Kirjoittaja Aihe: Täydellisyyden arvoinen kuolema | K-11, Dramione, angst, one-shot  (Luettu 5272 kertaa)

Luci

  • ***
  • Viestejä: 1 175
  • mielikuvitusastronautti
Nimi: Täydellisyyden arvoinen kuolema
Kirjoittaja: Luci
Oikolukija: Lavinia
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Hermione, Draco
Tyyli: Angst, (deathfic)
Vastuunvapaus: Sekä henkilöt, että miljöö kuuluu J.K. Rowlingille, enkä tahkoa tarinalla lainkaan rahaa.
Yhteenveto: ”Jes!” Huudan ääneen, kerrankin aidosti iloisena. Olen vihdoin alittanut 50 kilon rajan.

A/N: Tämä on tosiaan ensimmäinen kirjoittamani Dramione-fic, mutta paritus tuntui jotenkin luontevalta tähän. Minulla on jo pitkään pyörinyt mielessä tällainen idea ja voi sitä luomisen tuskaa, mitä koin tätä kirjoittaessani. Monia umpikujia on kierrelty ja inspiraation hippusia on etsitty vaikka mistä ja kaikkien niiden epätoivoisten hetkien jälkeen fic on vihdoin valmis! Ja lienee sanomattakin selvää, että suorastaan janoan kommentteja!



Täydellisyyden arvoinen kuolema


Syystuuli löyhähtelee laiskasti kasvoilleni ja järven rannan kivet rapisevat upouusien lenkkareitteni alla. Horisontissa järven vastarannalla kohoaa mahtava linna, niin suuri, että se olisi kelle tahansa kuninkaallisellekin liikaa. Käännän katseeni pois siitä, sillä en halua ajatella Tylypahkaa. Juuri nyt keskityn vain juoksuun.

Palatessani tupaani olen nälkäinen, mutta työnnän tunteen sivuun ja suuntaan suihkun kautta läksyjen tekoon.
”Hermione, höllää vähän! Nyt on vasta maanantai, eihän meille ole ehtinyt tulla, kuin vain parin jalan essee läksyksi”, Ron ehdottaa, mutta jätän kommentin noteeraamatta.

Kellon viisareiden lähestyessä jo kahtatoista suljen kirjani ja painun pehkuihin. 13 jalkaa manaliuksista, minä olen yöuneni ansainnut.

Levottomat unet seuraavat minua läpi yön, mutta auringon noustessa oloni on jo kevyempi, en muista kaikkia yön unia enää. Pesen kasvoni ja hampaani ja nostan hiukseni päälaelle nopealle nutturalle. Vielä pari vetoa ripsiväriä silmäripsiini ja hop vaa'alle. 56 kiloa. Miten se on mahdollista? Hätäännyn, vaa'an on oltava epäkunnossa.

Muiden tyttöjen vasta heräillessä vedän verkkarit jalkaan ja sujautan lenkkarit jalkoihini matkalla alakertaan. Kukaan ei ole vielä noussut, törmään käytävällä vain Veriseen Paroniin. Juoksen portaat ylös ja jatkan käytävää pitkin tutuksi käyneen seinän luo. Kierrän kolmesti tyhjän seinän ohi mielessäni vain yksi ajatus: tarvitsen vaa'an, mikä näyttää painoni oikein.
Oven ilmestyessä seinälle ryntään Tarvehuoneeseen ja astun sen keskellä olevalle vaa'alle. 56 kiloa. Tarvehuone ei erehdy, painoni on tosiaan niin korkea. Pakko päästä lenkille. Juoksen ovelle ja olen jo lähdössä kun huomaan Tarvehuoneen luoneen minulle pienen kuntosalin, juuri sellaisen, mistä olen jo kauan haaveillut. Siellä on kuntopyörä, juoksumatto ja stepperi, erilaisia lihaskuntolaitteita, suihkutilat ja pieni uima-allaskin.

