Kirjoittaja Aihe: Tuonen tanssijat, K-11  (Luettu 1175 kertaa)

Drakness

  • Sanataikuri
  • ***
  • Viestejä: 331
  • "Madness is genius."
Tuonen tanssijat, K-11
« : 09.03.2013 21:00:20 »
Nimi: Tuonen tanssijat
Kirj: Drakness
Ikä: K-11
Sum-sum-summary: Millainen on maahisen elämä?



Hei. Minun nimeni on Lilja ja minä olen maahinen ihmisten maailmassa. He ovat outoa väkeä, isoja ja kömpelöitä. Äänekkäitäkin vielä, mutta sen minä annan anteeksi jos he kertovat tarinoita.
Minä pidän tarinoista.
Oletko koskaan kuullut Kalevalasta? Se on kirja täynnä runotarinaa, ihmisten keksimiä myyttejä meidän maailmastamme. Minusta on hauska lukea sitä, vaikka suurin osa on ihan väärin. Meressäkö muka hirviö? Iku- Tursohan on kiltti otus, hiukan sammakkomainen tosin. Se vain ei pidä laivoista ja niiden roskista, mutta onneksi Ahti antaa sille puhdasta vettä.
Eikä Pohjolassa ole ilkeää eukkoa, niillä pakkasilla ei ole varaa käännyttää kauppiaita takaisin. Kyytkään eivät kylmästä pidä. Niitä löytyy enemmän etelästä.

Tuonela on kuitenkin totta. Se on virran takana ja sen joutsenet lentävät joka ilta aurinkoa vastaan, sillä se on auringolle kuoleman hetki. Tuonelan koivut laulavat henkien äänillä ja juhannuksena ne tanssivat kanssa Tuonelan verisen pojan. Se on kuulemma hauskaa, mutta minä olen liian nuori ja elävä tanssijaksi.

Me maahiset muotoudumme nimemme mukaisiksi, siksi nimen valinta on tärkeää meille.
Minun nimeni, Lilja, on kaunis kukka, sellainen jonka ihmiset laskevat haudalle.
Minä olenkin vaalea ja hento olento. On minulla sentään vihreät silmät, mutta niin kuin kaikki muukin minussa, myös ne näyttävät tuhkassa kieritetyltä.

Minulla ei ole ollenkaan sisaruksia, kellään maahisella ei ole verisukulaisia. Me olemme ihmisten luomuksia, mielikuvitusystäviä joihin turvautua. Jokaisella meillä on ihminen jonka kanssa kuljemme. He ovat yleensä lapsia, koska harvalla aikuisella on aikaa mielikuvitusleikkeihin.

Minun ihmiseni nimi on Halla. Hän on taiteilija ja osaa maalata tosi kauniita kuvia. Hänelläkin on vaaleat hiukset, mutta hän onkin värjännyt ne. Hallan kanssa me kerroimme toisillemme tarinoita. Niissä tarinoissa me olimme aina sankareita, joille sattui kaikenlaista kummaa ja hassua. Meitä nauratti aina jälkeenpäin, sillä joskus tarinat olivat niin eläviä, että tempauduimme mukaan. Me teimme myös tutkimusretkiä, sillä meistä molemmista oli hauska nähdä uusia asioita ja katsella erilaisia ihmisiä. Heitä Halla sitten yritti piirtää, mutta ihmiset kulkivat nopeasti ja se oli vaikeaa. Usein lopputulos olikin kaikkea muuta kuin onnistunut, mutta se sai meidät silti hyvälle tuulelle. Me molemmat rakastimme myös värejä ja leikimme omaa värileikkiämme.

Hallan oli vaikea saada ystäviä koulusta, mutta siksi hän olikin minut keksinyt. Silti minä näin, miten aina hänen vilkaistessaan muita tyttöjä, jotka nauroivat iloisesti yhdessä, häilähti hänen kasvoillaan varjo. Se suretti minua.
Minä olen kuitenkin vain maahinen ja mielikuvituksen olento, enkä koskaan korvaisi aitoa ihmisystävää.

