarikunta, Ensimmäinen luokka, Suurtaikuri, Päänoita, Ylihörhö, Kansainvälinen Velholiitto) on ilmoittanut ottavansa Adaran Tylypahkan oppilaaksi, kun tämä täyttää yksitoista vuotta. Pöllöjä lensi jo eilen parvittain ministeriöön, tuoden kirjeitä joissa joku velhomaailman pariskunta tarjoutuu ottamaan Adaran huostaansa, kun tämä löytyy.
”Toivomme tietysti lapsen parasta ja yritämme päättää pian mitä teemme asialle. Olemme ottaneet yhteyttä lapsen lähimpään omaiseen, joka päättää lapsen tulevasta kodista. Lasta ei voi tietenkään luovuttaa isänsä huostaan, mikäli hän ilmaantuu paikalle”, Ministeri Millicen Bagnold toteaa muistuttaen, että Sirius Mustaa odottaa matka Azkabaniin. (Lisää sivulla 17)


« Viimeksi muokattu: 11.08.2011 19:20:05 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 1. Toinen vuosi
« Vastaus #2 : 03.07.2007 17:48:44 »
A/N: Kuten vanhat lukijat muistaa, aloitin hiukan kirjoittamaan Adaran toista lukuvuotta, mutta teinkin aikahypyn. Tässä silti sitä toista lukuvuotta ^^ Huomioikaa tässä Malfoyn käytös - raukkaparka on vasta 11 ^^' Ja betattu on nyt tämäkin, kiitos Vicky <3 Tiedän että eri vuosiluokkalaiset eivät olleet samoilla luudanlentotunneilla mutta otin kirjoittajan vapauden tässäkin  ::)



1. Luku  
Toinen vuosi








”Juokse jo, Seamus!” Adara huusi kääntyen ympäri veljeensä päin, joka ei ollut ilmeisesti toipunut laiturin yhdeksän ja kolme neljänneksen läpi pääsystä. Tuuli heilutti Adaran vyötärölle ylettäviä tummanruskeita hiuksia vapautuneesti, hänen vetäessä ilmaa nautiskellen keuhkoihinsa. Hän tunsi jo luissa ja ytimissään että hän oli matkalla kotiin. Pelkkä juna-asema tuntui jo tuoksuvan Tylypahkalle. Adara katsoi tummanruskeilla silmillään hiukan huvittuneena veljeensä.
”Ala tulla jo! Juna lähtee!” hän kiljaisi huomatessaan veturin piipusta tupruavan valkoisen savun.
”J-joo joo!” Seamus mutisi punastuneena - vieressä olevan vaunun tytöt tuijottivat myöhästyjiä hihittäen ja osoitellen.
   Sisarukset kiirehtivät vauhdilla junaan ja lähtivät etsimään tyhjää istumispaikkaa. Heidän kävellessään käytävää, tuttu voimakas pojan ääni kajahti Adaran korviin, kutsuen tyttöä nimeltä.
Adara käännähti äänen suuntaan. Siellä häntä katseli ystävälliset (ja Adaran mielestä melko suloisetkin) silmät.

Poika oli Oliver Wood, Seamusia ainakin päätä pidempi, sekä kaksi kertaa fiksumpi - ainakin Adaran mielestä.
”Oliver! Et kirjoittanut koko kesänä minulle”, Adara sanoi nyrpeänä, mutta iski vaivihkaa silmää Seamusille. ”Hän on Rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni, suosittelisin hyvää käytöstä”, hän kuiskasi virnuillen veljelleen.
”Ja milloin minä en muka ole käyttäytynyt hyvin?” Seamus tuhahti. Oliver oli jo saapunut lähemmäs ja osoitti vaunun päätyyn.
”Anteeksi, mutta oli kiireitä huispauksen kanssa... Me muuten istutaan Percyn kanssa tuolla, haluatteko pitää seuraa?” hän kysyi. Adara tietysti suostui ja Oliver tarjoutui kantamaan tämän pöllöä, Iigoria. Seamus seurasi hiukan happamana, sekä aavistuksen verran epäluuloisena perässä. Hänen päästyään osastoon, Adaraa oli jo ystävällisesti kättelemässä Percy Weasley.
”Adara, kuinka mukavaa tavata taas”, Percy sanoi kohteliaasti kumartaen.
”Kiitos samoin. Percy, Oliver, tässä on veljeni Seamus”, Adara sanoi hiukan huvittuneena, silti vähintään yhtä virallisesti kuin Percy tervehtiessään. Percy kätteli Seamusiakin ja tarjoutui laittamaan laukut penkin alle, Oliver tyytyi käden heilautukseen.

Matka Tylypahkaan sujui mukavasti rupatellen. Suurimmaksi osaksi Oliver kiinnitti huomiotaan Seamusiin, joka kertoi yksityiskohtaisesti kaiken mitä oli nähnyt, ollessaan isänsä kanssa parhailla paikoilla Huispauksen MM-kilpailuissa, joissa romanialaiset ja englantilaiset olivat pelanneet vastakkain. Adaraa huispaus ei kiinnostanut pätkääkään, hän oli kieltäytynyt jopa tulemasta koko otteluun ja jäi opiskelemaan taikaliemiä kotiin. Ei se opiskelu tosin mitään ollut auttanut, Adara ei ollut kehittynyt paljoa nimeksikään, sillä taikaliemiä ei opi silkalla teorialla.

~*~

Moni hattu on päältä kaunis,
mut sille en pane painoa,
vaan itseni oitis syön, joku muu
jos paremmin käyttää aivoa.
Pyh sanon mustille knalleillenne
ja korkeille silintereille,
sillä Tylypahkan lajitteluhattu oon
ja näytän taivaan merkit niille.
Ei salata mitään minulta
voi sisäänsä sun polla,
siis sovita mua, niin kerron
missä sun kuuluu olla.
Ehkä kuulut Rohkelikkoon, jos
 sydämes urhoollinen on,
on sinulla ritarin uskallus
ja olet kumman peloton.
Ehkä on luontosi rehti Puuskupuh,
sinuun aina voi luottaa,
ei malttisi petä ja aherrus sulle
vain silkkaa iloa tuottaa.
Kenties viisas Korpinkynsi
on koti sun alttiin mielen.
Siellä älykkäät ja terävät oppii
yhdessä taikuuden kielen.
Tai voihan olla että Luihuisesta
sä löydät ystävät aidot.
Ovelat velhot ei keinoja kaihda,
ovat tarpeen kaikki taidot.
Siis sovita minua! Älä pelkää!
Äläkä hermoile, nipo!
Olet turvassa käsissäni (oli niitä tai ei):
Mä olen miettivä pipo!


Siitä alkoi lajittelu. Ennen kuin Adara oli sitä kunnolla ymmärtänytkään, he olivat saapuneet Tylypahkaan, Seamus veneellä, Adara hevosettomilla vaunuilla.
Tyttö odotti nyt innolla Seamusin vuoroa. Hän itse oli Rohkelikossa, ja ei tiennyt kaipasiko veljeään samaan tupaan vai ei. Seamusista voisi tulla oikea riesa... tai Riesu.
”PUUSKUPUH! PUUSKUPUH! KORPINKYNSI! KORPINKYNSI! ROHKELIKKO! LUIHUINEN! PUUSKUPUH!”
   Hattu luetteli tupia nopeasti kuin mitään ajattelematta. Adara alkoi tosissaan hermostua. Osasiko tuo hattu muka oikeasti lajitella oppilaita heille sopivin tupiin? Hänestä tuntui kuin se olisi jo vain kyllästynyt elämäänsä ja latoi mitä tupia sattui.
”Kerro nyt mikä veljestäni tulee!” Adara huudahti aplodien ja riemunhuutojen keskelle niin, ettei kukaan kuullut... Paitsi Fred ja George Weasley.
”Eikö kestä pinna?” George kysyi virnistäen.
”Älä hermoile, nipo! Mä olen miettivä pipo!” Fred lisäsi ja Adara irvisti samassa kun lajitteluhattu huusi: ”ROHKELIKKO!” Tyttö kääntyi katsomaan, kun Seamus ryntäsi riemuissaan Rohkelikon pöytään. Weasleyn kaksoset taputtivat käsiään ja huusivat riemunhuutoja.
”Nyt me saadaan kynittyä sinusta kaikki!”, he naureskelivat. Adara esitti huolestunutta: ei hänellä ollut mitään mitä Weasleyt eivät jo tietäisi.
   Nimiä nimien perään, kunnes lopulta eräs nimi kolahti Adaraan kuin tiiliskivi päähän: Harry Potter!
   Adara käänsi katseensa tummahiuksiseen, silmälasipäiseen poikaan jolla oli salamanmuotoinen arpi otsassaan. Supina täytti koko Suuren salin. Hattu asetettiin pojan päähän, ja poikkeuksellisesti se näytti  punnitsevan tarkkaan vastaustaan, mutta päätti lopulta että Harryn paikka olisi... ”ROHKELIKKO!” Poika käveli hiukan täristen Rohkelikkojen pöytään ja koko Rohkelikon pöytä ratkesi riemukkaisiin huutoihin ja aplodeihin. Weasleyn kaksoset alkoivat laulaa: ”Me saatiin Potter! Me saatiin Potter!” ja Percy tietysti rynnisti kättelemään Harrya. Adara tyytyi hymyilemään ja katsomaan vierestä kun poika asettui takaisin istumaan kaikkien kättelyjen jälkeen. Potterin jälkeen kuului hatulta vain kolme sanaa: ”KOPRINKYNSI! ROHKELIKKO!” Taas yksi Weasley oli tullut Rohkelikkoon. Adara toivoi, ettei hän olisi yhtä vilkas kuin kaksoset. ”LUIHUINEN!”

Lopulta rehtori piti erikoisen tervetuliaispuheensa:
”Taukki! Vollotus! Kummallisuus! Nipistys!” ja kaikki ratkesivat taputtamaan ja hurraamaan – paitsi ensiluokkalaiset jotka ihmettelivät tätä puhetta erittäin tärähtäneiden näköisinä. Heillä oli onneksi seuraavat seitsemän vuotta aikaa tottua Dumbledoren höpötyksiin, joissa kaikesta älyttömyydestään huolimatta saattoi piileskellä suuriakin viisauksia.
  
Viimein oli ruokailun aika. Pöydät täyttyivät taas kaikella mahdollisella ja mahdottomalla, mitä oppilaat saattoivat vain toivoa.
Seamusin suu oli loksahtanut jo jonnekin pöydän pinnan tasolle. Adara tökkäsi kanankoiven Seamusin avonaiseen suuhun ja tokaisi:
”Syö.” Seamus tuijotti hetken Adaraa kanankoipi yhä suussaan ja sanoi:
”Muffa en ofaa pääffää mifä fyön!” Adara tyrskähti ja alkoi kertoa Seamusille omia suosikkejaan. Seamusin ruokahalu hävisi – ainakin hetkeksi - kun tämä näki melkein päättömän Nickin kiskaisevan päätään sijoiltaan.
    
”Olen niin täynnä!” Seamus tokaisi astellessaan Rohkelikon oleskeluhuoneeseen.
”Vaikka tarjolla onkin kaikkea mahdollista, niin ei se tarkoita että ensimmäisenä päivänä pitäisi myös syödä kaikkea”, Adara totesi väsyneesti - hän halusi pian nukkumaan.
Omaan sänkyyn... Lämpimään peiton alle... tyttöjen makuuhuoneeseen... Adara tunsi suorastaan nukkuvansa jo portaissa, sillä hän oli vähällä kaatua Oliver Woodin syliin. Oliver ei onneksi tätä huomannut.
Parin minuutin päästä Adara olikin jo sängyssä peiton alle käpertyneenä, enemmän kuin tyytyväisenä Tylypahkaan paluustansa. Hän oli palannut kotiin.
  
Kolme kuukautta oli kestänyt Tylypahkassa opiskelua ilman murheita. Seamusin läsnäolo oli kotoisampaa, kuin Adara oli osannut kuvitellakaan, ja kouluaineetkin olivat sopivan tasoisia. Adara asteli nyt pihamaalla kohti lentotuntien pitämispaikkaa. Hän oli saanut vanhemmiltaan luudan lainaan. Hän katseli ihaillen koulun tiluksia ja maisemia. Hän ei missään nimessä olisi vaihtanut elämäänsä kenenkään jästin kanssa. Hän rakasti Tylypahkaa yli kaiken, ja hänestä oli melkeinpä sääli, etteivät kaikki jästitkin saisi tuntea sitä samaa taikuutta kuin mitä hän tunsi joka päivä omassa koulussaan.
 
~*~

”Ponnistakaa maasta kuten ennenkin ja kiertäkää koulu kaksi kertaa ympäri. Otan aikaa ja kerron ketkä menevät turhan hitaasti. Luihuiset lähtekää kiertämään vastapäivään, Rohkelikot myötäpäivään.”
Adara ponnisti itsensä ilmaan ja lähti ensimmäisenä kiertämään koulua. Hän nautti viileästä vastatuulesta, ja teki pienen kaaren kiertäessään tornin. Tornin takaa hänen eteensä lennähti neljä luihuista, jotka muodostivat muurin Adaran eteen.
”Katsos katsos, hikipinko kerää pisteitä”, tokaisi poika jonka Adara tunnisti Geverl Hordiniksi.
”Taitaa olla tähtäin korkealla”, lisäsi yksi tyttö luihuisesta.
”Matami Huiski ottaa aikaa, päästäkää eteenpäin”, Adara sanoi tyynesti.
”Kuule, aikaa tässä maailmassa riittää”, Geverl totesi. Adara yritti ohittaa joukon, mutta Geverl lensi eteen ja nappasi häntä kädestä taivuttaen sen tytön selän taa. Adara rimpuili ja tunsi vihlovaa kipua kädessään.
”Mitä sinä-? Päästä irti!
”Tahdon vain antaa sinulle pienen opetuksen”, Geverl sanoi virnistäen muiden luihuisten nauraessa.
”Minä en sinun opetuksiasi kaipaa!” Adara huusi kivun yltyessä ranteessa.
”Ja vielä isottelet! Typerä kuraverinen -” Geverl sanoi taivuttaen Adaran kättä vielä kivuliaampaan asentoon.

”Anna hänen mennä”, kuului yhtäkkiä ääni Geverlin takaa. Adara ei nähnyt kuka sen sanoi, mutta Geverlin kääntäessä päätään äänen suuntaan, hänen otteensa heikkeni hiukan.
”Tämä ei kuulu sinulle, penikka. Jatka vaan matkaasi!” Geverl vastasi kääntäen Adaran äänen suuntaan. Luudalla istui ykkösluokkalainen poika, jolla oli kauniin platinanvaaleat hiukset ja kalpeat suipot kasvot.
”Päästä irti tai kerron -” poika aloitti.
”Kenelle muka? Sinä pidät kuule suusi kiinni! Ollaan sentään samassa tuvassa!” Geverl sanoi. Adara tasapainotteli pysyäkseen luudalla.
”Hei Geverl, se on Malfoyn poika”, luihuistyttö sanoi. Geverlin ilme muuttui hiukan varovaiseksi, kun hän mittasi tätä Malfoyn poikaa katseellaan.
”Hei, Weasleyt tulee. Häivytään”, yksi luihuisista totesi ja kaikki hajaantuivat paikalta – paitsi Adara ja vaaleahiuksinen poika. Adara hieraisi rannettaan joka oli punertunut äskeisen puristuksen jäljiltä.
”Öh... Pärjäile”, poika sanoi ja lensi Adaran ohi. Adara käännähti sanattomana katsomaan poikaan samassa kun Fred ja George lensivät Adaran luo.

”Hei, kaikki kunnossa?” Fred kysyi ja huomasi muutaman kyyneleen Adaran kasvoilla.
”Mm, joo.. luuta ei vain tottele ja - löin ranteeni seinään”, Adara vastasi. George ja Fred katsoivat toisiaan ilmeellä joka selvästi sanoi, etteivät he uskoneet tytön sanoja.
”Ei kun ihan totta. Jatketaan vaan matkaa”, Adara sanoi kääntyen selkä kaksosiin päin ja jatkoi pari metriä matkaansa. Hän kääntyi katsomaan heitä; he olivat ottaneet sauvat esille ja kääntyneet jo ympäri kohti luihuisia.
”H-hetkinen! Me joudutaan tuosta vielä pulaan”, Adara huusi.
”Ei sinulle mitään tule. Eikä välttämättä meillekään jos nuo pitävät leipäläpensä ummessa”, Fred tokaisi ja viskaisi muutaman vihreän liman näköisen kirouksen kohti luihuisia ja kääntyi takaisin Adaraan päin.
”Jos nuo vielä käyvät hermoille -” Fred aloitti.
”Kerro meille”, George lopetti, viskattuaan vielä yhden kirouksen luihuisten niskaan. Adara hymyili ja jatkoi matkaansa tosiystäviensä kanssa.

Sen jälkeen ei Adaraa koskaan kiusattu sillä tavalla.

« Viimeksi muokattu: 15.05.2010 12:38:25 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 2.
« Vastaus #3 : 03.07.2007 17:49:23 »
A/N: Ja tässä sitten alkaakin Adaran neljäs vuosi ^^ Betattu, kiitos Vicky <3



2. Luku
Salailuja ja ankeuttajia








Oli kuuma kesäinen ilta ja Adara istui kotonaan ikkunan ääressä kirjoittamassa sulkakynä sauhuten kirjeitä. Pöllöjä tuntui tulvivan joka paikasta hänen luokseen. Weasleyn kaksoset lähettivät maistiaisia uusimmasta keksinnöstään (tokkuraisuuspulverista), Seamus ilmoitti tulevansa Tylypahkan asemalle suoraan Deanin luota, muutama Adaran ystävä kysyi haluaisiko Adara istua heidän kanssaan samassa vaunuosastossa, toiset taas kyselivät kuka olisi heidän uusi opettajansa pimeyden voimilta suojautumisessa Lockhartin jouduttua Pyhään Mungoon, sekä Adaran kirjekaveri Durmstrangin noita- ja velhokoulusta kyseli Adaran vointia. Adara ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin suosituksi.

Lopulta hän onnistui vastaamaan kaikkiin kirjeisiin, kiskomaan yöpaidan päälleen ja ottamaan tokkuraisuuspulveria testatakseen miten se toimii. Avattuaan purkin pulveri pöllähti yllättäen hänen kasvoilleen. Hengitettyään jauhetta sisäänsä, Adara kaatui sängylleen ja näki ympärillään ystävien ja tuttujen kasvoja, värillisiä pilkkuja ja outoja koukeroita. Hetken tokkuroituaan ja kiroillessaan miksi hän suostui aina koekaniiniksi kaksosten ideoille, hän nukahti - tai pyörtyi - sängylleen.

”HÄN VOI TULLA TÄNNE!” Kuului kova huuto alakerrasta. Adara heräsi tuohon äitinsä kiljaisuun ja nousi silmänräpäyksessä ylös. Oli päivä jolloin Adara lähtisi Tylypahkaan neljännelle lukuvuodelleen.
”Seam-” Adara aloitti, mutta muisti että Seamus oli mennyt Dean Thomasille. Tyttö hiipi alakertaan, mistä kuului vanhempien kova huuto, jota vain hetken kuunneltuaan hän piiloutui keittiön oven taakse.
”Meidän TÄYTYY kertoa hänelle!” Kuului Adaran äiti huutavan.
”Me emme kerro mitään! Dumbledorehan käski, ettemme saa kertoa hänelle totuutta, ellei ole pakko!” Isä huusi.
”Nyt on pakko!”, jatkoi äiti.

”Ei ole! Emme edes tiedä tuleeko hän tänne!”, karjui isä niin että ääni tuntui välillä pettävän.
”Hän karkasi AZKABANISTA! Vuosisatojen parhaiten vartioidusta paikasta! Hän on uskollinen tiedät-kai-kenen palvelija ja haluaa kaiken avun mitä suhteillaan saa, jotta saisi Harry Potterin tuhottua! Luuletko ettei hän ajattelisi heti omia sukulaisiaan?” äiti kiljui hysteerisesti. ”Sinä et tunne meidän maailmaamme niin hyvin, että osaisit arvioida mikä on parasta!” hän jatkoi.
”Ehkä en, mutta olet tehnyt hyvin selväksi, että Dumbledorelle tehtyjä lupauksia ei petetä! Ja mitä meihin tulee, Adara ei saattaisi enää sietää meitä lähellään jos saisi tietää että olemme valehdelleet koko tämän ajan!” jatkoi isä.

”Totta, mutta tilanne on muuttunut. Ja Dumbledore ei ole vielä ehtinyt ajat-” äiti aloitti, mutta hiljeni sitten. Adara kurkisti hitaasti keittiöön ja näki että pöllö oli lehahtanut ikkunasta sisään, jalassaan kirje jossa oli Tylypahkan sinetti. Äiti nielaisi ja otti kirjeen. Hän luki sen hitaasti, rivi kerrallaan ja hänen kasvonsa kalpenivat kohti loppua.
”Meidän täytyy kertoa. Dumbledoren käsky”, hän sanoi.
”Ei.. ei!” väitti isä vastaan ja lähti kohti keittiön ovea. Adaralla tuli kiire juosta huoneeseensa, johon isä sitten saapui aivan hänen perässään.

”Adara, pakkaa tavarasi, lähdet poimittaislinjalla King’s Crossille. Heti. Junan lähtö on tunnin päästä”, Isä sanoi hitaasti ja puuskuttaen. Adara oli niin hämmentynyt äskeisestä huudosta, ettei uskaltanut väittää vastaan, tai kysyä mistä äskeisessä oli kyse. Ilmeisesti isä ei ollut aikeissa kertoa hänelle, kun kerta oli lähettämässä tätä hetken päästä King’s Crossille.
   Adara oli väsymyksestä sekaisin, ja vielä niin tokkurainen pulverista, että noustuaan ylös ja vaatteet vaihdettuaan, hän ei ollut enää varma oliko nähnyt unta huudoista vai ei.

   Hän oli pakannut laukkunsa jo viikon etuajassa. Seamus taasen oli unohtanut teleskooppinsa ja osan taikajuomapullosarjastaan kotiin. Adara lisäsi ne omaan laukkuunsa, ettei Seamus joutuisi vaikeuksiin Kalkaroksen kanssa ja valmistautui sitten lähtöön.
”Äkkiä nyt! Juna lähtee vartin päästä!” kuului äidin ääni alakerrasta. Adara rynnisti matka-arkku ja pöllön häkki mukanaan alakertaan.
”Lähden nyt! Nähdään jouluna”, hän sanoi hymystä säteillen. Vanhemmatkin tuntuivat olevan yhtä iloisia kuten aina. He halasivat Adaraa hyvästiksi, kun tämä lähti lähimmän tien luo nostamaan sauvakättään Poimittaislinjalle... kaikki tuntui olevan aivan hyvin.

~*~

”Minne matka?” Stan Pikitie, takkutukkainen ja ränsistyneitä vaatteita käyttävä rahastaja kysyi.
”King’s Crossille”, Adara vastasi ja etsi katseellaan paikkaa mihin istua.
”Täällä on melko täyttä”, Stan totesi tähyillen paikkaa hänelle.
”Tuolla perällä on yksi paikka, tuon vaaleahiuksisen pojan vieressä”, Ernie, vanha Poimittaislinjan kuski sanoi.
   Adara löysi katseellaan kyseisen paikan, joka sattui olemaan juuri kenenkäs muunkaan vieressä kuin… Draco Malfoy!
  
Hän katsoi juuri liiankin tutun pojan hyvin hoidettuja, pienessä virneessä olevia kasvoja, ja uutta kaapua, jonka hihan reunaa poika itse katseli nyt. Adara käveli bussin perälle ja istuutui tuolille Dracon viereen, kuin tätä ei olisikaan (sängyt oli taiottu seiniin kiinni ja paikalla oli suuri rivi tuoleja).
”Hei, Adara”, Draco sanoi tyytyväinen ilme kasvoillaan. Adara ei vastannut, kun tämä katsoi häneen.
”Kohteliasta”, Draco mutisi närkästyneenä ja käänsi katseensa pois tytöstä.
”Sinä et tiedä kohteliaisuudesta mitään”, totesi Adara, kun bussi lähti liikkeelle kovalla vauhdilla. Adara otti kiinni mistä vain äkkiä ehti ennen kuin oli kaatua: Dracon kädestä. Sen huomattuaan hän siirsi kättään kaiteeseen.
”Tiedän sen verran, että olisit voinut pyytää äsken anteeksi”, Draco sanoi, ja virnisti Adaran mielestä vastenmielisesti. ”Paitsi jos et ollut pahoillasi”, hän lisäsi vihjaavasti.
”Ja mitä tuo nyt tarkoitti?” Adara kysyi ja katsoi ensimmäistä kertaa häntä silmiin.
”Jos teit sen tahallasi”, Draco sanoi ja virnisti.
”Älä luule itsestäsi liikoja…” Adara mutisi ja käänsi päänsä tästä poispäin, mutta näki silti silmäkulmastaan Dracon ivahymyn. Poimittaislinja pysähtyi.

”King’s Cross!” Stan Pikitie huudahti. Adara nousi nopeasti niin kuin selvästi tahallaan Dracokin. He törmäsivät toisiinsa bussin kapeassa osassa jossa tuolit olivat lähellä toisiaan. Draco näytti tyytyväiseltä Adara sanoessa:
”Anteeksi, tämän kerran”, tylysti katsomatta nyt tyytyväistä Dracoa silmiin.
  
Adara käveli nopeasti laiturille 9 ja 3/4 ja juoksi seinän läpi. Hän otti äkkiä laukkunsa ja pöllön häkkinsä ja juoksi junaan, ettei vahingossakaan törmäisi enää Dracoon.
   Se iljettävä, itserakas, aivoton… hän ajatteli, ja lähti etsimään vaunuosastoa. Toki hän muisti kuinka Draco oli auttanut häntä kiusaajilta toisena vuotenaan, kuinka kiusaajat kavahtivat puhdasverisen Malfoyn suvun nuorinta jäsentä, ja kuinka he jättivät Adaran ikuisiksi ajoiksi rauhaan, mutta... Dracosta oli käynyt selväksi että hänen mottonsa oli 'Minä, minä ja vain minä'.
  
Hän vilkaisi yhdestä auki olevasta ovesta vaunuosastoon, mutta siellä oli Ernie Macmillan, Justin Finch-Fletchley ja kaksi muuta, joita hän ei tunnistanut.
”Hei Adara”, Ernie tervehti ystävällisesti.
”Hei, Ernie”, Adara sanoi ja jatkoi matkaa. Hän ei missään nimessä halunnut samaan vaunuun neljän pojan kanssa, etenkään niin ahtaassa osastossa. Hän vaelsi suuren osan matkasta pitkin osastoja; suurin osa täysiä tai sitten yhden tai kahden sietämättömän henkilön (eli luihuisien) valtaamia.