Kello on jo lähes kahdeksan, kun havahdun juoksumatolta. Tunnit alkavat pian, joten käväisen nopeasti suihkussa ja juoksen suorinta tietä muodonmuutosten luokkaan. Urheilusuorituksen jälkeen oloni on mahtava, mutta keskittymiseni herpaantuu helposti kovan nälän yllättäessä minut.
”Hermione, onko tuo sinun mahasi, mikä murisee?” Harry kuiskaa nauraen vatsani pitämälle konsertille.
”On”, myönnän ja hymyilen hieman, ”en ehtinyt aamiaiselle, koska meinasin nukkua pommiin.”
”Hassua, Lavender sanoi, ettet ollut aamulla makuusalissa”, Ron kommentoi keskustelua. Säikähdän ja mietin miten voin vastata Ronin väittämään.
”Ehkei hän vain huomannut Hermionea peiton alla.”
”Tosiaan, eihän Lavender ole koskaan ollut terävin veitsi keittiössä.”
Nauran Harryn ja Ronin kanssa, en kuitenkaan Lavenderille, vaan silkasta huojennuksesta. En halua selitellä harrastuksiani kellekään, en edes Harrylle ja Ronille.


***

Katselen surullista peilikuvaani. Näytän surkealta. Koetan hymyillä, mutta epäonnistun surkeasti. Tuntuu etten kelpaa kellekään. Onhan minulla ystäviä, mutta ei ketään, kuka kehuisi minua kauniiksi. Kukaan ei ole koskaan sanonut minua kauniiksi, eivät edes vanhempani. Isäni kaipaa vieläkin poikalasta, jota ei koskaan saanut ja äitini on aina keskittynyt pääasiassa työntekoon. Olen jo lyhennyttänyt hampaitani matami Pomfreyn luona, olen siistinyt villiä kampaustani huomattavasti ja ostanut uusia vaatteitakin, mutta kukaan ei siltikään huomaa minua. Nojaan lavuaarin reunoja vasten kyyneleiden pyrkiessä silmistäni ulos. Pinnistelen turhaan vastaan, kiiltävät kyyneleet valuvat jo poskillani ja pian maistan suolan huulillani.


***

”Jes!” Huudan ääneen, kerrankin aidosti iloisena. Olen vihdoin alittanut 50 kilon rajan. Tarvehuoneesta on todella ollut apua. Ihailen 48-kiloista vartaloani kylpyhuoneen peilistä. Pidän näkemästäni, mutta reisissä tuntuu olevan yhä liikaa rasvaa, kuten myös alavatsassa. Suunnittelen iltaani, tänään voisin lähteä taas metsään juoksemaan. Maastojuoksu kuluttaa niin paljon enemmän, kuin tasaisella asvaltilla tai juoksumatolla juoksu.
”Hermione? Tuletko kanssamme aamiaiselle?” Ronin ääni kaikuu makuusaliin vievän portaikon seinillä. Helvetti, pakkohan minun on mennä.

Kääntelen paahtoleipääni lautasella, nostan sen vähän väliä huulilleni ja olen haukkaavani siitä palan. Aika-ajoin hörppään hieman vettä. Häivytysloitsu on onneksi niin hävyttömän helppo, ettei kukaan edes huomaa, etten ole haukannut palaakaan aamiaisestani.

Haluaisin näyttää hyvältä, mutta se tuntuu mahdottomalta. Kukaan ei halua minua. Tässä iässä lähes kaikki ovat ottaneet jo kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Harry on ollut Chon ja Ginnyn kanssa, Ginny on minua nuorempi, ja hän on ollut Harryn lisäksi myös Deanin kanssa ja muistakin pojista on huhuttu jo parin vuoden ajan. Jopa Ronilla on ollut tyttöystävä, Lavender. Kukaan ei edes katso minua ja välillä minusta tuntuu, että näytän hirviöltä.

