Kirjoittaja Aihe: Sokerikalterit, K-11, angst, oneshot  (Luettu 1472 kertaa)

Kaalimato

  • ***
  • Viestejä: 49
Sokerikalterit, K-11, angst, oneshot
« : 02.01.2008 14:43:17 »
Title: Sokerikalterit
Author: Kaalimato
Genre: täyttä angstia. Ihan todellahitunen romancea.
beta: ihan minä itse, eli jos löytyy korjattavaa niin kiekaiskaa rohkeasti.
pairing: ei ketään erityistä
Ikäraja: Näissä olen tosi huono. Pikkuisille tää ei välttämättä edes sano mitään, vanhemmat voisivat laittaa korkeammankin ikärajan ehkä. Sanotaan K-11
Varoitukset: itsetuhoisuus
A/N: Joo, Kaalia ahdisti ja se teki tällaisen. En tiedä saako kukaan tästä mitään selvää, vai onko tämä täyttä hevosensitä kaikille muille, mutta minulle tämä sanoo paljon ja siksi haluankin jakaa tämän kanssanne. On rankkaa olla nuori. ^^


Sokerikalterit


Sisällä kiehuu, möyryää. Itken pienimmistäkin jutuista ja se vituttaa. Ja kun en edes tiedä, miksi itken... ehkä ihan oikeasti haluaisin lopettaa koulun, kaiken, kuolla pois. Ja ei, se kun olisi vain luovuttamista.

En ymmärrä, en vain ymmärrä... Ehkä minulla on kestänyt monta vuotta ottaa sitä kuorta pois ja nyt kun olen saamassa sitä pois, en enää teekkään muuta kuin itken ja itken vailla helpotusta... Kaikki saavat väärän kuvan, kun vaan itken ja itken pienimmistäkin jutuista. Ja koko ajan rintaa puristaa, päätä jomottaa, vatsaa sattuu, tekisi mieli juosta ja juosta pakoon, pois. Mennä pimeään metsään ja juosta syvemmälle ja syvemmälle vesisateessa. Tuntea kuinka sade piiskaa kasvoja sekoittaen suolaisen veden makeaan, juosta niin kauan kunnes en näe eteeni, kaatua väsymyksestä ja maata ja itkeä hiljaa. Ja silloin tulisi prinssini joka välittää, ja itkisi itsekkin kun näkisi minut itkemässä. Ja vettä sataisi lisää, kasvoni tuhriutuisivat mutaan, eikä prinssini enää itkisi, koska en hänenkään mielestään olisi enää kaunis. Ja hän kävelisi pois ja itkisin siitäkin.

Ja yhtäkkiä olisin ihmisten keskellä, märkänä, mutaisena, alasti. Ja kerrankin minut huomattaisiin, naurettaisiin, pilkattaisiin. Enkä itkisi silloin enää, vaan kävelisin nokka pystyssä takaisin ulos, jossa sataisi taas. Huomaisin tulleeni takaisin kotiin, vankilaan, jonne minut lukitaan. Ja vanhemmat roikkuisivat kaltereissa ja kertoisivat kuinka haluavat pitää minut pois maailman vaaroista. Riutuisin kaltereideni takana, prinssini kävisi katsomassa mutta sanoisi että olen vielä liian nuori. Ja repisin ranteeni auki, eikä kukaan edes kääntäisi katsettaan. Huutaisin keuhkojeni pohjasta pitkään, muttei sitäkään huomattaisi.

Ja taas minä itkisin, itken nykyään kaikille pikkujutuillekkin.

Mutta kun en saa luovuttaa. Pitää jaksaa, ei pidä romahtaa. Niin purisin sokerikalterit rikki, ja juoksisin pois, kauas, syvälle synkkään metsään, jossa olisi vesisade.Tuntisin kuinka sade piiskaa kasvoja sekoittaen suolaisen veden makeaan, kaatuisin väsymyksestä ja makaisin ja itkisin hiljaa.

Eikä minun olisi ihan kylmä, vaikka olen ihan alasti ja ulkona on kylmä. Sydämessä lämmittää liekki, ajatus prinssistäni.

Mutta milloin koittaa hetki kun itken senkin vuoksi, itken sen pois?

Voi helvetti kun musta on tullut heikko. Inhoan itseäni.


A/N: Kommenttia?
« Viimeksi muokattu: 28.04.2016 17:06:51 kirjoittanut Arte »
Tunnelin päässä on aina valoa, rukoile vain ettei se ole juna.