Yhdessä osastossa oli kuitenkin Adaralle tuttu henkilö: Harry Potter.
Harryn seurassa oli myös Hermione Granger ja Ron Weasley sekä joku mies viitan alle piiloutuneena.
”Adara! Mukava nähdä sinua!” Ron huudahti huomatessaan Adaran.
”Hei Ron, Hermione, Harry...” Adara sanoi hymysuin. ”Sopiiko jos tulen tänne? Muualla on aika täyttä.”
”Tule ihmeessä”, Harry sanoi osoittaen paikkaa vieressään. Adara asteli kiitollisena osastoon, nosti tavaransa Harryn avustuksella tuolien yläpuolella olevalle hyllylle ja istuutui tyytyväisesti huokaisten.

”Oliko mukava kesä?” Hermione kysyi laskien Jästien elämä kolmosen syliinsä hetkeksi. Adara kohautti olkiaan.
”Seamus oli suurimman osan lomasta muualla, minä puolestani oleskelin kotona.”
”Mälsää! Olisit voinut tulla meillekin käymään! Ilmoita ensi kesänä jos sinulla on tylsää”, Ron vastasi ja heilautti päätään Harryn suklaasammakoita kohti.
”Kiitos kutsusta, täytyy katsoa jos äiti suostuu”, Adara vastasi miettien millaisessa talossa Weasleyt asuvat. Samassa Harry avasi suunsa:
”Kukahan on meidän uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja?” Adara kohautti olkiaan.
”Olisikohan R. J. Lupin?” Hermione sanoi vilkaisten nukkuvaa velhoa Ronin toisella puolella.

Jokin tuossa nimessä kolahti Adaran mieleen, mutta hän ei muistanut missä oli nimen kuullut.
”Lupin? Tuttu nimi, onko hän ministeriössä?” hän kysyi koettaen nähdä paremmin miehen kasvoja.
”En tiedä. En usko, sillä hän näyttää siltä kuin ei olisi saanut palkkaa vuosiin – saati sitten syötävää”, Hermione vastasi ja katsoi Lupinin nuhjuisia vaatteita ja miehen muutenkin riutunutta olemusta.
”Totta...” Harry totesi. Adaran ajatukset harhailivat yhtäkkiä suklaasammakoihin. Hänkin voisi ostaa pari...
”Voi ei!” hän huokaisi. Hermione nosti taas katsettaan kirjastaan hölmistyneenä. ”Menikö kärryt jo?” Adara jatkoi.
”Huuri äfken”, Ron sanoi suu täynnä karkkia.

”Äh”, Adara huokaisi, työnsi osastonsa oven auki ja lähti junan veturia kohti, jonne vanha kärryjä työntävä nainen aina suuntasi. Kukaan ei oikeastaan tiennyt miten hän onnistui aina palaamaan junan loppupäähän kenenkään huomaamatta. Yhtäkkiä juna hidasti vauhtia – ja hyvin nopeasti. Adara melkein kellahti kasvot edellä maahan, mutta onnistui pitämään tasapainonsa hädintuskin. Kaikista osastoista kurkisteli uteliaita oppilaita hämillään; juna ei ollut koskaan näin aikaisin perillä. Adarakin hämmästyi ja katsoi ikkunasta ulos: Ei Tylyahoa. Missä he sitten olivat?

Lyhdyt sammuivat koko junasta. Muutama uusi Tylypahkalainen tyttö kiljaisi ja pojat alkoivat supista ja mutista: ”Mitä tapahtuu?”, ”Ollaanko jo perillä?”, ”Miksi jämähdimme tähän?”
Yhtäkkiä Adara tunsi kylmiä väreitä riipivän selkäänsä pitkin; Oli tullut hyytävän kylmä. Hän jähmettyi kauttaaltaan, vaikka hänellä oli päällään lämmin pusero.

Muutaman oppilaan kiljuvat äänet kuuluivat hänen takanaan ja Adara kääntyi katsomaan: Jokin mustaan viittaan verhoutunut leijuva otus lipui pitkin käytävää kohti häntä. Otuksen - tai mikä lie olikaan – kasvot, eivätkä mitkään muutkaan ruumiinosat näkyneet lainkaan. Adaran korvissa kohisi. Hän siirtyi käytävän reunaan että otus pääsi hänen ohitseen sinne, mistä Adara oli juuri tullut. Häntä pyörrytti, oli kylmä ja hänen korvissaan kuului yhtäkkiä jotain; naisen kiljaisu. Ääni kuului molemmista suunnista yhtä lujaa. Adara katseli ympärilleen hämmentyneenä. Kuka kiljui? Missä? Hänen päässään huimasi jo niin paljon että tyttö lyyhistyi päin seinää. Muutama oppilas tuntui huutavan jotain, mutta Adara ei saanut siitä selvää. Tuntui kun ääni olisi tullut jostain todella kaukaa. Hän lyyhistyi vielä alemmas, lattialle ja alkoi vapista oudon, onton tunteen vallassa. Yhtäkkiä kaikki pimeni...
« Viimeksi muokattu: 15.05.2010 12:43:51 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 3. Uusia tuttavuuksia
« Vastaus #4 : 03.07.2007 17:50:00 »
3. Luku
Uusia tuttavuuksia








 ”Hei, herää!” Adara säpsähti hereille avaamatta silmiään. Häntä heikotti, eikä hän pystynyt liikkumaan. Joku läpäytti häntä varoen poskelle, ja Adara tunsi tämän lämpimän hengityksen kasvoillaan.
”Onko hän kuollut?” kuului pieni piipittävä ykkösluokkalaisen ääni.
”Ei tietenkään. Pyörtynyt vain”, karhea ääni vastasi, ja joku nosti hänet käsivarsilleen. Adara uskaltautui – tai pikemminkin viimein jaksoi - avata silmänsä, ja näki Tylypahkan pikajunan katon, sekä nuoren ja väsyneen näköisen miehen kasvot.
”Heräsithän sinä”, mies sanoi ja hymyili. Junan lyhdyt olivat taas syttyneet, ja häikäisivät Adaran silmiä, mikä aiheutti taas epämiellyttävää päänsärkyä. Kaiken lisäksi häntä huimasi, kun hänet oli nostettu niin äkkiä ylös.

”Hmm... Parasta viedä sinut sairaalasiipeen”, mies sanoi häntä tarkasteltuaan, ja vasta nyt Adara tunnisti hänet samaksi mieheksi, joka oli nukkunut Harryn ja muiden vaunuosastossa. R. J. Lupin.
Ääni ja voimat tuntuivat pikkuhiljaa palaavan ja Adara avasi viimein suunsa:
”Ei minulla ole hätää.” Lupin katsoi häntä epäluuloisesti ja esitti vastalauseensa.
”En hyväksy vastaväitteitä oppilailtani, joten suonet anteeksi, jos kannan sinut vaunuille tuon oppilasjoukon keskeltä. Saatat saada epämukavan paljon huomiota osaksesi”, hän sanoi pahoittelevasti, ja pyysi yhtä oppilasta avaamaan oven, joka johti Tylyahon laiturille. Kylmä tuuli tunkeutui sisään, ja viilensi Adaran kasvoja mukavasti: täysin erilailla kuin se kylmyys mitä hän hetki sitten oli tuntenut.

Lupin kantoi varoen Adaran ulos kauheaan vesisateeseen. Se viimeistään alkoi herätellä pökertynyttä tyttöä. Kylmä tuuli ja rankka sade olivat epämukava sekoitus, mutta auttoivat sentään pitämään hänet hereillä. Monet oppilaat tuijottivat hämmästyneinä, kun heille tuntematon mies saapuu junasta oppilas käsivarsillaan. Monet supisivat ja muutama Luihuinen nauroi makeasti.
”Älä välitä heistä...” Lupin mutisi ja huusi: ”Tehkää tilaa!”

Oppilaat valuivat kaikki pois tieltä, kun Lupin asteli lähimmän vaunun luo ja kantoi tytön sisään. ”Älä murehdi tavaroistasi, valvojaoppilaat hoitavat ne varmasti koululle”, hän sanoi ja laski Adaran penkille.
”Mikä se oli? Se viittaan pukeutunut -” Adara aloitti, saaden yllättävän nopeasti vastauksen.
”Ankeuttaja. Yksi Azkabanin vartijoista. Niitä on palkattu Tylypahkan alueelle vahtimaan, ettei Sirius Musta pääse tänne”, Lupin sanoi hymyillen, ja alkoi penkoa taskujaan.

”Taisin tarjota jo kaikki suklaani ystävillesi. Pahoittelen. Se olisi kohentanut oloasi huomattavasti”, Lupin jatkoi synkkänä. Adaraa jostain syystä huvitti, että Lupinin kaltainen kalpea ja nuhjuisiin vaatteisiin pukeutuva mies, kantoi suklaata taskuissaan.
”Mikä on vointi?”
”Yhtä hyvä kuin ensimmäisellä luokalla, kun sain tällipajun oksasta päähäni”, Adara mutisi ja Lupin ei voinut olla nauramatta.

”Ai niin, anteeksi huonomuistisuuteni, mutten tainnut esittäytyä. Olen Remus Lupin”, mies sanoi ojentaen kätensä. Adarakin nosti jokseenkin väsyneesti kätensä varovaiseen kättelyyn.
”Adara Finnigan”, Lupinin loiva hymy muuttui yhtäkkiä hiukan järkyttyneeksi.
”Adara Finnigan?” hän toisti hämmästyneenä päästämättä irti Adaran kädestä. ”N-niinpä tietysti. Olet Silmeia Finniganin tytär?” Lupin kysyi ääni väristen hiukan, ja päästi viimein irti Adarasta.
”Kyllä. Tunnet hänet ministeriöstä, vai kuinka?” Adara sanoi kohottautuen paremmin istumaan.
”Niinkin voisi sanoa... Älä rasita itseäsi tai saan läksytyksen äidiltäsi”, Lupin sanoi määräävästi. Adara naurahti; äiti tosiaan läksytti kaikkia.
  
Ennen kuin Adara huomasikaan, hän oli sairaalasiivessä Matami Pomfreyn hyysättävänä potilasvuoteessa.

”Oi voih, minä esitin kyllä vastalauseeni niistä ankeuttajista. Niistä on vain harmia! Tyttörukka, tunnet olosi varmasti hirveäksi -”
”Voin jo ihan hyvin”, Adara selitti nolostuneena siitä, että pyörtymisestä tehtiin niin iso juttu. Lupin tuhahti kauempana epäuskoisesti.
”Miksi ette tarjonneet jotain sokeripitoista, professori? Luulisi teidän tietävän -”
”Olin ikävä kyllä tarjonnut evääni jo muille, matami. Olisin totta kai tarjonnut jotain jos olisi ollut”, Lupin sanoi melkein loukkaantuneeseen sävyyn. ”Ja mitä ankeuttajiin tulee, olen täysin samaa mieltä. Niitä ei pitäisi päästää tänne, mutta kun Sirius Musta on vapaal-” Lupin yritti jatkaa, mutta sai keskeytyksen kun McGarmiwa säntäsi siipeen: ”Pomfrey, eräs muukin oppilas voi huonosti. Seuraisitko minua hänen luokseen?”  ja Pomfrey seurasi tätä käytävään hajotettuaan Adaralle suklaalevyn valmiiksi palasiksi.

Lupin katseli ensin hiukan eksyneenä ympärilleen, kuin miettien mitä tehdä, ja lopulta istahti Adaran seuraksi, ilmeisesti kokien lajittelutilaisuuden toissijaisena asiana.
   Tuntui kuin kumpikaan ei olisi aikeissa sanoa mitään. Adara kumminkin tajusi unohtaneensa jotain hyvin tärkeää:
”Kiitos avusta, professori”, Lupin näytti hetken hölmistyneeltä kun häntä sanottiin professoriksi, mutta lopulta kuitenkin hymyili:
”Eipä kestä. Ja sano ihmeessä Remus tai Lupin”, Adara nyökkäsi hymyillen ja haukkasi kolmannen suklaapalan suuhunsa. Kukaan muu opettaja ei ollut pyytänyt, että häntä kutsuttaisiin pelkällä nimellä.

”Ai niin, minunhan pitää olla salissa kun uudet opettajat esitellään”, Lupin sanoi vilkaistessaan kelloa.
”Kohenna nyt oloasi sen verta että pääset syömään juhla-ateriaa. Sano Pomfreylle että sinulla on lupa lähteä.”
”Lähdetään samaa matkaa, tunnen oloni jo paljon paremmaksi”, Adara kiiruhti sanomaan. Hän ei halunnut jäädä lajittelusta paitsi. Lupin vilkaisi olkansa yli ovelle, ketään ei näkynyt.
”No mennään sitten”, hän sanoi loivasti hymyillen, ja lähti Adaran kanssa kohti Suurta salia. Lajittelu oli juuri alkanut. (Anna Williams, ”ROHKELIKKO!”)
   Adara heilautti kättään Lupinille ja riensi Rohkelikon pöytään. Lupinin hymy leveni entisestään, kun hän asteli opettajien pöydän ääreen, ja alkoi katsella lajittelua. (Berni Rockbell, ”LUIHUINEN!”)

Adaran katse nauliutui opettajien pöytään. Kalkaroksella oli hapan ilme kuten yleensä, melkeinpä raivostunut! Tuolta hän ei ollut koskaan näyttänyt edes Adaran läsnä ollessa – nimittäin Kalkaros inhosi Adaraa tämän ”näsäviisauksien” ja ”juonittelujen” takia. Oikeasti Adara epäili, että Kalkaros kantoi kaunaa Adaran äidille jostain.
  
Kun lajittelu oli vihdoin ohi, Dumbledore nousi ylös pitämään jokavuotisen puheensa:
”Tervetuloa! Tervetuloa taas vuodeksi Tylypahkaan! Minulla on teille asiaa, ja koska yksi asioistani on erittäin vakava, minusta tuntuu että on viisainta hoitaa se pois alta ennen kuin loisteliaat kestimme sumentavat mielemme...”
Matami Pomfrey oli huomannut Adaran Rohkelikon pöydässä, ja kuiskasi kiivaana jotain Lupinille, jonka katse oli hetken aikaa kuin nauliutunut Adaraan päin. Adara punehtui kasvoiltaan häpeissään, kun Lupin sai matamilta noottia.

”Kuten te kaikki tiedätte, nyt kun ne ovat suorittaneet etsintöjään Tylypahkan pikajunassa, meidän koulumme vieraana on tällä hetkellä muutama Azkabanin ankeuttaja, jotka ovat täällä taikaministeriön asioissa. Ne ovat sijoittuneet koulun porteille ja kun ne ovat keskuudessamme, minun on tehtävä teille selväksi, että kukaan ei saa poistua koulun alueelta ilman lupaa. Ankeuttajia ei voi hämätä tempuilla eikä valeasuilla – eikä edes näkymättömyysviitoilla. Ankeuttajan luonteeseen ei kuulu ymmärtää aneluja eikä verukkeita. Minä varoitan siis teitä, että älkää antako niille syitä tehdä teille pahaa. Minä luotan valvojaoppilaisiin ja uuteen johtajapoikaan ja –tyttöön, ja toivon että he varmistavat, ettei yksikään oppilas joudu ottamaan yhteen ankeuttajien kanssa.
Hauskempi asia on se, että saan ilokseni esitellä kaksi uutta riveihimme liittynyttä opettajaa. Ensinnäkin professori Lupin, joka ystävällisesti myöntyi täyttämään pimeyden voimilta suojautumisen opettajan viran.”
  
Melko innottomat suosionosoitukset kuuluivat Adaran ympäriltä, mutta Lupinin kanssa samassa vaunussa olleet taputtivat riemuissaan. Adarakin taputti innoissaan ja huusi pari riemunhuudahdusta. Lupin hymyili noustessaan ylös, kumarsi loivasti ja istuutui takaisin paikalleen. Kalkaros näytti siltä kuin olisi syönyt jotain sopimatonta.
”Ja sitten toiseen uuteen nimitykseen. Minun on surukseni kerrottava teille että taikaolentojen hoitoa opettanut professori Patapalo vetäytyi tehtävästään viime lukuvuoden päätteeksi voidakseen viettää enemmän aikaa jäljelle jääneiden raajojensa kanssa. Olen kuitenkin iloinen, kun voin kertoa että tehtävän on ottanut hoitaakseen itse Rubeus Hagrid, joka on suostunut opettajaksi riistanhoidollisten tehtäviensä ohessa.” Rohkelikon pöytä ratkesi riemuisiin suosionosoituksiin. Hagridin kasvot alkoivat muistuttaa tomaattia, kun hän pyyhki liikuttuneena silmiään pöytäliinaan. Aplodit kestivät kauan, mutta kun ne lopulta loppuivat, Dumbledore sanoi vain: ”No, siinäpä taisi olla tärkeimmät. Pidot alkakoot!”
  
Sali täyttyi ykkösluokkalaisten hämmästyneistä huokailuista, kun vadit ja kannut täyttyivät kymmenillä eri ruuilla ja juomilla. Kanankoipia, pihvejä, paahtopaistia, kyljyksiä, makkaroita, pekonia, perunaa ainakin neljässä eri muodossa, herneitä, porkkanoita, kastikkeita, kurpitsamehua, appelsiinimehua, kaakaota ja vielä Bertie Bottin joka maun rakeita. Adara huokaisi; hän ei ollut tajunnutkaan kuinka nälkä hänellä oli. Hän ei ollut syönyt koko päivänä, paitsi matami Pomfreyn suklaalevyn. Ehkä se olikin syy miksi hän pyörtyi. Adara ei jaksanut ajatella asiaa enempää vaan kävi kimppuun, hän latoi lautasen täyteen lempiruokiaan. Fred ja George työnsivät Adaran vieressä istuneita ykkösluokkalaisia päästäkseen haastattelemaan Adaraa. Adara selitti tokkuraisuuspulverin vaikutukset – jopa sen mitä kuuli aamulla. Kaksoset näyttivät hölmistyneiltä.

”Ei meidän kyllä ihan sellaista pulveria pitänyt tehdä...” Fred sanoi.
”Pahus, ei asiakkaat saa mitään näkyjä nähdä!” George sanoi.
”Pitää kai vielä muokkailla sitä...” Fred totesi ja he huokaisivat pettyneinä. He ilmeisesti toivoivat että saisivat niitä myytäväksi jo ennen joulua. Adara loi heille vain pahoittelevan ilmeen.
”Mutta aika kummallisen näyn kyllä näit...” Fred sanoi.
”Sirius Musta on tosiaan karannut vankilasta. Tiesitkö siitä?” George kysyi. Adara hämmästyi ja pudisti päätään. Lupin oli tosin maininnut siitä jo aiemmin, hän ei kai ollut vain kiinnittänyt huomiota.
”En tiennyt. En ole koskaan kuullutkaan hänen nimeään.” Fred ja George katsoivat toisiaan kummastuneina, ja katsoivat taas Adaraan.
”Pitäisikö sinun käydä sairaalasiivessä? Meidän pulveri taisi mennä todella mönkään”, Fred ehdotti. Adara huoahti.
”Vastahan minä sieltä karkasin”, hän tokaisi ja kaksoset olivat vielä enemmän hämillään.
”Siis jouduitko sairaalasiipeen? Miksi? Miten?” ke kyselivät.
”Eikö Ron kertonut?” Adara kysyi hölmistyneenä. Kaksoset pudistelivat päätään. Ja niin Adara selitti heille koko jutun ankeuttajasta ja Lupinista, ja kaksoset kuuntelivat keskeyttämättä. Tarinan ollessa lopuillaan alkoi olla jo myöhä joten he lähtivät kohti Rohkelikkotornia.

”Miksi ne vaikuttivat sinuun niin vahvasti?” George kysyi Fredin vielä nauraessa kuvitellessaan Adaran professori Lupinin käsivarsilla.
”En tiedä... Ehkä kun en ollut syönyt mitään tai jotain. Fred suu kiinni!” Adara tiuskaisi, mutta Fred vain pärskähti nauramaan pahemmin. Hän koetti naurun remakkansa keskeltä sanoa jotain:
”Hän on..” naurua, ”ehkä vähän liian…” naurua, ”vanha sinulle!” kovaa naurua. Adara tuijotti McGarmiwamaisesti Frediä.

”Tuotako sinä ajattelit? Sinä senkin-!” Adara huusi ja viskasi Rohkelikon oleskeluhuoneen sohvalla lojuvan tyynyn päin Fredin naamaa. Percy ilmaantui yhtäkkiä paikalle röyhistellen johtajapoikamerkkiään ja tiuskaisi:
”Kaikki nukkumaan, nyt.” Fred ja George esittivät pelkäävänsä kamalasti isoveljeään.
”Huiii, se pelottava johtajapoika tuli taas! Määrää meidät varmaan jälki-istuntoon!” Fred sanoi ja rukoili pilkallisesti armoa.
”Tiesitkö että tuo JP-merkkisi tarkoittaa Järjettömän Pölvästiä?” George kysyi. Percy punehtui poskiltaan, ja Adara pidätteli nauruun purskahtamista.

”Mennään karkuun!” Fred kiljui, ja nappasi Adaraa kädestä ja lähti kohti portaita, George heidän perässään.
”Johtajapojaksi tuleminen on noussut hänellä päähän”, Fred mutisi muljauttaen silmiään. Adara toivotti huvittuneena hyvät yöt kaksosille, ja lähti nukkumaan. Vaikka Adara oli onnellinen päästessään takaisin Tylypahkaan, moni asia kalvoi hänen mieltään; mitä jos hän joutuisi tekemisiin ankeuttajien kanssa uudestaan? Ja mikä se naisen kirkaisu oli, jonka hän kuuli ennen pyörtymistään? Ja miten hän tiesi Sirius Mustan paosta näkemässään harhassa? Jopa Kalkaroksen tavallista happamampi ilme tuntui vaivaavan tyttöä, kun hän viimein vaipui levottomaan uneen.

« Viimeksi muokattu: 15.05.2010 12:48:17 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 4. Kalmakoira ja Draco
« Vastaus #5 : 03.07.2007 17:50:51 »
4. Luku
Kalmakoira ja Draco








Seuraavana päivänä alkoikin koulu, heti ensimmäisenä Adaran inhokkiaine – ennustus. Hän oli varma, että Punurmio ennustaisi taas Adaran vihollisista, eripuraisuuksista ja onnettomuuksista.
Ei siinä olisi mitään uutta. Jostain syystä Punurmiolla oli päähänpinttymä muutamia tiettyjä oppilaitaan kohtaan, ja hän ennusti heille aina jotakin ikävää.
Ja kuten aina, vuosi alkoi teenlehtien lukemisesta. Adara muisti jo pahan enteet ulkoa. Tällä kertaa hän sai parikseen ennustuksessa Mandy-nimisen Luihuisen, joka tykkäsi vapaa-ajallaan tuijottaa haaveilevasti Draco Malfoyhin päin, ja lukea numerologian vaikeimpia kirjoja. Hän tuijotteli miettiväisenä Adaran kuppia, ja pyysi sitten Punurmiota katsomaan sitä. Adara peitti kuppinsa kädellään, kun Mandy oli ojentamassa sitä opettajalle.

”Psst! Älä!” Adara kuiskasi hiljaa, mutta Punurmio oli saapunut jo innoissaan paikalle ja Mandy hymyili ilkikurisesti. Punurmio taatusti ennustaisi, että Adaralle tapahtuisi jotain taikaeläinten hoidon tunnilla... Ja kuten arvata saattoi, Punurmio kiljahti.
”Jo toinen tänään! Oi voi, oi voi...!” hän sanoi käsi sydämensä päällä.
”Kultaseni -” Punurmio aloitti, mutta Adara arvasi:
”Tuskaa? Ongelmia? Surua? Sukulaisen kuolema?”
”Ei, ei, ei.. pahempaa, sinulla on Kalmakoira!” Punurmio sanoi huuli täristen. Adara vilkaisi kirjaansa. Kalmakoirasta hän ei ollut ennen kuullutkaan. Tämä oli varmasti jokin uusi kauhistuttava merkki jonka Punurmio oli vain keksinyt päästään...
  
Kalmakoira, hautausmailla kummitteleva koira joka ennustaa varmaa kuolemaa.

”No hui”, Adara sanoi silmiään pyöräyttäen.
”Tuo kuvahan voisi tarkoittaa yhtä hyvin ihmissutta, tai että saan uuden koiranpennun -” Adara aloitti perusteluja, mutta Punurmio lähti huojuen ikkunan ääreen, näyttäen siltä kuin olisi jo päättänyt että Adara kuolla kupsahtaa kohta. Adara huokaisi ja jatkoi tuntia normaalisti. Pari oppilasta supisi, ja tuijotti kuitenkin häntä koko lopputunnin, ja jopa Harryn nimi kantautui hetkeksi hänen korviinsa.

 ”Kalmakoira, kalmakoira, kalmakoira... Hitto vieköön, ostan tuolle akalle vielä ison mustan koiran joululahjaksi! Kuolisi sydänkohtaukseensa...” Adara kirosi ystävälleen John Preathille. John ei näyttänyt huvittuneelta.
”Ihan tosissaan, kalmakoira on pahin ennustus mitä on. Joku Weasleyn suvustakin kuoli päivää sen jälkeen kun oli nähnyt sen jossain”, John sanoi ja Adara tuhahti:
”Olet kuunnellut liikaa kaksosia... Mitä meillä on seuraavaksi?”
”Kalkarosta.”
”No sitäkös se koira tarkoittikin, Kalkaros varmaan myrkyttää minut”, Adara totesi ja lähti Johnin kanssa kohti taikajuomien luokkaa.
   Ihme kyllä, Kalkaros ei riepottanut oppilaitaan kovinkaan paljoa. Hän oli ilmeisesti saanut tarpeekseen edellisellä tunnillaan, jolla Ron, Hermione ja Harry kävivät. Adara mietiskeli pakatessaan kirjaa reppuunsa; miksei hän voisi olla vuotta nuorempi tai vanhempi? Molemmissa oli ne houkuttelevat, sekä huonot puolensa: nuorempana hän olisi Harryn ikäisten porukassa, mutta näkisi taas Dracoa joka tunti... Vanhempana taas hän voisi olla kaksosten kanssa, mutta... olisi kaksosten kanssa koko ajan.
  
