Otsikko: Tulella valettu vesilinna
Paritus: Poseidon/Haades
Fandom: Percy Jackson -jjb siirsi fandomin otsikossa
Genre: slash, incest, PWP
Ikäraja: S
Varoitukset: Slashia ja veljesrakkautta. Ei heikkopäisille/insestiä karttaville
Vastuuvapaus: Aavistuksen hukassa. Sarja kuuluu Riordanille, mutta... riippuu ihan siitä mihin itse uskoo.
Summary: Eletään montaa vuotta Percyn kommellusten jälkeen, ja Poseidon on päätynyt viettämään iltaa rakkaan veljensä asuinsijoille. Mutta Haadeksella ei ole ihan kaikki kunnossa...
A/N: Muistin, että olen postannut tämän tänne jo aikaa sitten, mutta jälleen kerran muistini teki oharit. Miun oli pakko vähän muutella näiden kahden hiuksia, koska aina Poseidonista puhuttaessa mieleeni nousee kaksiväriset hiukset.
[~~¤~~]
“Pooooooseiiidon!”
Korvia vihlova karjunta täytti koko Manalan, ulottuen aina Elysionin kentän kautta pääportille. Tartaroksessa Kronos käytti viimeiset voimansa pieneen, mieltäosoittavaan tuhahdukseen ja katosi poksahduksen turvin pois iättömään tyhjyyteen samalla, kun kaikki kuolleet suuntasivat katseensa hetkeksi huudon lähtökohtaan, kuolemanjumala Haadeksen linnaan. Kerberos liikahti pienoisesti ja kohotti sekin päätänsä – keskimmäisen tällä erää – isäntänsä ääntä kohden.
Pienen hetken koko Manala oli hiljaa, mutta jatkoi toimintaansa miltei heti, aivan kuin minkäänlaista keskeytystä olisi koskaan ollutkaan. Eihän sitä saanut tuhlata kallista aikaa moisiin turhakkeisiin kuin veitsellä leikattava hiljaisuus, vaikka kuoleman valtakunnassa oltiinkin.
Sisällä linnakkeessa taasen tapahtui sellaisia asioita, joita yksikään kuollut tai elävä kuolevainen olisi koskaan voinut kuvitella typerimmissään mielenliikkeissään: merenjumala Poseidon oli saanut veljensä anelemaan. Eikä nyt puhuta mistään pienestä, lapsenomaisesta kinuamisesta, vaan oikein kunnon anelemisesta polvillaan.
”Kilttikilttikiltti, anna se nyt tänne”, Haades rukoili kivilattialta käsin yrittäen sovittaa kasvoilleen parhainta koiranpentuilmettään. Muuten niin kapeat, viirumaiset silmät olivat nyt suuret kuin kiekot. Kalpeita kasvoja koristivat kiharat, noin selän puoleen väliin yltävät mustat hiukset.
Poseidon virnisti omahyväisesti ja nosti vasenta kättään korkeammalle, kauemmas veljensä kasvoista. Vaistomaisesti tummatukkainen kohotti katsettaan entistä ylemmäs, ohittaen veljensä sini-valkoiset hiukset. Kohde, johon katse lukkiutui, oli pronssinen sotakypärä. Juuri se sama kypärä, jonka sodanjumala Ares oli aikoinaan varastanut. Usean mutkan jälkeen oli puolijumala Percy Jackson sen lopulta tuonut kotiin, takaisin omistajalleen. Huvittavinta tilanteessa oli se, että kyseinen puolijumala nyt vain sattui olemaan merenjumalan poika, hänen veljenpoikansa.
Pienen hetken vielä veljensä kiusaamisen kohteena olemisen jälkeen kuolemanjumala kyllästyi tilanteeseen, nousi seisaalleen ja pyyhki enimmät liat pitkästä armeijatakistaan. Mitään sanomatta hän käveli pikkuveljensä tykö, nappasi kypäränsä tämän kädestä ja kääntyi kannoillaan. Vakain askelin hän harppoi puiselle kirjoituspöydälle ja asetteli kypäränsä varovaisesti takaisin sille varatulle pidikkeelle. Hetken mielijohteesta Haades otti kypärän vierestä pienen kuvan, jossa neljä miespuolista henkilöä virnisti rivissä.
Haades oli juuri kääntymässä veljensä puoleen, kun tunsi toisen lämpimän kehon painautuvan selkäänsä vasten. Poseidon kiersi kätensä toisen vatsan ympäri ja laski leukansa hänen olkapäälleen. Onnellinen hymy kohosi kummankin kasvoille.
Pienen hetken kaksikko vain seisoi paikoillaan. Molemmat tunsivat onnellisuudesta kielivän tunteen heräilevän sisällään, kun sai vain olla siinä ja pitää toista lähellä, ihan hiljaa, sanatta. Ei niitä tarvittu, ajatukset välittyivät toiselle ihan hyvin puhumattakin. Vaikka jumalat pystyivät muutenkin kertomaan asioita toisilleen ajatuksen välityksellä, oli side näiden kahden välillä paljon syvempi. Ei pelkästään veljeyden takia, sillä he tiesivät omaavansa jotain sellaista, mistä muilla jumalilla ei ollut aavistustakaan. Pelkkä hetken kestävä katse kieli kaikki tunteet sekä pieni kädenliike mielentilan ja ajatukset.
