Kirjoittaja: toivelipas
Ikäraja: S
Beta: Ei ole.
Päähenkilö: Saara
Genre: drama, songfic & darkfic(?)
Yhteenveto: Saara kertoo ystävyyssuhteestaan Tuijaan.
Varoitus! Hieman sekava hahmo.
A/N: Kuulin tämän laulun sattumalta ja vasta silloin tajusin yhden säkeistön sanat kunnolla. Tässä esitin Tuijan hahmon alkuperäistä synkempänä, tosin sekin on tulkinnanvaraista. Olettaen, että Tuijan hahmo oli vain yksinäinen. Itse annoin tässä hänestä hieman sekavamman vaikutelman. Kunnia laulusta Maija Vilkkumaalle!
Kun Saara täytti kahdeksan
silloin kävi niin
että juhliin tuli vain yksi
vaikka kaksikymmentäviisi kutsuttiin
oi se sattui sydämeen
ei mitä mä teen
oi se sattui sydämeen
ei mitä mä teen
Sen päivän piti olla yksi onnellisimmista elämässäni. Minulla oli hienot prinsessa kiharat ja uusi mekko, sekä punaiset juhlakengät. Muistan, että kotimme oli koristeltu vaaleanpunaisilla ilmapalloilla ja äiti oli leiponut kakkua tuntikausia. Isoveli oli polkenut naapurikylän kauppaan asti ostamaan glitterillä koristeltua kynttilöitä kakkuuni. Olin jakanut kutsut ajoissa luokkani tytöille ja haaveillut välitunneilla lahjoista. Tytöt hyppivät kanssani hyppynarulla ja rallattelivat Saaran syntymäpäivistä. Vain yksi oli syrjässä. Se oli Tuija. Nauroin sotkeutuessani hyppynaruun, mutta juhlapäivänä ei naurattanut. Istuin yksin portailla kyynelten poltellessa silmäkulmissa.
Ja se ainoa vieras oli naapurin Tuija
josta sanottiin et se kaikkia huijaa
siinä se seisoi lähtis jo tuo
mutta se tulikin luo ja sanoi
Istuessani portailla pää painuksissa näin kahden ohuen jalan ilmestyvän eteeni. Ne jalat olivat kalpeat ja mustelmaiset. Tuija se oli. Eikä Tuijaa oltu edes kutsuttu. Tuija valehteli aina kaikille eikä palauttanut lainattuja tavaroita. Tuijan hiukset olivat sekaisin ja toivoin, että hän lähtisi. Hänen hymynsä pelotti ja jo valmiiksi suretti. Eikä Tuijalla ollut edes lahjaa mukana.
Ei saa surettaa
leikittäiskö prinsessaa
ja ikuisiksi ystäviksi tultais
niin kuin Anna ja Diana
ei saa surettaa
mennään puistoon keinumaan
maailma muuttuu kauniimmaksi niin
kun se on meidän
Tuijalla oli kolkko ääni, mutta silloin hätäisen kahdeksanvuotiaan korvissa se kuulosti hyvältä tarjoukselta. Ehkä vain yhtenä iltana, ehkä vain silloin voisin leikkiä Tuijan kanssa. Olihan minulla vanhemmilta saatu uusi tiara. Eivät Anna, Diana ja muut saisi koskaan tietää, että olisin leikkinyt Tuijan kanssa. Niinpä juoksin prinsessamekon helmat hulmuten puistoon Tuija perässäni. En voinut tietää, että seuraavana aamuna hän ripustautuisi minuun ja muut alkaisivat kiertää kaukaa. "Saarasta on tullu ihan outo. Se on vaan ällö-Tuijan kaa." Pian en muuta kuullutkaan. Kukaan ei tullut koulun jälkeen leikkimään ja kukaan ei enää halunnut kirjoittaa uuteen ystäväkirjaani.
Tuija oli vain seitsemän
mut tiesi jo sen
että vaivaa täytyy nähdä
jos tahtoo olla onnellinen
jos itse ei hanki itselleen ystävää
sitä yksin jää
jos itse ei hanki itselleen ystävää
sitä yksin jää
Pian minustakin tuli mitätön, kuten Tuijasta. Vuotta nuoremmasta Tuijasta, joka oli ennen katsonut silmät kiiluen outo virne kasvoillaan leikkejäni muiden kanssa. Opettajat olivat aina sanoneet, että Tuija oli erikoislaatuinen lapsi ja älykäs, joten siksi erilainen. Vuodet kuluivat eikä Tuija antanut minulle tilaa. Jouduin lopettamaan harrastukseni hänen pakottaessaan minut pyytämään sitä vanhemmiltani.
Siksi hän Saaran vieraille soitti
sanoi: voi kurjana päivä tää koitti
Saara on sairas ja juu se on tarttuvaa
älkää tulkokaan
Tuija tosiaan huijasi kaikkia, mutta jossain määrin häntä toteltiin. Epäluuloiset näkivät parhaaksi tehdä, kuten Tuija tahtoi. Vuosia myöhemmin kuulin mistä kahdeksanvuotis juhlieni vieraskato johtui. Tuija kertoi sen juhannusyönä laiturilla istuessamme. Hän nauroi juttunsa päälle ja lähellä roihuava kokko valaisi Tuijan kasvot pelottavasti. Nousin lähteäkseni, mutta Tuija otti ranteistani kiinni ja puristi. Koko muu luokka juhli, mutta minä itkin hänen hymyillessään edessäni. Silloin Tuija lausui tutut sanat:
Ei saa surettaa
leikittäiskö prinsessaa
ja ikuisiksi ystäviksi tultais
niin kuin Anna ja Diana
ei saa surettaa
mennään puistoon keinumaan
maailma muuttuu kauniimmaksi niin
kun se on meidän
Aina hän vakuutti maailman olevan meidän. Juhannusyönä havahduin laiturilla tajuamaan, että elin harhaluulossa. Etsin katseellani Annan ja Dianan. He eivät olleet jutelleet toisilleen aikoihin. Eivät he olleet enää ikuisia ystäviä. Anna oli päässyt Kallioon ilmaisutaidon lukioon ja hänellä oli tyttöystävä. Diana oli jäänyt ilman jatkopaikkaa ja hän kulutti aikansa juhlimiseen. Sinä yönä en halunnut leikkiä prinsessaa. Nousin ylös Tuijan hellitettyä otettaan ja kävelin tyynesti pois. Väkisinkin suretti. Säälin Tuijaa. Olin minä oikeasti tykännyt hänestä. Hetken kahdeksanvuotis juhlissani ja vuosia sen jälkeenkin. Joskus vain oli aika repäistä kahleet irti. Hän hiippaili Dianan luo. Ehkä Diana oli jo kyllin kypsä uskomaan, ettei Tuija ollutkaan niin outo. Niin minä olin uskonut.