Oli ruokailun aika, Adara kiiruhti saliin katsomaan, olisiko kaksosilla samaan aikaan ruokailu, mutta kukaan ei ollut salissa vielä. Adara hymähti pettyneenä, ja oli astumassa saliin, kun joku muukin änkesi hänen kanssaan ahtaasta oven raosta:
”Katsoisit eteesi”, Adara totesi ärtyneesti, ja huomasi tuijottavansa Dracoa silmiin.
”Anteeksi”, Draco sanoi nöyrästi. Adara tuhahti silkkaa hämmästyneisyyttään: ihan kuin Draco olisi ollut tosissaan. Lopulta poika väisti, että Adara pääsi saliin ja tuli itse perässä.
”En tajua miksi inhoat minua noin paljon”, Draco sanoi hiljaa kirien Adaran vierelle.
”Saat miettiä sitä ihan itse, mutta vihjeenä annan että olet itsekäs, iljettävä, mahtaileva -”

Draco tarttui Adaraa ranteesta tiukasti ja vetäisi tyttöä enemmän itseensä päin. Sali oli Adaran onneksi vieläkin tyhjä, sillä juuri nyt hän häpesi enemmän kuin koskaan, jouduttuaan niin lähelle tuota oppilasta joka oli tehnyt hänen, sekä Harryn, Hermionen ja kaikkien Weasleyn perheen lasten elämän tukalaksi näinä vuosina Tylypahkassa.
”Et ehkä usko, mutta minä olen muuttunut, ihan totta. Ja jos et vieläkään halua seuraani, voin muuttua lisää”, Draco sanoi alentuvasti.
”Mistä lähtien sinua on puoliveriset Rohkelikot kiinnostaneet?” Adara kysyi koettaen päästä Dracosta irti.
”Ensimmäisen luokkani alusta asti. Haluan olla seurassasi, oikeasti”, Draco sanoi ja Adara tuntui halolla päähän lyödyltä. Ensin vinoilua ja nyt tämä? Mitä Draco oikein suunnitteli?
”Voisitko tulla kanssani linnan pihalle? Ihan hetkeksi, tänä iltana seitsemältä?” Adara tunsi Dracon otteen heltyneen, ja käytti tilaisuuden hyväksi riuhtaisemalla kätensä irti. Hän käveli ripeästi Rohkelikkojen pöydän ääreen, kun väkeä alkoi tulvia saliin. Draco käveli pettyneenä Luihuisten pöytää kohti, kun Pansy Parkinson tuli hänen luokseen lepertelemään.

Adara huokaisi jälleen, eikä saanut ruokaa nielaistua. Mitä Draco oikein ajatteli? Kaiken sen vinoilun ja tahallisen ärsyttämisen jälkeen Adara suostuisi puhumaan vapaaehtoisesti hänelle illalla? Hän tuhahti, ja samassa Fred ja George ilmestyivät kuin tyhjästä hänen molemmille puolilleen.
”Hei! Miten meni tunnit?” Fred kysäisi.
”Kohtalaisesti...” Adara totesi muovaillen perunamuusiinsa haarukalla kuvioita. Kaksoset katsoivat häntä kysyvästi. Tyttö huokaisi ja selitti omituisen Draco-juttunsa.
”Miksi keräät kummallisuuksia kimppuusi? Ensin Lupin -” Adara sähähti. ”Ja nyt Draco!”  Fred sanoi.
”Oikeasti, hanki poikaystävä josta pidät, niin pääset rauhaan”, George sanoi eikä Adara voinut olla huomaamatta, että tämän silmissä oli kummallinen pilke. Hän kuitenkin ohitti sen ja vain huokaisi:
”Hei, jos minulta kysytään, Lupin on vain todella mukava ja huolehtiva, ja Dracolla on jotain ilkeää mielessään.”
  
Kaksoset kohauttivat olkiaan, ja myönsivät että hän saattoi olla oikeassa. Ruokailu jatkui kaksosten kanssa jutellessa, kunnes Adara vilkaisi jonkun pöydälle unohtamaa Päivän profeettaa. Sen kannessa oli jälleen etsintäkuulutus koskien Sirius Mustaa, sekä kuva hänestä. Adara pysähtyi nyt ensikertaa katsomaan tuota kuvaa, joka oli ilmeisesti otettu Azkabanissa: mies oli kalpea, hänellä oli tummat hiukset sekä silmät. Hänen kasvonsa olivat riutuneet, ilmeisesti Azkabanissa olon tuloksena, ja hänen vaatteensa näyttivät kaksi kokoa liian isoilta. Kun Adara keskittyi tarkoin tuon miehen piirteisiin, hän näki niissä jotakin hyvin tuttua, ja kun hän mielessään poisti miehen kasvoista laihat posket ja kuvitteli hiukan väriä tämän kasvoille, hän näytti itseasiassa jopa komealta. Sitä hän luultavasti oli joskus ollut, ennen hulluksi tulemistaan...

Adaran katse eksyi lehdestä kohti hänen rannekelloaan ja hän pongahti ylös.
”Eih! Minulla alkaa muodonmuutokset minuutin päästä!” hän kiljaisi ja kompuroi pois penkiltä. Kaksoset loikkasivat perään.

”Kolmannen kerroksen käytävässä, eikö? Me voidaan viedä sinut sinne nopeammin”, George ehdotti, tarttui Adaraa kädestä, ja raahasi tämän salin ovelta vasemman puoleiselle käytävälle. Fred vilkaisi olkansa yli, ennen kuin painoi sormellaan yhtä soihtupylvästä kohdasta jossa oli iso ”T”. Pylvään takaa paljastui salakäytävä, ja ennen kuin Adara ehti järkytykseltään sanoa sanaakaan, kaksoset olivat jo raahanneet hänet sinne.
  
Käytävä oli pimeä ja vaikea kulkea, koska käytävässä oli jyrkät ja epätasaiset portaat.
”Juostaan nämä ylös ja olet ihan muodonmuutosten luokan vieressä”, Fred vakuutti, ja he juoksivat vauhdilla ylös. Adara ihmetteli miten kaksoset olivat saaneet tietää tällaisesta käytävästä. Toisaalta, heiltä sai odottaa mitä vain. Lopulta Adaran pää kolahti johonkin joka tuntui lattialuukulta. Kaksoset siirsivät luukkua ja auttoivat hänet ylös.
”Nähdään taas”, George sanoi, kun Adara oli kiittänyt heitä. Fred iski silmää Adaralle ja paiskasi lattialuukun kiinni.
   Muut oppilaat olivat jo luokassa, mutta McGarmiwa ei. Adara kiiruhti paikalleen ja penkoi kirjan laukustaan ihmetellen kaksosten tietoja Tylypahkasta ja sen salaisuuksista... Missä välissä ne ryökäleet oikein ehtivät oppia tämän kaiken?!

Seuraavaksi Adara riensikin jo kohti riistanvartijan mökkiä jonka pihalla Hagrid oli jo odottamassa.
”Adara! Kiva nähdä sua taas. Kesäs meni kait hyvin?” Hagrid kysyi, ehkä turhan iloisen kuuloisesti. Adara kohautti olkiaan.
”Ihan hyvin. Onko jokin vialla? Vaikutat – erilaiselta”, Adara sanoi, välttäen sanan ”tekopirteä”. Hagrid nyökkäsi.
”No kun... Mä ajattelin pitää tunnin hevoskotkista -” Hagrid aloitti.
”Hevoskotkista!?” Adara kiljaisi silmät sädehtien. ”Rakastan niitä!” hän jatkoi muistellen kuinka piirteli niitä pienenä joskus jopa seiniin - Silmeian harmiksi. Hagridin hymy muuttui aidommaksi, mutta laimeni pian, kuin hän olisi jälleen muistanut jotakin ikävää.

”Joo, mutta kun pidin kolmosluokkalaisille sen tunnin, tää yks... Hiinokka, se pillastu ja satutti Draco Malfoyta käteen, en tiä kuinka pahaa jälkee tuli mut kuiteski... Päätin jättää hevoskotkat sikseen -” Adara henkäisi, hevoskotka kävi Malfoyn kimppuun?
   Adara kuitenkin ravisteli järkytyksen päästään – mitä se häntä kiinnosti mitä Malfoylle tapahtui?
”Nii, että tänään luetaan vaa teoriaa”, Hagrid totesi synkkänä kun muitakin alkoi tulla paikalle. Adara huokaisi jo ties monettako kertaa sinä päivänä, ja kaivoi purevan kirjansa laukustaan. Hän ei keskittynyt tunnilla opiskeltaviin asioihin ollenkaan. Olivatko Draconkin ajatukset muualla, kun hän vahingossa suututti hevoskotkan? Oliko se Adaran syytä, että Draco oli nyt sairaalasiivessä?
Adara paiskasi kirjansa kiinni. Tämä päivä ei sujunut hyvin...
  
Täydestä uteliaisuudestaan (tai niin hän halusi itselleen uskotella), Adara lähti sairaalasiipeen. Hän kurkisti ovelle, muttei nähnyt Dracoa. Vain kahdessa sairaalavuoteessa ilmeisesti oli joku, ja nekin vuoteet oli peitetty verhoilla.
”Etsitkö jotain?” Matami Pomfreyn pehmeä ääni kuului Adaran selän takaa. Adara säpsähti.
”A-ei, taisiisehkä...” Adara ei tiennyt mitä sanoa. Halusiko hän puhua Dracolle? Ei? Kyllä?
Adara kyllästyi tappeluun itsensä kanssa ja aikoi sanoa ”ei”, mutta Dracon ääni kantautui sairasvuoteelta päin:
”Mitä täällä möykätään?”
Ja siinä Draco nyt seisoi, käsi käärittynä valkoiseen siteeseen ja hiukset hiukan roskissa ilmeisesti kaatumisen vuoksi. Adara punastui katsoessaan Dracon silmiin ja hämmentyneenä tästä reaktiosta, kääntyi poispäin.
”E-ei mitään tärkeää”, hän mutisi ja kipitti pois.
  
Rohkelikkotornin sisäänkäynnille päästyään hän kirosi mielessään: Miksi?! Miksi minä ujostelen? Aioin vain kysyä voiko hän hyvin. Mutta... Malfoylta? Miksi minua kiinnostaa se miten Malfoy voi? Adara hengitti syvään ja totesi ääneen:
”Tämä ei tosiaan ole minun päiväni...”
”Annatko sen tunnussanan vai et?” Lihava Leidi tiuskaisi.
« Viimeksi muokattu: 15.05.2010 12:49:49 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 5. Mörköjä ja kelmejä
« Vastaus #6 : 03.07.2007 17:51:22 »
5. Luku
Mörköjä ja Kelmejä








Adara näki Malfoyn seuraavan kerran vasta perjantaina, ennen lähtöään pimeydenvoimilta suojautumisen tunnille. Lupin oli jo luokassa, kun Adara tuli viisi minuuttia liian aikaisin luokan ovelle. Lupin näytti yhtä kalpealta ja väsyneeltä kuin ennenkin, mutta Adaran nähdessään hän hymyili pirteästi ja näytti nuorenevan vuosilla.
”Huomenta, Finnigan. Opetin muuten eilen veljeäsi. Hyvin keskittynyt oppilas, kerta kaikkiaan”, hän sanoi virnistäen ja nousi ylös työpöytänsä ääreltä. Adaran oli jostain syystä vaikea uskoa Lupinin sanoja. Seamus luki yleensä vain velhojen sarjakuvia kotona.
”Kutsu minua ihmeessä Adaraksi, Finnigan tuntuu viiltelevän korviani”, Adara tokaisi kuitenkin hymyillen, ja valitsi etupenkin, että näkyvyys taululle oli mahdollisimman hyvä. Lupin nyökkäsi ja vilkaisi jotain pergamenttiaan.

”Oletteko oppineet vielä mitään möröistä?” hän kysäisi. Adara pudisti päätään.
”No hyvä, suunnittelin että käsittelemme niitä tänään.” Lupin totesi ja laski pergamenttinsa alas.  ”Onko ollut ongelmia ankeuttajien kanssa?”
”Ei... en sitten tiedä kun lähden Tylyahoon, saatan törmätä niihin matkalla”, Adara sanoi apeasti ja Lupin kallisti päätään hiukan koiramaisesti.
”Tiedätkö... Olisi olemassa yksi loitsu, jolla ankeuttajat saa menettämään voimiaan”, hän sanoi ja asteli lähemmäs Adaraa, istuutuen hänen viereisen pulpetin päälle.
Adaran ilme näytti jo kirkkaammalta: hänhän oli hyvä loitsuissa.
”Mutta se on hyvin monimutkaista taikuutta. Sitä opiskellaan vasta V.I.P-tasolla”, Adaran ilme synkistyi. Ehkei hän olisi kuitenkaan niin hyvä.
”Toisaalta, se mitä olen opettajilta kuullut – loitsujen opettajalta etenkin - vaikuttaa siltä että ehkä pystyisit siihen.”

”Onko Lipetit kehunut minua?” Adara kysyi tyrmistyneenä ja Lupin hymyili.
”Useasti, hän mainitsi myös liikuttuneena, kuinka olet antanut hänelle joka jouluna kortin.” Adara punehtui kasvoiltaan, mutta palasi ankeuttaja-aiheeseen.
”Sinä siis voisit kertoa minulle siitä loitsusta?” Lupin pudisti päätään.
”En vain kertoa, voisin opettaa sen sinulle”, Adara hämmästyi: ensimmäinen kerta, kun joku opettaja tarjoutuu antamaan opetusta vapaa-aikanaan. Lupin hymyili yhä.
”Ajattelin että saattaisit tarvita sitä kun ankeuttajat vaikuttavat sinuun niin vahvasti”, Adara nyökkäsi ja mietti...
”Miksi ne vaikuttavat minuun niin? Olenko minä jotenkin -”
”Et”, Lupin sanoi vahvasti.
”Ankeuttajat repivät ihmisistä kaikki iloiset muistot ja tuovat esille kaikki pahimmat muistot”, Lupin sanoi ja tuntui siltä että aikoisi vielä jatkaa, mutta hän hiljeni.
”Siis... Ne joilla on pahimmat muistot, he reagoivat pahemmin? Mutta ei minulla ole mitään erityisen pahaa muist-”
”Aa, siinähän loput luokasta saapuukin”, Lupin totesi kuin välttäen keskustelua. Muut oppilaat olivat tosiaan tulleet luokan ovelle, ja Adaraa kismitti. Miksei Lupin voinut kertoa juttuaan loppuun?

Tunti alkoi Lupinin käskyllä pistää kirjat pois, ja kaikki tekivät sen enemmän kuin mielellään, sitten kaikkien tuli kokoontua kaapin eteen. Lupin selitti mikä siellä on, mitä se teki, ja miten sen voi voittaa. Kaikki alkoivat jonossa miettiä suurinta pelkoaan, ja jotain hauskaa. Adara jäi suosiolla viimeiseksi, että saisi lisäaikaa miettiä. Mitä hän pelkäsi eniten... Ketä hän pelkäsi eniten... Adara pisti päätään koetukselle kunnes tajusi: Ankeuttaja. Niitähän hän pelkäsi tosissaan. Hän pelkäsi sitä kylmää onttoa tunnetta mitä ankeuttajat tekivät. Sitä ääntä mitä ne pistivät Adaran päähän. Kiljaisu, naurua... Oliko se kiljaisu hänen muistonsa? Mutta ei hän sellaista ole mielestään kokenut...
   Kun oli Adaran vuoro jonossa, Lupin keskeyttikin kaikkien yllätykseksi tunnin ja päästi heidät aikaisemmin pois. Adaraa kismitti vielä enemmän ja hän lähti luokasta miettien mitä Lupinilla oli häntä vastaan. Vai oliko sittenkään? Jos hän tarjosi tukiopetusta ankeuttajien päihittämiseenkin niin tuskin Lupin inhosi häntä...
  
Seuraavat tunnit sujuivat vauhdilla, kuin maisemat liikkuvassa junassa ja ennen kuin Adara tajusikaan, hän oli Rohkelikkotornissa matkalla nukkumaan. Matkalla hän huomasi kuitenkin ilmoituksen taululla:

MATKA TYLYAHOON ENSI LAUANTAINA
Oppilaat kokoontuvat pihalle klo 9:00,
lupalaputtomat jäävät koululle!


Adara hymyili itsekseen. Onneksi minulla on lupalappu, jäisin muuten paljosta - hän ajatteli, kun hänen perhepöllönsä, Pohi lehahti ikkunalaudalle jalassaan kirje.
Paitsi. Adara tallusti pöllönsä luo ja otti kirjeen sen jalasta. Kirjeen käsiala oli äidin.

Hei, Adara.
Kuinka ensimmäinen kouluviikkosi on sujunut?
Minulla on ikäviä uutisia. Isäsi ja minä päätimme,
että emme päästä sinua Tylyahoon tänä vuonna.
Asiasta ilmoitettiin jo McGarmiwalle. Nyt
kun se vankikarkuri, Sirius Musta, on vapaalla,
emme viitsi ottaa mitään riskejä turvallisuudestasi.
Sama koskee Seamusia.
Rakkaudella: Äiti ja isä


”MITÄH?!” Adara huusi niin lujaa että nukkuvat taulujen hahmot heräsivät ja juuri muotokuva-aukosta sisään tulleet kaksoset pelästyivät.
”Mitä - mikä hätänä? Missä palaa?” George kysyi hölmistyneenä. Adara tunki kirjeen kaksosten käsiin ja he lukivat sen pöllämystyneinä. Nuo ilmeet eivät olleet kuitenkaan kauaa kaksosten kasvoilla. He vilkaisivat toisiaan, virnistivät, nyökkäsivät ja Fred sanoi:
”Kuule, mitä pitäisit jos pääsisitkin Tylyahoon? Muiden tietämättä”, Adara kohotti kulmiaan uteliaana. Kiukku haihtui kuin savuna ilmaan. Kyseessä oli taatusti jotain luvatonta, mutta Adara oli siihen valmis jos kyseessä oli keino jolla päästä Tylyahoon kaikesta huolimatta.
”Meillä olisi eräs keino. Nimittäin tämä”, George sanoi kaivaen taskustaan ison pergamentin palan. Hän painoi taikasauvansa sen päälle ja sanoi: ”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni.”
Seuraavan kerran kun Adara katsoi pergamenttia siinä luki:

Herrat Kuutamo, Matohäntä, Anturajalka ja Sarvihaara
toimittavat apuvälineitä taikojien ilkitöihin
ja ylpeinä esittävät:
KELMIEN KARTTA


Adara tuijotti pergamenttia hölmistyneenä.
”Öh... Fred... George... Mikä tuo on? Onko tuo se sama rätti jota olette kantaneet jo vuoden?”
”Rätti!?" Fred huudahti ja nosti kartan syliinsä kuin vauvan ja näytti siltä kuin hän peittäisi sen näkymättömät korvat kädellään. "Se on Kelmien kartta! Menestyksemme salaisuus!"
"Siihen on merkitty kaikki koulun salakäytävät sekä jokainen henkilö joka koulun alueella liikkuu", George lisäsi. Adara ei ensin uskonut silmiään, mutta kaksosten ilmeet näyttivät tavallista rehellisemmiltä.
”Nerokasta! Pääseekö Tylypahkasta Tylyahoon?”
”Ai että pääseekö?” George sanoi ja näytti karttaa. Hän osoitti tiettyyn kohtaan erästä käytävää jossa seisoi kyttyräselkäistä noitaa esittävä patsas.
”Kopauta tuon selkää taikasauvalla ja sano ’halkhios’ niin tie Tylyahoon aukeaa”, Fred selitti.
”Suorastaan... nerokasta...” Adara sanoi häkeltyneenä. Hän kuuli kuinka oppilaita alkoi tulla oleskeluhuoneeseen.
”No, nähdään Tylyahossa”, hän totesi, otti Pohin olalleen, pyysi kaksosia toimittamaan äidin kirjeen Seamusille ja lähti tyttöjen makuusaliin iskien silmää heille.

Oli lauantai. Siitä hetkestä lähtien Adaran lempiviikonpäivä. Hän heräsi tuntia ennen muita luokkatovereitaan ja raapusti äidillensä vastauskirjeen:

Eikö tämä ole jo vähän YLIREAGOINTIA?
Miksi Sirius Musta minun kimppuuni kävisi keskellä kirkasta päivää?!
T: Adara


Hän lähetti kirjeen Pohin mukana kotiin ja sai annoksen Seamusin mökötystä oleskeluhuoneessa. Hän ei halunnut jostain syystä kertoa Seamusille Kelmien kartasta ja salakäytävästä. Seamus kuitenkin kertoisi muillekin ja joku ilmiantaisi heidät.
Ja niin Adara lähti hyväntuulisena kaljuunat taskuissa kilisten kohti salakäytävän suuaukkoa, naputti patsaan selkää sanoen loitsun, ja asteli sisään. Käytävä oli pilkkopimeä.
”Valois”, Adara sanoi sauva kädessään ja lähti kiireellä ja innoissaan kohti Tylyahoa. Matka tuntui kauhean pitkältä ja siksi Adara alkoi miettiä asioita. Miksi hänen vanhempansa olivat kieltäneet häntä ja Seamusia menemästä Tylyahoon? Vanhemmat olivat yleensä hyvin rentoja. Ja mikähän Lupiniakin vaivaa? Hän vältteli keskustelua pahoista muistoista mutta tarjoutui opettamaan ankeuttajia vastaan taistelemista. Yhtäkkiä Adaralla tulvahti mieleen... Se mitä hän kuuli päivänä jona lähti Tylypahkaan, oliko se sittenkin näky? Jos ei, niin mitä vanhemmat tarkoittivat että Sirius Musta keräisi sukulaisistaan apujoukkoja? Miten se liittyi Adaraan mitenkään? Lopulta Adara pudisti päätään ja ajatteli mikä kaikki häntä edessä odotti... Hunajaherttua... Kolme luudanvartta... Sekon pilapuoti...
  
Askeleet tihentyivät kunnes Adara kompastui portaisiin ja alkoi kavuta niitä ylös. Lopulta hän kopautti päänsä - jo toistamiseen sillä viikolla - lattialuukkuun. Hän avasi sen hitaasti ja varovasti...
Hän oli Hunajaherttuan kellarissa. Ketään ei näkynyt. Hän kipusi kellariin ja sulki luukun, hiippaili portaita ylös ja astui varastosta sisälle Hunajaherttuaan. Ketään tuttuja ei näkynyt. Muutama aikainen mato oli vasta ehtinyt Hunajaherttuaan, mutta hekin olivat Luihuisia. Hän asteli ulos Hunajaherttuasta ja päätti lähteä hetkeksi kävelylle. Hän asteli polkua pitkin joka vei lähelle Rääkyvää Röttelöä. Ja yllättäen hän erotti jotakin liikettä lumihangessa... Jokin musta ja iso.
« Viimeksi muokattu: 15.05.2010 12:51:19 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 6. Totuus
« Vastaus #7 : 03.07.2007 17:52:15 »
6. Luku
Totuus








Adara seurasi sitä, voimatta uteliaisuudelleen mitään. Tuntui kuin hänen olisi suorastaan tarkoitus seurata tuota ilmestystä, vaikka sille ei ollut Adaran järjen mukaan mitään hyvää syytä. Tarpeeksi lähelle päästyään hän tunnisti hahmon isoksi mustaksi koiraksi. Se jatkoi matkaansa Rääkyvään röttelöön kantaen suussaan pientä nyyttiä ja Päivän profeettaa… Hetkonen. Päivän profeettaa?!
Adara hieraisi silmiään varmistaakseen, ettei näe näkyjä; koira tosiaan kantoi lehteä. Mitä se muka sillä aikoi, lukea sen?

Nyt se työnsi tassullaan röttelön nirskuvan oven auki ja hiipi sisään. Adara asteli hetken päästä sen perään ja livahti röttelön ovesta sisälle. Hän ei ollut koskaan käynyt röttelössä, sillä hän oli kuullut siitä monia kummitusjuttuja, mutta nyt kun hän katseli tuota hökkeliä sisältäpäin, se näytti vain hylätyltä talon rauniolta. Adara vilkuili hiljaa ympärilleen ja huomasi sitten pölyyn muodostuneet tassun jäljet, jotka johtivat portaita pitkin suoraan yläkertaan. Adara järkyttyi huomatessaan puolivälissä matkaa, että koiran jäljet olivat muuttuneet laahustaviksi ihmisen jalanjäljiksi. Adaran sydän pomppi lujaa.
Mitä oikein oli tekeillä? Oliko koira kenties sellainen animaagi, joista Adara oli joskus kuullut? Ja jos oli, niin kuka, ja miksi hän asusteli Röttelössä?

Hän ei osannut silloin vielä aavistaakaan oikeaa vastausta, ja voimatta uteliaisuudelleen mitään, hän asteli lähemmäksi yläkerran ovea. Se oli auki. Adara pidätti hengitystään. Portaiden yläpäässä ja oven luona ei ollut pölyä lainkaan, ovi oli luultavasti heiluessaan pyyhkinyt ne pois. Adara raotti ovea hiljaa ja hitaasti...
Tytön sydän tuntui pomppaavan kurkkuun, kun hän tunsi käden olkapäällään. Säikähtäneenä kiljaisten hän kääntyi ympäri ja näki lähes mustat silmät, sekä kalpeat, väsyneet kasvot joita kehysti tummat olille yltävät likaiset hiukset. Adara tunnisti miehen oitis, sillä nyt hän oli lukenut Päivän profeetan otsikoita: Sirius Musta.
Musta näytti tuijottavan tyttöä järkyttyneenä, mutta ilme haihtui kun Adara alkoi kiljua. Musta tukki kädellään hellävaroin Adaran suun.

”Ei kukaan sinun kiljumisista välitä. Tämän on Britannian kummittelevin rakennus”, sanoi hän ja oli tietysti oikeassa; Röttelössä huhuttiin kuuluvan aina ääniä, eikä kukaan varmasti erottaisi Adaran kiljumista aaveiden äänistä. Nyt kun hän asiaa ajatteli, hän ei nähnyt talossa yhtään pelottavaa hahmoa Mustan lisäksi.
”Saanen pyytää että hiljenet, en tohtisi loihtia suutasi kiinni”, Musta jatkoi ja Adara tajusi Mustan napanneen hänen sauvansa tämän järkytyksestä velttona olleesta kädestä. Musta laski kätensä Adaran suun edestä, joka tuntui pysyvän vaiti ilman esteitä.
”Minä kiitän”, Musta sanoi ja tarttui sitten tyttöä hartiasta ja työnsi tämän yläkerran huoneen ovesta sisään.
”Istu alas”, hän käski osoittaen vanhaa pölyistä sänkyä vieressään. Sängyssä oli kuitenkin pölytön kohta, kuin jokin olisi nukkunut siinä jo pari yötä...

