Kirjoittaja Aihe: Unipuun oksat / S, Dystopia, osa 7/?  (Luettu 2207 kertaa)

hedge14

  • Tähtikavaltaja
  • ***
  • Viestejä: 386
Unipuun oksat / S, Dystopia, osa 7/?
« : 09.03.2012 23:35:44 »
Nimi: Unipuun oksat
Ikäraja: S
Kirjoittaja: hedge14
Genre: Dystopia
Summary: Nykyään unet ja kirjat ovat kiellettyjä.
A/N Lyhyt dystopinen teksti, jota saatan ehkä jatkaakin...

Unimaan portit

Näin ensimmäisen uneni tänään. Olin kuullut niistä, mutta en olisi silti uskonut kuinka kauniita ja haavoittuvia ne voivat olla. Oma uneni katkesi oksan koputukseen ikkunaa vasten. Kirosin hiljaa mielessäni ja olisin melkein tahtonut sahata ne oksat pois häiritsemästä. Ihka oikea uni! Se katosi ulottuvailtani aivan liian nopeasti, enkä edes enää muista sitä kunnolla. Luulen, että se kertoi aavikosta. En ole koskaan nähnyt aavikkoa. En edes kirjoissa.

Nykyään unet ja kirjat ovat kiellettyjä.

Raziel opetti minua. Hän kertoi kuinka unelmoidaan ja uneksitaan. Hän kantoi minulle läjäpäin kirjoja ja auttoi piilottamaan ne niin, ettei Komissio löytäisi niitä. Yksikään kirjoista ei kertonut aavikoista. Äitini oli se, joka kertoi niistä. Ne ovat kuivia ja täynnä hiekkaa. Dyynejä, äitini sanoi. Ne kuulemma ovat tuulen hiekasta muovaamia aaltoja.

Unelmoin niistä joskus kun olin pienempi.

Komissio katsoo lasten rikkeitä läpi sormien. Tai ainakaan seuraamukset eivät ole niin vakavat kuin oikeilla Uneksijoilla. Komission vahdit katsoivat ja seurasivat minua, merkitsivät kaiken vähääkään epäilyttävän faktan minusta. He pelkäsivät, että minulla on taipumusta rikkeeseen numero yksi, Laiton Unen Näkeminen. LUN:iksi sitä usein kutsutaan ja se on Komission silmissä kaikista rumin rikos.

Raziel on eri mieltä. Raziel sanoo, että unelmat ja unet ovat tärkeimpiä asioita ihmiselossa. Ilman niitä et ole ihminen. Minusta hänen näkemyksensä on liian radikaali. Enkö minä ole ihminen, kun en näe unia? Kysyn sitä häneltä usein, aina silloin kun hän alkaa paatuneena saarnaamaan lammaslauman tyhmyydestä. Siksi hän kutsuu kunnon kansalaisia ja minä kysyn mitä me rikolliset olemme. Hän sanoo, että me olemme.

He eivät ole.

Aivot varastoivat dataa uneksiessa. Komissio sanoo, että datajakajat ajavat saman asian. Kuka tarvitsisi unia, kun tiedon saa kivasti tiivistettyä ilman mitään sivuvaikutuksia datajakajalla? Uneksiessa saattaa joutua painajaisen kynsiin ja sehän vasta olisi kamalaa.
Raziel sanoo, että painajaiset tulee kestää ja että nekin voivat olla hyödyllisiä. Ihmiset oppivat virheistä. Lisäksi hänestä on kammottavaa, että Komissio saa päättää mikä on tarpeellista tietoa tai mikä ei.

Minusta tuntuu, että tämä ystävyys Razielin kanssa on virhe. Minä luulen, että hän johtaa minua harhaan, väärälle polulle. Tunnen hukkuvani ja Raziel on se, joka on opettanut miltä se tuntuu. Hän on opettanut minulle paljon. Kuinka tuntea tuulen tuoksu, vaikka sillä tuoksua ei olekaan. Kuinka kuulla satakielen laulu, vaikka en tiedä miltä satakieli näyttää. Kuinka nähdä näkemätön ja saattaa se uuteen muotoon, näkyväksi.

En halua joutua Uneksijoiden vankilaan. Sinne äitikin joutui ja isäni ei koskaan palannut ennalleen.

”Emma” hän lausui ja painoi kädet minun olkapäilleni. ”Ethän ikinä vastusta Komissiota.”

Ethän ikinä uneksi.

Sitten Raziel tuli ja vei minut mukanaan. Mistä hän minussa näki, että olisin potentiaalinen uhri hänen lumoukselleen? Olenko ulkopäinkin niin heikko? Näkyykö harhailevat ajatukset kasvoiltani?

