Ficin nimi: Tuomio, pako ja tapaaminen
Kirjoittaja: Nukkemestari
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: Draama, hömelöinti, ficlet-sarja
Ikäraja: S
Paritus: Theta Sigma/Koschei (Tohtori/Mestari)
A/N: Pahoittelen classic!whon ja kaikkien audiokirjojen/kirjojen/muiden oheistuotteiden tietämyksen vähäisyyttä, joten perustan tämän lähinnä New!Wholle ja TARDIS wikin tiedoille. Ja kaiken lisäksi vielä muuntelen niitä omaan käyttööni, ehehehe... Osallistuu Tehdään se kerrankin kunnolla!-haasteeseen eli kliseehaasteeseen. Tämä on hiukan hölmö fic, mutta ajatus kiehtoi niin, että oli pakko kirjoittaa. Tätä ois voinut kirjottaa yksityiskohtaisemminkin, mut ehkä sit kun oon kattonut vanhat jaksot... johon voi mennä tovi. Jeremylle, kun se kannusti mua kirjoittamaan hömelöstä ideasta.
Tuomio
Siinä he seisoivat, rinta rinnan, kuten aina tai ainakin melkein. Thetakaan kun ei aina pysynyt pitämään Koscheita kurissa ja luonaan. Ei ainakaan päivisin… ja no, ei aina öisinkään.
Lievä puna nousi Thetan kasvoille niin muistoista kuin mielikuvista siitä mitä Koschei juttujensa mukaan öisin puuhaili. Silloin kun ei ollut Thetan. Koschei näytti huomaavan hänen punastuksensa, sillä tämä virnisti.
Theta pakotti punastuksensa laskemaan ja nosti katseensa. Heidän edessään seisoi Gallifreyn kävelevä legenda, Rassilon, joka oli juuri päässyt puheessaan sellaiseen kohtaan, jota Theta vaivautui kuuntelemaan. Koschein tuomion. Muun saarnan hän oli kuullut jo miljoona kertaa aiemmin jokaisen Koschein tempauksen jälkeen.
”Olemme päättäneet, että paras tapa Koschein rauhoittamiseksi on sitoa hänet sinuun, Theta Sigma. Tämä ei tarkoita että luottaisimme täysin sinuunkaan, mutta olet selvästi rauhoittunut. Ja tietojemme mukaan usein korjannut tai ehkäissyt Koschein aiheuttamia vahinkoja.”
”Mitä haluatte minun tekevän?”
”Me emme pyydä. Me vaadimme, että menet naimisiin Koschein kanssa.”
Hämmennyksen aalto kävi läpi Thetan. Hän tunsi niin voimakasta kapinallista vastustusta kuin iloa asiasta.
”Ei, ette te voi vain päättää tuollaista”, Koschei huudahti. ”En minä halua naimisin tuon kanssa!”
Jostain kumman syystä se sattui Thetan enemmän kuin ajatus pakkonaitosta. Theta vilkaisi Koscheita.
”Mitä? Luulitko että menisin naimisiin kanssasi tuosta vain?” Koschei kysyi.
”Mutta kun minä… ei. En ajatellut niin, Koschei.”
”Hyvä. Ja nyt minä häivyn, en jaksa kuunnella teidän naurettavaa ideaanne, kuinka ihmeessä tuo muka auttaisi mihink…”
Ennen kun Koschei ehti edes päättää lausettaan loppuun, oli kookas ajan herra tarttunut kiinni tähän ja piti tätä teräksisellä voimalla kiinni.
”Theta Sigma”, Rassilon sanoi. ”Ota tämä ja liitä kätenne .”
Theta otti ojennetun punaisen nauhan ja katsoi Koschein nauhaakin punaisempia kasvoja. Tämä oli lopettanut pakoyrityksen huomatessaan gorillamaisen gallifreyalaisen otteen olevan itkevän enkelin syleilyä kovempi.
”Tämä ei ole oikein… hän ei halua sitä.”
”Mikä rangaistus se sitten olisi?”
