Kirjoittaja. Harhakuva
Ikäraja. K-11
Tyylilaji (genre). Seikkailu/Romance
Fandom. True Blood
Paritus/Hahmot. Sookie & Eric
Vastuuvapaus. - En omista tarinan hahmoja, tai mitään muutakan niihin liittyvää. Kaikki oikeus kuuluu Charlaine Harrikselle.
Varoitukset. - Mainintoja suutelusta, veren imemisestä, mutta mitään ei oikeasti tapahdu.
Tiivistelmä . Eric 'kidnappaa' Sookien joka kaipaa muuta mietittävää ihmissuhdesotkujensa keskellä. Ja Viikinkikuninkaasta paljastuu jopa aavistuksen pehmeämpikin puoli.
A/N. Itse olen siis Sookie/Eric parituksen suurifani, niin eräänä tylsänä iltana päätin kirjoittaa kannustuksen tuloksena tälläisen. :---D Itse olen ainakin suht'tyytyväinen, mutta toivon myös kommentteja! Tarina siis sijoittuu 3-kauden loppuun, kun Sookie sai tietää 'totuuden' Billistä.
Kuvitellusti Sookie meni siis seuraavana päivänä töihin jonka jälkeen kaikki tarinassa tapahtunut tapahtui, & tämän jälkeen S taas lähti keijuvaltakuntaan.
Sookie oli väsynyt työskenneltyään Merlottes ' issa ties kuinka monta tuntia; ja kaikki tämä vain sen takia että Sam oli liian... Sam, palkatakseen ketään uutta työtekijää. Sam oli pihkassa häneen, Sookie kyllä tiesi ja ymmärsi sen. Mutta myönnettäköön se fakta että Sookie tuppasi pitämään enemmän Vampyyreista kuin ihmisistä, mitä tuli ihmissuhdeasioihin. Ensin Bill, sitten jollakin oudolla tapaa myös Eric, joka oli juottanut naiselle vertaan. Ja sen jälkeen Sookie oli nähnyt kovin... yngh, epäilyttäviä unia. Ajatustenlukija asteli pirteänkeltaisen autonsa luokse ja painoi avaimista 'avaa' näppäintä. Auton sivupeilin valot vilkahtivat kuin kutsuakseen peremmälle. Sookie heitti laukunsa auton takapenkille ja käynnisti autonsa, joka hurahti uhmaavasti. Kyllä, uusi auto olisi pitänyt saada, millä rahalla? Auto lähti vähitellen liikkeelle asti, mutta
ennen kuin Sookie oli kerennyt hädintuskin 5 km päähän Merlottes ' ista, Eric seisoi hänen pysähtyneen autonsa edessä. Sookie painoi tööt - torvea, meinaten ohittaa Ericin, mikä sinällään olisi ollut täysin turhaa, Eric olisi Vampyyrina kuitenkin onnistunut saamaan hänet kiinni jollain oudolla tavalla. "Eric, olisitko niin ystävällinen että väistäisit - kiitos", Tarjoilitar sanahti autonsa ikkunasta töykeämmin kuin oli tarkoittanut kiitos huonostinukuttujen yöunien. Ennen kuin Sookie kerkesi edes räpäyttää silmiään, Viikinki seisoi hänen autonsa vierellä. "Sookie, et saisi liikkua yksin", Ties kuinka vanha Vampyyri totesi, avaten auton oven joka narahti epäilyttävästi. Tarjoilijatar kurtisti kulmiaan; Ja milloin Eric oli ymmärtänyt hänen parastaan? Ei sillä, oli selvinnyt ettei Bill oli juottanut tälle vertaan jotta nainen rakastuisi häneen. Eric oli siis näistä kahdesta vaihtoehdosta... no, se, jota Sookie kesti tällähetkellä paremmin. "Tarvitset muuta ajateltavaa", Viikinki jatkoi puhettaan, mutta Sookie kuuli vain 'muuta ajalteltavaa'-kohdan, koska oli niin kovin omissa maailmoissaan. Tämä ei kuitenkaan pannut hanttiin, koska halusipa hän sen myöntää tai ei, toinen oli oikeasssa. Hyvin oikeassa. Pian Eric oli jo auton ratissa, mutta taaskaan, nainen ei esittänyt vastaväitteitä: olihan hän jo väsynytkin. Seuraavan kerran, kun ajatustenlukija heräsi, olivat he jossain.... ties missä, eikä Viikinkikuningasta itse näkynyt mailla eikä halmeilla. Auto oli kuitenkin pysäköity keskelle katua. Miehet, heihin ei voinut luottaa, muttei pärjännyt ilmankaan. Sookie meinasi ruveta huutamaan miehen nimeä, mutta katsoi sen hyödyttömäksi. Eric olisi luultavasti vain jossain.. imemässä jotain viatonta naikkosta kuiviin. Eipä sekään mikään ihme kyllä olisi ollut. Nainen ei kieltämättä vieläkään ymmärtänyt, mikä hänessä oli, kun ei vain yksi; vaan kaksi, vampyyria tuntuivat rakastavan häntä omalla tavallaan. Tämä asia hämmensi häntä joka päivä. Mitä niin erikoista hänessä, Sookie Stackhousessa oli? No, kaikkien mielestä hänessä tuntui olevan jotain erillaista, erityislaatuista. Pian tämä kuitenkin säpsähti, Eric oli palannut.