Toivon, ettei kukaan huomaa. Päivä päivältä kaikki muuttuu vaikeammaksi valheiden painosta. Mitä jos Komissio tajuaa, että jokin on mennyt
minussa pieleen? He raahaavat minut Uneksijoiden vankilaan, eikä kukaan tule kuulemaan minusta koskaan. Isä jää yksin.

Puolet ajasta toivon, että Raziel ei olisi löytänyt minua. Ja puolet… toivon että hän olisi löytänyt minut aiemmin. Lapsena unet ovat helpompia tavoittaa. Nyt niitä on vaikea saada kiinni ja vaati tuntikausien harjoittelua, että saisin päiväunen säikeestä kiinni. Raziel istuu silloin vieressäni. Olemme yleensä hänen luonaan, hänen sängyssään. Hän pitää kädestäni kiinni ja puhuu hiljaa rauhallisella äänellä. Hän on melkein kiinni minussa ja hänen tuoksunsa valtaa aistini.

Razielin hahmo on unelmani, hänen huulensa huulillani. Sitä minä unelmoin, kun hän ohjaa mieltäni kohti ylvästä päämäärää, unien näkemistä. En edes tahdo nähdä unia. Haluan vain hänet. Jos kertoisin sen hänelle, hän varmasti jättäisi minut. Olen vain yksi lammaslaumasta eksynyt yksilö ja hän löytäisi jonkun toisen pelastettavakseen, jos en unia tohtisi nähdä. Jos kertoisin totuuden, en olisi hänelle ihminen.

Tänään, kun näen hänet taas, kerron hänelle unestani. Aavikosta ja sen polttavasta tuulesta, jota en tuntenut. Raziel tulee katsomaan minua ylpeänä. Olen katkaissut kahleeni ja antanut mieleni lentää.

Hän ei tiedä, että olen sitonut itseni vain uusin kahleisiin.

Hän kertoo minulle nyt sen totuuden, jonka aiemmin kuulin Komissiolta. Olen yhä vain vanki toisen mielipiteille ja aivoituksille. Hänen sanansa ovat minun lakini ja hänen mietteensä minun aivoissani.

Mitä nukke aivottomuudelleen mahtaa?


« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 21:14:08 kirjoittanut flawless »
Sit back, no song is written, It’s nothing you thought of Yourself
It’s just a ghost, came unbidden
To this house

hedge14

  • Tähtikavaltaja
  • ***
  • Viestejä: 386
Vs: Unipuun oksat / S, Dystopia
« Vastaus #1 : 11.03.2012 15:53:55 »
Kuunpinnan kutsu

Istun hämärässä huoneessani ja nojaan rikkoutuneeseen lämpöpatteriin. Ikkunakin on auki ja lämpötila laskee kohti pakkasta. Aikaisemmin satoi lunta, mutta nyt tuulen tuiske on lakannut. Yöilma on jähmettynyt ja pilvet ovat väistyneet kaukana loistavan kuun edestä. Tahtoisin vetää tupakansavua keuhkoihini, mutta olen lopettanut polttamisen. Vaikeaahan se on, mutta Unelmoijana täytyy aina olla valmis juoksemaan pakoon. Oli ollut liikaa läheltä piti-tilanteita silloin, kun vielä tupakoin.

Emma lähti kotiin aikaisemmin illalla. Hän oli nähnyt viime yönä unta. Minä onnittelin siitä, sillä vielä viikkoa aiemmin en olisi uskonut, että hän siihen pystyisi. Emmalla ei tunnu olevan keskittymiskykyä, hän luovuttaa aina liian aikaisin. Luonnollista lahjakkuutta Emmalta kylläkin löytyy. Hänen ei pitäisi vain luovuttaa, kun kaikki ei onnistu ensimmäisellä kerralla.

Mikään ei onnistu ensimmäisellä kerralla.

En osaa oikein päättää pitäisikö Emmalle kertoa Vastarinnasta. Hän on kuitenkin ollut Herääjä niin vähän aikaa. En ole täysin varma voinko luottaa häneen, kun hänestä ei löydy todellista intoa tähän touhuun. Emma yrittää peitellä sitä, mutta kyllä minä näen sen. Ehkä hän on vain epävarma, tai sitten hän on Komission Soluttautuja. Haluaako hän todella tuntea kuun hopeisen pinnan jalkojen alla, valtameren vaahdon sylissä? Vai onko hänkin harmaata muovailumassaa, jonka Komissio on Soluttautujaksi muovannut? Emmako minusta tietoja hakee ja lopulta raahaa Tuomiolle? Minun pitäisi kyllä päättää, voinko pimittää häneltä tietoja pitkään ja voinko luottaa häneen. Onhan hän potentiaalinen Uneksija, tai kuten heitä usein kutsutaan, Herääjä.

Emma on kaunis.