Yksinkertainen, ehdoton rakkaus toista kohtaan oli heidän suurin aseensa pelkoa ja vihaa vastaan. Oli lohduttavaa tietää voivansa kertoa toiselle kaikki asiat ja tietää, ettei toinen pilkannut tai alkanut inttämään.
”Säästit tuon sittenkin”, merenjumala hymähti tarkoittaen kuvaa veljensä kädessä. Levollinen hiljaisuus oli kohdannut päätöksensä.
”Totta kai säästin. Saatan näyttää hullulta nerolta, mikä kyllä olenkin, mutta älähän toki idioottina pidä, Kaislapää-rakas.” Haades virnisti. Lempinimi toi paljon vanhoja muistoja mieleen. Lapsena he olivat Zeuksen kanssa nimitelleet veljeään Kaislapääksi, ja jotenkin nimi oli jäänyt elämään vuosituhansiksi. Eikä sitä oltu unohdettu, vaikkei nimeä käytettykään enää niin paljon kuin joskus kauan, kauan sitten.
”Äh sinun kanssasi taas. Mistä tuokin nyt sitten tuli mieleesi? Siitähän on jo ikuisuus”, Poseidon huokaisi teatraalisesti. Historia todellakin toisti itseään. Näin oli ainakin hänen veljensä kohdalla, tämä kun sai aina parinsadan vuoden takaisia päähänpistoja silloin tällöin. Tämä taisi olla juuri sellainen päivä.
Pieneksi hetkeksi hiljaisuus peitti jumalkaksikon, kunnes Haades hymähti surullisesti jäätyään tuijottamaan kädessään olevaa valokuvaa. Poseidon vilkaisi nopeasti taakseen, huomasi nahkasohvan takanaan. Mitään sanomatta hän alkoi laahustamaan huonekalua kohti vetäen Haadesta mukanaan. Päästyään päämääräänsä Poseidon istahti ja istutti tummatukkaisen viereensä. Heti, kun Manalan valtias sai itsensä alas kietoi merenjumala kätensä tämän ympärille, painoi varovaisesti veljensä pään syliinsä ja alkoi silittää rauhoittelevasti toisen tummia kutreja.
”Tuota... Oletko koskaan miettinyt millaista olisi elää kuten kuolevainen? Vain yksi elämä elettävänä, oman mielensä mukaan. Ja kun kaikki on ohi niin kuolo korjaa eikä tarvitse murehtia enää mitään.” Haades huokaisi raskaasti. Tähänkö oltiin viimein tultu?
”Jos totta puhutaan, niin olen kyllä miettinyt.” Haadeksen surumielinen katse porautui nuorempansa sinisiin silmiin.
”Mutta usko velirakas minua, kun sanon tämän: kaikella on tarkoituksensa. Jopa meille kuolemattomille taukeille on määrätty oma kohtalomme, joka ei ole meidän päätettävissä”, Poseidon yritti kohentaa toisen oloa edes hiukkasen verran. Toinen ei saanut menettää toivoaan, ei edes silloin, kun väsymys potki päähän kehoa vallaten ja pimeys yritti kutoa verkkojaan ylle.
Tummatukkainen huokaisi raskaasti ja nosti oikean kätensä veljensä erikoisen värisiin hiuksiin. Surumielisyys loisti hänen silmistään, ja toinen oli onneksi huomannut sen.
”Ääh, piristyhän nyt jo!” merenjumala kehotti ja nousi seisomaan. Arvaamattoman liikkeen johdosta Haades tipahti kivilattialle kovan sadattelun lomassa. Toinen ei todellakaan ole vieläkään oppinut varoittamaan häntä mitenkään mahdollisista haavereista. Toisaalta, vastaavanlaiset tilanteet toivat omat vivahteensa yleensä niin harmaaseen elämään.
Manalan herra hymähti pienesti ja kampesi itsensä ylös. Valitettavasti heti pystyyn päästyään hänet kaadettiin takaisin lattiatasolle. Pieni hymy kohosi tummatukkaisen kasvoille. ”Tiedätkö kulta mitä?” tämä hymyili leveästi ja onnellisesti. Äskeinen alakuloisuus oli Haadeksen kasvoilta kaikonnut yhtä nopeasti kuin se sinne eksyikin. Kirkkaat silmät loistaen puhuteltu naurahti: ”Kerrohan toki, kultapieni. Enhän minäkään nyt kaikkea voi tietää, vaikka kävelevä tietopankki olenkin.”
Manalan valtias naurahti veljensä kommentille, tällä kun oli usein tapana muotoilla lauseensa varsin huvittaviin muotoihin. Liiallinen meriveden kulutus oli varmaankin hidastanut Poseidonin järjenjuoksua muutamalla vuosisadalla.
”Olen sinulle suuren palveluksen velka tästä kaikesta. Kiitos.”
Jumalan katse oli muuttunut jälleen astetta surullisemmaksi, mutta tällä kertaa katse kieli onnellisesta surusta. Merenjumala nosti veljensä pään rintakehäänsä vasten, onnellinen huokaus karkasi ilmoille. Heillä oli kaikki mitä mieli kuvitella saattoi. Syvääkin syvempi tunneside yhdisti jumalkaksikkoa, ja se riitti tuomaan onnen rakkauden värittämään kuolemattomuuteen.