Adara ei uskaltanut uhmailla murhaajaa vastaan, joten istuutui kiltisti sängylle. Mitähän Musta hänestä tahtoi? Mielipuolelta saisi odottaa mitä vain... Adara ajatteli ja häntä alkoi viimein järkytyksen jälkeen pelottaa, hän jopa tärisi hieman. Musta taas avasi rauhallisesti kangasnyytin jossa oli omena, pari leivän siivua ja puolikas makkaraa. Hän istuutui lähimmälle penkille, joka narahti kuin vastalauseen huutaen.
”Suonet anteeksi jos en tarjoa sinulle mitään, mutta sinua ruokitaan Tylypahkassa varmasti hyvin”, Musta puhui siihen sävyyn kuin olisi piknikillä puistossa. Adara avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Musta jatkoi:
”En odottanut näkeväni sinua täällä... Epäilysteni mukaan sinulla ei ole enää lupaa tulla Tylyahoon. Perheesi kai pelkää puolestasi. Nyt kun olen vapaalla.” Hän painotti sanaa ”perhe” niin hämäävästi, että Adara ei tiennyt mitä kysyä. Ja mistä Musta tiesi, että juuri hänen perheensä kielsi häntä tulemasta Tylyahoon?

”Miksi - Miten tiesi- miten niin et odottanut minua?” hän kuitenkin änkytti.
”Sinun perheelläsi jos jollakin on syytä pelätä minua”, Musta sanoi ottaessaan leivän ja makkaran päällekkäin ja haukatessaan palan.
”Miksi? Mitä pahaa he ovat sinulle tehneet?”
”Pelkäävät että löydät totuuden.”
”Mikä totuus?” Adara hämmentyi. Musta pureskeli ja nieli ilmeisesti päivän ensimmäistä ruokaansa kaikessa rauhassa ja jatkoi:
”Sinulla on äitisi nenä. Yhtä suora ja sievä”, Adara hämmentyi. Hänen äidilläänhän on iso kyhmyinen nenä.
”Oletkohan sekoittanut minut johonkuhun muuhun?” hän kysyi arasti.
”En tässä tapauksessa. Nimesihän on Adara, vai kuinka?” Musta jatkoi ja nojautui nyt eteenpäin tuolillaan. Tuntui kuin pala jotain olisi tarttunut Adaran kurkkuun.
”M-mistä tiesit nimeni?” hän kysyi.
”Tiedän paljon muutakin. Mutta henkilöllisyytesi tajusin heti kun näin sinut. Olet ilmetty äitisi”, Musta sanoi syöden loppuun leivän. Makkaran maku ei ilmeisesti ollut miellyttävä sillä sitä maistettuaan Musta irvisti.

Adara ei mielestään näyttänyt lainkaan äidiltään, Adaralla oli pitkät paksut ruskeat hiukset, suora nenä, kapeahkot kasvot ja melkein mustat silmät; äiti taas oli kaiken tämän vastakohta. Eikä Adara sen enempää näytä isältään tai edes veljeltään. Adara avasi jälleen suunsa, mutta Musta keskeytti jälleen;
”Et siis tiedä mitään siitä että sinut on adoptoitu naiselta nimeltä Viola? Ja että tämä nainen on nykyään kuollut minun takiani ja isääsi ei pidetä kelvollisena elättämään mitään tai ketään?” Musta kysyi ja Adara tunsi olonsa siltä kuin hän tukehtuisi. Nuo kaksi ensimmäistä lausetta olivat yhtäkkiä vastaus kaikkiin Adaran epäilyksiin siitä että hän ei kuulu Finniganin perheeseen.
”Miten - Mistä sinä t-tiedät?!” Adara kakoi. Musta näytti jälleen hämmästyneeltä.
”Sinä siis tiesit? Ei tosin yllätys, huomaa kehen olet tullut”, hän totesi ja nousi ylös penkiltään. Adaran sydän hypähti. Kysymykset tulvivat hänen päähänsä.

”Min- minulla oli epäilykseni... Mistä tiesit? Miten niin hänen kuolemansa oli sinun syysi?” Adara kysyi peläten Mustan tulevan lähemmäksi, jonka hän tietysti teki. Musta asteli sängyn kulman luo.
”Totta kai tiesin. Yksi harvoista asioista jotka ovat minulle päivänselviä vielä kahdentoista vuoden Azkabanissa olon jälkeen. Toiseen kysymykseeni en ehtisi vastata vaikka istuisit siinä koko illan ja yön”, hän sanoi ja asteli nyt niin lähelle Adaraa että tämä perääntyi peloissaan taaemmaksi. Musta istuutui Adaran viereen niin lähelle että Adara näki tämän tummat silmät tarkkaan.
”Silmäsi... ovat tosiaan kuin minun”, Musta sanoi ja pieni hymy saavutti hänen kalpeat huulet ja tuntui siltä kuin hän olisi nuorentunut vuosia.
”M-mitä sinä horiset -? Sinä mielipuol-” Adara sanoi koettaen nousta sängyltä ylös ja paeta; pakoyritys epäonnistui jo nousemisen yhteydessä, sillä Musta oli tarttunut tiukasti Adaraa ranteesta ja noussut seisomaan.
”Odota-!”
”EI! Älä -!” Adara huusi ja ajatteli lauseelleen lopun. Älä sano sitä. Hän ei halunnut kuulla sitä. Hän tiesi sen syvällä sisimmässään. Oli tiennyt jo kuullessaan äitinsä huudon ja miettiessään ulkonäköerojaan muuhun perheeseen verrattuna. Ei, hän ei myönnä sitä, hän ei halua kuulla. Sirius ei voi olla... Ei voi...

”Kuuntele, Adara!” Musta huusi anellen ja samalla hiukan... miten? Oliko se pelkoa? Surua?
”En halua kuulla sitä! Älä sano sitä!” Adara kiljui koettaen päästä irti Mustan otteesta. Hän halusi paeta sitä lausetta joka täyttäisi kaikki Adaran kysymykset. Hän ei halunnut vastausta enää. Hän halusi palata takaisin tietämättömyyteen, olla kuin mitään ei olisi tapahtunut päivänä jona hän lähti Tylypahkaan.
”Adara -” Musta sanoi, kun Adara riuhtaisi itsensä irti, mutta Musta ehti tarttua tätä uudestaan ranteesta, yhtäkkiä hän kuitenkin päästi irti, juuri kun oli kiskaissut Adaraa itseään kohti. Adara menetti tasapainonsa ja kaatui päin Mustan rintakehää.
  
Musta henkäisi kuin järkytyksestä ja Adara ei uskaltanut edes hengittää. Miehen sydän tuntui Adaran kämmenen alla tärisevän lähes yhtä kovaa kuin mies itse. Kuin hän ei olisi ollut näin lähellä ketään vuosiin, ja suurella todennäköisyydellä tämä pitikin paikkansa. Hetken täristen ja värisevästi hengittäen Sirius Musta, velhojen historian ainoa Azkabanista karannut ja jästien murhista syytetty mies kietoi kätensä Adaran ympärille joka nojasi yhä tämän rintakehään liikahtamattakaan.
”En sano sitä. Sinä tiedät sen jo...” hän aloitti mutta Adara oli purskahtanut kyyneliin. Tyttö ymmärsi sen nyt: Sirius oli hänen isänsä. Hänen alkuperäänsä oli valehdeltu 12 vuotta... Valehtelijoita, Finniganit, ministeriö, jopa Lupin... Lupin oli varmasti tiennyt, siksi hän vältti Adaran kanssa keskustelua ankeuttajien muistuttamista peloista. Hän muisti jotain oikeasta äidistään, tästä Siriuksen mainitsemasta Violasta, ja siksi Lupin ei ollut sanonut mitään...
  Adara puristi Siriuksen paidan rinnusta piilottaen päätään tämän näkyvistä. Miehen vaikenemisesta päätellen tämä oli huomannut Adaran itkevän. Sirius rutisti tytärtään tiukemmin tämän nyyhkyttäessä äänekkäästi.
”Adara... Kaikki hyvin. Anna minun selittää kaikki... Kaikki”, Sirius sanoi ja Adara nyökkäsi tämän rinnuksia vasten.

Siitä alkoi pitkä tarina kaikesta mitä Adara halusi tietää. Sirius ja Viola olivat rakastuneet jo Tylypahkassa ja muuttaneet yhteen vuosia myöhemmin, heidän valmistuttuaan Tylypahkasta. Iltana jona Viola kuoli, Sirius ei ollut kotona vaan pakosalla koska häntä oli syytetty Potterien kavaltamisesta Voldemortille. Viola oli kuullut vihiä joltakulta, että Sirius olisi ollut Vuotavassa noidankattilassa edellisenä iltana. Ja niin Viola oli lähtenyt Viistokujalle illalla Adaran kanssa ja kuullut kun heitä seurattiin. Enempää Sirius ei asiasta tiennyt – paitsi tietysti että Viola oli paennut ja saanut surmansa Avada Kedavralla. Pelkkä Violan nimen lausuminen näytti tuottavan kipua Siriukselle. Hän selitti myös kuinka oikeasti Peter Piskuilan oli pettänyt Potterit ja juuri kun Sirius oli aikeissa kostaa tuon veriteon, Piskuilan teki hämäyksen ja tappoi viattomia jästejä ja piiloutui. Adara kuunteli tarkasti koko tarinan, ja uskoi myös kaiken. Kaikki tiedot tuntuivat käyvän järkeen ja Adara ei nähnyt syytä miksi hän ei uskoisi. Jos Sirius olisi oikeasti ollut petturi ja murhaaja, hän olisi varmasti jo tappanut Adaran. Adara sai myös tietää, että Hagrid ja Dumbledorekin olivat tietoisia siitä että Adara oli Siriuksen tytär (pettymys suorastaan kuohahti Adaran sisällä). Koko keskustelun ajan, Sirius tuntui katsovan Adaraa tutkivasti ja tarkasti, kuin hän haluaisi muistaa tämän kasvon jokaisen yksityiskohdan ikuisesti. Hän vaikutti myös hiukan epäuskoiselta. Jossain vaiheessa keskustelua hän sanoikin lähes huvittuneena, ettei hän voinut uskoa että Adara tosiaan istui siinä, aivan häntä vastapäätä.
  
Oli keskiyö. Sirius muuttui koiraksi ja lähti saattamaan Adaraa koulun pihalle synkkää tunnelia pitkin joka alkoi Rääkyvän röttelön kellarista ja päättyi Adaran hämmästykseksi – suoraan tällipajun alle. Sirius muuttui takaisin ihmiseksi.
”Paina kyhmyä oikealla olevan oksan alta, niin se lopettaa huitomisen”, hän selitti nähdessään Adaran ilmeen kun hän oli tajunnut tällipajun liikkuvan suoraan yläpuolellaan.
”Nyt sanon näkemiin. Tapaamme varmasti vielä”, Sirius kuiskasi ja suuteli Adaraa varoen otsalle - kuin Adara voisi särkyä, tai suuttua tästä lämpimästä eleestä.
”Lähetän pöllöni öisin. L-lähetän vaikka kirjeitä tai – no - ruokaa, sinulla ei näytä olevan paljoa syötävää”, Adara sanoi ja häpesi nyt sitä että oli harvoin ollut kiitollinen Tylypahkan ruoista. Pieni hymy kaareutui Siriuksen huulille
”Kiitos”, hän sanoi ja silitti nopeasti Adaran hiuksia.
”Mene nyt, ettet joudu pulaan takiani”, hän jatkoi kuiskaten. Adara nyökkäsi ja nousi kohti tunnelin suuaukkoa.
”Nähdään”, Adara huikkasi loivasti hymyillen olkansa yli ja tökkäsi kyhmyä.
« Viimeksi muokattu: 15.05.2010 12:52:56 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 7. Riitoja ja haavoja
« Vastaus #8 : 03.07.2007 17:53:10 »
7. Luku
Riitoja ja haavoja








Oli tullut syksy ja Adaralla oli yhä vaikeampaa pitää Seamusia veljenään ja Finniganeja vanhempinaan. Hän ei kirjoittanut enää Finniganeille lainkaan – vaikkakin Siriukselle taas senkin edestä. Tyttö paheksui sitä kuinka he olivat valehdelleet hänelle 12 vuoden ajan, osoittaen silti silkkaa huolenpitoa ja välittämistä häntä kohtaan. Jos he olisivat oikeasti välittäneet, he olisivat kertoneet totuuden, eivätkä jättäneet sitä Adaran itse selvitettäväksi.  Tämä kaikki kuvotti Adaraa ja hän tunsi pientä kostonhalua.

Hänen teki mieli kertoa, että hän oli kirjoittanut jo kauan oikealle isälleen, ja kuinka heistä oli tullut jo jollain tavalla sidotut toisiinsa. Adara ei ollut puhunut myöskään enää Lupinille tuntien jälkeen (tai mennyt ehdottamaan ankeuttajilta suojautumisen tuntien aloittamista) tai mennyt edes Hagridille teelle. Adara oli niin vihainen että olisi voinut karjua tunnin kaikille valehtelijoille yhtä aikaa ja silti hetken päästä haljeta siihen vihan määrään. Hän luuli silti Siriuksen takia pystyvänsä pitämään kaiken sisällään, sillä olisi tälle vaarallista jos joku saisi tietää heidän kirjeenvaihdostaan. Eräänä päivänä eräs kuitenkin puuttui Adaran mykkäkouluun...

”Adara, haluaisin puhua kanssasi, nyt, opettajanhuoneessani. Voisitko ilmoittaa että Adara myöhästyy seuraavalta tunnilta, Ted? Kiitos”, Lupin sanoi ja johdatti hiukan vastahakoisesti kävelevän Adaran työhuoneeseensa.
”Istu alas”, Lupin sanoi ystävälliseen sävyynsä ja heilautti sauvaansa että kirjapino lensi pois tuolilta. Adara ei sanonut mitään, eikä edes liikahtanut vaan tuijotti Lupinia vihaisesti. Arvasiko Lupin, että hän tietää? Lupin katsoi kysyvästi Adaraa kun tämä ei istuutunut, mutta kysyi: ”Kuinka voit? Olet ollut hiljaa viime aikoina, olen alkanut huolestua.” Adaran oli pakko kertoa, että hän tiesi. Hän tiesi totuuden. Hän piti suunsa jo vaivalla ja tuskalla kiinni. Hänen sydämensä tuntui puristuvan kuin kahden seinän väliin.
”Adara kiltti, jos sinua vaivaa jokin, kerro minulle”, Lupin sanoi lohduttavaan – sekä huolestuneeseen sävyyn, muttei yhtään anellen.

”Minä tiedän!” Adara huusi voimatta itselleen mitään. Lupinin silmät laajentuivat hämmästyksestä.
”Mistä sinä puhut?”
”Minä-tiedän-että-olen-adoptoitu...” Adara sanoi hilliten äänenvoimakkuuttaan. Lupinin hämmästys muuttui pelästykseksi. Hän astui askeleen lähemmäs Adaraa. Hän avasi täristen suunsa ja sanoi varovasti:
”Adara, minä -”
”ÄLÄ SELITÄ! SINÄ TIESIT JA VALEHTELIT! KUN ESITTELIN ITSENI SINÄ TIESIT HETI KUKA OLEN!!!” Adara huusi kovempaa kuin luultavasti ikinä, mutta olihan hän myös vihaisempi kuin koskaan ennen.
”Kiltti, kuuntele nyt -”
”KÄVIKÖ MIELESSÄSI, ETTÄ MINÄ EPÄILIN JO JOTAIN!? OLIN EPÄILLYT JO KUN KUULIN ”VANHEMPIENI” RIITELEVÄN! NYT SAIN SELVILLE ETTÄ ISÄNI ON 12 VUOTTA AZKABANISSA ISTUNUT MIES JA ÄITINI ON KUOLLUT!” Adara jatkoi antamatta Lupinille tilaisuutta selittää. Miten hän olisi voinut selittää tekonsa ja valheensa? Lupin aukoi suutaan saamatta mitään ulos.
”MIKSI ET KERTONUT!? SINÄ TUNNET MINUT JA TIEDÄT ETTÄ OLISIN HALUNNUT TIETÄÄ! VIHAAN SINUA!” Adara huusi ja paiskasi yhden hyllyllä olleen pikkuvitriinin lattialle. Vitriinissä olleen lohikäärmeen poikasen luurangon palaset ja lasin sirpaleet levisivät lattialle. Lupinia ei tuntunut haittaavan vitriini, vaan viimeisin lause mitä Adara oli hänelle huutanut. Lupin nielaisi vaivalloisesti.

”Adara, se oli Dumbledoren käsky, en halunnut pettää hänen luottamustaan. Tietysti tunsin oloni pahaksi kun et tiennyt, mutta mitä olisin voinut tehdä? Tietämättömänä et olisi voinut suuttua, mutta Dumbledore -”
”Olen TÄYNNÄ sitä mitä Dumbledore käskee! Hän vain piilottelee asioita muilta ja valehtelee päin naamaa!” Adara huusi ääni hiukan hiljaisempana, astuen pari askelta lähemmäs Lupinia; hän astui samalla yhden vitriinin sirpaleen päälle ja lasi tuntui menevän jalkapohjan läpi. Hän ei välittänyt, vaan tuijotti Lupinin vaikeasti luettavia kasvoja odottaen vastausta.
”En ole täysin ulkopuolinen tässä asiassa, päätin itse salata totuuden sinulta”, Lupin aloitti ja nielaisi.
”Ulkopuolinen?! Minun asiani eivät kuulu mitenkään sinu-”

”Minä olen sinun kummisetäsi!” Lupin huusi. Huusi... Adara ei ollut koskaan kuullut Lupinin huutavan, eikä etenkään sillä tavalla. Hän ei tuntunut vihaiselta vain siltä kuin olisi sisäisissä tuskissa. Adara hämmentyi kuitenkin entisestään tajuttuaan mitä Lupin huusi.
”K-kummisetä? Sirius valitsi sinut kummisedäkseni?” hän sanoi ja tunsi ensimmäistä kertaa lasin sirpaleen jalassaan. Adara nosti jalkapohjaansa hiukan lattiasta ilmaan.  
”Kyllä, olimme läheisiä ystäviä kun kävimme Tylypahkaa ja vielä sen jälkeenkin. Päätin kummisetänäsi että jätän kertomatta totuuden. Jos minulla olisi ollut varaa kasvattaa itse sinut, asia olisi – totta kai - toinen...” Lupin selitti madaltaen ääntään lauseen loppua kohden. Adara tunsi taas vihan kuohahtavan ja sanoi ajattelemattomasti:
”Sinun olisi silti pitänyt kertoa!” Mutta samassa jokin muukin otti Adarasta vallan; suru. Sirius ei ollut valehdellut, mutta oli ilmeisesti unohtanut kertoa että Lupin oli Adaran kummisetä. Eihän Sirius edes tiennyt että Lupin opetti häntä Tylypahkassa.

Adara oli ollut pitkän aikaa tietämätön totuudesta ja koko ajan tulvi jotain uutta mitä hän olisi halunnut tietää. Hän peitti kyyneleiset silmänsä käsillään ja oli lysähtämässä lasin sirpaleiselle lattialle polvilleen, mutta Lupin nappasi hänet itseään vasten. Adara kuitenkin perääntyi ja koetti juosta pois, mutta jalassa oleva lasinsirpale tunkeutui syvemmälle hänen jalkaansa ja hän kaatui lattiaa vasten. Hän otti itseään käsillä vastaan ja sai vielä toisenkin lasinsirpaleen uppoamaan ihoonsa, oikeaan kämmeneensä. Hän tunsi olonsa surkeaksi: hän itki eikä päässyt ylös. Hänellä ei ollut voimia enää huutaa, ja nyt hän vain näytti säälittävältä Lupinin edessä nyyhkyttäessään. Lupin oli rientänyt hänen vierelleen ja koetti auttaa häntä nyt ylös. Adara ei halunnut nousta. Hän koetti herätä, hän oli aivan varma että näkisi pahaa unta, surullista painajaista. Hän halusi pois siitä huoneesta Lupinin vierestä. Mutta hän ei herännyt tai kadonnut mihinkään.

”A- vien sinut sairaalasiipeen”, Lupin sanoi huomatessaan Adaran kädestä valuvan verta huoneen lattialle.
”Ei tarvitse...” Adara sanoi hiljaa yhä nyyhkyttäen ja koetti nousta itse ylös, joka oli kyllä täysin toivoton yritys. Lupin ei tuntunut ymmärtävän miksi. Hän ei ilmeisesti ollut huomannut toista sirpaletta tämän jalkapohjassa. Hän koetti auttaa tytön jaloilleen, mutta Adara älähti kivusta. Silloin Lupin huomasi veren joka valui Adaran jalkapohjasta lattialle  - ja itse asiassa hän näytti melkein ensin haistavan sen kuin näkevän.
”Ei vastaväitteitä”, hän totesi synkästi ja auttoi Adaran ylös, ottaen tämän toisen käsivarren niskansa taakse, ettei Adaran tarvinnut laskea painoaan toiselle jalalleen. Kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan mitään. Käytävät olivat tyhjänä, kaikilla oli oppitunti - sillä hetkellä Adaran onneksi, nyt hän ei saanut uteliaita katseita saadessaan apua Lupinilta.

Kun he saapuivat portaille jotka johtivat sairaalasiipeen, Lupin avasi suunsa: ”Mistä tiesit että hän on isäsi?” Adara hätkähti, hän ei ollut ajatellut yhtään miten selittäisi sen, ehkä hän sanoisi totuuden? Mutta Lupin saattaisi kertoa Dumbledorelle... Adara ei keksinyt hetkessä hyvää selitystä, joten hän luovutti; valehtelu ei tekisi Adarasta yhtään Lupinia parempaa.
”Kerron, jos lupaat, ettet kerro kenellekään”, hän sanoi vakavana. Lupin lupasi nyökäten ja Adara pysähtyi istumaan portaille Lupinin kanssa.
”Minä tapasin hänet”, Adara sanoi ja Lupin hätkähti.
Tapasit Siriuksen? Miten? Missä?”
”Näin hänet Tylyahossa... lähdin vaivihkaa seuraamaan häntä ja seuraavaksi hän yllättikin minut takaapäin... ja kertoi koko jutun”, Adara sanoi kertomatta sen suurempia yksityiskohtia, välttäen tahallisesti Siriuksen piilopaikan nimen.
”Lähdit seuraamaan Sirius Mustaa yksin? Minne järkesi on mennyt?!” Lupin puhui korottaen ääntään.
”En minä tiennyt että hän on Sirius!” Adara puolustautui. Lupin mykistyi hetkeksi. Hän pyyhkäisi sänkistä leukaansa ja sanoi:
”Hän oli koiran muodossa, niinkö?”
”Mistä tiesit?” Adara kysyi.
”Hän ryhtyi animaagiksi takiani”, Lupin totesi synkkänä.
”Sinun takiasi?” Adara kysyi siihen tyyliin kuin olisi juuri saanut halosta päähänsä. Jalassa kirpaisi kovempaa kuin aiemmin ja Adara hätkähti henkäisten. Lupin oli täysin unohtanut Adaran haavat. Hän kavahti ja auttoi Adaran ylös.
”No niin, mennään nyt”, hän sanoi ja talutti Adaran sairaalasiiven ovelle. Ja Adara tiesi, että Lupin salasi jälleen jotain.

Sairaalasiivessä Matami Pomfrey tuli heitä vastaan, ollessaan luultavasti matkalla Suureen saliin syömään.
”Herran tähden! Mitä nyt on tapahtunut?”
”Pieni tapaturma lasinsirujen kanssa”, Adara mutisi ja Lupin auttoi Adaran potilasvuoteeseen jo toistamiseen.
”Menen ilmoittamaan McGarmiwalle, ettet saavu hänen tunnilleen”, Lupin sanoi hymyillen – vaisusti - ja asteli pois.
Viisitoista minuuttia Adara joutui olemaan matami Pomfreyn seurassa kun tämä puhdisti haavoja ja sitoi niitä. Matami ilmeisesti säästi lääkkeitään huomisen huispauspelin takia. Vaikka pelissä olisivat vastakkain Rohkelikko ja Puuskupuh, ei huispaus ollut koskaan silti kovin kaunista katseltavaa...

Seuraavat viisitoista minuuttia kului taas siihen kun matami saarnasi lasin vaarallisuudesta. Matamin puheet ja teot eivät vaikuttaneet Adaraan mitenkään, kaikki meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän oli niin ajatuksissaan. Miten niin Sirius ryhtyi animaagiksi Lupinin takia? Animaagiksi opiskelu ja harjoittelu on todella rankkaa ja joskus vaarallistakin. Mitä niin tärkeää Lupin teki, että Sirius ahkeroi tullakseen koiraksi?
Tyypillistä tuuriani, olisin saanut tietää jos tämä jalka ei olisi keskeyttänyt... Adara ajatteli tuhahtaen samassa kun matami ojensi hänelle kävelysauvat.
« Viimeksi muokattu: 15.05.2010 12:56:10 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 8. Huispausta ja herrasmiestä
« Vastaus #9 : 03.07.2007 17:54:00 »
8. Luku
Huispausta ja herrasmiestä








Viimein Adaran hetket hänen omissa ajatuksissaan keskeytyivät, kun hän palasi todellisuuteen sairaalasiipeen. Matami Pomfrey oli hoitanut hänen haavansa ja puhui hänelle. Adara tuntui kuin kääntävän kuulonsa toiselle taajuudelle saadakseen tämän puheista selvää.
”Voit lähteä nyt. Käytä sauvoja pari päivää ettei jalan haava aukea enää. Lääke vaikuttaa melko nopeasti, joten haava menee pysyvästi umpeen pian, mutta kävely saattaa sattua...”
Adara poistui kiittäen ja lähti kohti korkeaa tornia jossa ennustusta opetettiin. Portaiden kävely sauvojen kanssa ei ollut mitään herkkua, mutta hän jatkoi matkaa. Hän saattoi jo arvata kuinka Punurmio ennustaisi hänelle verenmyrkytystä.
Lopulta hän saapui tikapuille ja kiipesi luokkaan vaivalla, kantaen sauvoja kainalossaan. Kesti tovin, että hän pääsi ylös ja lopulta sinne päästyään kaikki kääntyivät katsomaan häntä. Osa alkoi kuiskia ja osa jatkoi vaivihkaa katsomista - Luihuiset nauroivat. Samassa Punurmio saapui takahuoneesta yksi teekuppi kädessään.

”Tässä uusi kultasen- ooh!” Punurmio huudahti, kun huomasi oppilaansa, paidan hiha kuivuneessa veressä, kämmen ja jalka paketoituna ja sauvat kourassa.
”Kultaseni, mitä sinulle on tapahtunut?” hän kysyi.
”Eikö sinun pitäisi tietää se, kun kerta näet kaiken sisäisellä silmälläsi”, Adara tokaisi ja istuutui Rohkelikkojen tyrskähdellessä. Punurmio yskäisi ja luokka hiljeni.
”Kultaseni, en yritä rehvastella sisäisellä silmälläni joka tilaisuuden tullen -”
”Tuota nyt ei usko fletkumatokaan”, Adara sanoi kiukkuisesti kesken Punurmion puheen, ja Punurmion poskipäät tuntuivat saavan punertavan vivahteen. Rohkelikot alkoivat tyrskähdellä entistä kuuluvammin.
   Tunti sujui nopeasti Adaran kuunnellessa jälleen Punurmion mielenkiintoisia teorioita siitä miten Adara joutuisi johonkin onnettomuuteen, ja oppitunnin loputtua, tyttö kiiruhti Suureen saliin (miten nyt vain kykeni sauvojensa kanssa) ruokailuun, ja heti ruokailun jälkeen olisi Puuskupuh-Rohkelikko huispausmatsi.

