Kirjoittaja Aihe: Kiveen kahlittu koira (K-11, 3rd genre) luku 20/20 +epilogi VALMIS  (Luettu 17372 kertaa)

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 306
  • Never Settle
Title: Kiveen kahlittu koira
Author: Siunsäe (that's me!)
Rating: k-11
Genre: romanttinen draama huumorilla höystettynä
Paring: Albus Potter/OC, Scorpius Malfoy/OC/Dominique Weasley, Rose Weasley/OC ja paljon muita
Disclaimer: Täti Row omistaa koko maailman, minä vain tekstin ja pari henkilöntekelettä.

Summary: Albus Potter käy kuudennetta vuottaan Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Eräänä päivänä hän löytää Kielletystä metsästä kummallisen kiven, jonka sisään on vangittu erään menneisyydestä tutun henkilön sielu, jonka on luultu kuolleen jo kauan sitten. Albus ryhtyy koulunsa ohella selvittämään kiven arvoitusta. Syksyn kuluessa hän painii myös monien muiden ongelmien, kuten nipottavien opettajien ja naishuolien parissa, tietenkin yhdessä parhaiden ystäviensä Scorpius Malfoyn ja Will Longbottomin kanssa. Tarinassa tutustutaan moniin myöhempien aikojen Tylypahkan oppilaisiin ja opettajiin ja kuullaan heidän tarinoitaan.

A/N: Alun perin sain idean ja hirmuisen inspiraation Deathly Hallows part 2 -leffasta. Halusin kirjoittaa siitä, millaisia persoonia kolmas sukupolvi pitää sisällään. Lisäksi halusin ratkaista jonkin Rowin jättämän arvoituksen omalla tavallani. Ja yhdistää nämä kaksi asiaa täyspitkäksi tarinaksi! Tämä ficci on pisin koskaan kirjoittamani. Ficci on nyt kirjoitettu valmiiksi, ja mukana on ollut beta. Ficci on myös Vuotiksessa.
Toivoisin paljon kommentteja tarinasta, risuja tai ruusuja, koska olen nähnyt tämän eteen paljon työtä vuoden ajan! :)

HOX!!! KKK:lle on ilmestynyt jatko-osa Ranskalainen kaunotar k-11, jonka mukana pääsee seuraamaan, kuinka jengin seitsemäs kouluvuosi sujuu. Draamaa, seikkailua ja romantiikkaa jälleen luvassa! :)


-------------------------------------------------------------------



KIVEEN KAHLITTU KOIRA



Ensimmäinen luku
Tapaaminen


Kielletyssä metsässä ryskyi. Linnut pakenevat pelästyneinä puskista taivaalle. Silloin erään puun runkoon ilmestyi taikasauvasta lauotun kirouksen synnyttämä palanut kolo. Pian tuon samaisen puun takaa ilmestyi raivoa huokuva poika, joka tömisteli metsän halki vihaisena. Albus Severus Potter ryski seuraavan puun luo ja purki vihaansa siihen iskemällä tällä kertaa nyrkkinsä sen pintaan. Siinä samassa hän jo katui tekoaan, sillä hänen rystysensä tuntuivat murskautuneen. Hän huusi metsään kirouksen ja hieroi nyrkkiään ähkien kivusta. Sitten hän jatkoi matkaansa raivoten edelleen kuin pyörremyrsky. Hän kirosi sauvallaan kaiken, mikä vastaan tuli.

Albus ei tiennyt, minne oli menossa. Hän tiesi vain, miksi oli niin silmittömän raivostunut. Hänen raivonsa johtui eräästä tytöstä. Hän oli seurustellut tuon tytön kanssa pitkään ja välitti hänestä todella paljon. Vielä eilen kaikki oli ollut hyvin. Tuo tyttö, Camilla Smith, kuului luihuisen tupaan. Hän oli Albusta vuoden vanhempi ja hänen isänsä, Zacharias Smith, työskenteli taikaministeriössä ja oli erittäin tarkka siitä, kenen kanssa hänen tyttärensä liikkui. Albus oli rohkelikko, eikä todellakaan sopivaa seuraa Camillalle. Camilla oli sanonut Albukselle, ettei hänen isänsä koskaan hyväksyisi Albusta tämän poikaystäväksi ja suuttuisi tyttärelleen verisesti, jos saisi tietää heidän suhteestaan. Siitä huolimatta he olivat seurustelleet jo puoli vuotta –salaa. Kukaan koulussa ei tiennyt heidän suhteestaan, paitsi Albuksen ja Camillan läheisimmät ystävät, ja he olivat siihen asti tapailleet salaisesti, yleensä ulkona. Camilla pelkäsi isäänsä silmittömästi, ja Albus oli tähän asti ymmärtänyt tyttöä ja kunnioittanut tämän toivetta pysyä hiljaa.