”Mutta… en minä halua sitä jos hän ei halua.”
”Oh Theta. Aina niin muita miettivä. Haluat kuitenkin sitä itse. Tule jo, niin päästään näkemään. Tämä ei kuitenkaan muuta asiaa!” Koschei huudahti.
Rassilon hymyili kuin tietäen jotain mitä he eivät tienneet.
Theta huokaisi ja sitoi punaisen nauhan Koschein käteen. Hän vilkaisi epävarmasti häneen ja sitoi nauhan toisen pään omaansa. Sitten hän nyökkäsi Rassilonille, joka heilautti kättään heidän yhteenliitettyjen käsiensä yllä.
”Voit suudella morsianta”, Rassilon sanoi Thetalle.
”Minä en ole morsian!” Koschei huudahti.
”Minä voin olla”, Theta sanoi ja veti Koschein suudelmaan.
***
Pako
Theta tunsi olonsa niin vanhaksi, niin eri henkilöksi kuin ollessaan nuori, ollessaan oikea Theta. Mikä hänestä oli tullut? Vanha mies, jolla oli lapsi ja lapsen lapsi nuoruuden ensirakkauden kanssa. Mutta hän ei enää tiennyt rakastiko hän miestä, joka Koscheista oli tullut. Mestari.
Hän halusi paeta pois. Olla taas Theta, hivenen kapinallinen ja vapaa. Vailla näitä pohdintoja. Hän halusi juosta.
Ja sitten hän näki sen. Sinisen laatikon. Hän kurotti kätensä hyväilemään sen seinää ja toivoi omistavansa yhden. Eikä mitä tahansa yhtä, juuri tämän. Se kutsui häntä. Tyypin 40 TARDIS, ja ilmeisesti hiukan rikkinäinenkin, sillä se nökötti maan -60-luvun näköisenä poliisikoppina. Huomaisiko kukaan jos hän lainaisi sitä?
Mutta eihän TARDISta noin vain varasteta kuin jotain autoa, avaruusalusta tai meteoriittia. Sen pitäisi päästää itse hänet sisäänsä. Theta huokaisi, mutta TARDIS huokaisi myös. Se päästi köhäisevän äänen, ja Tohtori kuuli kevyen naksahduksen. Oven lukko oli avautunut. Tohtori painoi ovea joka narahti lempeästi. Sisältä TARDIS oli helmiäisen vaalea.
”Olet kaunein asia, minkä minä olen kuunaan nähnyt”, Theta hymyili ja silitti TARDISin konsolia. ”Voisimme lähteä, katsomaa tähtiä ja kaikkea sitä kauneutta mitä universumissa on. Vain sinä ja minä, eikö?”
”ISOISÄ!”
Theta huokaisi. Se oli hänen lapsenlapsensa Susan. Niin viaton, niin nuori, niin innokas.
”Anteeksi, vain sinä, minä… ja hän.”
***
Tapaaminen
”Mestari.”
”Tohtori.”
”Siitä on niin kauan.”
”Niin.”
He katsoivat toisiinsa.
”Koschei…”
”Älä kutsu minua sillä nimellä. Ne ajat ovat menneitä. Sinä tiedät sen. Sinähän se myös juoksit pois.”
”Sitä ennen sinä olit luisunut jo pois luoltani. Silloin kuin vaihdoit nimeä…”
”Ja sinä seurasit jälkiäni. Et ole koskaan ollut erityisen originaali, vaimoke.”
”Ja kuinka monta universumin valloitusta yrittävää kutsutaan Mestariksi?”
”He kaikki tulivat minun jälkeeni!”
Mestari loi voitonriemuisen katseen Tohtoriin. Sanailun jälkeinen kipinä leijui hiljaisessa ilmassa, kunnes Mestari vetäisi Tohtorin lähelleen. Hän näykkäsi tämän huulta kevyesti ja naurahti.
”Sinä tulet aina olemaan vaimoni. Kunnes kuolema meidät erottaa.”