Suureen saliin astellessaan hän keräsi katseita osakseen luultavasti enemmän kuin Neville - joka oli vaatteistaan päätellen tapellut taas taikaeläinten hoidon kirjansa kanssa.
   Adara tunsi saliin astellessaan jostain syystä kaikkien muiden katseiden seasta juuri Dracon tuijottavan häntä, joten hän kiiruhti pian sauvojensa kera pöydän ääreen. Fred ja George näyttivät pöllämystyneiltä, mutta tajusivat kuitenkin auttaa Adaran sauvojen kanssa istumaan. He luulivat ensin haavojen tulleen Tylyahossa, koska he eivät olleet nähneet Adaraa ollenkaan sen jälkeen, mutta Adara kiemurteli parista tiukasta kysymyksestä ja selitti muutaman valheen, ettei hänen tarvitsisi selittää mitä oikeasti sattui.

Syötyään, Adara livisti kaksosten välistä ja lähti edellä kohti huispauskenttää, sillä hänen matkansa kestäisi kuitenkin toisia pidempään. Kaksoset eivät olleet vielä syöneet ja heidän täytyi vielä hakea huispausvarusteensa Rohkelikkotornista, joten he jäivät vielä saliin. 
Sää oli mitä kamalin. Kauhea myrsky raivosi pitkin linnan tiluksia ja tuuli piiskasi vettä kauhealla voimalla oppilaiden niskaan, jotka yrittivät epätoivoisesti päästä jo huispauskenttää kohti. Adaralla ei ollut ylimääräistä kättä sateenvarjon käyttöä varten, eikä hänellä ollut sattunut sellaista mukaankaan, joten hän huokaisi äänekkäästi ja oli juuri lähdössä sauvojen kanssa urheasti sateeseen, kun joku alkoi pidellä omaa sateenvarjoaan hänen päällään. Adara käännähti ja tajusi yllätyksekseen, että suojan tarjoaja oli Draco.
”Dra- Malfoy - öh... kiitos”, Adara mutisi hämmästyneenä. Draco hymyili ystävällisesti – Adara taasen hämmentyneesti.
”Olisit kuin uitettu rotta, jos lähtisit tuolla säällä ilman varjoa”, Draco sanoi ja lähti kävelemään kohti kenttää Adaran kanssa. Tyttö ei viitsinyt kieltäytyä avusta niin pahalla säällä, joten hän antoi kaunojensa Dracoa kohtaan olla. Pahimmassa tapauksessa hän vielä suututtaisi Dracon ja tämä kiroaisi hänet niin, ettei hän pääsisi enää liikkeelle. Näistä mietteistään Adara heräsi huomattuaan, että Dracon toinen käsi oli yhä paketissa.

”Mitä sinulle on tapahtunut?” Draco kysyi puolivälissä matkaa.
”Mmh... Kaaduin suoraan lasinsirpaleille professori Lupinin tunnin jälkeen”, Adara vastasi ja Draco päästi jotain ”auts”-sanan kuuloista. Adara ei ollut varma olisiko yhä vihainen Lupinille. Hän tuntui olevan pahoillaan, mutta salasi yhä jotain. Mutta jos se salaisuus ei liittynytkään Adaraan, vaan oli jotain henkilökohtaista? Olisiko Adaralla silloin enää oikeutta olla vihainen, jos hän oli valmis antamaan anteeksi aiemmat salaisuudet?
 Adara liukasteli viimeiset metrit ja lähti sitten – onnekseen - kuivia portaita pitkin Rohkelikon katsomotornia kohti. Draco tuli perässä, sillä Luihuisten katsomo oli samassa suunnassa. Kun lopulta tuli aika mennä eri suuntiin, Draco ei tehnyt mitään hyökkäävää. Hän taputti Adaraa kerran olkapäälle ja sanoi hymyillen: ”Parane pian.”
Adara hymyili takaisin ja Draco lähti, jättäen yhä hiukan hämmentyneen tytön yksin. Ensin hänen kolme ensimmäistä vuottaan sujuu normaalisti ja yhtäkkiä hän onkin adoptoitu, poissa olleita isiä ja kummisetiä saapuu hänen elämäänsä, Tylypahkan salatunnelit paljastuvat ja Draco Malfoy alkaa olla ystävällinen... Mihin maailma oli oikein menossa?

Viimein oppilaita alkoi tungeksia katsomoihin ja ottelu alkoi. Sää oli mitä hirvittävin pelaamiselle, etsijätkään – varsinkaan Harry - tuskin näkivät kunnolla eteensä. Rohkelikko silti johti, ja yhtäkkiä kesken jo pitkäveteiseksi menneen pelin - Harry syöksähti: hän oli nähnyt siepin. Adara tuijotti innoissaan Harrya eikä edes huomannut, että Rohkelikon katsomoon oli saapunut yksi opettaja. Lupin oli hiipinyt opettajien katsomotornista huomattuaan että Adara oli saapunut vammoistaan huolimatta paikalle. Hän ajatteli että ottelun jälkeen hänelle tulisi hyvä tilaisuus jälleen puhua Adaralle ja auttaa tämä myös kaatosateessa takaisin koululle.
   
Harry oli jo kaukana korkealla Adaran näköpiiristä, kun yhtäkkiä tuli hyvin kylmä. Kylmempi kuin siinä myrskyssäkään olisi kuulunut olla. Tuntui kuin olisi pakkasta, ja yhtäkkiä Adaran saavutti ontto tunne.
Ei voi olla, Adara ajatteli ja katsoi alas kentälle. Ankeuttajat leijuivat siellä ja tuntuivat kuin tutkivan ympäristöään.

”Saanko huvitella hänellä? Saanko purra häntä?”
”Ei! Tapan hänet tässä ja nyt. Pimeyden lordin käsky. Avada Kedavra!”


Sitten kuului naisen kiljaisu... Ja toisena puhunut mies nauroi, hiukan hermostuneeseen sävyyn.
Adaraa huimasi. Ankeuttajat vaikuttivat jo niin pitkän matkan päästä, luultavasti siksi koska niitä oli monta.
Pysy hereillä, Adara komensi itseään ja samassa hänen silmissä välähti vihreä valo. Vihreän valon kadottua, Adara kääntyi katsomaan poispäin huispauskentästä ja näki Kielletyn metsän edessä ison mustan koiran. Sirius?

Enempää Adara ei ehtinyt ajatella kun maailma pimeni jälleen...
Hän pyörtyi ja kaatui taaksepäin, katsomon reunaa vasten. Yhtäkkiä Lupin havahtui katsomasta ankeuttajia, kun Adara oli vähällä pudota kaiteen yli tajuttomana.
”VÄISTYKÄÄ!” Lupin huusi kovaan ääneen ja oppilaat antoivat tietä säikähdettyään miehen huudahdusta. Kukaan muu ei ollut tuntunut huomanneen että Adara oli tajuttomuuden rajoilla.
Lupin nappasi tytön ajoissa ja nosti tämän syliinsä. Hän valitsi vierestään yhden oppilaan ja pyysi tätä toimittamaan Adaran sauvat hänelle sairaalasiipeen myöhemmin.  Samassa Lupinin tarkka katse erotti liikettä Kielletyn metsän siimeksessä.
Hän lähti Adara käsivarsillaan kohti linnaa. Matkalla hän näki myös Dumbledoren, joka oli taikonut paarit joiden päällä leijui nyt Harry tajuttomana.
”Harry! Professori - pyörtyikö hän taas?” Lupin kysyi. Dumbledore katsoi uskomattoman kiukkuisena kentälle päin.
”Jo vain, jo vain. Pyörtyikö Adarakin?” Lupin nyökkäsi.
”Putosiko - putosiko Harry luudalta? Niin korkealta?” Lupin jatkoi.
”Ei toki, hidastin hänen putoamistaan, juuri ajoissa... Ankeuttajat... Ne kuulevat tästä vielä, vaikka eivät ehkä toruista tajuakaan tuon taivaallista”, Dumbledore mutisi raivoissaan ja kuljetti Harryn sairaalasiipeen, Lupin ja Adara kannoillaan.
 
~*~

Adara heräsi, ja tajusi olevansa jo kolmatta kertaa sairaalasiivessä koko lukuvuoden aikana. Ketään ei näkynyt, sängyn ympärillä oli verhot. Tyttö nousi nopsasti ylös ja aikoi livistää, mutta päässä huimasi niin, että hän lysähti takaisin sängylle, lyöden päänsä sängyn päätyyn.
”Auh!” Adara hieraisi päätään ja samassa verho aukesi. Verhon takaa näkyi käsi, joka ojensi suklaata. Lopulta käden omistaja, Lupin, tuli kokonaan verhon takaa.
”Parempi olo?” hän kysyi, ja Adara nyökkäsi ja otti suklaan käteensä.
”Hyvä...” Lupin totesi istuutuen sängyn reunalle. Yllättäen hän tarttui tyttöä hellästi kädestä - Adara oli niin hämmentynyt, ettei yrittänyt edes kiskaista kättään pois.

”Anteeksi, kun en kertonut Siriuksesta, tai siitä että olen sinun kummisetäsi”, Lupin sanoi matalalla äänellä.
”Tiesin että se järkyttäisi, ja pilaisi välejäsi Finniganeihin”, hän jatkoi ja nielaisi.
”Mistä tiedät, etten ole väleissä Finniganeihin?” Adara kysyi hölmistyneenä.
”Et ole kirjoittanut heille mitään. Seamuskin vaikuttaa tietävän, että sinulla on jokin huonosti”, Lupin vastasi.
”Ei minulla ole mikään huonosti. Nyt tiedän kuka oikeasti olen”, Adara sanoi ja puraisi vahingossa kieltään samalla, kun haukkasi palan suklaata. Lupin vaikutti synkältä.
Yhtäkkiä käytävästä kuului kovaa kolinaa, ja matami Pomfrey säntäsi huoneeseen.
”Lihava leidi – taulu - revitty! Sirius Musta on – on - linnassa!” hän kiljui hengästyneenä. Adara nousi saman tien istuma-asentoon ja Lupin säpsähti seisomaan ja pisti oikean kätensä kaavun taskuun - tarttuen ilmeisesti taikasauvaan.
« Viimeksi muokattu: 25.06.2012 01:38:52 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 9. Piilottelua ja täysikuuta
« Vastaus #10 : 03.07.2007 17:54:45 »
9. Luku
Piilottelua ja täysikuuta




 


”Missä?” Lupin kysyi heti. Hänen koko olemuksensa oli jollain tavalla varautunut, kuin eläimellä joka aistii olevansa vaarassa. Hänen silmissään pilkahti samalla jotakin, joka toi Adaralle mieleen ehkä parhaiten sanan uteliaisuus. Adara ei sinänsä ollut yllättynyt, sillä Sirius ja Remushan olivat olleet ennen ystäviä, ja Remus oli varmasti jollain tasolla kiinnostunut tapaamaan hänet.

”Emme tiedä", matami Pomfrey vastasi. "Hän koetti päästä Rohkelikkotorniin, mutta kun Leidi ei päästänyt sisään, hän viilteli tämän taulun palasiksi ja karkasi”, Pomfrey selitti ja Lupin syöksähti kohti ovea, kuin hyökätäkseen Pomfreyn kimppuun, mutta sitten hän käännähtikin ympäri, kuin muistaen jotakin. Ennen kuin Adara ehti ymmärtää mitä tapahtui, Lupin oli tarttunut häntä kädestä ja talutti häntä nyt johonkin.
”Professori mitä te teette?!” Pomfrey kiljui. ”Potilaan täytyy saada lepoa!”
”Sitä hän kyllä saa. Tule jo”, Lupin tivasi ja lähti Adaran kanssa johonkin vauhdilla.
”Mitä sinä oikein teet? Haluan mennä hänen -”
”EI IKINÄ!” Lupin ärjähti vihaisesti ja Adara pelästyi. Lupin rauhoitteli hetken itseään ja sanoi sitten rauhallisemmin:
”Pidän huolen, ettei hän pääse sinun kimppuusi. Tiedätkö miksi hän haluaa sinut? Liittymään hänen kostosuunnitelmiinsa - käyttääkseen sinua hyväkseen, että saa Harryn hengiltä”, Lupin sanoi, Adaran teki mieli huutaa vastaan, mutta muisto siitä, että hän lupasi olla kertomatta Siriuksen syyttömyydestä vielä kenellekään, muistui hänen mieleensä.

Tuon muiston palattua, Adara pysyi vaiti. Hän ei ollut vielä varma luottaisiko edes Lupiniin, joka oli nyt jo Siriuksen vuoksi niin kiihtynyt ettei hän taatusti uskoisi totuutta vaikka Adara kertoisikin sen.
Viimein Lupin raahasi Adaran työhuoneeseensa ja pakotti hänet istumaan alas.
”Pysyt täällä kanssani, kunnes tieto Mustan lähdöstä on selvä”, hän sanoi eikä antanut minkäänlaista tilaisuutta vastaväitteille. Adara oli hiljaa kokonaisen tunnin, kunnes Kalkaroksen pää ilmestyi yhtäkkiä Lupinin työhuoneen takan liekkeihin.
”Professori Lupin, ikävä keskeyttää teehetkenne, mutta Sirius Musta on päässyt linnan seinien sisäpuolelle -”
”Olen hyvin tietoinen tästä”, Lupin keskeytti, muttei lainkaan tiuskaisten, vaan hyvin rauhalliseen sävyyn.
”Vai niin. Mutta, tutkimme linnan läpikotaisin ja emme löytäneet häntä. Linna on taas turvallinen, mutta Rohkelikot joutuvat yöpymään Suuren salin lattialla, kunnes löydämme uuden muotokuvan Leidin tilalle”, Kalkaros selitti, äänellä joka ilmaisi kaikkea muuta kuin kiinnostusta tätä kyseistä keskustelua kohtaan.
Lupin nyökkäsi ja oli kääntymässä Adaraan päin sanoakseen ”voit mennä”, mutta Adaraa ei ollut missään. Hän oli livistänyt jo kun Kalkaros oli alkanut puhua. Kalkaros tuhahti.
”Käytöstavaton tapaus.”

Adara juoksi. Mitä Sirius teki täällä? Kai hän olisi ilmoittanut tulevansa - tai jotain... Entä jos jotain on sattunut? Adara rynnisti kohti ulko-ovea, ja oli juuri saavuttanut nurkan jonka takana ovi oli kun – Lupin olikin nurkan takana. Mies näytti hyvin vihaiselta, ja Adaran ollessa vielä hämmästyksestä mykkänä, hän tarttui tyttöä olkapäästä ja lähti saattamaan tätä Suureen saliin.
”Sinä et tunne häntä kuten minä. Hän on oikeasti -” Adara aloitti, mutta Lupin kuitenkin keskeytti:
”Luulin että tunsin... En tiedä mitä valheita hän on sinulle syöttänyt, mutta sinun ei pitäisi luottaa häneen pätkääkään”, hän sanoi ankarasti ja toi Adaran salin ovelle. Adara lähti astelemaan muiden Rohkelikkojen joukkoon - Lupinin tarkasti katsoessa. Hän ei kuitenkaan halunnut alistua Lupinin käskyihin niin helposti, joten hän kääntyi vielä kerran ympäri ja sanoi:
”En halua sinulta mitään yksityistunteja. Ennemmin kuulen äitini viimeiset hetket ja pyörryn, kuin siedän seuraasi”, Lupinin kasvot eivät värähtäneet lainkaan. Hän vain kääntyi ja lähti. Adara tunsi pienen omantunnon pistoksen itsessään ja lähti muiden Rohkelikkojen joukkoon. Eräs Rohkelikko ojensi Adaran sauvat hänelle - tyttö oli ollut niin vihainen, sekä hämmentynyt ja kiireinen koko illan, että hän oli aivan unohtanut jalkansa.
  
Muutamaa päivää myöhemmin Adara tunsi olevan jälleen turvallista kirjoittaa Siriukselle, vaikka hänestä tuntuikin että Lupin seurasi hänen liikkeitään tavallista enemmän. Ruokailussa hän tunsi aina professorinsa katseen niskassaan, ja tämän tunneilla hän sai kehujen sijaan pelkkiä nopeita vilkaisuja, ja arvosanoja pergamenteille kirjoitettuna.
Adara lähti nyt (jo ilman kävelysauvoja) pöllötorniin ja raapusti pienelle pergamentin palaselle:

Hei Sirius, joku hyökkäsi pari päivää sitten Lihavan Leidin kimppuun. Olitko se sinä? Jos olit, niin miksi?
Jos jokin on hätänä kirjoita minulle. Toivottavasti sinulle ei ole sattunut mitään.
T: Adara


Adara kiiruhti tornista kohti pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa, juuri ennen tunnin alkamista. Luokkaan astuessaan muut olivat saapuneet jo sisälle ja opettajan pöydän takaa kuului kolkko ääni:
”Sulje ovi perässäsi, Finnigan. Olet myöhässä, viisi pistettä Rohkelikolta.” Adara sulki hölmistyneenä oven ja katsoi opettajan pöydän luo, jolla istui nyt Lupinin sijaan professori Kalkaros.
”Anteeksi, olenko väärässä luokassa, professori?”
”Et. Professori Lupin on poissa päivän pari, koska hän ei ole opettamiskunnossa... Juuri tähän aikaan”, Kalkaros lisäsi tyypillisen kylmään äänensävyynsä ja osoitti Adaraa istumaan. Muut oppilaat näyttivät happamilta. Kalkaros sen sijaan määräsi melkeinpä tyytyväisenä itseensä:
”Sivu 394.”
Eikö me oltu eilen sivulla 100?” kuului supinaa, kun Kalkaros alkoi pitää tuntia ihmissusista.
  
”Kolme pergamenttirullaa... Kolme pergamenttirullaa!” Ted puuskahti vihaisesti tunnin loputtua. ”Hänhän on vain sijainen, ja määrää kolme pergamenttirullaa!”
”Ted... Jos vielä kerran sanot sanat ”kolme” tai ”pergamenttirulla”, tungen tämän maljakoksi muuttaneeni mäyrän -”
”Finnigan, Preath, keskittykää loitsuihin!” McGarmiwa tiuskaisi ja asteli takaisin työpöytänsä taakse. Ted vaimensi ääntään.
”Mikähän Lupinia vaivaa?”
”En tiedä, eikä kyllä kiinnostaisikaan, jos sijaisenamme olisi joku - kuka tahansa muu kuin Kalkaros”, Adara äyskähti ja muutti maljakon takaisin mäyräksi.
”Ette ole hyvissä väleissä? Aiemmin hän vaikutti sinua kohtaan tosi mukavalta”, Ted sanoi vielä hiljempaa, tuskin huuliaan liikauttaen.
”Joo, mutta en vain voi sietää häntä enää”, Adara mutisi. Ted näki parhaaksi olla hiljaa lopputunnin.
    
”Hei! Särkeekö sinunkin selkää siitä lattialla nukkumisesta, vai miksi olet niin synkän näköinen?” Fred kysyi istuutuessaan Adaran viereen syömään – George perinteisesti toiselle puolelle.
”Ei särje...” Adara mutisi.
”Ooo, vai oliko neiti kävelemässä täyden kuun valossa Lupinin tai Dracon kanssa?” George kysyi virnistäen. Jokin kolahti Adaran päässä, kuin iso halko olisi halkaistu hänen päänsä päällä.
”Minkä - valossa?”
”Täyden kuun, oli juuri eilen. Todella upean näköinen, jossain vaiheessa se näytti jopa punaiselta”, Fred sanoi. Kolahdus iski taas Adaran päähän.
”Voi luoja... Voiluojavoiluojavoiluoja...” Adara sanoi laskien haarukkansa pöydälle ja rynnäten kirjastoon. Kaksoset näyttivät myös saaneen kolahduksen päähänsä, mutta eri syystä.

Adara rynnisti kirjastossa suoraa päätä kuusta kertovien kirjojen luo ja löysi taulukon jossa kerrottiin kuun koko minäkin päivänä.
Täysikuu... Täsmälleen niinä päivinä kun Lupin on ollut poissa koulusta. Adara ei ollut vain ajatellut asiaa aiemmin, sillä vasta nyt professorin poissaolot olivat osuneet hänen tuntiensa kohdalle.
Adara haukkoi henkeään. Voisiko olla, että Lupin on...
Ehei, se on mahdotonta, ei ihmissutta päästettäisi kouluun opettamaan. Jokin hänen päässään sanoi. Toinen ääni taas sanoi:
Miksi hän muuten olisi täysikuun jälkeisinä päivinä poissa?
Jos hänellä on ihmissusiystävä jota hän auttaa. Niin sen täytyy olla. Minulla on vain vilkas mielikuvitus.
Adara sulki kirjan ja pisti takaisin hyllylle. Niinhän se oli, Lupinilla oli varmasti ystävä jota kävi auttamassa muutosten jälkeen.
  
Maanantaina Lupin oli palannut jälleen töihin. Ja Ted valitti koko tunnin kolmesta pergamenttirullasta.
« Viimeksi muokattu: 15.05.2010 13:00:38 kirjoittanut Fubuki »

Cirilla

  • Welhon tytär
  • ***
  • Viestejä: 307
(Ei otsikkoa)
« Vastaus #11 : 03.07.2007 21:55:08 »
Aah... luin ton Prologin.
(Liekkö se erilainen kuin silloin viimeksi vai oliko sitä ollenkaan)
Mutta se iski ihanasti!
Varsinkin se loppu osa prologista :)
Plussat siitä!

Ihan vain kerron ja kommentoin, jotta tiedät että minä ainakin seuraan tätä (:

Cir*Katwi
« Viimeksi muokattu: 01.01.1970 02:00:00 kirjoittanut Cirilla »
Maailma on kaunis. Kiitos mielikuvituksesta ja taiasta.

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
(Ei otsikkoa)
« Vastaus #12 : 03.07.2007 22:24:21 »
Joo, se oli kyllä ennenkin, mutta lisäsin sen vasta jonkun 30. luvun jälkeen ^^' Ihanaa nähdä sut täälläkin :)
« Viimeksi muokattu: 01.01.1970 02:00:00 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 10. Välttelyä ja väittelyä
« Vastaus #13 : 03.07.2007 22:30:57 »
10. Luku
Välttelyä ja väittelyä








Joulu lähestyi hurjaa vauhtia. Adara oli jo pitkään miettinyt, koska uskaltaisi jälleen lähteä Tylyahoon salakäytävää pitkin. Hänen oli pakko ostaa jotakin lahjaksi Siriukselle, Harrylle, Hermionelle, Ronille, kaksosille, Tedille sekä Johnille - Finniganeista hän ei ollut niin varma. Ainakaan vanhemmista. Hän tunsi jonkinlaista omantunnontuskaa siitä, että hän oli etääntynyt Seamusista, sinänsä täysin syyttä. Tottahan se oli, että Seamus ei olekaan hänen veljensä, mutta silti Seamus oli täysin syytön Adaran pahaan oloon, eikä kaiken lisäksi nyt ymmärtänyt miksi Adara ei enää puhunut hänelle. Adaran olisi tehnyt mieli kertoa Seamusille totuus, mutta hän pelkäsi että Seamus kertoisi heti Finniganeille kaiken, ja Sirius olisi jälleen pulassa.

Lopulta ilmoitus Tylyahoon lähdöstä saapui ja Adara kiiruhti kohti salakäytävää, jonka kaksoset olivat hänelle paljastaneet.
”Halkhios”, ja hän oli taas matkalla Tylyahoon. Hän saapui Hunajaherttuan kellariin ja lähti sieltä taskut kilisten ostoksille.
Lahjojen ostaminen ei ollut koskaan ollut Adaralle vaikeaa; Harrylle hän osti oman siepin, sekä huispausyllätyskarkkeja, Hermionelle kirjan Numerologiaa edistyneille, Ronille läjän suklaasammakoita, sekä suklaaryhmyn, joka paketin avauduttua käy kerran avaajan kimppuun, kaksosille hän osti keppostavaroita Sekosta 50% alennuksesta, Tedille ja Johnille jättisuklaasammakot. Ja kaiken varalta – jos kävisi tuuri, että Adara saisi uuden ystävän, Adara osti vielä kolmannen jättisuklaasammakon. Mutta entä Siriuksen lahja? Mikään tavallinen ei kyllä kelvannut - ideat karkin tai vitsitavaroiden ostamisesta lensivät silloin savuna ilmaan, ja Adaran täytyi hetkeksi pysähtyä Kolmeen luudanvarteen kaakaon ääreen miettimään.
Mistä Sirius edes piti? Adara ei ollut ehtinyt puhua hänelle sellaisista asioista... Itse asiassa Sirius ei ollut vastannut Adaran kirjeeseenkään muuta kuin:

Olen pahoillani hämmingistä mitä sain aikaan. Olen kunnossa.
Sirius.


Adara huokaisi. Finniganin isälle ei ollut niin vaikeaa keksiä lahjaa. Hän tykkäsi golfista ja tenniksestä, joten Adara osti jotain niihin liittyvää joka vuosi, mutta ei enää tänä vuonna. Lähdettyään Kolmesta luudanvarresta, hän käveli pienen rojukaupan ohi, ja jokin iski näyteikkunassa hänen silmäänsä: Kauniit hopeiset valokuvakehykset.
Silloin Adaralla välähti; hän voisi etsiä äidistään ja Siriuksesta kuvan koulun vuosikirjoista, ja laittaa ne tuohon kehykseen. Hän ei sen kauempaa asiaa ajatellut kun jo piteli kehyksiä kassan pöydällä ja maksoi sen.
Nyt hän voisi käydä katsomassa Siriusta rauhassa. Hän lähti kävelemään isoja ostoskasseja raahaten kohti Röttelöä. Toisessa kassissa oli jouluostokset, toisessa taas ruokaa Siriukselle.
Hän kuvitteli jo mielessään Siriuksen ilmettä, kun hän ilmestyisi sen pölyisen makuuhuoneen ovelle.