Sen minä hänessä ensiksi näin. Kiharimmat hiukset, jotka olen ikinä nähnyt, siro keho ja hymyilevä suu. Emma hymyili silloin kuin näin hänet ensimmäisen kerran. Se hymy oli ehkä hieman haaveileva, ei yhtään Standardien mukainen. Hän hymyili väärin ja on ihme, että kukaan ei tehnyt ilmiantoa Komissiolle. Hänen hymyssään oli hetkittäin liikaa hampaita, joskus vain hentoa suupielten kaartumista.

Minä sanoin hänelle heti alkuun, että olisi parasta opetella hymyilemään Standardien mukaisesti tai jättää hymyily sikseen.  Epäkelpo hymy on vain pieni rike, mutta jos on aikaisempia huomautuksia Rekisterissä, kannattaa olla varovainen.

Sen jälkeen Emma ei hymyillyt julkisilla paikoilla ja vähitellen ilon loiste katosi myös luottamuksellisista keskusteluista. Aivan kuin hän olisi unohtanut kuinka hymyillään.

Se ei olisi ensimmäinen kerta, jolloin varastaisin hymyn toisen kasvoilta.

Tiedän, että Herääminen on rankkaa. Olenhan itsekin kokenut sen. Kaikki kääntyy nurinpäin ja maailma näyttää polttavan kirkkaalta. Komission valheet nousevat jättiläismäisiksi varjoksi, kun kaikki tuttu ja turvallinen saa uuden, pimeän merkityksen. Datajakajasta luopuminen on raastavan vaikeaa ja aikaisemmin tuntemattomat painajaiset kasvavat tajunnassa.

Ymmärrän Emman epäröintiä, olenhan kertonut hänelle riskeistä. Minun on kuitenkin saatava tietää, onko hän todella valmis vastustamaan Komissiota.

Meillä ei ole enää aikaa jäljellä.

Sit back, no song is written, It’s nothing you thought of Yourself
It’s just a ghost, came unbidden
To this house

hedge14

  • Tähtikavaltaja
  • ***
  • Viestejä: 386
Vs: Unipuun oksat / S, Dystopia
« Vastaus #2 : 14.03.2012 19:54:57 »
Kohtalo kolkuttaa

Emma istuu rehtorin kansliassa. Tuoli hänen allaan on epämukava ja epäkäytännöllinen. Sen on siis varmasti oltava tosi kallis ja huippukuulun suunnittelijan ideoima.

Emma on kutsuttu ylimääräiseen tapaamiseen.

Hän ei tiedä miksi. Emma ei ole omasta mielestään tehnyt mitään väärää tai edes epäilyttävää. Huoli kuitenkin painaa Emman mieltä. Ovatko he saaneet tietää Razielista? Toivottavasti ei, sillä Emma olisi silloin vaikeuksissa.

Rehtori istuu pöytänsä takana ja kaivaa sen uumenista nipun papereita. Hän ei sano mitään, vain selailee niiden sisältöä. Painostava hiljaisuus on vanginnut huoneen ja Emman kädet hikoilevat. He eivät voi tietää, he eivät voi tietää, he eivät voi tietää…

”Anteeksi” Emma sanoo ja yrittää poistaa värinän äänestään. ”Mitä varten minut on kutsuttu tänne?”

Rehtori ei vieläkään vastaa. Hän painaa kultaisia lasejaan kiinni nenäänsä, hymähtää ja vaihtaa paperia. Rehtorin kalju kiiltää loistelampun valossa. Emma tahtoo vain lähteä tilanteesta pois. He tietävät, tytön aivot kirkuvat. He tietävät, juokse pois!
”Minun täytyy käydä vessassa.” Emma sanoo ja nousee tuolistaan.

”Mitä? Ei se käy päinsä. Me aloitamme heti, kun olen lukenut nämä paperit.” Rehtori sanoo ja katsoo Emmaa tuimilla silmillään. ”Ymmärräthän.”
Emma nyökkää, mutta jatkaa silti perääntymistään. ”Minun on ihan pakko, uskokaa pois. Tulen pian takaisin.”

Rehtori luovuttaa ja antaa Emmalle luvan kunhan hän tulee heti takaisin.

Emma astuu kansliasta ulos opettajanhuoneen käytävään. Lähin uloskäynti on vain parin metrin päässä.
Hän ei uskalla kulkea siitä. Emma on varma, että sen oven takana odottaa jotain kauheaa. Jotain mitä Emma ei voi kohdata. He ovat tulleet hakemaan Emman pois...

Emma on nähnyt niin tapahtuvan ennenkin. Eräs tyttö, jolla oli sumea ilme kaikkien kouluvuosien läpi, hänet he kutsuivat kansliaan ja veivät pois. Emma ei ollut ennen ajatellut tuon tytön kohtaloa, mutta nyt hän oli varma, että se odotti ulko-oven takana myös häntä.
Emma kääntyy ja juoksee pois. Paniikki valtaa hänen mielensä. Jokaisen oven takana odottaa mahdollinen vihollinen ja jokainen ovi johtaa hänen turmioonsa. Ne tulevat varmasti jokaisesta ovesta…

Tulevatko?