"Missä olit, piinaamassa jotain viatonta ihmistä?" Nainen kysyi tahallisen ivallisesti, kohottaen odottavasti kulmiaan. Sen sijaan, että olisi menettänyt malttinsa, Vampyyri vain kohautti olkiaan naurahtaen. "Ehkä, ehkä en". Luoja, miten Sookie vihasikaan miehen tapaa vastata kysymyksiin ympäripyöreästi... se oli vain niiiiin ärsyttävää. Samassa Sookien mieleen palasi Pam, vampyyri, jonka Eric oli aikoinaan luonut (jos se edes oli oikea ilmaisu), ja joka nyt palveli Ericiä enemmän kuin ketään muuta. "Missä Pam muuten on, eikö hän yleensä seuraa suunnilleen minne menetkin", Tarjoilija totesi kääntäen katseensa nyt muualle suuntaan. Viikinki ei kuitenkaan vieläkään menettänyt malttiaan, mikä sai naisen epäilemään: oliko miehellä jotain taka-aikeita? Sehän ei todellakaan olisi ollut minkäänlainen yllätys. Sookie oli vannonut itselleen, ettei enään yllättyisi mistään mitä Eric teki, mutta aina Vampyyri teki tämän vannomuksen vääräksi. "Pamilla on muuta men-----". Sitten puhelin soi, vaikka oli tavallaan aika outoa että joku sellainen kun Eric edes omisti puhelinta. Eivätkö Vampyyrit olleetkin niin nopeita, että he voisivat periaatteessa lähteä vaikka minne asti edes ilmoittamatta, pääsemättä kuitenkin perille yhden päivän aikana. "Katsoppas, se on Bill. Jota muuten luulin yhdessä vaiheessa jopa Homoksi mutta.." Mies sanoi ilkikurisesti hymyillen, saaden Sookien siirtymään kauaemmas. Bill, mitähän asiaa hänelläkin oli? Ei ainakaan mitään niin tärkeää, että se olisi saanut tarjoilittaren puhumaan moisen kanssa. Ei aikaisemman jälkeen, ei enään koskaan. "Sookie ei halua puhua sinun kanssasi. Enkä liioimmin minäkään, ottaen huomioon faktan että yritit tappaa minut." Eric sanoi puhelimeen, jonka jälkeen oli pitkään hiljaista. Vaikkei Sookie sitä myöntänytkään, hän oli sisimmässään kiitollinen Viikingille. "Anna minun puhua hänen kanssaan", Bill sanoi puhelimen toisessa päässä, josta seurasi tuut tuut tuut - ääni; Vaaleatukkainen, ja muutenkin varsin komeahko Eric oli lyönyt Billille luurin korvaan.
"Eric, kidnappasitko sinä minut?" Sookie kysyi tajuten tilanteen vasta nyt. Eipä hän kyllä kieltämättä ollut ollut mitenkään vastahakoinen kidnapattu. Vampyyri ei kuitenkaan vastannut naisen kysymykseen mitään, kovensi vain auton vauhtia. Pian he saapuivat peilikirkkaalle lammelle, jonka luo mies jo käveli, ja lopulta istui. "Täällä on kaunista, eikö sinustakin?" Fangtasian omistaja kysyi niin inhimisillä äänensävyllä, että tarjoilijatar luuli näkevänsä unta. Sookie oli hetkenaikaa aivan hiljaa, keskittyi vain... täydelliseen hiljaisuuteen. Sitten nainen siirsi katseensa kohti Kalpeata Viikinkikuningasta, ja Eric vastasi katseeseen. Hetken aikaa tämä kerkesi pelätä että he suutelisivat, Eric purisi häntä tai jotain muuta yhtä sekopäistä. Mutta ei, se oli Eric joka käänsi katseensa ensimmäisenä pois. Jonka jälkeen Ajatustenlukija tajusi ettei ollut vastannut miehen kysymykseen. "Kyllä, täällä on kaunista.... Minä haluaisin kotiin nyt." Nainen sanoi haukotellen sanojensa perään. Ennen kuin tämä kuitenkaan huomasikaan, kantoi Vampyyri häntä jo Autolle, ja pian he kumpikin istuivat jo autonpenkillä. Matka kohti Bon Temps'iä taittui hiljaisuuden leijuessa uhkaavana kaksikon yllä. Sookie ei oikein tiennyt mitä hänen olisi kuulunut ajatella, mutta pian hänen silmiinsä osui jo mummonsa entinen talo, ja vaikka se ei missään parhaimmasa kunnossa ollutkan, Sookie rakasti sitä taloa. Kaikki ne muistot. Aina siitä lähtien kun he olivat Jasonin kanssa lapsena tapelleet olohuoneen sohvalla siihen asti kunnes Sookien Mummo oli kuollut. Sen jälkeenkin oli tapahtunut niin paljon kaikkea hullua, ettei nainen edes pystynyt muistamaan niitä kaikkia muistoja ja pelkoja. Eric avasi Tarjoilijattarelle auton oven, jääden seisomaan tätä vastapäätä, kun hän oli noussut. "Eric... Miksi sinä oikeasti käytit minua... missä lie", Tämä kysyi unenpöppöreisönä, tuntiessaan Viikingin nostavan hänen leukaansa kädellään ja katsovan häntä silmiin. "Koska välitän sinusta. Pärjäile, Sookie Stackhouse". Vampyyri sanoi kadoten miltei heti sanojensa jälkeen pimeään metsään. Vaikka Sookie ei sitä silloin tajunnutkaan, oli se nähnyt tänään Ericistä toisenlaisen puolen. Ja Eric taas tiesi, että muistaisi heidän matkansa aina. Sookie kuitenkin tiesi, minne hänen oli seuraavaksi mentävä, selvittämään ajatuksiaan. Ainoaan paikkaan, jonne hän oikeasti kuului.