Tänä aamuna kaikki oli kuitenkin muuttunut. He olivat tavanneet ennen tuntien alkua eräässä tyrmien sopukassa ja Camilla oli kertonut Albukselle, ettei voinut enää jatkaa tällä tavalla. Hän oli sanonut kyyneleet silmissä, ettei halunnut enää tavata poikaa ja juossut sitten pois. Kun Albus oli toennut järkytyksestä ja juossut tytön perään, tämä oli jo kadonnut luihuisten oleskeluhuoneeseen, eikä Albus päässyt pysäyttämään häntä. Vihan ja järkytyksen sekaisin tuntein poika oli lähtenyt juoksemaan Kiellettyyn metsään. Hän ei välittänyt säännöistä ja hänelle olisi aivan sama, vaikka rehtori McGarmiwa antaisi hänelle sata jälki-istuntoa. Hän halusi vain päästä pois kirotun Tylypahkan linnan läheisyydestä.

Pian Albus saapui metsäaukiolle. Vaikka aukio oli hyvin iso, aurinko ei paistanut sinne ollenkaan. Poika katsoi ylös ja näki, kuinka aukiota ympäröivät jykevät puut olivat kaartuneet latvoistaan alueen ylle, eikä yksikään valonsäde päässyt loistamaan aukiolle asti. Albus istui lähimmälle kivelle ja mietti tummatukkaista tyttöään, jonka oli hetki sitten menettänyt.

”Tämä ei ole reilua!” hän voihkaisi.

Pian hänen raivonsa kasvoi taas niin suureksi, että hänen teki mieli tappaa kaikki sadan mailin säteellä. Suutuksissaan hän nosti maasta pienen kiven ja puristi sitä toivoen, että kuulisi sen huutavan kivusta. Juuri, kun hän oli nakkaamassa kiven menemään, hän kuuli jostain aivan selvää, kirkasäänistä puhetta.

”James?”
Albus jähmettyi. Kuka oli puhunut? ”Kuka siellä?” hän kysyi ja vilkuili ympärilleen.
”Täällä minä olen”, matala miesääni puhui jälleen.
Silloin Albus katsoi kädessään olevaa kiveä ja yritti käsittää ajatuksiaan. Puhe oli kuulunut siitä.
Kivestä.

”Oletko sinä tosiaan James?” kivi kysyi.
Albus pudotti sen kauhuissaan maahan ja tuijotti sitä kuin pelkäisi sen räjähtävän.
”Häh?” kivi tiukkasi.
Albus nielaisi ja vastasi peloissaan: ”E-En ole.”
”Kuka sinä sitten olet?” kirkas ääni tivasi.
”A-Albus”, poika lähes kuiskasi.

Kivi oli hetken hiljaa. Sitten se puhui ihmetystä täynnä olevalla äänellä: ”Et kai suinkaan itse Albus Dumbledore? Onpas äänesi muuttunut.”
”E-en!” Albus parkaisi kauhuissaan, koska pelkäsi, että kohta kivi alkaisi jotenkin puolustautua vaaralliseksi toteamaansa aikansa mahtavinta velhoa, Albus Dumbledorea, vastaan. ”Minä olen Albus Potter! EN Dumbledore.” hän kiiruhti korjaamaan.
”Täh?” nyt miehen ääni kuulosti aivan puulla päähän (tai kiveen) lyödyltä.

Albus ei uskaltanut puhua mitään. Hän toivoi vain, ettei kivi sanoisi enää mitään. Häntä pelotti todella ja hän luuli tulleensa hulluksi. Hän vilkuili vielä ympärilleen etsien äänille jotain toista lähdettä, muttei nähnyt mitään muuta kuin maassa nököttävän pienen neliskulmaisen kiven. Ja kun puhe jatkui taas, se kuului ilmiselvästi kivestä.

”Albus Potter? Potter? Huijaatko minua, poika?” kivi kuulosti epäilevältä.
”E-en”, Albus vikisi.
”Poika, ketkä ovat vanhempasi?” ääni kysyi ja lisäsi pisteliäästi: ”Jos sinulla sellaisia edes on.”
”On minulla”, Albus vastasi ja veti sitten henkeä. ”Harry ja Ginny Potter.”