Pian hän saikin nähdä sen; hän kiipesi pölyiset portaat ylös ja raotti makuuhuoneen ovea varovasti. Hänen yrityksensä säikäyttää Sirius kuitenkin epäonnistui, sillä ovi narahti äänekkäästi auetessaan. Ikkunan luona seissyt Sirius käänsi päätään varuillaan, likaiset hiukset heilahtaen. Hän näytti jollain tapaa terveemmältä Adaran silmissä. Hänen poskensa eivät olleet enää niin suurilla kuopilla, ja hänen silmänaluset eivät olleet enää niin tummat, ja jopa hänen kasvonsa olivat saaneet hiukan tervettä väriä. Adara loi tämän nähdessään pirteän hymyn, ja hetkessä Siriuksenkin huulet kaareutuivat hymyyn ja hän rynnisti halaamaan tyttöä, kun tämä oli jo laskenut ostokset lattialle. Adara oli iloinen kun ei tuntenut niin selvästi Siriuksen kylkiluita kuten viime tapaamisessa. Ruoan lähettäminen pöllöllä ei selvästikään ollut turhaa. Sirius vihdoin irrottautui halauksesta ja katsoi Adaran kasvoja arvioiden, kuin hän olisi jo unohtanut miltä tämä näytti.

”Kuinka voit?” hän kysyi.
”Hyvin. Sinä?”
”Mainiosti. Kuule - olen hyvin pahoillani siitä Lihavasta leidistä... Menetin täysin malttini sinä iltana ja koetin päästä makuusaliin - typerä ja harkitsematon teko, mutta en voinut itselleni mitään”, hän selitti ja Adara ymmärsi melko hyvin. Sitten riita Lupinin kanssa muistui mieleen...
”Et kertonut että Lupin on kummisetäni”, hän totesi synkästi. Sirius näytti yllättyneeltä.
”En muistanut mainita, en uskonut että edes tunnet Remusta. Miten -?”
”Hän opettaa minua Tylypahkassa. Pimeyden voimilta suojautumista”, Adara sanoi ja Sirius oli vielä yllättyneempi.
”Remus on opettaja?” hän sanoi hiukan huvittuneen näköisenä. ”Eipä hänestä olisi uskonut. Hän tuli aina huonosti toimeen nuorien ja vallattomien kanssa – ellei itseäni ja Jamesia lasketa”, hän jatkoi. Adara kertoi kuinka hän oli saanut tietää ja kuinka hän riiteli Lupinin kanssa. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän Siriuksen ilme synkkeni.  Lopun tultua hän tarttui molemmilla käsillään Adaraa oikeasta kädestä, ja luullessaan saavansa jonkinlaisen suuren läksytyksen, Sirius puhuikin hänelle rauhallisesti ja suorastaan hellästi.

”Älä syytä Remusta. Hän on todella hyvä ihminen, eikä koskaan pettäisi ystäviään. Tulette varmasti toimeen kunhan annat hänelle anteeksi.” Adaran viha leppyi heti hänen kuultuaan nuo sanat, ja lopulta hän nyökkäsi. Hän ei halunnut edes odottaa uutta anteeksipyyntöä Lupinilta, vaan pyytäisi itse anteeksi. Hän oli ollut turhan töykeä, vaikka Lupinissakin oli tietysti vikaa, kun hän oli ollut niin omapäinen.  Samassa Adara muisti jälleen jotain.
”Ai niin, tuota... Onko Lupin tekemisissä ihmissusien kanssa?” hän kysyi. Sirius kohautti olkiaan.
”Hän on itse ihmissusi, muuta en tiedä.”
”Älä pelleile!” Adara sanoi ennen kuin hillitsi suunsa.
”Totta se on, ryhdyin Jamesin ja Peterin kanssa animaageiksi, jotta voisimme olla hänen seurassaan täydenkuun aikaan. Ihmissusihan ei vahingoita eläimiä, pelkästään ihmisiä”, Sirius sanoi ja hymyili. "Ne olivat melkoisia aikoja. Meillä oli hurjan hauskaa. Olimme koulun hurjapäisimmät oppilaat", Hän sanoi ja huomasi samassa Adaran tuoneen ruokaa ja pyysi lupaa alkaa aterioida. Adara nyökkäsi hyväksyvästi.

”Minä arvasin sen. Hän on ollut poissa joka täydenkuun aikaan. Ja näyttää joka kerta väsyneeltä ja sairaalta kun palaa töihin”, Adara sanoi apeasti. Voisiko olla, että Kalkaroskin tiesi tästä? Kaksoset olivat kertoneet että hän oli pitänyt kaikille tunnin ihmissusista ollessaan Lupinin sijaisena. Kalkaros ilmeisesti yritti vihjata oppilaille mikä hän oikeasti on.
”Älä suotta murehdi, hän on ollut sellainen jo nuoresta pojasta lähtien. Hän on tottunut. Äläkä soimaa itseäsi siitä riidasta, kyllä hän ymmärtää. Hän ei ole pitkävihaista tyyppiä”, Sirius sanoi ja taputti Adaraa olkapäälle. Hän nousi ylös ja otti kassista Adaran tuomat ruoat. Hän osoitti toista kassia.
”Mitä tuossa on?”
”Joululahjat”, Adara vastasi, kun Sirius oli juuri vilkaisemassa kassiin. ”Hei! Ei kurkita!” Adara kiljahti, kuin joululahjojen näkeminen etukäteen olisi ollut rikos. Sirius säpsähti ja näytti jotenkin... pikkupojalta hölmistyessään.

”Ostit minullekin lahjan?” hän kysyi kuin imarreltuna, ja hiukan pettyneenä.
”Tietty!” Adara puhahti kuin se olisi ollut itsestään selvyys.
”Mutta... Minä en pysty ostamaan sinul-” Sirius aloitti ja Adara huitaisi kättään:
”Älä murehdi. Ymmärrän täysin, ettet voi lähteä muiden velhojen ja noitien sekaan ostoksille tuosta vaan”, Adara sanoi huvittuneena. Sirius näytti silti synkältä ja Adarasta se tuntui jotenkin... hassulta. Sirius käyttäytyi niin pikkupoikamaisesti, mutta samassa Adara tunsi sääliä. Hän nousi ylös, asteli Siriuksen luo ja halasi tätä tiukasti.

”Minusta sinun ei tarvitse antaa minulle yhtään lahjaa ikinä -” Sirius avasi suunsa heti vastalauseeseen, mutta Adara jatkoi:
Ikinä... Kunhan et katoa minnekään, jooko?” Sirius aukaisi suunsa ja sulki sen siinä samassa. Hän henkäisi syvään ja halasi takaisin.
”En minä mene minnekään... Lupaan”, hän kuiskasi, ääni ehkä hiukan väristen. Adara hymyili Siriuksen olkaa vasten. Hänen olonsa tuntui jotenkin... kokonaiselta. Kuin hänestä olisi ennen puuttunut jotain, mitälie se olikaan, ja nyt Sirius täytti sen tyhjyyden vain olemalla läsnä.
    Adara ei laskenut aikaa, kuinka kauan he siinä seisoivat, mutta lopulta, kun he olivat syöneet jouluisen aterian ja luonut iloiset hymyt toisilleen, Sirius totesi, että Adaran oli aika lähteä. Oli tullut jo myöhä.
Sirius saattoi Adaran taas tällipajun alle, antoi lähtiäissuukon tämän otsalle ja lähti takaisin Röttelöön. Adara hiipi jälleen takaisin linnaan onnellisempana kuin pitkään aikaan… Pian hän ymmärsi, minkä osan Sirius hänessä täytti... Perhe. Se oikea perhe.
« Viimeksi muokattu: 25.06.2012 01:59:31 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 11. Anteeksipyyntö
« Vastaus #14 : 03.07.2007 22:35:32 »
11. Luku
Anteeksipyyntö






Oli jouluaaton aatto. Kaikki (tai melkein kaikki) oppilaat pakkasivat tavaroitaan ja valmistautuivat lähtemään kotiin joulua viettämään ja perhettään tapaamaan. Adara istui yksin tyttöjen makuusalissa ja penkoi kirjastosta lainaamiaan vuosikirjoja, ja ollessaan juuri luovuttamassa etsintöjään, hän löysi sen mitä oli etsinytkin: kuvan isästään ja Violasta. Se oli jopa yhteiskuva, hiukan kehyksiä pienempi. Kuvan alla luki: Kouluvuosi on ohi ja seitsemäsluokkalaiset hyvästelevät toisiaan. Kuvassa Sirius Musta ja Viola Bones, sekä taustalla Remus Lupin.
Adara vilkaisi kuvan taustalle, ja tosiaan, Remus oli kuvassa. Hiukan kauempana kyyhkyläisistä jotka suukottelivat toistensa nenänpäitä kuin vastarakastuneet (vaikka he olivat seurustelleet kuvan oton aikaan jo kaksi vuotta). Lupin oli kuvassa todella nuorekkaan ja iloisen näköinen.

Adara hymyili itsekseen, repäisi kuvan karusti irti kirjasta (ja toivoi ettei matami Prilli huomaisi mitään) ja pisti sen ostamiinsa kehyksiin. Kuva sopi siihen täydellisesti. Adara tuumasi silti vielä, että jotain puuttuu... Aivan, hän itse. Hän penkoi arkustaan valokuviaan ja löysi yhden kuvan hänestä ensilumen sataessa.
Täydellistä, hän tuumi ja laittoi oman kuvansa kehyksen vasempaan alareunaan, niin että Viola ja Sirius silti näkyivät. Hän taikoi kehykset sievään pakettiin, jossa oli sininen kiiltävä nauha. Samassa Hermione asteli makuusaliin.

”Sinä olet tosiaan vielä täällä, hyvä. Seamus etsii sinua”, hän sanoi ja otti uuden kissansa Koukkujalan sängyn vierestä.
”Öh, ai...!” Adara sanoi ja pomppasi ylös. Hän ei ollut edes ajatellut menevänsä Finniganeille jouluksi, mutta ei ollut suunnitellut hyvää valettakaan miksei menisi. Ensin hän päätti kuitenkin mennä puhumaan Lupinille, siten hän välttyisi hetkeksi Seamusilta. Ehkä Lupin jopa suostuisi keksimään hyvän tekosyyn Finniganeille, ettei Adaran tarvitsisi mennä kotiin.
Ja niin Adara kiiruhti oleskeluhuoneeseen ja Seamus oli häntä vastassa.
”Oli jo aikakin, lähtö on tunnin päästä etkä ole syönyt -”
”En ehdi juuri nyt, Seamus. Minun täytyy tehdä yksi tosi tärkeä juttu”, Adara sanoi nopeasti ja kiiruhti äkkiä kohti Lupinin huonetta.

Nurkan takaa ovelle tultuaan, hän huomasi Lupinin jo kävelemässä poispäin työhuoneeltaan, ilmeisesti ollen aikeissa lähteä myös joulunviettoon, sillä hän kantoi laukkua mukanaan.
”Öh, Remus!” Adara sanoi varovasti ja asteli tämän perään. Lupin kääntyi ympäri hiukan yllättyneenä kuullessaan Adaran äänen. Adara asteli hiukan empien häntä lähemmäs, ja samassa sanat tuntuivat takertuneet hänen kurkkuunsa. Hänen vahvimpia puoliaan eivät olleet anteeksipyynnöt... Hän puraisi huultaan kun Lupin sanoi:
”Onko jokin vinossa?”    
”Ei... Tai on...” Adara vastasi epävarmasti, Lupin laski laukkunsa maahan ja katsoi Adaraa tarkasti.
”Mihin tämä liittyy?” hän kysyi ja Adara huokaisi. Hänen mahassaan tuntui ikäviä pistoksia.
”Sinuun, tai pikemminkin minuun... Käyttäydyin tosi törkeästi sinulle silloin kun... kun hän tuli koululle...” Adara sanoi ja tunsi silmiään kirveltävän, hän katsoi kenkiinsä, ja Lupin näytti arvanneen mitä Adaralla oli sanottavaa. Hänkin oli juuri sanomassa jotain kun Adara kuitenkin keräsi voimansa ja jatkoi: ”Anteeksi, Remus...” katse yhä kuitenkin kengissään. Lupin hymähti. Adara ei tiennyt oliko se hyvä vai paha asia. Hän ei uskaltanut katsoa Lupinia silmiin.
”Kaikilla on huonoja päiviä”, Lupin totesi ja Adara uskaltautui nostamaan päätään (osittain myös siksi, että Lupin nosti sitä kädellään). Lupin hymyili ymmärtäväisesti. Hymy tosin haihtui vähäksi aikaa.

”Oletko ollut... tiedät ketä tarkoitan... kanssa tekemisissä?” Adaralla jäi hetkeksi pala kurkkuun. Hän pudisti päätään.
”En ole kuullut hänestä Lihavan leidin jälkeen.” Lupinin hymy palasi.
”Hyvä... Haluaisitko yrittää ankeuttajien päihittämistä loman jälkeen?” Adara nyökytti. ”Mainiota. Aloitetaan tammikuussa, kun olen palannut kouluun. Palaan hiukan myöh-”
”Tiedän”, Adara sanoi. Lupin kurtisti kulmiaan. Adara vilkaisi olkansa yli ja kuiskasi sitten: ”Tiedän, että sinä olet... ihmissusi”, Tällä kertaa Lupin kohotti kulmiaan hyvin ihmeissään.
”Miten -?”
”Olet poissa töistä aina täysikuun aikaan, ja näytät aina rasittuneelta kun tulet takaisin”, Adara selitti. Hän ei kuitenkaan tohtinut sanoa, että Siriuksen sanat vahvistivat hänen epäilyksensä. Lupin nyökkäsi, astui lähemmäs Adaraa ja sanoi matalalla äänellä: ”Arvostaisin jos et kertoisi asiasta kenellekään.”
”En tietenkään kerro!” Adara puuskahti. Lupin hymyili jälleen.
”Hyvä... Mutta nyt täytyy rientää. Juna lähtee pian”, hän sanoi ja nosti laukkunsa. Adara nyökkäsi, hyvästeli Lupinin ja lähti takaisin oleskeluhuonetta kohti, sydän tuntuen jälleen hiukan kevyemmältä. Häntä harmitti, että hän joutui yhä valehtelemaan Lupinille, mutta sille ei voinut sillä hetkellä vielä mitään.

Adara oli tyystin unohtanut kysyä neuvoa Lupinilta miten voisi jäädä Tylypahkaan jouluksi. Hän juoksi kuitenkin nopeasti Rohkelikkotorniin, jossa Seamus yhä odotti häntä.
”No? Lähdetäänkö?” Seamus kysyi malttamattomana.
”Minä... en tule kotiin”, Adara sanoi mahdollisimman varmana. Seamusin suu loksahti auki.
”Mitä? Miksi et?”
”Minulla on eräs tosi tärkeä asia...”
”Tärkeämpi kuin joulu?!”
”Kyllä.”
He tuijottivat hetken toisiaan. Seamus kohautti lopulta alistuneesti olkiaan.
”Selvä... Käyttäydyt oudosti nykyään, enkä varmaankaan saa sinua muuttamaan mieltäsi. Joten... Nähdään joululoman jälkeen.”

Adara oli melkeinpä yllättynyt: Seamus luovutti hämmästyttävän helposti. Hän tuijotti Seamusia oudoksuvasti, kunnes tämä oli kadonnut matka-arkkuineen väliaikaisen muotokuvan taakse. (”Tule takaisin sinä ruoja! Pelkäätkö minua, urhoollista ritari -”)
Lopulta Adara rynnisti yläkertaan ja alkoi pakata muitakin lahjoja paketteihin. Myöhemmin illalla selvisi, että Harry, Hermione ja Ronkin olivat jääneet koululle.
    
Aamulla Adara tuli oleskeluhuoneeseen kolmikon seuraksi ja katsoi kuinka he avasivat lahjojaan (Adara oli jättänyt heidän lahjansa kuusen alle yön aikana). Adara taas sai Harrylta Welhojen wuosisadan witsit-kirjan, Hermionelta kauniin sinikantisen päiväkirjan ja Ronilta sokerisulkakyniä. He viettivät koko jouluaamun ja -päivän erottamattomina yhdessä velhoshakkia pelaten ja muutakin ajankulua keksien. Adara huomasi helpotuksekseen, että Draco ei ollut jäänyt koululle. Hän oli tietysti mennyt rikkaan puhdasverisen perheensä helmoihin ja saanut paljon kalliita lahjoja. Luihuisten pöydässä oli aamulla nelikon yllätykseksi vain yksi juronnäköinen luihuinen, mutta henkilökunnasta suurin osa oli jäänyt koululle, muun muassa professori Kalkaros ja Dumbledore. Adara ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, oliko Kalkaroksella minkäänlaista perhettä, mutta nyt hänet opettajienpöydässä jouluna nähtyään, hän tunsi saaneensa vastauksen kysymykseensä. Se tuntui Adarasta melkeinpä surulliselta, ellei hän olisi inhonnut Kalkarosta niin paljon.

Vasta iltapäivällä Adara avasi joululahjansa (Ronin kiljuessa ”Miten voit olla noin kärsivällinen?!”). Hän oli juuri saanut avattua viimeisen paketin, kun Hermione poistui lukemaan ja ikkunaan lehahti kaksi isoa pöllöä kantaen isoa pitkää pakettia.
”Kenellehän se on?” Ron sanoi ja vilkaisi lappua pöllön jalassa.
”Se on sinulle, Adara! Ihan takuulla luuta!” Ron huusi innoissaan. Adara tuijotti pöllöjä hölmistyneenä. Paketissa ei lukenut mitään, joten hän vain otti paketin ja avasi sen kaikkien edessä. Paketissa toden totta oli luuta, joka näytti kaiken lisäksi hyvin kalliilta ja nopealta mallilta. Adara ei sitä tietenkään tunnistanut, sillä hän tiesi hyvin vähän luudista tai huispauksesta, mutta eräs kyllä tunnisti sen...
”Ei voi olla. Voiko? On se!” Ron kiljui. ”TULISALAMA! Harry sai tasan samanlaisen aamulla!” hän selitti – ihan kuin Adara ei olisi kuullut sitä jo kymmenen kertaa sinä päivänä. Adara avasi kirjeen hämmentyneenä.


Hyvää joulua! Huomasin, kun mainitsit, ettet omista omaa luutaa joten toivottavasti pidät tästä.
Toivottavasti näemme taas pian.
Kaikella rakkaudella S
PS: En joutunut ongelmiin tätä hankkiessa


Adaran suu oli loksahtanut auki. Ron yritti kurkkia Adaran olan yli kirjettä, mutta hän piilotti kirjeen taskuunsa.
”Uskomatonta. Setäni lähetti minulle Tulisalaman!” hän hihkaisi pienen valkoisen valheen sekaan ripauttaen. Samassa professori McGarmiwa saapui huoneeseen ja tuijotti tiukasti Tulisalamaa.
”Onko tuo se minkä Potter sai?” hän sanoi samalla, kun Hermione asteli portaista alas.
”Ei, tämän on minun”, Adara sanoi. McGarmiwa lähti Hermionen kanssa kohti poikien makuusalia, Harry ja Ron vauhdilla perässä. Adara taas ei halunnut puuttua asiaan vaan vei oman Tulisalamansa tyttöjen makuusaliin, otti Siriukselle tarkoitetun joululahjan mukaansa ja lähti salakäytävää pitkin kohti Tylyahoa, nyt kun kukaan ei häntä hetkeen kaipaisi.

Hän hiippaili kiinni olevasta Hunajaherttuasta vauhdilla kohti Rääkyvää röttelöä. Hän riensi portaat natisten allaan yläkerran makuuhuoneeseen, kuten aina, ja Sirius istui jälleen ikkunan ääressä ja käännähti puukko kädessään kohti ovea. Kuitenkin heti Adaran nähdessään, hän laski puukon taskuunsa.
”Hyvää joulua, isä!” Adara huudahti iloisesti. Sirius näytti yhtäkkiä hämmästyneeltä, ja Adara kai tajusi miksi: hän oli kutsunut Siriusta isäksi.
  
Samassa Sirius hymyili ja halasi häntä sitten liikuttuneena. Adara hämmentyi itsekin nyt sanomastaan eikä tiennyt mitä muutakaan tehdä kuin vain halata Siriusta takaisin.
”Piditkö luudastasi?” hän kysyi heti ensimmäisenä.
”Oi, se oli upea. Harrykin oli saanut sellaisen”, Adara sanoi.
”Itse asiassa siksi, koska minä lähetin senkin Harrylle”, Sirius sanoi virnistäen. Adara hämmästyi vuorostaan.
”Minä näin mitä hänen Nimbus 2000:lle tapahtui huispausottelussa. Olin siellä”, Sirius sanoi.
”Se olit sinä! Minä näin sinut juuri ennen kuin -” Adara aloitti, mutta lopetti lauseen kesken. Turha Siriuksen on murehtia ankeuttajien vaikutuksista häneen.
”Ennen mitä?” Sirius kysyi.
”Ennen kuin Harry putosi luudalta”, Adara mutisi.
”Ai niin -” hän jatkoi ripeästi kun tajusi Siriuksen katsovan häntä epäilevästi.
”Tässä”, hän sanoi ojentaen paketin Siriukselle. Sirius tuijotti hetken pakettia, kuin haluten tallentaa tämän muiston syvälle sisimpäänsä. Tämähän oli ensimmäinen joululahja jonka hän koskaan sai tyttäreltään. Hän otti paketin hiukan jännittyneesti hymyillen ja avasi sen. Hän hengähti hämmästyksestä nähdessään Violan kauniit, vielä kovin nuoret kasvot liikkuvassa kuvassa, Sirius itse hänen vierellään ja vieläpä Remus taaempana. Adarasta erillinen kuva lumisateessa näytti kuitenkin olevan suurin lahja kaikista, sillä sen huomattuaan Sirius hymyili ja hänen tummat silmänsä näyttivät vetistyvän hiukan. Adara pelästyi tehneensä jotain väärin, mutta Sirius halasikin häntä tiukasti, puristaen yhä kädessään kehystä ja kuvaa.
  
Sinä iltana Adara nautti tuomistaan jouluruoista isänsä kanssa, kunnes tuli jälleen aika lähteä Tylypahkaan ennen kuin Harry ja muut huolestuisivat.
Lounaan aikana Adara oli pannut merkille, että Sirius oli siivonnut pölyistä makuuhuonetta, pudistellut lakanat ja tyynyt, ja putsannut ikkunoita.

Sama perinteinen saattelu Tällipajun alle tapahtui, kunnes oli jälleen aika hyvästellä.
”Nähdään taas”, Sirius sanoi ja halasi häntä.
”Nähdään, isä”, Adara vastasi ja Siriuksen kasvoille levisi hymy.
”Tietäisitpä kuinka paljon olen halunnut kuulla tuon.”
Adara hymyili ja lähti jälleen vaivihkaa kohti linnaa. Matkalla hän huomasi, että Hagridin mökissä oli valot päällä ja sisältä kuului outoa ulinaa. Se kuulosti jotenkin Hagridilta. Adara poikkesi hiukan reitiltään ja asteli mökin luokse, ja kurkisti ikkunasta sisään. Hagrid se tosiaan oli, itkemässä takan vieressä. Tyhjistä pulloista päätellen hän oli juonut aika paljon. Mutta mitä takan ääressä oli? Täysikasvuinen hevoskotka?!
Adara ei voinut sietää sitä, että Hagrid oli aivan yksin jouluiltana, ja vielä jotain niin jakamisen arvoista kuin hevoskotka olohuoneessaan, joten hän katsoi varovasti ympärilleen, ja koputti sitten varovasti oveen.
« Viimeksi muokattu: 15.05.2010 13:04:25 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 12. Hiinokka ja Suojelius
« Vastaus #15 : 03.07.2007 22:44:02 »
12. Luku
Hiinokka ja Suojelius






”Ku-kuka siellä?” kuului Hagridin nyyhkyttävä ääni, kun tämä oli kuullut Adaran aran koputuksen mökkinsä ovessa.
”Minä, Adara.”
”Et sais olla täällä! Mee linnaan, tai... no mä saatan sut...” Kuului penkin natinaa ja sitten hidasta, raskasta töminää ennen kuin Hagrid avasi oven.
”Mitä sä tähän aikaa pihal hortoilet?”
”Minä... en tiedä, kävelyllä... Mutta, mitä sinulle on tapahtunut? Näytät kurjalta”, Adara kysyi vältellen vastaamasta.
”Mukavasti sanottu, just näin joulun aikaa”, Hagrid murahti, otti ovensa pielestä roikkuvan lyhdyn ja lähti kävellen Adaran kanssa kohti linnaa. Adara ei tohtinut tarjoutua käyttämään taikasauvaansa valon lähteenä, sillä hän tiesi että Hagridin taikasauva oli katkaistu kauan aikaa sitten, Adaralle mysteeriksi jääneestä syystä. Hagrid näytti muutenkin synkältä, eikä hän varmasti kaivannut enempää asioita painamaan mieltään.

”Hagrid hei...” Adara sanoi vaativasti, kun Hagrid oli välttänyt vastaamasta hänen kysymykseensä.
”No, okei... Vaarallisten eläinten hävittämiskomitea luultavasti telottaa Hiinokan, sen takia mitä Malfoylle tapahtu”, Hagrid sanoi kovaa niiskauttaen.
”Voi, Hagrid. Miksi et kertonut?” Adara kysyi ja tunsi olonsa heti vähemmän jouluiseksi. Hagrid kaivoi taskustaan punapilkullisen, melkein pyyhkeen kokoisen nenäliinan ennen kuin vastasi.
”No mitä suotta sua päätäs sellasella masentaa. Nyt on sentäs joulu. Siks mä päästin Hiinokanki sisälle. Ettei se joutus oleen yksin”, hän sanoi ja niisti nenänsä.
”Sua ei oo muutes näkyny vähään aikaa. Onks kaikki kunnossa?” Hagrid kysyi. Adara havahtui: hän oli tyystin unohtanut kaunansa Hagridia kohtaan.
”Öhm, joo, kaikki on tosi hyvin. Kamala kiire vain kokeiden kanssa, ja olen jäänyt jälkeen kun ankeuttajat -”
”Joo, Lupin kerto niistä... Pirunmoisia otuksia ne. Oloni oli kauhee viel viikkoo myöhemmin siitä ku olin ollu Azkabanissa”, Hagrid sanoi ja avasi linnan oven Adaralle. ”Noni, painus nukkuu siitä. Äläkä musta murehdi, en mä saa potkuja”, hän sanoi, ja Adara nyökkäsi ja lähti.
  
Hagrid-parka... Miksi Draco ei estä Hiinokan tappamista? sanoi ääni Adaran päässä. No, asiahan on selvä. Hän on Malfoy... Sanoi toinen ääni.
   Rohkelikkotorniin päästyään (”Missä sitä ollaan oltu, senkin ruojake!?”) hän lähti suoraa päätä nukkumaan, miettien miksei Finniganeista ollut kuulunut aikoihin mitään. Ehkä Seamus oli keksinyt jonkin hyvän selityksen, miksi Adara ei ollut tullut jouluksi kotiin. Tai sitten Finniganit pelkäsivät pahinta: että Adara tiesi.