Olen tehnyt kaikkeni, en jaksa enää. Minun on jätettävä koulu toissijaiseksi asiaksi, jos haluan näyttää hyvältä. En lue enää kirjoja ja sutaisen läksyt valmiiksi myöhäisillan aikana. Väsymyksen vuoksi nukahtelen myös tunneille.
”Hermionella on joku poikaystävä”, muut sanovat, mutta tärkeintä minulle on se, että tiedän itse totuuden ja sen, mitä haluan ja rakastan.

Jälleen kerran heti tuntien loputtua kiiruhdan Tarvehuoneelle.
”Granger, minne matka?” Säikähdän.
”E-ei minnekään”, änkytän ja nostan katseeni puhujaan. Draco Malfoy tuijottaa minua vaativasti, eikä hän aio uskoa valhettani.
”Ei minnekään”, vastaan painokkaasti, mutta turhaan, Malfoy on jo huomannut seinälle ilmestyneen Tarvehuoneen oven ja ojentanut kätensä kahvalle avatakseen oven.
”Malfoy, mene pois! Täällä ei ole mitään nähtävää”, yritän käskeä vakuuttavasti, mutta kuulen itsekin anelun äänessäni. En halua Malfoyn saavan lisää syitä pilkkaamiseeni.
”Luuletko, etten tiedä, mikä huone tämä on? Katsotaanpa nyt, mitä Tarvehuone on luonut pikku Grangerille”, Malfoy sanoo vähemmän ivaa äänessään kuin normaalisti, hän kuulostaa enemmän uteliaalta.

Hiljaisuus velloo yllämme, hetken aikaa me olemme vain ihmisiä, ei luihuinen ja rohkelikko vastakkain. Vain ihmisiä, jotka näyttävät aidot tunteensa, hämmästyksen ja häpeän.
”Jästien kuntosali?” Malfoy kysyy äänellä josta kuultaa läpi hämmennys. Hän oli selvästi odottanut näkevänsä jotain aivan muuta kuin kuntosalin. Katselen lattiaa ja välttelen katsekontaktia Malfoyn kanssa.
”Hermione?” poika kysyy varovasti ja nostaa kätensä olkapäälleni. Pyöritän vain päätäni.
”Älä edes aloita tuota”, mutisen Malfoylle ja kiiruhdan pois. Hänen kätensä lämpö tuntuu olallani vielä oleskeluhuoneeseen päästessänikin.

”Hermione?” Käännyn äänen suuntaan ja kohtaan Ginnyn sinisien silmien katseen. Tytön huolestunut hymy painaa symmetriset kuopat molemmille poskille. Yritän kovasti luoda kasvoilleni rohkaisevan hymyn, mutta tunnen kuinka se jää väkinäiseksi irvistykseksi. Suu yrittää hymyillä, mutta sielu ei tahdo.
”Onko kaikki hyvin?” Ginny kysyy.
”Tietenkin! Miksi kysyt tuollaista?” Oma tekopirteyteni nolottaa minua. Voiko läpinäkyvämpää ollakaan?
”Näytät sairaalta, olet ihan kuihtunut. Joinakin aamuina pelästyn tosissani nähdessäni sinut. Se on kuin Kuolema kävelisi vastaan.”
”Ginny, kaikki on hyvin”, vakuuttelen. Hymyilen nopeasti ja juoksen ylös makuusaliin. Tiedän, ettei hän usko sanojani. En tiedä uskonko enää itsekään.


***

Jälleen yksi levoton yö. Heräilen tunnin välein omituisten unien vuoksi. Koko yön Malfoy juoksee unestani seuraavaan, eikä jätä minua rauhaan. Yhdessä hän yrittää kuntoilla kanssani, toisessa poika pakottaa minut syömään ruokaa, suklaata, leivoksia ja kakkuja.