Emma pysähtyy ja piiloutuu hetkeksi portaiden alle. Tulisivatko he hakemaan yhtä koulutyttöä monen miehen voimin? Ei, Emma on vielä nuori. Komissio on varmasti lähettänyt vain pari ihmistä. Emmalla on mahdollisuuksia paeta, on vain toimittava nopeasti ja fiksusti. Pääovia olisi syytä välttää ja muitakin normaaleja uloskäyntejä…

Ikkuna!

Emma hyökkää lyhyen matkan ikkunan luo. Hänen kosteat kätensä liukuvat sen kahvalla ja Emmalla on vaikeuksia saada ikkunaa auki.
Hänen takaansa kuuluu huutoa ja juoksuaskelia. ”Etsikää se!” joku käskee aivan lähellä. Emma henkäisee kauhistuneena, repäisee ikkunan auki ja solahtaa pienen kehonsa kanssa ulos. Hän tippuu alas kuin säkki ja säikähtäneenä makaa ikkunan alla hetken. Lumi on pehmeää ja kylmää. Sen karkeat hiukkaset hieroutuvat vasten tytön poskea. Taivas on tumma ja ilta on venyttäytynyt kaupungin ylle.

Emma nousee pystyyn ja ryntää puiston varjoihin. Hän juoksee läpi pihamaiden ja katujen. ”Pois” on vahvin käsky hänen aivoissaan ja se komento on niin vahva, että se ei anna hänen pysähtyä, vaikka hänen keuhkonsa ja jalkansa huutavat armoa. Asfaltti ja hiekka vilisee hänen silmissään, kun hän juoksee halki hämärtyvän kaupungin.

Emman elämä lampaana on ohi. Komissio ei armahda, Komissio ei katso läpi sormien. Emma on lainsuojaton, rikollinen. Emma on tehnyt rikkeen nimeltä LUN. Sen kaikista pahimman ja karmeimman rikkeen, eikä kukaan Emman läheisistä tule katsomaan häntä suoraan silmiin. Hän on yksin.

Emman jalat eivät kanna enää ja hän lysähtää maahan itkien.


Sit back, no song is written, It’s nothing you thought of Yourself
It’s just a ghost, came unbidden
To this house

hedge14

  • Tähtikavaltaja
  • ***
  • Viestejä: 386
Vs: Unipuun oksat / S, Dystopia, osa 3/?
« Vastaus #3 : 19.05.2012 15:26:28 »
Saapunut satamaan

Nuori mies on saapunut satamaan. Hänen laivansa on jo köytettynä laituriin ja sen purjeet laskettu. Rajuilma lähestyy kaupunkia mereltä päin, mutta vielä muutamat uskaliaat ihmiset vastustavat merituulen voimaa. Horisontissa kilometrien korkuiset myrskypilvet välähtelevät salamojen valossa.

Ensimmäiset sadepilvet karkaavat kaupungin ylle, ja Raziel hakeutuu katetun käytävän suojaan. Hän on aina rakastanut sateen naputusta katukiviä vasten, mutta nyt tuuli ulvoo niin kovaa, että hän ei sitä naputusta kuule. Ilma on viileää ja se tarttuu leikkisästi Razielin tummiin hiuksiin. Ne ajautuvat auttamattomasti silmien eteen, vaikka Raziel sitä kovasti yrittää estää. Hän tahtoo nähdä myrskyn. Jossain kaukana kirkonkellot soivat pahaenteisesti ja sen ääni sukeltaa Razielin tajuntaan.

Kumahdukset kantautuvat voimakkaampina ja voimakkaampina, kunnes Raziel herää.

Puhelin soi.

Poika lyö päänsä tyynyyn ja yrittää tukahduttaa äänen. Juuri kun hänellä oli menossa niin hyvä uni… Kuka kumma soittaisi hänelle? Kaikki jotka tuntevat hänet tietävät, että Raziel nukkuu tähän aikaan iltapäivällä. Niin Raziel tajuaa, että sen on oltava jotain tärkeää.  Hän hyppää sängystä ja juoksee puhelimeen.

”Haloo?”

”Raziel”

Se on Emma. Hänen äänensä kuulostaa itkuiselta ja tukahtuneelta puhelimen luurin läpi. Raziel katsoo itseään peilistä ja miettii mikä nyt on mennyt pieleen.

”Ne yritti viedä minut. Ne tietää.”

”Oletko varma?” Raziel kysyy ja antaa katseensa kiertää huoneessa. Hän luettelee jo tarvittavia esineitä ja asioita mielessään. Hänellä ei ole onneksi paljoa raskauttavaa todistusaineistoa kotonaan. Eikä paljon muutakaan mistä Komissio ei saisi tietää. Pari kirjaa vain…

Lemmenmarjat!

