Kirjoittaja: sieerra
Ikäraja: S
Genre: angst
Vastuuvapaus: Tekstissä olevat laulunsanat, ne joita kertoja lauleskelee, ovat Pariisin Kevään upeasta biisistä Kesäyö.
A/N: Ensimmäinen originaaliteksti jonka postaan, kaikenlaisista kommenteista olisin ihan superiloinen!
Pian selkeytyy
Aamu sarastaa ympärillämme, tasainen tihkusade saa hiukseni kihartumaan villeinä. Ainoa ääni, jonka kuulen, on kenkiesi rahina soratiellä. Huomaan, että aiot taas tarttua käteeni, joten alan kaivaa kuumeisesti laukkuani. Harvojen tavaroiden joukosta ei tunnu löytyvän mitään sopivaa.
Penkoessani mietin jo sadatta kertaa, miksi kävelen täysin vieraan miehen kanssa kotiin. Vielä hetki sitten ajatus yksinäisestä kävelymatkasta tuntui pahalta. Nyt en muuta toivoisikaan, kuin että et olisi siinä. Turhautuneena annan laukun olla ja kiihdytän tahtiani.
”Pysähdytäänkö hetkeksi?”
Olen juuri astumassa risteykseen, mutta seisahdun uteliaisuudesta ennen kuin ajattelen asiaa sen enempää. Jokohan pääsisin sinusta eroon?
Sillä sinä et ole hän.”Joo.” Tuntuupa typerältä vastata, kun kerran seison jo paikallani. ”Missä sä asut?” Jospa, oi jospa pääsisin sinusta kivuttomasti eroon!
”Tässä ihan lähellä..” Hymysi saa väristyksen kulkemaan selkärankaani pitkin. Kun kumarrut minua kohti, minä haluaisin paeta. Kiedot kätesi ympärilleni, vedät minua lähemmäksi itseäsi ja painat huulesi huulilleni. Jotain tehdäkseni kierrän käteni hartioillesi. Suussasi maistuu kalja, ja kun vastaan suudelmaan, minua puistattaa. Onneksi et huomaa sitä. Tai jos huomaat, tulkitset sen joksikin muuksi, koska pujotat kielesi suuhuni.
Miksi tämä tuntuu näin väärältä, näin pahalta, näin
ällöttävältä? Jokohan olisi soveliasta vetäytyä? Tienmutkan takaa näkyy lähestyvä pariskunta, enkä mieti hetkeäkään, miksi he ovat lenkkeilemässä tähän kellonlyömään, vaan iloitsen tekosyystä irrottautua.
”Tuolla on ihmisiä”, sanon ja painan kasvoni olkaasi vasten, siltä varalta että sattuisivatkin olemaan tuttuja.
”Haittaako se?”
En usko, että minun tarvitsee vastata kysymykseesi. Vaikka pariskunta on jo kahissut lenkkipuvuissaan ohi, en liikahda vieläkään.
Kuinka toivoisinkaan, että olisit joku muu! Etkä vain kuka tahansa muu, vaan nimenomaan hän. Että olisin tässä, keskellä yötä ja kotikaupunkiani kietoutuneena johonkuhun, mutten vain sinuun. Häneen, joka tällä hetkellä luultavasti jo nukkuu miehensä vieressä, onnellisena. Jos sinä olisit hän, muilla ei olisi väliä.”Väsyttää”, kuiskaan olkaasi vasten, ja puristan silmäni tiukasti kiinni pitääkseni kyyneleet loitolla. Haluan vain pois, pois, pois. Kauas sinusta, tahmaisista huulistasi ja juuri tälläkin hetkellä aivan liian innokkaista käsistäsi. Vetäydyn hieman kauemmas, mutta pidät minut yhä otteessasi.
Irrotat toisen kätesi ympäriltäni ja sipaiset etusormellasi poskeani. Yrität kääntää päätäni hieman, ja onnistutkin, mutta välttelen yhä katsekontaktia tuijotellen korvasi ohi taivaanrantaan. Pilvet rakoilevat, pian selkeytyy.
”Sä olet niin kaunis.”
Minun tekisi mieli oksentaa.
”Oikeesti, kamala väsy.” Kampean itseni irti, ja astun muutaman haparoivan askeleen jatkaakseni matkaa.
”Nähdäänhän me vielä?” En saa sanaa suustani, mutta nyökkäilen; ilmeisesti tarpeeksi vakuuttavasti, sillä hymy leviää taas kasvoillesi. Otat minut vielä kiinni, suutelet voimakkaammin kuin äsken. Käännän päätäni hieman, ja tajuat vetäytyä irti. Silität toisen kerran poskeani, ja minä kavahdan kosketuksen tieltä, käännyn enemmän ympäri.
Kuinka kaipaisinkaan kosketusta! Sellaista, jota ei tarvitsisi karata. Kosketusta, joka ei saisi aikaan fyysistä pahoinvointia. Kaipaan huulia, joita kerran maistettuani en halua koskaan enää olla erossa. Hänen huuliaan, hänen kosketustaan. En sinun. Toivotat hyvät yöt pehmeästi ennen kuin astut ensimmäiset askeleet toiseen suuntaan. Minäkin jatkan matkaa, astelen hitaammin kuin aikaisemmin, lasken sekunteja: seitsemännen kohdalla saan jo vilkaista taakseni. Hyvä, et katso perääni, voin siis jo sylkäistä tietä reunustavaan pusikkoon.
Pyyhkäisen kämmenselällä suupieliäni ja kohotan laukun hihnan paremmin olalleni, enkä enää katso taakseni. Tutut talot ohittuvat nopeasti, ja hyräilen hiljaa mielessäni. Pohdin, haluaisinko oikaista puiston läpi, vai jaksaisinko kiertää kokonaan sen ympäri. Yritän pitää ajatukseni loitolla
hänestä, keinolla millä hyvänsä.
”saapuisi hiljaisuus, kertoisi minulle, kuinka kaikki lopulta katoaa..” En tiedä, missä vaiheessa olen alkanut laulaa ääneen. Ääneni on hento, väreilee aamuyön autiudessa, uppoaa pihoja reunustaviin pensasaitoihin. Korkojen rytmi asvaltilla on hidas, epätasainen.
”..ulkona kesäyö, satoi kasvoille..” ääneni katkeaa nyyhkytykseksi, ja kasvoilla ripsiväriä sadepisaroiden lomassa levittävät myös vihdoin valloilleen päässeet kyyneleet.
Herätessäni en enää muista, oikaisinko lopulta vai en. Puhelimeni vilkuttaa jo useampia viestejä saapuneeksi, mutta suljen sen heti; niiden kohtaamiseen olisi aikaa myöhemminkin.
Koska sinä et ole hän.