Makaan vuoteessa, verhoni ovat kiinni. Esitän nukkuvaa, sillä en aio mennä aamiaiselle lainkaan. Aamuaurinko kurkistaa verhojen raosta, sen säteet heijastavat kuvioita kankaan pinnalle. Huokaan ääneen. Päivä tuntuu kaukaiselta ajatukselta ja iltapäivällä odottavat liemitunnit Luihuisten kanssa tuovat yököttävän tunteen vatsaani.

”Tänään valmistamme niin kutsuttua laihdutusjuomaa, joka nimensä mukaan auttaa juojaa laihduttamaan,” Kalkaros luennoi luokan edessä, hänen ilkeä katseensa kiertelee luokkaa ja pysähtyy kohdalleni. Hetken ajan luulen nähneeni huolta miehen silmissä, ”osaako joku kertoa meille lisää liemestä?”
Koko luokan yllätykseksi ainut ilmaan noussut käsi ei kuulu minulle. Kämmen on vaalea ja ranteessa näkyvät sinertävät verisuonet jatkuvat ranteista aina kyynärtaipeeseen asti. Hauis ei ole näyttävä, mutta lihaksen erottaa silti melko selvästi. Kaunis käsi liittyy olkapään kohdalla Draco Malfoyn kehoon.
”Erittäin pieni määrä lientä riittää viemään monia kiloja ja pienikin yliannostus tätä erittäin harvinaista taikajuomaa on tappava. Liemi kuivattaa kehoa ja ihminen rapistuu ja lopulta kuolee”, Malfoyn ääni on hiljainen ja katse välttelevä. Töhryt hänen pulpetissaan näyttävät olevan erittäin mielenkiintoisia.
”Juuri niin”, Kalkaros sanoo, ”20 pistettä Luihuiselle.”

Vihdoin on aika siivota luokka. Kalkaroksen hapan ilme kertoo kaiken tarvittavan; liemeni on onnistunut täydellisesti.
”Hajothus”, kuiskaan. Ääneni on niin hiljainen, ettei kukaan kuule sitä. Zabinin muodikas laukku hajoaa juuri sopivasti täyden noidankattilan yllä. Kirjojen, pergamenttien ja mustepullojen pudotessa pataan roiskuttaen lientä Luihuisten päälle vetäisen laukustani esiin pienen lasipullon.
Tällaista tilaisuutta olen odottanut jo kauan.

Loskainen maa litisee jalkojeni alla ja varpaitani palelee, sillä vesi on päässyt kenkieni sisäpuolelle jo hetki sitten. Istun alas puunrungolle lähelle Dumbledoren hautaa. Lasipullo pyörii sulavasti oikeassa kädessäni. Tämä on tilaisuuteni laihtua pysyvästi.

”Et kai aio oikeasti juoda tuota?” Malfoy istuu viereeni odottamaan vastausta. Luihuinen nostaa kauniin symmetrisiä kulmakarvojaan, hän haluaa vastauksen.
”Miksi?” kysymykseni kuulostaa lähinnä typerältä. ”Miksi haluat tietää?” tarkennan kysymystäni ja puheeni tuntuu heti paljon järkevämmältä.
”Hermione.” Nimeni särähtää korvaani. ”Vaikka olenkin luihuinen ja kaiken lisäksi Malfoy se ei tarkoita, ettei minullakin olisi sydäntä.” Hän hymyilee. Hymy näyttää aidolta, hän suorastaan säteilee.

Painostava hiljaisuus leijuu yllämme ja pohdin miksi hän kohtelee minua näin?
”Hermione”, nimeni lausutaan jo toista kertaa hyvin pienen ajan sisään, ”tiedätkö miksi osasin vastata Kalkaroksen kysymykseen liemitunnilla?”
”Mistä minä sen tietäisin?” tiuskaisen. Ääneni on ilkeä, ehkä vähän liiankin ilkeä. Vaalea poika vain huokaa syvään.