”Missä tavataan?”  Emma kysyy. Raziel antaa koodit hätäisesti ja kiiruhtaa vessaan. Hän ei ole varma voiko Emman sanaan luottaa, mutta nyt olisi paras silti lähteä. Tapaamisesta voisi huolehtia myöhemmin.

Yksi vessan valkoisista laatoista on irrallaan, ja seinä sen takana onttoa. Vessa on huoneista se, jota kukaan ei halua tutkia huolellisesti, joten sinne Raziel oli alruunat piilottanut. Hän kopeloi seinän taakse ja vetää pakkauksen pois sieltä.

Hän palaa takaisin peilin ääreen ja nappaa kansion lipastosta.  Hän tarkistaa, että hänellä on kaikki tarvittava mukanaan ja menee keittiöön. Yhteen keittiön alakaapeista hän on piilottanut kirjansa, valmiin pakomatkarepun sekä itse pakoreitin.  Hän sukeltaa sisälle kaapin hämärään ja lyö kaapinoven kiinni juuri kun
Vahtikoirat hyökkäävät yksiöön. Raziel ryömii ahtaassa tilassa ja toivoo, että pakoreitin toinen pää olisi turvattu.

Komission lähettämät Vahtikoirat piirittävät kerrostalon. Monet sen asukkaista kurkistelevat kiinnostuneina pihamaalle, jolle Komission mustanpuhuvat autot kaartavat. Inkvisitio kulkee talon sisällä ja paiskoo ovia auki. Epäillyn asunto on tyhjä, mutta se voi vielä piileskellä jossain lähellä.

Perheet joutuvat keskeyttämään päivällisensä, kun Vahtikoirat ryntäävät aseet kädessä huoneisiin. Lapset ja aikuiset laskeutuvat lattialle aseenpiipun ja karjuttujen käskyjen painon alla. Missä se on? Missä se on?

Joku asukkaista tohtii vastustaa virkavaltaa vain sanomalla. ”Ei täällä ketään ole.” Yksi Vahtikoirista lyö miehen maahan aseellaan ja painaa sitä uhkaavasti leuan alle. Oletko petturi? Autoitko Uneksijaa? Oletko Uneksija?

Haluatko kuolla?

Kysymykset satelevat hämmentyneiden ihmisten joukkoon. Eivät he mitään väärää tehneet. Uneksijoita? Pah, kaikki täällä varmasti ovat rehtejä kansalaisia. Heidän mielessään liikkuu kuitenkin yksi kysymys. Kuinka Komissio saattaa tehdä tämänlaista? Niin raakilemaista ja julmaa on Inkvisition käytös. Ajatelkaa, herran tähden, lapsia!

Kukaan asukkaista ei tiedä, että ennen illan laskua heidät kaikki on raahattu kodeistaan pois. Jos he ovat onnekkaita, Komissio vain jättää päivän tiedot tallentamatta datajakajilla. Komissiohan pystyy päättämään mitkä asioista muistetaan ja mitkä ei.

Mutta jos he eivät ole---

Luoti tai vankila. Ne, jotka ovat jo joutuneet Tuomituksi, tietävät kuolemankin olevan parempi paikka kuin Uneksijoiden vankila. Tätä eivät Rohtokatu 10 asukkaat tiedä. Mutta jos olisivat tienneet, he olisivat varmasti vastustelleet enemmän, kun heidät raahattiin ulos ja lastattiin mustanpuhuviin autoihin.

Kilometrin päässä Raziel nousee viimein viemäristä ulos.

« Viimeksi muokattu: 30.05.2012 14:24:47 kirjoittanut hedge14 »
Sit back, no song is written, It’s nothing you thought of Yourself
It’s just a ghost, came unbidden
To this house

hedge14

  • Tähtikavaltaja
  • ***
  • Viestejä: 386
Vs: Unipuun oksat / K-7, Dystopia, osa 4/?
« Vastaus #4 : 30.05.2012 14:25:45 »
Virallisesti vihollinen

Kuudennen joukko-osaston Ali-Inkvisiittori Iris Zingel nostaa lukulasit nenältään ja laskee ne huokaisten alas metallisena kiiltävälle pöydälle. Nainen on turhautunut joukkonsa saamattomuuteen, sillä he ovat päästäneet taas yhden Uneksijan karkuun. Viides kerta tässä kuussa… Onneksi kuudennen joukko-osaston Vahtikoirat eivät olleet aivan yhtä nahjusmaisia idiootteja, kuin esimerkiksi kahdeksannen joukko-osaston hyypiöt olivat. Niinpä Iriksen ei tarvinnut pelätä potkuja, ei ainakaan vielä. Hänen joukkojensa tulisi kuitenkin ryhdistäytyä, ja ensimmäinen askel kohti tätä päämäärää on juuri karanneen Uneksijan nappaaminen.