Loma oli pituuteensa nähden harvinaisen pian ohi, ja arki alkoi normaalisti, jos ei laskettu sitä että Harryn Tulisalama oli takavarikoitu koska opettajat epäilivät, että se on kirottu.
   Korpinkynsi-Rohkelikko huispausottelu lähestyi huimaa vauhtia, ja Adara harkitsi jo lainaavansa Tulisalamaansa Harrylle ottelun ajaksi. Lupinia taas ei näkynyt koulun ensimmäisenä päivänä, mikä oli tietysti täysin ymmärrettävää.

Vuoden ensimmäisen kouluviikon perjantaina, Adara istui yksin kirjastossa moniin mietteisiin uppoutuneena. Hän luki uteliaisuuttaan kirjaa animaagiksi tulemisesta ja mietti millaisen vaivan Sirius oli nähnyt voidakseen olla Lupinin kanssa kun tämä oli suden muodossa. Ja kuin tilauksesta, Lupin käveli yhtäkkiä hänen viereensä.
"Hei. Oliko mukava joulu?"
"Oli kyllä, kiitos vain kysymästä", Adara vastasi ja huomasi heti Lupinia katsottuaan että tällä oli jotain muutakin asiaa.
"Tuota noin... Ajattelin että kelpaisiko sinulle sittenkin ne ankeuttajatunnit? Voisimme käydä sitä loitsua läpi lauantaisin helmikuussa.”
”Sopii”, Adara vastasi, iloisesti yllättyneenä siitä että Lupin halusi yhä opettaa häntä, vaikka Adara oli loukannut häntä töykeillä sanoillaan.
"Hienoa", Lupin sanoi ja tuntui kuin hänen koko olemuksensa olisi heti kirkastunut. "Käykö kello kolme sinulle hyvin?"
"Käy", Adara vastasi. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi vihdoinkin ankeuttajaongelmistaan eroon. Mutta miten Lupin aikoo hankkia luokkaansa ankeuttajan loitsun harjoittelua varten? Dumbledorehan ei halunnut ankeuttajia linnaan.

Ennen kuin Adara edes huomasi sitä, oli helmikuu, ja ensimmäinen opetus vastauksineen.
”Noniin, muistatko nyt mitä sinun pitää tehdä?” Lupin kysyi. He olivat kerranneet loitsun vaiheet jo kahteen kertaan, ilman että Lupin oli paljastanut miten hän aikoisi tuoda ankeuttajan Adaran eteen keskellä koulua ja hänen omaa luokkaansa.
”Muistella parasta, onnellisinta, muistoani, ja lausua loitsu Odotum Suojelius”, Adara vastasi.
”Hyvä. Onko sinulla jo muisto?”
Tyttö pudisti päätään.
”Mieti nyt. Koska olit erittäin onnellinen? Niin onnellinen että ajatuskin siitä muistosta saa hymyn huulillesi?”, Adara mietti… Oliko hän muka koskaan ollut niin onnellinen? Edes päästyään Tylypahkaan? Se jos mikä on onnellinen, mutta oliko tarpeeksi? Muisto tosiaan sai lievän hymyn Adaran huulille, ja tyttö päätti yrittää sitä.

”Valmis”, hän sanoi.
”Uppoudu siihen muistoon. Anna sen onnen täyttää sinut, kuin olisit juuri nyt siinä hetkessä. Ja lausu sitten loitsu, sauva valmiina?” Adara nyökkäsi, oli hetken hiljaa muistellen sitä onnen tunnettaan ja sanoi: ”Odotum Suojelius.”
Tytön yllätykseksi sauvasta nousi noin mäyrän kokoinen, muodoton valkoinen valo, joka kuitenkin katosi saman tien kun tyttö avasi silmänsä ja katsoi sitä.
”Erittäin hyvä!” Lupin huudahti - Adara ei ymmärtänyt mitä hyötyä pienestä valopallosta oli, ja miksi siitä piti noin riemuita. Kuitenkin heti tämän jälkeen Lupin asteli kaappinsa luo ja kääntyi sitten häneen päin.
”Mitä luulet... jos kohtaat mörön, miksi se muuttuisi?” hän kysyi.
”Varmaankin ankeuttajaksi”, Adara vastasi tovin mietittyään. Pelottavampia asioita hän ei ollut koskaan nähnyt - tai pikemminkin tuntenut.

”Hyvä, sain hankittua meille mörön harjoituskappaleeksi. Muistele sitä muistoa ennen kuin päästän mörön kaapista”, Lupin sanoi, heilautti kättään ja kaapin ovi aukesi. Adara syventyi muistoonsa, ja kaapista ilmestyi mustaan repaleiseen viittaan verhoutunut hirviö, ja maailma tuntui jälleen kylmältä. Adara kuitenkin kohotti sauvansa.
”Odotum suojelius!”
Jälleen muodoton valo tuli sauvasta, mutta se hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin - ankeuttaja ikään kuin nielaisi sen itseensä. Adaraa pyörrytti taas... Hän yritti lausua loitsun uudestaan, mutta sitten hän kuuli sen jälleen: Naisen kiljaisu. Lupin katsoi häntä huolissaan ja taikoi mörön takaisin kaappiin. Adara nojasi takanaan olevaan lipastoon ja tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen.
”Adara? Kaikki hyvin?”
”Se ei ollut tarpeeksi onnellinen muisto, siitä se johtui...” Adara mutisi ja mietti. Joulu isän kanssa? Se oli se. Se oli vahva ja ennen kaikkea onnellinen muisto, ja Adara muisti sen yhä kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Tyttö hymyili taas itsekseen - Lupinin pieneksi ihmetykseksi -  ja kääntyi taas kaappia kohti.

”Uudestaan”, hän vaati. Lupin katsoi häntä ensin arvioiden ja lopulta päästi kuitenkin mörön ulos. Adara kohotti sauvansa. Joulu isän kanssa, joulu isän kanssa...
”ODOTUM SUOJELIUS!” sauvasta nousi ison koiran muotoinen, kirkas valo joka hyökkäsi ankeuttajan – tai siis mörön - kimppuun ja pakotti sen pakenemaan takaisin kaappiin.
”Mainiota!” Lupin huudahti, silmät ihmetyksestä pyöreinä mutta suu iloisessa virneessä. ”Erinomaista! Ennen sinua en ole tuntenut ketään joka saisi muodollisen suojeliuksen jo toisella yrittämällä! Se on lähes mahdotonta!” Lupin kehui ja Adaran posket punehtuivat. Hänen täytyisi kiittää isäänsä tästä myöhemmin.
”Eipä ole Lipetit turhaan kehunut...” Lupin vielä lisäsi ja istahti Adaran vierelle kun hänen jalkansa eivät enää järkytykseltään kantaneet. Hän hymyili yhä ja tarjosi Adaralle suklaasammakoita.
”Mitä muistoa ajattelit?” hän kysyi uteliaisuuttaan.
”Joulua...” Adara mutisi ja haukkasi suklaasammakkoaan.
Lupin hymyili - ei, hän säteili. Ilmeisesti hän ei ollut osannut edes haaveilla pystyvänsä opettamaan jotakin näin erityistä - ja vieläpä hänen omalle kummitytölleen. Adara ajatteli ensin, että hän vain yritti kannustaa häntä kehumalla, mutta kehujen tulvan venyessä jo vartin pituiseksi, hän viimein käsitti että hän oli tainnut pystyä johonkin hyvin uskomattomaan.
”Äitisikin oli erinomainen loitsuissa, suorastaan nero”, Lupin sanoi vielä lopuksi, Adara hymyili ja tunki loputkin suklaasammakosta suuhunsa.

Harjoitukset jatkuivat rauhallisesti vielä parin viikon ajan, ja Adara pärjäsi joka kerralla vain paremmin ja paremmin (kerran hän tosin sai aikaan vain koiranpennun näköisen valon, koska hän oli saanut huonon numeron Kalkaroksen kokeesta). Ja pian koitti päivä jota kaikki Rohkelikot ja Korpinkynnet olivat odottaneet: Huispausottelu. Jos Rohkelikko voittaisi tämän ottelun, heidän täytyisi enää päihittää Luihuinen – ja Draco - niin mestaruus olisi jälleen heidän.

Sää oli kaikkien onneksi parempi kuin viime ottelussa. Todella upea pelaamiselle. Aurinko paistoi vain välillä suoraan maata kohti, mutta useimmiten sen peitti jokin haalea pilvenriekale, joten ei ollut häikäisevän valoisaa. Jos Harry koskaan nappaisi siepin kädenkäänteessä, se olisi varmasti tänään, Adara tuumi. Asteltuaan ulos lämpimän tuulen siliteltäväksi, tyttö huokaisi tyytyväisenä ja kiiruhti muiden kanssa yleisötorneihin.
   Peliä ei ollut ehtinyt mennä kauaa, kun Harry jo näki siepin ja syöksyi sitä kohti Korpinkynsien etsijä hitaasti kannoillaan. Mutta etsijä-Chon keskittyminen ei enää kohdistunutkaan sieppiin, vaan johonkin mikä liikkui kentällä, maassa. Muutkin kääntyivät lopulta katsomaan mikä pelaajaa niin suuresti häiritsi, Adara mukaan lukien. Kolme pitkää ankeuttajaa liikkui kentän laidalla - taas. Adaraa kiukutti, miten ne kehtasivat tulla tänne uudestaan häiriköimään?
   Hän vetäisi mitään sen suuremmin harkiten sauvan taskustaan, osoitti ankeuttajiin ja lausui: ”ODOTUM SUOJELIUS!” Valkeahohtoinen suuri koira tuli Adaran sauvasta oppilaiden tuijottaessa silmät selällään. Koira hyökkäsi kohti ankeuttajia, samaan aikaan kun Harryn sauvastakin tuli valkeaa, mutta muodotonta valoa joka hyökkäsi myös häiriköiden kimppuun. Adara käänsi katseensa Harryyn. Miten Harrykin osasi loihtia suojeliuksen? Ennen kuin Adara ehti enempää miettiä, Harry oli jo napannut siepin.

”Jes! Jes!” Adara kiljui ja ryntäsi yleisötornista kohti kenttää. Tyttö oli ensimmäisten joukossa halaamassa ja jopa suukottamassa Harrya.
”Harry, sinua ei päihitä kukaan!” hän kiljui onnellisena ja halasi Weasleyn kaksosiakin.
”Entä minä sitten?” George tuhahti.
”Se ryhmyn iskeminen lyöjään oli mahtava! Olisin tehnyt tasan samoin!” Adara kehui.
”Aikamoinen suojelius!” Kuului kuitenkin kaikkia aiempia kehujakin ylpeämmän oloinen ääni. Lupin  oli astellut juuri Harryn selän takaa.
”Ankeuttajat eivät vaikuttaneet minuun mitenkään!” Harry huudahti.
”Eivät minuunkaan!” Adara hihkaisi nyt tajutessaan, että Lupinhan se oli Harryakin opettanut.
”Se johtuu siitä että ne – öh - eivät olleet oikeasti ankeuttajia. Tulkaa katsomaan”, Lupin sanoi ja johdatti Adaran ja Harryn olkapäistä pidellen kohti paikkaa missä ankeuttajat olivat liikkuneet.

”Te säikäytitte Malfoyn pahan kerran”, Harry ja Adara tuijottivat suut auki: Maassa rimpuilemassa kasassa oli Malfoy, Crabbe, Goyle ja Marcus Flint. Heidän vieressään kiljui – tai ennemminkin karjui - McGarmiwa.
”Kelvoton temppu! Halpa ja raukkamainen yritys häiritä Rohkelikon etsijää! Jälki-istuntoa kaikille ja viisikymmentä pistettä pois Luihuiselta! Minä puhun tästä rehtori -” Adara ei kuunnellut enempää vaan rynnisti nauravan Harryn edestä Dracon luo.
”Malfoy! Anna anteeksi! Minä en tiennyt - en tiennyt että se olit sinä! En muuten olisi loihtinut sitä!” Harry ja Lupin tuijottivat nyt vuorostaan suut auki Adaraa samassa kun tyttö auttoi Dracon ylös. Rehtorikin oli tullut paikalle ja lähti nyt muiden kanssa kohti linnaa, aikeissaan läksyttää kaikkia kunnolla.
”Malfoy, ala tulla!” McGarmiwa karjui. Draco ei sanonut Adaralle mitään, vaan lähti hiukan nolostuneena muiden perään.
   Adara huokaisi. Hän oli nyt tunaroinut, ja pahasti...
   Se oli Malfoylle oikein! sanoi ääni jälleen hänen päässään.
« Viimeksi muokattu: 15.05.2010 13:09:56 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 13. Sirius ja puukko
« Vastaus #16 : 03.07.2007 22:47:33 »
13. Luku
Sirius ja puukko





Sinä iltana oleskeluhuoneessa oli tavallista suuremmat juhlat, sillä nyt juhlanaiheita oli kaksi: huispausottelun voitto ja Malfoyn nöyryytys. Ajatus Adaralle suuttuneesta Malfoysta ei ehtinyt kauaa kummitella työn itsensä mielessä, kun hän tanssi kaksosten kanssa ja joi kermakaljaa jota he olivat salakuljettaneet Tylyahosta. Adara meni yöllä myöhään nukkumaan, eikä ehtinyt edes kauaa nauttia peittonsa ja tyynyjensä pehmeydestä, kun...

”AAAAAAAAAAAAUUUUUUAAAAAAAAAAAAAAHHHHHHHH! EEEEEEEEEIIIIIII!”
Adara säpsähti ylös silmänräpäyksessä ja loikkasi pois sängystä. Hätäinen huuto kuului poikien makuusalista. Adara nappasi taikasauvansa yöpöydältään ja ryntäsi oitis ulos makuusalistaan tunnistaessaan äänen lähteen Roniksi.
   Poikien makuusalin ovelle tultuaan hän kuuli töminää portaissa, mutta huoli Ronista oli sen verran suuri, ettei hän jaksanut välittää.
”Ron! Mitä nyt?!” hän huusi rynnätessään sisään makuusalin ovesta - joka hänen yllätyksekseen oli jo apposen auki.
”Musta! Sirius Musta! Ja puukko!” Ron huusi istuessaan kauhun vallassa sängyllään, jonka toisella puolella olevat verhot oli revitty.
Mitä?” Harry sanoi viereisellä sängyllä hölmistyneenä.

Adara vilkaisi kauhuissaan portaisiin, ja kuuli samassa kun muotokuva-aukko paiskautui kiinni jonkun perässä.
”Täällä äsken! Viilsi verhot! Minä heräsin!” Ron jatkoi.
”Oletko varma ettet nähnyt unta?” Dean sanoi.
”Katso verhoa! Takuulla hän oli täällä!” Ron huusi. Pojat nousivat vuoteistansa ja lähtivät Adaran kanssa portaita alas oleskeluhuoneeseen, vaikka Adara tiesi sen jo hyödyttömäksi, tunkeilija - oli se sitten Sirius tai joku muu - oli jo paennut. Tyttöjen makuusalin ovi aukesi jälleen ja muut tytöt kyselivät: ”Kuka huusi?” tai ”Mitä te teette?”

Kun oleskeluhuoneestakaan ei löytynyt minkäänlaisia jälkiä - paitsi Adara huomasi, että huoneessa tuoksui lievästi märälle koiralle.
”Oletko ihan varma ettet nähnyt unta, Ron?” kysyi Harry, joka ei vieläkään ollut uskoa että joku ulkopuolinen oli päässyt heidän makuusaliinsa.
”Mitä täällä metelöidään?”
”McGarmiwa käski mennä nukkumaan!”
"Kuka täällä huusi?"
”Loistavaa! Juhlat jatkuvat?” Fred kysyi virkeänä ja Adara ei voinut olla naurahtamatta. Hilpeys tosin katosi, kun Percy riensi huoneeseen.

”Miksi ette ole nukkumassa? Kaikki heti takaisin ylös!” Percy käski, ja Adara ja kaksoset eivät voineet olla huomaamatta, että tämä piti JP-merkkiä jopa pyjamansa rinnuksessa.
”Percy, Sirius Musta! Meidän makuusalissa! Hänellä oli puukko kädessä!” Ron huusi.
”Joutavia! Sinä olet syönyt liikaa. Näit painajaisen -”
”Itse asiassa, minä kuulin kun joku juoksi kiireellä portaat alas poikien makuusalista”, Adara sanoi - Sirius oli luultavasti jo paennut ja Adara ei halunnut että kaikki luulisivat Ronin tulleen hulluksi. ”Kuulin ne äänet heti Ronin huudon jälkeen, ja poikien makuusalin ovi oli auki."
”Siinäs kuulit!” Ron sanoi kiukkuisena.
”Nyt saa totisesti riittää!” McGarmiwa huusi raivoissaan ja kaikki säpsähtivät sitä, kuinka hiljaa hän oli  saapunut.
”Minäkin ilahduin kun Rohkelikko voitti ottelun, mutta tämä menee jo järjettömyyksiin! Percy, minä odotin sinulta parempaa!”
”Minä en taatusti antanut tähän lupaa!” Percy puhisi. ”Olin juuri komentamassa kaikkia takaisin sänkyyn! Ron vain näki painaj-”
”SE EI OLLUT PAINAJAINEN! MINÄ HERÄSIN JA SIRIUS MUSTA SEISOI VIERESSÄNI PUUKKO KÄDESSÄ!” Ron karjui niin että McGarmiwa säpsähti.

”Äläpä puhu järjettömiä, Weasley. Millä kummalla hän olisi päässyt muotokuva-aukosta sisään?”
”Kysy häneltä!” Ron sanoi ja osoitti ritari Cadoganin muotokuvan takapuolta. McGarmiwa katsoi Ronia epäluuloisesti, mutta työnsi kuitenkin muotokuvan auki ja meni käytävän puolelle. Kaikki kuuntelivat hiljaa.
”Ritari Cadogan, päästitkö sinä äsken miehen sisään Rohkelikkotorniin?”
”Kyllä vain, hyvä rouva!” Cadogan huudahti.
”Sinä - sinä päästit? Mutta - mutta tunnussana!”
”Hänellä oli ne! Koko viikolta, rouva! Luki ne pieneltä paperilapulta!”
   McGarmiwa kapusi takaisin sisälle - valkeana raivosta.
”Kuka ihminen -” hän sanoi tärisevällä äänellä, kun suoni hänen otsassaan alkoi pullistua jo pelottavan kokoiseksi ”- kuka käsittämättömän typerä ihminen kirjoitti koko viikon tunnussanat paperille ja jätti paperin jonnekin lojumaan?!” Oli haudanhiljaista. Ja pian vapiseva Neville Longbottom nosti hitaasti kätensä ylös.
   
Rohkelikot eivät nukkuneet sinä yönä lainkaan. Vaikka tällä kertaa he saivat pysyä makuusaleissaan, eivätkä joutuneet yöpymään Suuren salin lattialla, niin kukaan ei saanut unta. Kaikki kuiskuttelivat toisilleen ja yrittivät arvailla syitä miksi Sirius Musta halusi väkisin juuri Rohkelikkotorniin.
"Eikös Musta ollut suurikin tiedät-kai-kenen kannattaja? Ehkä hän haluaa tappaa Harryn", ehdotti yksi.
"Mutta miksi hän sitten repi Ronin verhot? Ei Ronia voi sekoittaa Harryyn edes hämärässä, hiustenvärikin jo kertoo sen", totesi toinen.
"Ehkä Musta on vain tullut hulluksi ja haluaa tappaa kaikki Rohkelikot - ei olisi ensimmäinen kerta kun luihuinen käy rohkelikkojen kimppuun."
"Sirius Musta ei ollut Luihuisessa, hän oli Rohkelikko", Adara totesi.
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Tiedänpähän vain", Adara mutisi ja katui päätöstään puuttua koko keskusteluun.

Aamunkoitteessa professori McGarmiwa ilmoitti, että Sirius Musta oli toden totta käynyt Rohkelikkotornissa - ja päässyt jälleen pakoon. Adara huokaisi helpotuksesta, mutta asia yhä vaivasi häntä: Miksi ihmeessä Sirius oli tullut koululle toistamiseen?
Ritari Cadogan sai sinä aamuna potkut, ja hermostunut Leidi palautettiin paikalleen, vain sillä Leidin luomalla ehdolla että häntä vartioitiin.
Se päivä oli suurta sekasortoa, ja opettajat tuntuivat pitävän silmällä oppilaitaan enemmän kuin tavallisesti, joten Adara kesti maltillisesti seuraavaan päivään ja odotti tilaisuuttaan päästä pöllötorniin kirjoittamaan kirjeen Siriukselle.

Mitä ihmettä sinä teit Rohkelikkotornissa keskellä yötä?
Ja vielä puukon kanssa Ronin vuoteen
vieressä?! Onko jotain tapahtunut?
Jos sinua vaivaa jokin, niin puhu minulle.

Terveisin, Adara.


Hän lähetti pöllön melko nopeasti kohti röttelöä, mutta silti joku ehti yllättää hänet.
”Hei Adara!” Ron huudahti astellessaan juuri paikalle.
”Ai, hei”, Adara sanoi hätiköidysti.
”Haluatko lähteä minun ja Harryn kanssa Hagridin luo? Hiinokan tuomiosta päätetään ensi viikolla”, Ron kysyi.
”Ai niin... Hiinokka...” tyttö sanoi apeasti muistaessaan hevoskotka-paran. ”Joo, voinhan minä tulla”, hän jatkoi, ja oli vain kiitollinen ettei Ron ollut kysellyt miksi hän oli hiipinyt yksin pöllötorniin.

He saapuivat eteishalliin jossa Hagrid jo odottikin heitä. Oppilailta oli nyt kiellettyä kulkea ilman aikuista koulun tiluksilla, joten tämä järjestely oli miltei välttämätön. Pian Harrykin saapui paikalle ja he lähtivät yhdessä Hagridin mökkiä kohti.
”No niin, Hagrid! Sinä kai tahdot kuulla lauantaiyöstä?” Ron kysyi. Hän oli syyllistynyt suurentelemaan kyseistä tarinaa eilisen aikana joka kerta kun joku häneltä sitä kysyi.
”Siitä oon jo kuullu kaiken”, Hagrid vain todeta töksäytti.
”Ai...” Ron sanoi pettyneenä ja Adara mietti olisiko seuraavassa tarinassa Siriuksella ollut mukana lohikäärme.

Mökkiin tullessaan he puhuivat hetken Hiinokasta, sitten Hermionesta (Adaran käsityksen mukaan Ron ja hän olivat riidoissa koska Hermionen kissa söi Ronin rotan), sitten taas Hiinokasta, sitten taas Hermionesta (Adara alkoi tuntea olonsa ulkopuoliseksi tässä vaiheessa), ja loput ajasta sujui taas huispauksesta puhuen. Silloin Adara avasikin suunsa ja kehui Harryn taitoja sen verran mitä osasi (Harryn posket helottivat punaisena pariin otteeseen). Kellon lyötyä yhdeksän, Hagrid saattoi heidät takaisin linnaan. Adaran pöllö ei ollut palannut...
Kuitenkin oleskeluhuoneessa tyttö huomasi ilmoitustaululle ilmestyneen mainoksen.
   Lauantaina Tylyahoon.
« Viimeksi muokattu: 15.05.2010 16:52:01 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 14. Kutka vai Peter?
« Vastaus #17 : 03.07.2007 22:59:25 »
14. Luku
Kutka vai Peter?







Adara lähti tällä kertaa tällipajun alta suoraan kohti Rääkyvää röttelöä. Hän leijutti kiven päin sitä kyhmyä joka rauhoitti pajun, ja hiipi sitten juurien välistä salakäytävään. Hän kiiruhti vauhdilla tunnelin päähän ja kiipesi sitten jyrkkää ja kapeaa kiviportaikkoa pitkin taloon.
”Sirius?” Adara kuiskasi varovaisesti ja kuuli saman tien oman nimensä vastauksena. Hän kiiruhti yläkertaan, jossa Sirius istui syöttämässä pöllöä. Tytön nähdessään hän kuitenkin nousi ylös ja Adara huokaisi helpotuksesta ja halasi Siriusta.

”Mitä sinä oikein ajattelit? Ryntäämällä Tylypahkaan tuolla tavalla”, hän sanoi yhä halatessaan ja tunsi olonsa aikuiseksi joka toruu lasta. Sirius ei sanonut mitään vaan kaivoi taskustaan lehtileikkeen, jossa oli kuva Ronin perheestä Egyptissä. Hän törkkäsi Ronin olkapään kohdalle sormellaan. Olkapäällä istui Ronin rotta, Kutka.
”Kutka? Mitä siitä?”
”Ei Kutka... Peter Piskuilan”, Sirius sanoi rauhallisesti. Adara tuijotti Siriusta hetken kuin hullua, vaikkei oikeasti tarkoittanut tehdä niin.
”Peter? Oletko ihan varma? Tai siis - rottia on tuhansia joka paikassa. Miksi juuri hän -” Sirius osoitti kuvasta nyt tarkasti Kutkan etutassua - siitä puuttui varvas.

”E- Varvas? Sormi? Tosiaan, Peteristä löytyi vain sormi kun sinä – mukamas - räjäytit hänet”, Adara päätteli ja Sirius nyökkäsi.
”Ja kuinka monta kertaa olenkaan nähnyt Peterin rottana ollessani nuorempi? Tunnistin rotan oitis kun näin sen lehdessä. Se on Peter. Jouduin täysin raivon valtaan silloin kun tulin Tylypahkaan, mutta Peter ei ollut siellä -”
”Silloin? Siis.. Olitko tiennyt jo kauan Peterin olinpaikan?” Adara kysyi hämmentyneenä. Hänen yllätyksekseen Sirius nyökkäsi.
”Tiesin jo Azkabanissa. Sain tämän lehden Toffeelta hänen käynnillään. Mutta... missä Peter oli?”

”Öh.. Ron sanoi että Hermione Grangerin kissa söi Kutkan. Mutta niin Peter ilmeisesti halusi meidän uskovan... Ronin tyynyltä löytyi verta ja kissan karvoja, eikä Kutk- tai siis Peteriä ollut missään.” Sirius tuhahti suutahtaneena.
”Ei ole takuulla kauas karannut. Hän vain arvasi, että olen hänen perässään ja piiloutui väliaikaisesti. Kuullessaan että hyökkäsin Tylypahkaan ja että lähdin saman tien, hän näyttäytyy ja palaa Ronin luo.” hän jatkoi.
”Hyvin todennäköistä... Silloin onkin aika napata hänet. Kun hän sitä vähiten odottaa”, Adara sanoi ja Sirius säpsähti.