”Äidilläni oli anoreksia. Hän melkein kuoli sairauden vuoksi. Tajuatko miksi?” Malfoy sanoo apean kuuloisena. Miksi hän kertoo tämän minulle?
”Hän ei ollut tyytyväinen itseensä, vaikka hän oli langan laiha, pahimmillaan kuin luuranko. Epätoivoisena hän etsi vastausta ongelmiinsa ja löysikin sen. Tuon liemen ohjeen. Tajusit varmaan jo, miten tämä tarina loppuu.”
”Yliannostus”, kuiskaan. En katso Malfoyta silmiin, mutta luulen että hänkin välttelee katsettani.
”Sinuna miettisin tarkkaan, ennen kuin joisin tuon”, Malfoy kuiskaa ja nousee ylös, ”nähdään kai joskus.”

Myöhään yöllä, takkatulen jo hiipuessa, istun yksin oleskeluhuoneen sohvalla. Lasinen pullo on kulkenut mukanani koko illan ja tunnen jo lasin jokaisen uurteen ulkoa. Punnitsen vaihtoehtoja, mietin onko riskin ottaminen lopputuloksen arvoista. Voisin kuitenkin olla kaikista hoikin ja kaunein.

Malfoyn sanat kummittelevat korvissani. Narcissa Malfoy oli kuolla liemen vaikutukseen. Hän ei kuitenkaan kuollut. Omatuntoni käy ylikierroksilla, luo alituisesti selityksiä selitysten perään. Vuorotellen piru ja enkeli kumoavat toisensa. Nostan pullon huulilleni ja lasken sen alas. Sitten nostan pullon jälleen huulilleni. Pian olen kauniimpi kuin kukaan muu elävä.


***

Ronin hätääntynyt ääni herättää minut, olen nukkunut koko yön sohvalla.
”Mitä tapahtuu?” soperran hämmentyneenä. Kuulen kuinka ympärilläni pyörivä väkijoukko supattaa kauhistuneena toisilleen. Huomaan Harryn kasvot Ronin punaisen tukan vieressä, kun hän kumartuu lähemmäs minua.
”Oletko juonut sitä laihdutuslientä, mistä Kalkaros eilen kertoi?” Harry kuiskaa hiljaa. Hän kunnioittaa yksityisyyttäni, eikä halua koko tuvan tietävän siitä. Välttelen kuitenkin vastausta ja pyöritän päätäni vimmatusti ja se tuntuu hetki hetkeltä raskaammalta. Harry vilkaisee Ronia ja huokaisee sitten.
”Hermione, näytät hirveältä, olet kuin nahkaa ja luuta”, Harry sanoo, ”turha siis kiistää mitään. Miksi teit sen?” En osaa vastata kysymykseen, vaikka haluaisinkin. Parhaiden ystävieni leijuttaessa minua sairaalasiipeen alan ymmärtää Malfoyn sanoja paremmin, vasta nyt ajattelen niitä tosissani. Yksinäinen kyynel vierii poskellani. Olen laiha, entä sitten. Tajuan, että olen kuolemassa. Kehoni kuivuu ja rapistuu, lopulta kuolee. Aivan kuten Malfoy oli taikajuomatunnilla sanonut.

Sairaalasiivessä minut kannetaan pehmeälle sängylle ja matami Pomfrey antaa minulle hurjan määrän lääkkeitä, joiden vuoksi nukahdan lähes välittömästi.