Iris käännähtää nahkaisella toimistotuolillaan ympäri ja katsoo kohti Heldenburgin kaupungin karttaa. Siihen on kiinnitetty joukko erivärisiä nuppineuloja: vihreät olivat pidätettyjä Uneksijoita, valkoiset kuvastivat epäiltyä Uneksijaa, siniset vääriä hälytyksiä, punaiset kuolleita Uneksijoita ja kirkkaan keltaiset karanneita.  Kartta Iris Zingelin silmien alla on lohdullisen vihreä ja punainen. Myöskään valkoiset neulat eivät häiritse häntä, kaikki epäilyt täytyy selvittää ja hyvällä tuurilla he osuvat oikeaan rikolliseen.  Iris käy silloin aina syömässä palan vadelmakakkua S.t Elwoodin kadun suosituimmassa kahvilassa. Kakku oli suorastaan taivaallista, ja Iriksen mielialaa vain kohotti jonkun pahansuovan kelmin hautaan tai vankilaan saattaminen.

”Mmm. Kermavaahtoa…”

”Komentaja Zingel”

Nainen hätkähtää rajusti tuolissaan, sillä hän ei ollut huomannut kenenkään tulleen sisään huoneeseen. Iris kääntyy vihaisena ja hiukan nolostuneena kohti alaistaan.

Iris Zingel on kaunis, mutta pelottava näky. Inkvisiittorin vaaleat hiukset leijuvat pilvinä hänen ympärillään ja loisteputkien valo paljastaa epätasaiset pisamat hänen ihollaan. Kauneinta hänessä ovat silmät ja vihreä viha niiden iiriksissä. Kukaan ei tahdo olla Zingelin raivon kohteena ja Inkvisiittori Thomas Torque astuukin epävarmana askeleen taaksepäin. Hän pitelee hermostuneena asiakirjojaan, mutta sisimmässä hän on kuitenkin hiukan huvittunut, onhan pomon yksinpuhelu ja fantasiat hauskaa kuultavaa. Mies oli monta kertaa hiippailut Zingelin huoneeseen ja kuunnellut naisen hiljaista mutinaa, ennen paikalla olonsa ilmoittamista. Iris on kirkaissut kauhusta niin monta kertaa, että Thomas on seonnut laskuissa.

Huvittavin mutinoista oli ollut Iriksen imitaatio heidän yhteisestä päälliköstään, Yli-Inkvisiittori Alex Conallista. Conall ei ollut helppo tyyppi, eikä kukaan oikeastaan tullut hänen kanssaan toimeen. Luoja tietää, miksi hänet oli valittu Inkvisition johtoon, vastaamaan heidän toimistaan suoraan Komissiolle. Conall oli ruma kuin vessanpöntöstä vedetty kultakala ja monet uskoivat, että hän oli aivan yhtä tyhmä. 

Torque ja Zingel eivät uskoneet siihen.

Conall on vaarallinen mies. Hän vain näyttelee tyhmää, mutta todellisuudessa Alex pitää Inkvisitiota rautaisessa otteessaan. Kuka tahansa saattoi joutua lynkatuksi, jos Yli-Inkvisiittori niin tahtoi. Mies on innokas pääsemään eroon kaikista, jotka saattaisivat hänen asemaansa uhata. Kaikista jotka olivat turhia.

Kolme karannutta Uneksijaa kuukauden sisällä. Viimeisin niistä oli onnistunut karkaamaan tiheästi asutulta alueelta, keskellä kirkasta päivää. Yli viisikymmentä ihmistä oli raahattu turhaan Inkvisition Heldenburgin päämajaan kunnes oli tajuttu, että kyseessä oli aivan tavallinen joukko kerrostaloasukkeja. Yli viisikymmentä datajakajalla poistettua muistoa ja satoja sivuja turhaa paperityötä, jota Thomas nyt Iriksen pöydälle kantoi.

”Zingel, me saamme sen varmasti kiinni.”

Iris Zingel nousee tuolistaan, kulkee lyhyen matkan kartan luo ja katsoo synkeänä yhtä keltaista nuppineulaa. Hän tahtoisi vain vetää sen pois. Yksi virhe lisää, ja kukaan muu kuin Thomas ei tuntunut tajuavan, että heidän päänsä olisivat kohta Conallin vadilla. Jotain oli todellakin tehtävä ja pian.

”Entä se tyttö?”

Thomas Torque kaivaa oikean kansion paperityön seasta ja aukaisee sen. Emma Lane hymyilee liikaa luokkakuvassaan. Tyttö on varmasti Uneksija ja on ihme, ettei häntä oltu otettu jo aikaisemmin Inkvisition helliin käsiin.  Emma oli Unelmoinut joskus kauan sitten päiväkodissa. Minkä nuorena oppii vanhana taitaa… Miksei tyttöä oltu otettu huostaan isältään? Äitikin oli Uneksija ja vankilassa myös. Kaikki Emman Rekisterissä sai Inkvisiittorin varoituskellot soimaan.