Maahisystäviä minulla ei ole, vaikka tunnenkin useimmat täkäläiset nimeltä. Heitä on aika monta, mutta olen kuullut, että muualla tilanne ei ole aivan yhtä hyvä. Monet hiipuvat liian pian, vailla elämänsä kukkaa he poistuvat joukostamme. Sekin surettaa minua ja suututtaa myös. Tekisi mieleni ravistella aikuisia, käydä potkimassa peliyhtiöt rikki, verovirastot ja kristinusko.
Eivätkö ihmiset enää muista meitä, jotka autoimme heidät ahdingosta?
Näinkö he meitä kiittävät?

Salaa minä haaveilen päivästä, jolloin aurinko nostaa myös meidät maahiset esiin, pesee tuhkan yltämme ja pukee meidät väreihin jälleen. Osaisinpa edes laulaa!

Minun haaveeni ei kuitenkaan voi minulle koittaa, ei sellaista minulle suoda.
Halla on löytänyt itselleen poikaystävän, rakastunut raukkaparka.
Katselen heitä pää kallellaan ja mietin. Millaista on rakkaus?
Onko se lämmintä vai kylmää, maistuuko se suklaata makeammalta?
Mieleni tekisi kysyä, mutta sekään ei ole minulle enää sallittua.
Hallasta on tullut kuuro minulle, hän ei näe eikä muistakaan varmaan. Turhaan huudan ja mesoan, nyin hihasta ja kiskon helmasta. Ei kuule Halla, kun pyydän leikkiin tai tarinoita kerron. Hänellä on nyt joku muu ja onni myös, enkä sen tähden sure häntä enää. Hallallahan on nyt kaikki hyvin.

”Maahinen on kaipuusta tehty.” Sanoi kerran myllytorpan maahisukko, jonka puheita joskus kuuntelin kun Hallan oli nukuttava tai oltava koulussa. Olin silloin ymmärtämätön, mutta nyt olen samaa mieltä. On liian monta asiaa, jota tulen kaipaamaan.
Näen vihreät lehdet ja vihreän nurmikon, jolla monen väriset, kukat leikittelevät. Sinistä, punaista, keltaista ja valkoista. Multa on mustaa ja mehevää, vaaleanpunainen mato möyrii siitä esiin. Leppäpirkko kipittää ylös ruskeaa kaarnaa ja surahtaa sitten lentoon. Leppeä kesätuuli pyyhkii hiuksiani, koskettaa lempeästi kasvojani samalla tavalla kuin Sammalmuori ennen aikaansa.
Ehkä se olikin hän, ehkä me muutumme vain joksikin muuksi.
Katselen hiljaa, miten sininen alkaa punertua, auringon keltainen kehrä levittää pehmeää oranssia ja vaaleanpunaista. Taivas tummuu violetiksi ja sysimustaksi, enkä erota joutsenten paluuta.
Kirkkaat tähdet syttyvät taivaalle yksi toisensa jälkeen, mutta kuuta ne eivät ole mukaansa kutsuneet. En sure sitä, kuun minä voin nähdä vielä sittenkin.
Vain aurinkoa ja elämää minä ikävöin.

Ruoho tuntuu viileältä jalkojeni alla, kun kävelen joen rannassa.
Se virtaa hiljaa, eikä pulise iloisesti, mutta se onkin Tuonen joki. Kun kosketan vettä, sieltä nousee pintaan suuri hauki, mutta se ei tee minulle mitään.
Käännyn vielä katsomaan taakseni. Siellä on uinuva kaupunki, jonka pimeyttä ikkunoiden valot hälventävät. En muista enää, mikä niistä on Hallan, mutta sillä ei ole väliä.
”Hei hei Halla.” Minä kuiskaan, mutta kukaan ei hyvästele minua.
Sitten menen hauen selkään ja se vie minut tumman joen yli.
Siellä astun rannan sileille kiville ja niiden viileys nipistää varpaitani.
Kävelen lehväkaton alla, mutta yksikään lintu ei laula, eikä yksikään lapsi naura.
Tämä on Tuonen maa, hiljainen paikka ja vainajien koti. Tuonela ei ole missään, mutta on silti kaikkialla. Se on minun kotini nyt ja seuraavaksi on minun vuoroni tanssia koivupuvussa yhdessä veljieni ja sisarieni kanssa. Ehkä sinäkin voit nähdä meidät, jos uskallat yöttömänä yönä kurkistaa Tuonelaan katajikon katveesta.
Minä olen se, joka laulaa.
« Viimeksi muokattu: 10.05.2015 08:17:17 kirjoittanut Pyry »
" Weird is just a side effect of being awesome."