”Sinä-! Sinä pysyt poissa tästä!” Adara mulkaisi Siriusta.
”Miten niin?! On hänen syynsä että sinä olit vankilassa 12 vuotta!” hän tiuskaisi.
”Totta, mutta minä hoitelen hänet. En halua, että hän saa selville sinusta, tai pahempaa, satuttaisi sinua”, Sirius sanoi määräilevästi. Adara huokaisi.
”Sinä olet joskus tosi ärsyttävä, tiesitkö sitä? Sitkeä ja paksukalloinen.” hän sanoi jo osittaen huvittuneena.
”Huomaa siis kehen sinä olet tullut”, Sirius totesi, pidätteli hetken hymyään ja lopulta virnisti. Sen suurempaa riitaa Adara ei saanut aikaiseksi Siriuksen kanssa. Sirius silitti Adaran päälakea ja naurahti.

He keskustelivat tunnin verran jälleen aivan tavallisista asioista, koulun käynnistä ja huispauksesta, kunnes oli Adaran aika palata takaisin koululle. Siriuksen sanat kaikuivat koko matkan hänen päässään:

Älä tee mitään Peterille jos näet hänet. Minä hoitelen hänet.


Adara oli juuri kääntymässä Rohkelikkojen muotokuva-aukon luo kun Lupin tuli häntä vastaan – erittäin vihaisen näköisenä.
Adara tuijotti Lupinia, ja Lupin häntä. Tyttö ei osannut aavistaakaan mikä miehen oli saanut noin raivostuneen näköiseksi, ennen kuin Lupin tarttui häntä kädestä ja raahasi työhuoneeseensa mitään sanomatta. Hän otti taskustaan Kelmien kartan ja viskasi sen Adaran nenän eteen. Adara tuijotti sitä mykkänä. Mistä Lupin oli saanut sen?
”Selitä -” Lupin aloitti ääni väristen. ”Selitä, miksi näin pienen pisteen ja nimesi liikkumassa Rääkyvän Röttelön ja Tällipajun välillä menevää salatunnelia pitkin!” Adara nielaisi - Lupin oli nähnyt hänet.
Nyt otti ohraleipä.
”M-minä-”
”Sinulla ei-ole-lupaa mennä Tylyahoon!” Lupin jatkoi.
”Remus -”
”Jälki-istuntoa. En kerro muille opettajille, mutta kaksi tuntia jälki-istuntoa, joka päivä, kunnes huomaan ettet tee sitä toiste”, Lupin sanoi ja osoitti ovea. Hän ei ollut ilmeisesti huomannut kuitenkaan Siriusta kartalla, koska hän ei ollut lähtenyt saattamaan Adaraa koulun tiluksille. Adara riensi kiireellä Rohkelikkotorniin ja jälki-istunnosta huolimatta huokaisi helpottuneena, sillä Sirius oli yhä turvassa. Adara päätti että hän ei takuulla lähtisi Tylyahoon niin kauan kun Lupinilla oli Kelmien kartta.

Päästyään takaisin tyttöjen makuusaliin, hän huomasi että häntä odotti ikkunalla pöllö. Kirje oli Hagridilta.

Hei,
Hiinokka ja mä hävitiin. Hiinokka telotetaan vaikka muutoksenhakuki on mahdollista...
T:Hagrid

Adara huokaisi surkeana. Tänään oli uskomattoman huono päivä. Hän ei uskaltaisi lähteä ilman lupaa edes Hagridia lohduttamaan, kun Lupinilla oli kartta. Tyttö päätti ottaa kaksosten kanssa puheeksi miten heidän arvokas karttansa oli päätynyt opettajien käsiin.

Koeviikko alkoi. Adaralla tuli tuskainen kiire kaikkien kokeisiin lukemisien kanssa, kun hänen piti joka päivä olla tunnin jälki-istunnossa. Ensimmäisenä sillä viikolla oli Lupinin koe, joka oli aiempiin opettajiin verrattuna melko poikkeuksellinen: He menivät erikoista rataa, jossa he kohtasivat mörköjä ja muita pimeydenvoimiin liittyviä haasteita.
Adara sai Lupinin ilmeestä päätellen melko hyvät pisteet, vaikka hän yritti hymyään piilotellakin. Ennustuksen koe meni täysin mönkään - Adara ennusti että hän voittaa vedossa ensi viikolla, ja kuolee huomenna (hän yritti tosin vedota siihen, että ehkä hän löisi vetoa Kuoleman kanssa). Loitsujen koe meni – kuten tavallisesti - odotukset ylittävästi. Ja kaikkien näiden kokeiden jälkeen koitti pian päivä jolloin oteltaisiin huispausmestaruus... Peli oli Adaran apean olon takia mennyt kuitenkin ihan sivu suun. Rohkelikko voitti, ja Adara onnitteli tapansa mukaan Harrya ja kaksosia, lähti Lupinin jälki-istuntoon ja oli siellä koko Rohkelikkojen juhlimisen ajan. Seuraavana päivänä Adara sai taas Hagridilta kirjeen.

Muutoksenhaku meni pielee, Hiinokka telotetaa tänää auringonlaskun aikaa. Mitää ei oo tehtävis, äläkä tuu tänne.
En haluu että näet sen.
Hagrid


Adara huokaisi vielä surkeammin kuin viime viikolla. Hänen olonsa alkoi käydä sietämättömän pahaksi: Hiinokka teloitetaan, Draco ja Lupin tuntuvat vihaavan sekä välttelevän häntä ja Adara ei pääsisi katsomaan Siriusta ties kuinka pitkään aikaan... Kaikki ryöppysi kerralla tytön niskaan. Hänen oli pakko, pakko puhua isälleen. Hän ei halunnut olla lähelläkään Hiinokkaa teloittamaan tulevaa joukkoa. Samassa hän kuitenkin keksi jotain. Huomisyönä olisi täysikuu, jolloin Lupin muuttuisi jälleen sudeksi. Joten...
Miksikäs ei...
« Viimeksi muokattu: 15.05.2010 16:56:28 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 15. Totuus muillekin
« Vastaus #18 : 03.07.2007 23:09:08 »
15. Luku
Totuus muillekin







Adara juoksi. Yhä nopeammin ja nopeammin kohti Tällipajua ja kiireessään melkein liukui juurien välistä alas salakäytävään ja lähti Rääkyvään röttelöön juuri niihin aikoihin kun Hiinokka oli teloitettu.
Hän oli pian röttelössä, mutta Sirius ei ollut paikalla.
”Sirius?” Adara sanoi varovasti, mutta talo oli kuin olikin tyhjä. Tyttö istuutui sängylle niin että sen pölyt pöllähtivät ja saivat hänet yskäisemään.

"Tuskin hän kovin kaukana on", hän mutisi ja jäi odottamaan... Meni yli vartti, ennen kuin Adara kuuli seuraavan kerran minkäänlaisia elonmerkkejä, mutta erotettuaan lopulta äänet tarkemmin, hän toivoi ettei olisi niitä kuullutkaan: ne olivat tuskanhuutoja.
Adara nielaisi hiukan kauhuissaan, mutta erotti sitten, että ääni ei ollut Siriuksen. Hän ryntäsi ovelle vastaan juuri sopivasti kun iso koira tuli huoneeseen raahaten Ronia jalasta. Ronin sormet olivat puristuneet rimpuilevan rotan ympärille ja housut olivat nilkan kohdalta riekaleina Siriuksen hampaiden jäljiltä. Adara kiljaisi nähdessään Ronin verisen jalan.

”Ron! Ron, oletko kunnossa?” hän sanoi, kun koira irrotti otteensa Ronista päästyään pylvässängyn viereen.
”Adara! Mitä sinä täällä -?” Ron aloitti, mutta Adara katsoi kiukuissaan Siriusta joka oli yhä koiran muodossa.
”Miksi sinun piti vetää Ron mukaan tähän?!” hän huusi, Ronin suu loksahti auki kun Sirius muuttui takaisin ihmiseksi.
”Anteeksi, olen - olen vain niin raivoissani. En voi sille mitään”, Sirius selitti ja katsoi pahoittelevasti Ronia.
”Sinun ei sitä paitsi pitäisi olla täällä!” Sirius jatkoi katsoen nyt tiukasti Adaraa, tajuttuaan että tyttö tosiaan oli taas hänen luonaan.

”Mutta halusin nähdä sinut -” Adara aloitti, kun Ron keskeytti kakistellen:
”Sinä - ja hän!” hän sanoi osoittaen syyttävästi Adaraa.
”Ron, kuuntele -” Adara aloitti, mutta alakerrasta kuului natinaa.
”Sirius -” Adara oli sanomassa ja kääntyi Siriukseen päin - poissa.
Mitä ihmettä täällä tapahtuu!?
Samassa Harry ja Hermione ryntäsivät yläkertaan rähjäisen näköisinä, kuin he olisivat tapelleet jonkin kanssa.

”Adara?” Harry sanoi.
”Ron - jaksatko sinä?” Hermione aloitti rynnätessään Ronin luo, joka yritti kakistella jotakin Harrylle.
”Missä koira on?” Harry kysyi.
”Ei mikään koira, Harry. Se oli ansa. Ja tuo -!” Ron osoitti taas Adaraa, mutta Hermione keskeytti hänet.
”Mitä sinä puhut?”
Hän on se koira... hän on animaagi.

Ron tuijotti huoneen varjoisaan nurkkaan, joka sijaitsi oven takana. Adara kääntyi ja tajusi Siriuksen seisovan siellä. Mies sulki oven.
”Karkotaseet!” Sirius sanoi – käyttäen Adaran sauvaa, jonka katoamista Adara ei ollut huomannut - ja Harryn ja Hermionen sauvat lennähtivät heidän käsistään.
”Ajattelinkin että tulisit pelastamaan ystäväsi”, Sirius aloitti kohteliaaseen sävyyn. Hän ei silti näyttänyt kovin iloiselta kummipoikansa nähdessään, sillä halu kostaa Peterille oli nyt etusijalla. ”Isäsi olisi tehnyt saman minulle. Olit rohkea, kun et juossut hakemaan opettajaa. Kiitos siitä... Se helpottaa asioita huomattavasti.” Harry syöksähti eteenpäin, mutta Hermione ehti pysäyttää hänet.
”Harry, ei!” Hermione henkäisi kauhistuneena.
”Jos sinä aiot tappaa Harryn, sinun täytyy tappaa meidätkin!” Ron uhitteli. Adara katsoi Ronia kuin tärähtänyttä.

”Käy makaamaan, vahingoitat jalkaasi vielä enemmän”, sanoi Sirius hiljaa Ronille. Ron oli noussut seisomaan ja huojui nyt kivun yltyessä.
”Kuulitko, mitä sanoin? Sinun täytyy tappaa meidät kaikki!”
”Tänä iltana ei tehdä kuin yksi murha”, Sirius sanoi ja virnisti. Adara käänsi katseen nyt Ronista Siriukseen. Aikoiko Sirius tappaa Peterin? Eikä toimittaa häntä Azkabaniin?

”Miksi?” Harry kysyi halveksuvasti ja yritti päästä irti Hermionen otteesta. ”Et piitannut viimeksikään. Teurastit tuosta vain kaikki ne jästit vain päästäksesi käsiksi Piskuilaniin... Mikä hätänä, pehmittikö Azkaban?”
”Harry! Ole vaiti!” Hermione uikutti.
”HÄN TAPPOI MINUN ÄITINI JA ISÄNI!” Harry ärjyi.
Mistä Harry oli tuon tarinan version kuullut? Adara ajatteli, sillä kouluvuoden alussa Harry ei ollut piitannut Siriusta koskevista uutisista tippaakaan.
Vaikka Adara olikin nyt onnellinen siitä että Harry oli väärässä, häntä pelotti yksi asia: Harry näytti niin tuohtuneelta, että hänelle totuuden kertominen tulisi olemaan vaikeaa tuossa tilassa. Harry ei näyttänyt vain tuohtuneelta – vaan raivoisalta.

Yhtäkkiä Harryn toinen käsi puristui Siriuksen ranteen ympärille ja väänsi sauvojen kärjet poispäin.
”Harry! Lopeta!” Adara huusi ja tarttui Harrysta takaapäin koettaen vetää tämän kauemmas Siriuksesta. Harryn toisen käden rystyset iskivät Siriusta päähän ja he kaatuivat kohti seinää.
”HARRY, EI!” Adara kiljui ote yhä Harryssa ja koetti kiskoa tätä irti. Harry löi yhä Siriusta.
”Lopeta!” Adara kiljui ja koetti saada nyt Siriuksen kädestä edes yhden sauvan.
”Älä yritä!” Harry sanoi tönäisten Adaran kauemmas itsestään ja Siriuksesta. Sirius tarttui puolustukseksi Harrya kurkusta.
”Ei... Olen odottanut niin kauan...”

”Sirius! Lopeta jo! Sinä satutat -” Adara huusi, mutta Hermione tuli ja potkaisi Siriusta. Ronkin hyökkäsi Siriusta päin ja sauvat lensivät hänen kädestään lattialle. Harry heittäytyi omaa sauvaansa kohti, mutta Adarakin oli huomannut sauvat. Hän takertui tiukasti Harryn käteen, ettei tämä saisi sauvoja. Harry ehti silti siepata sauvansa ja kääntyi.
”Pois tieltä!”
”Harry älä!” Adara huusi nyyhkyttäen. Harry luultavasti luuli, että Adara oli jonkun loitsun alaisena, koska suostui vapaaehtoisesti auttamaan Siriusta. Tai sitten Harry oli niin tuohtunut, ettei ymmärtänyt mistään mitään. Ron ja Hermione siirtyivät Harryn tieltä - Sirius makasi lattialla kiivaasti hengittäen.

”Aiotko tappaa minut, Harry?”
”Sinä tapoit minun vanhempani”, Harry sanoi kohottaen sauvaansa kohti Siriusta. Adara tunsi kuumat kyyneleet kasvoillaan. Jos Harry vain kuuntelisi edes hetken.
”Harry kiltti...” Adara sanoi hiljaa, kun Sirius avasi suunsa.
”En kiistä sitä”, hän sanoi Adaran yllätykseksi.
”Mutta jos tietäisit koko totuuden -”
”Koko totuuden? Sinä myit heidät Voldemortille, muuta minun ei tarvitse tietää!”
”Sinun täytyy kuunnella minua. Kadut jos et kuuntele - sinä et ymmärrä...” Sirius jatkoi ja Adara hivuttautui Harryn taakse, mutta Harry huomasi hänet ja asteli lähemmäs Siriusta.

”Minä ymmärrän paljon enemmän kuin sinä luulet. Sinähän et kuullut häntä? Minun äitiäni... kun hän aneli Voldemortia säästämään minut... ja sinä teit sen... sinä teit sen...” Harry sanoi. Samassa Adara teki päätöksensä. Harry oli selvästi raivoissaan, niin Adarakin olisi kun tapaisi sen, jonka naurun hän kuulee aina ankeuttajien lähellä, mutta silti tuo raivo ei oikeuttaisi tappamaan jotakuta viatonta, kuten Sirius. Adaralla ei ollut kauaa aikaa miettiä keinoa suojella Siriusta, joten hän vain ryntäsi Harryn ohi, laskeutui polvilleen maahan ja siitä Siriuksen rintakehän suojaksi, kietoen kädet tiukasti tähän kiinni.

”Häivy, hullu! Älä sotkeudu tähän”, Sirius kuiskasi ja yritti työntää Adaran pois. Adara ei hievahtanutkaan. Hän piti vain tiukemmin kiinni Siriuksesta.
”Senkin paksukallo, minä puutun mihin haluan”, hän tiuskaisi ja käänsi päätään Harryyn päin silmät kyynelissä.
”Harry kiltti, yrittäisit kuunnella...” Adara kuiskasi ja Harry tuijotti häntä selvästi hämmentyneenä, kunnes kohotti sauvaansa. Aikoiko Harry silti hyökätä? Vaikka Adara oli hänen ja Siriuksen välissä?

Vaimea askelten ääni kuului lattian läpi – joku oli alakerrassa.
”ME OLLAAN TÄÄLLÄ YLHÄÄLLÄ! TÄÄLLÄ YLHÄÄLLÄ! SIRIUS MUSTA - ÄKKIÄ!” Hermione kirkaisi.
Ovi huoneeseen lennähti auki punaisten kipinöiden saattelemana. Lupin pelmahti huoneeseen kasvot kalpeina, taikasauva koholla.
Hän katsoi kaikkia huoneessa olijoita yksi kerrallaan. Sitten hän osoitti Harryyn.
”Karkotaseet!” Harryn sauva lennähti Lupinin käteen, sekä ne sauvat mitä Hermione piti. Lupin tuijotti nyt Siriusta, vilkaisemattakaan Adaraan.
”Missä hän on, Sirius?” hän kysyi. Adara hämmentyi: tiesikö Lupin Peteristä?

Harry, Ron ja Hermione eivät näyttäneet tajuavan mistä on kyse. Sirius osoitti hitaasti Roniin päin. Kyllä. Lupin tiesi...
”Niin mutta... miksei hän näyttäytynyt ennen kuin nyt? Paitsi jos - paitsi jos hän oli... paitsi jos te vaihdoitte... kertomatta minulle?
Sirius nyökkäsi. Adara aavisti Lupinin puhuvan nyt Potterien salaisuudenhaltijasta, ja siitä että Peter ja Sirius olivat vaihtaneet. Lupin ei siis ollut tiennyt vaihdosta, mutta uskoisiko hän nyt Siriusta?
”Professori, mitä täällä ta-?” Harry aloitti, muttei saanut kysymystä järkytyksensä takia loppuun. Sillä Lupin oli juuri auttanut Adaran ylös, ja auttoi nyt myös Siriusta ja halasi tätä kuin veljeään. Adara huokaisi helpotuksesta. Lupin ymmärsi...
”MINÄ EN USKO TÄTÄ!” Hermione kiljahti.
« Viimeksi muokattu: 15.05.2010 17:02:23 kirjoittanut Fubuki »

Lokitar

  • Senpai
  • ***
  • Viestejä: 1 684
  • Siriuksen tytär
Luku 16. Animaagi-Peter
« Vastaus #19 : 03.07.2007 23:11:31 »
16. Luku
Animaagi-Peter







”Sinä - sinä!” Hermione jatkoi, kuurona Lupinin yrityksille selittää. Adara katsoi hämmentyneenä Lupinia ja Hermionea vuorotellen.
”Hermione -” Lupin yritti jälleen.
”Sinä ja hän!” Hermione jatkoi taas.
”Hermione, rauhoitu.”
”Minä en kertonut kenellekään. Minä olen salannut -”
”Hermione, kuuntele minua, ole kiltti! Minä voin selittää.”
”Minä luotin sinuun! Ja koko ajan, sinä olet ollut hänen ystävänsä. Ja sinä myös!!” Hermione huusi raivoissaan Lupinille ja käänsi katseen myös Adaraan. Adara avasi suunsa vastalauseeseen, mutta Lupin keskeytti:
”Sinä erehdyt. Minä en ole ollut Siriuksen ystävä kahteentoista vuoteen. Mutta nyt olen... Anna minun selittää.”

”EI! Älä luota häneen, Harry, hän on auttanut Mustan linnaan, hänkin tahtoo tappaa sinut - hän on ihmissusi!” Hermione kiljui.
Adara säpsähti, mutta hän ei ollut kauaa yllättynyt. Hermione oli harvinaisen fiksu ikäisekseen, joten ei ollut ihme että hänkin oli ymmärtänyt Lupinin poissaolojen ja täysikuun yhteyden.
Syntyi hiljaisuus. Lupin näytti erikoisen tyyneltä, vaikka hänen salaisuus oli paljastunut uusille osapuolille.
”Ei lainkaan sinun totuttua tasoasi, Hermione. Vain yksi oikein kolmesta, ikävä kyllä. Ensinnäkin, minä en ole auttanut Siriusta linnaan. Ja toisekseen, en tahdo mitään pahaa Harrylle. Mutta sitä en kiistä, ettenkö olisi ihmissusi”, hän sanoi. Ron yritti nousta ylös, mutta vajosi takaisin lattialle. Lupin asteli hänen luokseen huolestuneen näköisenä.
Älä koske minuun, ihmissusi!” Ron sihahti. Jos tilanne ei olisi ollut jo nyt niin sekava, Adara olisi alkanut huutaa Ronille. Sen sijaan hän tyytyi tuntemaan ikävän pistoksen sisällään ja lisää kyyneliä silmissään – Lupin katsoi Adaraa hetken, mutta kääntyi sitten Hermioneen.

”Kauanko olet tiennyt?”
”Iät kaiket”, Hermione kuiskasi. ”Siitä asti kun tein professori Kalkarokselle sen esseen.”
”Hän ilahtui. Hän antoi sen siinä toivossa teille, että joku teistä älyäisi mitä oireeni merkitsivät. Tarkistitko kuukartan ja tajusit siitä, että minä sairastun aina täyden kuun aikaan? Vai älysitkö, että mörkö muuttui teidän tunnilla kuuksi nähdessään minut?” Lupin kysyi.
”Sekä että”, Hermione vastasi ja Lupin naurahti töksähtävästi.
”En ole koskaan tavannut ikäistäsi noitaa, joka olisi yhtä terävä kuin sinä, Hermione. Vaikka yksi liippaakin läheltä”, Lupin sanoi vilkaisten Adaraan, joka oli huomaamattaan hivuttautunut lähemmäs Siriusta, hiukan siinä pelossa että Harry yrittäisi taas jotain.
”Minä en ole terävä. Jos olisin terävä, olisin kertonut kaikille mikä sinä olet!”
”Mutta kaikki tietävät sen jo. Opettajakunta ainakin”, Lupin sanoi tyynesti.
”Dumbledore palkkasi sinut, vaikka tiesi että olet ihmissusi? Hulluko hän on?” Ron henkäisi. Adara tunsi taas pistoksen sisällään, mutta samassa Sirius painoi kätensä hänen olkapäälleen, ikään kuin lohduksi.
”Osa opettajista oli tuota mieltä. Dumbledore joutui tekemään kovasti töitä vakuuttaakseen tietyille opettajille, että minuun voi luottaa", Lupin selitti ja Adara arvasi, että tämä tarkoitti puheillaan lähinnä Kalkarosta. Adara muisti yhä, kuinka happamalta professori oli näyttänyt Lupinin esittäydyttyä oppilaille.

”HÄN EREHTYI! SINÄ OLET AUTTANUT TUOTA KOKO AJAN!” Harry ärjäisi ja osoitti Siriusta, joka oli juuri istuutunut sängylle. Adara istuutui hänen viereensä ja rutisti tätä käsivarresta. Sirius siirsi toisen kätensä tämän käden päälle rauhoittelevasti. Ron pisti asian merkille ja tuijotti heitä - ja etenkin heidän käsiään - tiukasti.
”Minä en ole auttanut Siriusta. Jos annatte minulle tilaisuuden, minä selitän. Kuulkaa -” Lupin sanoi ja jakoi kaikkien sauvat takaisin omistajilleen.
”Te olette aseistautuneet, me emme. Kuunteletteko nyt?”
Harry katsoi Lupinia epäröiden, kun tämä antoi Adaran sauvan takaisin tytölle. Tytöstä tuntui että Harry epäili yhä hänen olevan komennuskirouksen alaisena.
”Jos sinä et ole auttanut häntä, mistä tiesit että hän on täällä?” Harry kysyi Lupinilta.
”Kelmien kartasta. Olin omassa huoneessani tutkimassa sitä -”
”Osaatko sinä käyttää sitä?”
”Totta kai minä osaan käyttää sitä”, Lupin sanoi huitaisten kättään. ”Minä olin tekemässä sitä. Minä olen Kuutamo - sen lempinimen ystäväni antoivat minulle koulussa.”

Sinä olet Kuutamo?!” Adara hölmistyi. Sirius puristi tytön kättä hiukan lujemmin – ilmeisesti vihjeenä, että hän vaikenisi vielä hetkeksi.
”Tärkeätä tässä on se, että tutkailin karttaa tänä iltana, koska päähäni oli pälkähtänyt, että sinä, Ron ja Hermione saattaisitte livahtaa Hagridin luo ennen Hiinokan teloittamista - Adarasta en olisi sitä uskonut, sillä hän oli jäänyt minulle jo kerran kiinni Tylyahossa salaa käymisestä." Harry ja Hermione vilkaisivat Adaraa hiukan epäröiden. "Mutta teidän suhteen olin oikeassa, enkö vain? Käytit ehkä isäsi vanhaa viittaa, Harry.”
”Mistä sinä viitasta tiedät?” Harry kysyi hölmistyneenä.
”Voi, miten usein näin Jamesin katoavan sen alle. Asia on kuitenkin niin, että te näyitte kelmien kartassa, vaikka teillä olikin näkymättömyysviitta. Minä katselin kun te kuljitte pihan poikki Hagridin mökkiin. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua te poistuitte mökistä ja lähditte takaisin linnaan päin. Mutta teillä oli mukananne muuan uusi henkilö”, Lupin sanoi.
”Mitä? Eikä ollut!” Harry intti.

”En ollut uskoa silmiäni, minä luulin että karttaan oli tullut vika. Miten hän saattoi olla teidän kanssanne?” Lupin jatkoi piittaamatta Harrysta.
”Meidän kanssamme ei ollut ketään!” Harry sanoi.
”Ja silloin”, Lupin sanoi korottaen ääntään. ”Näin taas uuden täplän, joka liikkui kovaa vauhtia teitä kohti, ja sen nimi oli Sirius Musta... minä näin miten hän törmäsi teihin, katselin miten hän kiskoi teistä kaksi tällipajuun -” Adara ymmärsi mihin Lupin oli pyrkimässä.
”Yhden!” Ron puuttui asiaan.
”Ei, Ron... Kaksi. Saisinko vilkaista sitä rottaa?” hän sanoi rauhallisesti.
”Mitä? Miten Kutka tähän liittyy?”
”Olennaisesti. Saanko nähdä sen?” Lupin pyysi uudelleen ja Ron työnsi kätensä kaavun sisään. Rotta tuli esiin vimmatusti potkien ja Sirius puristi Adaran kättä yhtäkkiä lujempaa. Lupin taas asteli lähemmäs Ronia, niin jännittyneenä että hän pidätteli hengitystään.
”Mitä? Miten minun rottani liittyy mihinkään?” Ron kysyi.

”Se ei ole rotta”, Sirius sanoi ja Adara säpsähti kun tämä vihdoin puhui.
”Miten niin ei - totta kai se on rotta”, Ron sanoi. Peter vinkaisi.
”Ei se ole... Se on velho”, Lupin sanoi.
”Animaagi, nimeltään Peter Piskuilan”, Sirius jatkoi.
« Viimeksi muokattu: 01.10.2017 22:43:12 kirjoittanut Lokitar »