Thomas Torque painaa punaisen ruksin paperiin. Hän näyttää paperia Irikselle, joka kohauttaa huolimattomasti olkapäitään. Torque on oikeassa, tyttö on varmasti rikollinen tuollaisella Rekisterillä. Kuudennen joukko-osaston Komentajana Iris antaa luvan ilmoittaa Systeemille uuden havaitun ajatusrikollisen.

Emma Lane on nyt virallisesti Uneksija.

Sit back, no song is written, It’s nothing you thought of Yourself
It’s just a ghost, came unbidden
To this house

hedge14

  • Tähtikavaltaja
  • ***
  • Viestejä: 386
Vs: Unipuun oksat / K-7, Dystopia, osa 5/?
« Vastaus #5 : 18.07.2012 14:24:34 »
Lähdön loimu

”Sinä haiset.”

Kyseessä ei ole kohteliain tervehdys, jonka Raziel on kohdannut. Itse asiassa se on epäkohteliain. Hän katsoo Emmaan eikä selvästi ole vaikuttunut Emman sanoista.

”No älä. Et sinä itsekkään mikään kukkanen ole.” Raziel sanoo ja kohottaa kulmiaan vihjailevasti. Tosiaan, tytön vaatteet ovat pölyiset ja niihin on tarttunut ruohosta vihreää väriä. Emma on kuitenkin hiukan siistimpi kuin Raziel, joka on viemärijätteiden peitossa. Kummankaan päivä ei ole mennyt hyvin ja nyt auringon viimeiset säteet antavat kylmyydelle tilaa. Emma värisee.

”Mitä sinulle tapahtui?”

”Viemäri.” Raziel vastaa lakonisesti ja avaa reppunsa. Hän kaivaa tupon paperia ja yrittää tuhoon tuomitusti puhdistaa kasvojaan. Haju on todellakin karmea. No, kai viemäri aina Vahtikoirat voittaa.

”Meidän täytyy lähteä. En usko, että kukaan tänne ihan heti löytää, mutta meidän on parasta jättää kaupunki kokonaan jälkeen.”

Emman kasvoilla välähtää järkytys. Hän on menettänyt kaiken, mutta silti osa hänestä vielä uskoo kaiken olevan ennallaan. Aivan kuin Emma voisi vain kävellä kotiin ja halata isäänsä. Huomenna kaikki olisikin niin kuin aina ennen. Mutta ei, ei hän niin voi tehdä. Totuus lyö häntä kasvoihin.

Heldenburg ei ole enää hänen kotinsa.

Kai Razielkin tajuaa Emman tunteet. Pojan ilme muuttuu ymmärtäväiseksi ja hän melkein tarttuu lohduttavasti Emman käteen. Viime hetkellä hän astuu kuitenkin taaksepäin ja laskee kätensä.

”Jos ei kuitenkaan halattaisi.” Hän vitsailee ja yrittää nostaa alakuloista tunnelmaa.

Emman suupielet kääntyvät lohduttomaan hymyyn.

”Lähdetään, minä tarvitsen pesua.”

Raziel kääntyy ja kutsuu Emmaa heidän matkansa ensimmäiselle etapille. Auringon viimeisessä valossa poika näyttäytyy melkein enkelin hahmossa. Hän viittoo länteen ja tähden laskevaan loimuun.

”Meillä on pitkä matka.”
Sit back, no song is written, It’s nothing you thought of Yourself
It’s just a ghost, came unbidden
To this house

hedge14

  • Tähtikavaltaja
  • ***
  • Viestejä: 386
Vs: Unipuun oksat / K-7, Dystopia, osa 5/?
« Vastaus #6 : 18.07.2012 14:28:05 »
Metsän murhe

Yöt olivat täynnä itikoita ja päivät sudenkorentoja.

Emma näkee metsäpolulta kauniin orvokin, mutta kun hän yrittää hakea sitä Raziel ärähtää hänen suuntaansa jotain epämääräistä. Poika on ollut pahalla päällä Heldenburgista lähtemisen jälkeen ja hän tuskin puhuu matkatoverilleen. Muutaman käskyn vain on hän antanut, niin kuin nyt kun orvokki jää yksin metsänpohjalle.

Emma alkaa pikkuhiljaa ärsyttää Razielin käytös. Aiemmin Emma uskoi Razielin olevan hyvä ja jalo, mutta nyt kymmenien kilometrien talsimisen jälkeen Emma tuntee itsensä hyväksikäytetyksi. Mitä muuta kuin pahaa oloa Raziel on antanut hänelle? Mitä Emma saa vastineeksi osallistuttuaan pojan metkuihin?
Nimensä Inkvisition listoille, sen hän on saanut.

