Title: Valitsin väärin
Kirjoittaja: Aino Salomaa (ei omista omaa tunnusta)
Ikäraja: S
Genre: AU, angst, drama, katumus, tulevaisuus
Disclaimer: En itse omista yhtään mitään, kaikki kuuluu ystävälleni Ainolle.
Yhteenveto:
Tämä maailma, jossa olen, on kuin taivas. Mutta vain niille, jotka elävät unelmaansa. Minun unelmani kuoli sinun mukanasi. A/N: Author on itse niin ujo, ettei uskalla sanoa mitään, mutta pyytää anteeksi betan olemattomuutta. Kaikki palaute on toivottua ja sallittua!
Varoitukset: Mainintaa tupakoinnista ja kuolemasta
Valitsin väärin
Kelaan pätkä pätkältä videoitamme läpi. Sinun ja minun. Yhteisiä, mutta kuitenkin erillisiä. Kaksi nappia painamalla eteeni pompannutta ruutua kelaavat hetkiä lähdöstäni aina viimeisimpään (kaksi viikkoa, kolme päivää, viisi tuntia, kymmenen minuuttia ja liian monta sekuntia sitten) asti.
Siellä, missä sinä olet -olit-, ei ole koettu tarpeelliseksi kehittää teknologiaa enää. Täällä, missä minä olen, sitä on kehitetty liikaakin. Sinä et kuullut, mitä sanon, siksi puhun videolla hitaasti, että saat luettua huuliltani. Kuulen silti kaiken, mitä sinä sanoit ja olen tyytyväinen siihen. Äänesi oli ainut asia, joka oli pysynyt, pieniä vivahdemuutoksia laskematta, samana kuin aiemmin.
Huokaisuni myötä ruudut samenevat, enkä näe sinua enää niin hyvin. Silti muistan miltä näytit, jokaisen vuoden jokaisena päivänä. En unohtaisi sinua, vaikka haluaisinkin. Ja haluaisin, vaikka se kuulostaakin julmalta. Pyyhkäisen kevyellä kädenliikkeellä ruudun puhtaaksi, nähdäkseni jälleen kunnolla.
Toisessa ruudussa olet sinä, vanha ja ryppyinen; toisessa minä, nuori ja ikuinen.
Niin, sinä, villi ja vapaa kuolevainen Maan kamaralla, minä, koneelliseen kehooni kahlittu kuolematon tuntemattomassa avaruudessa.
Ajatukseni keskeytyvät kuullessani puhettasi videolta.
Sinun äänesi on ainaisen tupakoinnin myötä matala ja karhea, tuttu ja turvallinen, vaikka vuosien vanhentama. Katkera hymy nousee huulilleni, kun kerrot videolla halustasi kuulla ääneni jälleen. Kuulla, kuinka lauloin sinulle ennen, kun pidit päätä sylissäni ja silitin hiuksiasi. Kuinka kerroin sinun olevan tärkein asia elämässäni, kuinka lausuin ne maailmankaikkeuden kliseisimmät sanat, jotka pitivät kuitenkin niin paljon paikkaansa.
Seuraavaksi minä puhun, hitaasti ja vahvasti artikuloiden, että saisit luettua sanat huuliltani. Kerron, kuinka toivoin toiveesi toteutuvan (ei toteutunut), ja jatkan puhumista. Kerron päivän tapahtumista, joudun toistamaan niitä muutamaan kertaan, sillä sinä et vanhojen, väsyneiden solujesi takia muista heti kaikkea, mitä sanon, et varsinkaan ensimmäisillä kerroilla. Silti muistit kaiken. Videoita katsoessani toivon, etten olisi täällä. Että olisin ikääntynyt ja vaivainen, kuten sinäkin, yhdessä kanssasi. Ehkä jopa jo kuollut. Aivan kuten sinäkin.
Sen sijaan olen täällä, kaukana valovuosien päässä, uutta mahdollisuutta kuvaavassa kuplassa, jonka rakensimme ”tulevaisuuden kansoja varten”. Silti tänne pääsivät vain harvat ja valitut, rikkaat ja arvostetut. Kulttuurit sotkettiin yhteen, osa jätettiin julmasti pois. Uskontojen harjoittamista pidetään outona. Tämän päivän jumala on homo sapiens sapiens (joidenkin mukaan homo sapiens superior), mistään ei ole sille vastusta. Meillä on aseet kaikkeen, voimme tuhota eteemme avaruudessa lipuvan asteroidin painamalla nappia, voisimme jopa tuhota vanhan kotimme tuosta vain. Se ei onneksi ole vielä käynyt kenelläkään mielessä.
Silti, että ainutlaatuisesta mahdollisuudesta kieltäytymistä katsottiin pahalla, et halunnut jättää kotiasi - kotiamme, jossa luonto on voimista mahtavin, niin kuin kuuluukin.