Taas seurasi hetken hiljaisuus. Sitten tapahtui jotain sellaista, mitä Albus ei olisi osannut odottaa. Kivestä purkautui sellainen naurun remakka, että oli vaikea uskoa, että niin pienestä asiasta voi syntyä niin suurta mekkalaa. Kivi nauroi pitkään ja lopulta kuulosti aivan siltä, kuin se pyyhkisi naurunkyyneleitä silmistään. Sitten se hiljeni taas hetkeksi. Albus haukkoi henkeään ja osoitti nyt kiveä taikasauvallaan kuin peläten, että se hyökkää kimppuun. Olen varmaan tullut hulluksi! hän ajatteli kauhuissaan.

”Harry Potterin poika! Suurenmoista! Tiedätkö mitä, kuulostat aivan häneltä”, kivi vielä lisäsi ennen kuin jatkoi: ”No, arvaapa kuka minä olen”, ja kun Albus ei järkytykseltään kyennyt vastaamaan mitään, kivi jatkoi iloisesti: ”Minä olen isäsi kummisetä, Sirius Musta!”

Äänen ilmoitus tuli niin puskasta, että Albus tipahti kiveltä, jolla oli istunut. Hän poimi heti taikasauvansa ja nousi äkkiä kyykkyyn ääntelevän kiven eteen. Hän tuijotti sitä tyrmistyneenä. Nyt hän oli aivan varma siitä, että oli seonnut täysin. Tuo kivi ei mitenkään voinut olla hänen isänsä kummisetä, jonka hän tiesi kuolleen yli kaksikymmentä vuotta sitten Taikaministeriössä Salaisuuksien osastolla kuolonsyöjä Bellatrix Lestrangen iskusta.

”Aika hassua, eikös?” kivi naurahti. ”Sinä varmaan luulet, että olen kuollut. Tai no, et ole aivan väärässäkään. Olen nimittäin melkein kuollut.”
Nyt Albus ei kyennyt enää ajattelemaan päänsä sisässä, vaan hänen oli pakko selostaa pohdintansa ääneen selvittääkseen itseään.
”Mutta sinähän kuolit! Bellatrix Lestrange tappoi sinut ja kaaduit sen mystisen holvikaaren toiselle puolelle, eikä ruumistasi koskaan löydetty, eikä kukaan tiennyt, mihin jouduit.”
”Täsmälleen!” kivestä kuului riemukas huudahdus. ”Tänne! Jouduin tänne!” tuntui aivan, kuin mies kiven sisässä olisi osoitellut sitä innoissaan.
”Mutta eihän se ole mahdollista!” Albus huudahti. Hän tuijotti silmät suurina kiveä, jonka päällä hän oli huomannut oudon, lohjenneen kuvion. ”Mikä ihme tuo kivi on?”
”Kivi?” Siriuksen ääni kysyi ihmetellen. ”Olenko minä kiven sisässä? No, sepäs sattui!” Ja taas kivestä kuului lyhyt nauru.
”No, minä näen ainoastaan kiven, josta sinun äänesi kuuluu”, Albus selitti hämmentyneenä.
”Totta puhuen, olen ollut täällä aika kauan. Olen kuunnellut metsän ääniä monen vuoden ajan. Olen aikani kuluksi miettinyt olotilaani ja arvellutkin, että olen jonkin tavaran sisällä metsässä, mutten yhtään osannut arvata, minkä sisässä tai missä metsässä. Olet ensimmäinen ihminen, jonka äänen kuulen ja satuitpa sopivasti olemaan juuri minun Harryni poika!” Siriuksen ääni kertoi innoissaan ja jatkoi: ”Eli siis: sanoit, että olen kiven sisällä. Millaisen kiven ja mikä tämä metsä on?”