***

”Severus, mehän puhuimme tästä ennen oppituntiasi!” Herään kovaääniseen keskusteluun.
”Tiedän!” Tunnistan Kalkaroksen äkäisen äänen. ”Zabini aiheutti häslinkiä luokassa ja kolmasosa oppilaista suorastaan kylpi liemessä, tottahan toki minun oli hoidettava heidät kuntoon!”
”Kyllähän minä sen ymmärrän, mutta olen elänyt tähän asti siinä uskossa, että olet loistava lukilitiksen käytössä! Kuinka et tajunnut tarkkailla tilannetta siten?” McGarmiwa tivaa osittain vihaisella, osittain pelokkaalla äänellä.
”Emmehän me olleet edes varmoja siitä, että Granger kärsii anoreksiasta, tai mistään muustakaan!” Kalkaroksen äänessä kuuluu yhtä lailla vihaisuus, mutta myös häpeän tunteiden kirjo.
”Hermione! Olet näemmä hereillä”, McGarmiwa huomaa vihdoin, ”mikä on vointisi?”
”Ihan hyvä”, valehtelen, jotta professorit jättäisivät minut rauhaan.
”Näytät yhä väsyneeltä, jatka toki uniasi”, tupani johtaja sanoo ja poistuu käytävälle Kalkaros vanavedessään.


***

Herään jälleen, tällä kertaa aivan itsestään. Sairaalasiivessä on hiljaista, Harry ja Ronkin ovat lähteneet tunneille. Taidan olla yksin, muut vuoteet näyttävät tyhjiltä.
”Sinä joit sen.” Se ei ollut kysymys, vaan toteamus. Malfoy oli ilmestynyt jostakin vuoteeni vierelle.
Oloni on heikko. Koetan nousta istumaan, mutten pysty. Painan pääni.
”Tietääkö koko koulu?” kysyn Malfoylta hiljaa.
”Tietääkseni tästä tietää opettajien lisäksi vain Potter, Weasley ja minä. Vaikka totta kai oletettavaa on, että jos joku taikajuomien S.U.P.E.R.-kurssilla oleva sattuu joutumaan tänne, hän todella luultavasti tajuaa, mikä sinulla on”, Malfoy sanoo. Hän on aivan liian rento, ihan, kuin hän ei tajuaisi puhuvansa luurangolle.

Hiljaisuus välillämme ei tunnu enää painostavalta, kuten ennen. Nyt se tuntuu melko luonnolliselta, lähestulkoon hyvältä. Ihan kuin olisin ystäväni seurassa.
”Toivoin, ettet olisi juonut lientä”, Malfoy sanoo, ”et sen jälkeen, mitä kerroin sinulle äidistäni. Kyllähän minun olisi pitänyt tietää, ettei puhe tehoa noin pahoihin syömishäiriöihin.” Hätkähdän, kukaan ei ole sanonut noita sanoja minulle suoraan, vaikka jopa opettajat ovat sairauden huomanneet.
”Yritin pelastaa sinut”, Malfoy sanoo hiljaa, ”toivon, että voisin tehdä asialle jotain. Toivon, että voisin vielä pelastaa sinut.” Eikö minua voi pelastaa enää? Ei edes matami Pomfrey?

Minua itkettää, ensimmäistä kertaa elämässäni en häpeä sitä. Yksi kyynel kostuttaa silmäni, mutta sekin katoaa pian. Liemi kuivattaa kehoa ja ihminen rapistuu ja lopulta kuolee, Malfoyn sanat kaikuvat jälleen korvissani. En halua kuolla, minun on taisteltava vielä. Kyllä minä pystyn siihen.