Koti... Tämä ei ole kotini. Jätin kotini taakseni, kun lähdin tänne. Jätin sinut sinne. Vaikken kuitenkaan jättänyt. Muistan, kuinka sanoit, ettet antaisi itsesi olla syy minun jäämiselleni, jos lähteä halusin. Ja halusinkin.
Toivon vain, että olisit kieltänyt minua. Olisit pyytänyt minua jäämään. Ja vaikken olisikaan jäänyt, olisimme eronneet kunnolla. Olisin voinut unohtaa sinut, sinä minut. Nyt, vuosien jälkeen minä kulutan töiltäni yli jäävän ajan videoiden katsomiseen uudelleen ja uudelleen. Joka päivä sen jälkeen, kun sinä jatkoit matkaasi uusille maille, jumaliesi luokse.
Täällä, missä kaikki on ikuista, ei ole kuolemaa. Rikollisuutta ei ole, kaikki on aivan kuin saduista.
Muttei kuitenkaan.
Elämä täällä on kamalaa. Mikään ei ole kuin ennen, vuodenaikoja ei ole, on vain kesä, kuin eläisi elokuun uudelleen, uudelleen, uudelleen... Toki talvilajeja, kuten hiihtoa, voi harrastaa, mutta lumi on kemiallisesti tehtyä, helteessä sulamatonta. Kaatuessasi hankeen, lumi ei jätä poskille punaisia jälkiä sulaessaan, eikä palella niskassa. Se ei tunnu miltään muulta, kuin sannalta. Valkoista santaa.
Kukaan ei valita, sillä miksi kukaan mitään talvea, tai suinkaan kuraisia kevättä ja syksyä, haluaisi.
Paitsi minä. Minä, joka kaipasin takaisin aitoon, oikeaan maailmaan, pois tästä keinotekoisesta, koneellisesta kuplasta. Kotiini, jossa saatoin nähdä lasten hyppivän kuralätäköissä, joihin maa peittyi lumen sulaessa helmi-maaliskuun vaihteessa. Sinne, missä talvi viiltää kylmyydellään ytimiin saakka, missä keväällä kukkivat kirsikankukat, missä syksyllä on kaunis ruska.
Takaisin oikeaan kotiini, Maahan, jonne pääsy minulta oli evätty.
Video näyttää viimeisiä maanpäällisiä päiviäsi, minun loppuelämäni ensimmäisiä.
- - -
Sinä puhut videolle, kuin olisin oikeasti siellä. Kuin seisoisin kasvojesi edessä, aivan kuten ennenkin. Sinun kasvoillasi leikkivä hymy saa samantapaisen, vain asteen tai pari surumielisemmän kohoamaan huulilleni. En ymmärrä, miten sinä loistat päivästä toiseen, vaikka kerrotkin aina ikävöiväsi yhä minua. Ja minä ikävöin sinua. Vanhenneenakin sinun silmiesi kiilto saa sydämeni pumppaamaan ahkerammin, kuin silloin nuorena. Tai, nuori minä olen edelleen. Koskaan en vanhene sinun tavoin, kolmikymppisen koneelliseen kehooni jumittuneena jään tänne tallomaan samoja katuja päivästä päivään.
Sinä nouset vaikeasti tuoliltasi, yhdeksänkymmenenkolmen vuoden ikä on kunnioitettava (etenkin kaltaisellesi ketjupolttajalle), ja olet yhä suhteellisen hyvässä kunnossa. Olet yksin kotona, sinulla ei ole vaimoa, ei lapsia, ei lastenlapsia. Sanoit silloin joskus, ettet sellaisia kaivannut. Kaipaat minua. Ja minä sinua. Yhä edelleen, vuosien kuluttua.
Yskit hetken ja toisen, minä katson ruudun takaa silmät niin auki, kuin ne saan, pelästyneenä. Saat kuitenkin hengityksestä taas kiinni ja lopetat köhimisen. Huokaisen helpotuksesta ja kurtistan aavistuksen kulmiani. Sanot, ettei minun pitäisi koko ajan huolehtia. Olin valintani tehnyt, sinä omasi, kuolemattoman ja kuolevaisen elämän väliltä (valitsin väärin).
Olet aina ollut kovatahtoinen, joskus jopa itsepäinen, pidit aina mielipiteistäsi kiinni. Minä taas... Olin kaikkea mahdollista samaan aikaan. Joistain asioista en päästänyt millään, toisten kanssa saatoin tehdä kompromisseja ties kuinka helposti.
En silti voi olla huolehtimatta sinusta. Olen kuin se vaimo, jota sinulla ei koskaan ollut, vaikka mies olenkin. Seuraan haukankatseellani elämäsi jokaista hetkeä aina siihen pisteeseen, jossa et ole enää. - - -
Tämä maailma, jossa olen, on kuin taivas. Mutta vain niille, jotka elävät unelmaansa.
Minun unelmani kuoli sinun mukanasi.