”Emma!”

Raziel huutaa kauempana polulla. Emma on taasen jäänyt jälkeen. Se ei miellytä nuorukaista ollenkaan varsinkin kun he ovat aikataulusta jäljessä. Luuleeko tyttö, että tämä on jokin huviretki?

Emma tulee lähemmäksi verkkain askelin kuin saadakseen Razielin vielä enemmän raivon partaalle. Raziel potkaisee turhautuneena heinikkoa ja melkein kiroaa sitä päivää, kun tapasi Emma Lanen.

”Mikä sinua vaivaa? Ei tämä näin vaikeaa voi olla!” Raziel raivoaa ja laskee reppunsa hetkeksi maahan. ”Tätä menoa olemme perillä vasta seuraavan vuosisadan puolella!”

Emma räjähtää.

”Mikä minua vaivaa? Mikä itseäsi vaivaa! Olet idiootti ja tunteeton sika.”

Tyttö ryntää muutaman metrin polulla eteenpäin ja yrittää läimäyttää toista kasvoille. Raziel väistää hyökkäyksen ja Emma melkein kaatuu liikevoimansa takia. Hän onnistuu kuitenkin pysymään pystyssä, joten hän tähtää Razielin ruskettuneisiin kasvoihin uudestaan. Tällä kertaa Raziel odottaa jo hyökkäystä. Kun Emma lyö, Raziel tarttuu tytön käteen ja vääntää sen selän taakse. Emma parahtaa heikosti kivusta ja nostaa jalkansa potkuun.

Hän ei osu aivan sinne minne aikoi. Emman lenkkari tömähtää Razielin polveen. Poika päästää vahingossa irti, mutta yrittää korjata virheensä tarttumalla tytön olkapäähän. Samalla hänen jalkansa sotkeutuvat maassa odottavaan reppuun ja hän kaatuu taaksepäin. Vahva ote vetää myös Emman mukanaan.
He kaatuvat toistensa päälle. Emma on lyhyempi ja hänen kasvonsa osuvat Razielin rintakehään. Molemmat unohtavat hengittää yllätyksestä.
Emma tokenee ensin. Hän nousee kyynärpäittensä varaan ja tuijottaa alas hiljentyneeseen uhriinsa. Raziel katsoo ylöspäin silmät pyöreinä, aivan kuin hän ei olisi varma mitä juuri tapahtui.

Raziel alkaa nauraa.

Nyt on Emman vuoro olla mykistynyt. Razielin nauru tuntuu Emmankin kehossa, kun pojan ruumis hytkyy äänekkään naurun valassa.
Emma ei myöntäisi sitä kenellekään, mutta Razielin nauru on itse asiassa suloista kuultavaa. Jos Emma olisi yhtään runollisempi, hän voisi verrata naurua veden solinaan tai kyyhkysen lauluun.

”Mitä sinä naurat?”

Raziel virnistää ja hänen ilonsa näkyy myös silmistä. Se melkein saa Emman leppymään, mutta hän ei aio sitä tehdä ennen kuin toinen tajuaa mitä teki väärin.

”Se oli hyvä potku.”  Raziel sanoo aivan kuin se selittäisi kaiken. Emma haluaisi pyyhkiä virneen pojan kasvoilta. Totta kai se oli hyvä potku! Aivan kuin sitä tarvitsisi erikseen mainita.

”Ja minä ansaitsin sen.” Raziel jatkaa.

”Niinkö? Haluatko kertoa miksi?” Emma ivailee takaisin.

Raziel pudistelee päätään huvittuneena ja nappaa yhtäkkiä Emmasta kiinni. Emma joutuu taas painautumaan pojan rintakehää vasten.
”Anteeksi. Olin ääliö.” Raziel lausuu.

Hänen anteeksipyyntönsä värähtelee vasten Emman poskea. Se valuu lämpimänä ja todellisena Emman sydämeen.
Anteeksianto on yhtäkkiä kevyin ja helpoin asia maailmassa.

”Minne me edes olemme menossa? Herra Kersantti ei viitsinyt edes sitä selittää.”

Raziel tuijottelee puiden raoista kohti sinistä taivasta. Puut huojuvat tuulen tahdissa ja paljastavat osan tuota sinistä muotoa. Aivan kuin aukko taivaisiin sykkisi samaan tahtiin kuin hänen sydämensäkin. Metsän pohja tuntuu ylättäen varsin mukavalta eikä Raziel tahtoisi nousta. Vai oliko se Emman paino ja lämpö, joka hänet maahan kahlitsi?

”Tapaamispaikalle tietty.” Raziel paljastaa, asettaen taas vain uusia kysymyksiä. Ketä he olivat menossa tapaamaan?

”Tule, nouse. Olemme kohta perillä.”
Sit back, no song is written, It’s nothing you thought of Yourself
It’s just a ghost, came unbidden
To this house