Hätkähdän hereille, kun matami Pomfrey kastelee otsaani jollakin taikaliemellä. Missä välissä ehtisin nukahtaa? Malfoy istuu yhä sänkyni päädyssä. Katson kelloa ja huomaan, että vain tunti on vierähtänyt.
”En nukkunut kauaa.” Tunnen hymyn nousevan kasvoilleni. Ehkä se tarkoittaa sitä, että olen parantumassa. Olenhan syönyt niin lääkkeitä kuin ruokaakin, tilani vuoksi pääasiassa nestemäisenä.
”Hermione”, Malfoy sanoo kiusaantuneena, ”olet nukkunut kaksi päivää.” Minua itkettää taas.
”Parannunko minä koskaan?” kysyn. Pelko täyttää tajuntani, raajani puutuvat pelosta ja sydämeni hakkaa kovemmin kuin koskaan. Malfoy ei vastaa mitään, hän vain katselee kasvojani kuin tallentaen kuvaani mieleensä.
”Malfoy?” sanon vaativasti, sillä haluan tietää ennusteen.
”Sano Draco”, poika sanoo hiljaa, ”ole niin kiltti.”
”Draco?”
”Minä välitän sinusta. Minusta olit kaunis, olet vieläkin.”
”Älä”, kuiskaan,”en halua kuulla tuota. Minä taistelen, mutta silti minä kuolen.” Hiljennymme molemmat ja nukahdan jälleen, en tiedä kuinka kauaksi aikaa. Ajattelen vain sitä, että minun on pakko taistella, minun on selvittävä tästä.

”Hermione?” Draco ravistaa minua hellästi olkapäästä, ”herää.”
Avaan hitaasti silmäni. Se tuntuu suunnattoman raskaalta. Draco kumartuu ylleni ja suutelee minua huulille.
”Sydämesi on heikko. Erittäin heikko, se hädin tuskin lyö. Sinä kuolet nyt”, Draco sanoo silmät täynnä surua. Harmaat silmät ovat kyyneleistä kosteat ja ne näyttävät nyt sinisemmiltä ja kirkkaammilta. Hän on kaunis.
”Minä taistelin”, sanon viimeisillä voimillani, ”minä taistelin niin kovasti.”
”Minä tiedän sen”, Draco sanoo ja hymyilee.
”Voisitko sanoa Harrylle ja Ronille, että minä rakastan heitä?” kysyn ja viimeiset sanat hiipuvat kuiskaukseksi. Niin hiljaiseksi ääneksi, että Dracon on kumarruttava lähemmäksi. Tiedän että he eivät tule toimeen, Draco ja Harry ja Ron, mutta heidän on saatava tietää. Vaikka luulen että he tietävät sen jo. Dracon vaaleat hiukset valahtavat kasvoilleni, kun hän suutelee minua jälleen, hellästi ja varovaisesti.
”Kyllä”, hän hymyilee, ”totta kai minä kerron sen heille.” Hymyilen hänelle takaisin, teen sen viimeisillä voimillani.
”Sinä olet jo kauan ollut kaikkeni”, Draco sanoo, ja kyynel vierähtää vihdoin hänen poskelleen.
Tunnen kuinka sydämeni ei enää lyö lainkaan. Katson vielä kerran Dracoa ja suljen sitten silmäni.
Luovutan enkä enää taistele.
« Viimeksi muokattu: 24.05.2015 01:15:10 kirjoittanut Beyond »

Sterdela

  • ***
  • Viestejä: 44
  • Save me self, me ship, me crew
Aivan ihana ja kamala samaan aikaan!
Ihana koska paritus oli yksi lemppareistani ja ficci oli hienosti ja kauniisti kirjoitettu, mutta kamala koska laitoit minut itkemään! Ilkeää...

Mutta päällisinpuolin ihana fic! Oikein tunsin sen tuskan itsekin.

Kiitos suuresti,
     Sterdela :-*
I had a dream
That I could fly
From the highest swing
I had a dream

MissGlitter

  • ɗʀεɑʍεʀ
  • ***
  • Viestejä: 211
  • do sʍɑʟʟ things with great ʟoνε.
Oih ♥

Tämä oli kaunis, hyvin kaunis, ficci.  :-* Tälläisiä ei minusta täällä paljoa ole, varsinkaan Dramione parituksella, joten minun oli pakko lukea, sillä arvelin nimen perusteella jotain tämäntyylistä. Kuitenkin luettuani tajusin, että tämä ylitti odotukseni. ♥ Huikeaa työtä, pidin aivan älyttömän paljon!
~ kiittäen, MissGlitter