Albus katsoi kiveä. ”Kivi on aika pieni. Se on neliön muotoinen ja musta. Lisäksi siinä on jokin kuvio”, Albus kumartui katsomaan kiveä tarkemmin, eikä voinut lopulta vastustaa kiusausta ottaa sitä käteensä. Hän nosti kiven silmiensä eteen ja tutki siinä olevaa kuviota. ”Öh, kuvio on vähän lohjennut, mutta se on kolmion muotoinen. Minulle tulee siitä mieleen silmä.”
”Ahaa. Entä missä minä olen?” Sirius kysyi.
”Kielletyssä metsässä”, Albus vastasi.
”Eli olen vanhalla koulullani. Hieno juttu! Kerropas nyt, minkä ikäinen sinä olet ja onko sinulla veljiä tai siskoja?” Siriuksen ääni kysyi täynnä kiinnostusta.
”Minä olen nyt seitsemäntoista ja olen kuudennella luokalla Tylypahkassa. Minulla on pikkusisko ja isoveli, Lily ja James.”
”Todellako?” Sirius kysyi ja naurahti taas: ”Onpas Harry antanut lapsilleen kunnioitettavat nimet. Olen entistäkin ylpeämpi hänestä.”

”Kuule, oletko sinä oikeasti Sirius Musta?” Albus kysyi sydän pamppaillen.
”Olen minä! Aivan varmasti olen! Kysy mitä vain Siriuksesta, niin täältä tulee vastaus, enkä varmasti valehtele!” Kivi huudahti loukkaantuneena.
”Okei okei, uskotaan!” Albus vakuutti. ”Mutta miksi sitten olet siellä, etkä... noh… kuollut?”
Sirius huokaisi ja kertoi: ”En oikein tiedä itsekään. Epäilen, että silloin, kun se kirottu Lestrangen hupakko laukaisi minuun tappokirouksen, se ei ehtinyt vaikuttaa täysin, kun jo kaaduin holvikaareen ja se imaisi minut sisälleen. Tiedän, että ruumiini ja sieluni revittiin sen jälkeen heti kättelyssä irti toisistaan. Ruumiini olinpaikasta minulla ei ole harmainta aavistustakaan, mutta sieluni varmaankin lukittiin tähän kuvailemaasi kiveen. Sieluni on joutunut väliaikaiseen sijoituspaikkaan, tila-ajan olotilaan. En siis ole elävä, enkä kuollut, mutten oikeastaan aavekaan. Minä vain olen tyhjyydessä. Arvaa vain, kuinka antoisaa täällä on ollut viettää kymmeniä vuosia ilman mitään. Et näe mitään, et tunne mitään, kuulet vain lintujen laulua ja säätilojen vaihtelua metsiköstä, jonka sijaintia et edes tiedä. Voisin tehdä itsemurhan, siis jos vain voisin.”

Albuksen oli pakko naurahtaa. Pelko ja järkytys purkautuivat yhtä aikaa ja pian hän nauroi hervottomasti. Lopulta hän pyyhki naurunkyyneliään puseroonsa ja koitti sitten vakavoitua hiukan.
”Hyvä, että jollain on hauskaa”, Sirius piikitteli rentoon sävyyn, eikä Albus voinut olla virnistämättä.
”Noh, mitäs nyt tehdään?” hän kysyi käsissään lepäävältä kiveltä.
”Tiedätkö, olen aivan varma, että on olemassa jokin keino, kuinka minut saisi vapautettua tästä vankilasta ja päästettyä sinne, minne kaikki muutkin kuolleet menevät. Ja minusta vähän tuntuu, että sinä olet juuri oikea henkilö löytämään vastauksen”, Sirius vastasi innokkaasti.
”Luuletko noin?” Albus kysyi ja jännitys kupli hänen sisässään.
”Tietenkin, olethan isäsi poika!” Sirius vastasi kuin vinkaten silmää. ”Noniin, viehän minut linnaan.”

Albus nousi ylös häkellyksissään ja lähti kävelemään takaisin kohti Tylypahkaa. Hän oli unohtanut Camillan täysin. Tyttö palasi kuitenkin takaisin hänen mieleensä, kun Sirius alkoi kysellä, miksi Albus oli harhaillut yksin Kielletyssä metsässä.
”Ainakin meidän aikaamme se oli vielä kiellettyä aluetta”, hän piikitteli.

Albus ei suostunut kertomaan Siriukselle todellista syytä, vaan sanoi vain epämääräisesti, että oli ollut kävelyllä. Samaan aikaan hän koetti järjestellä ajatuksiaan. Kaikki tuntui niin sekavalta, ja hän oli varma, että äskeisten tapahtumien käsittelyyn kuluisi paljon enemmän aikaa kuin vain pari kouluviikkoa.

Linnan aulaan saapuessaan Albus käski Siriusta pysytellä hiljaa ja sujautti sitten kiven kaapunsa taskuun. Hän käveli eteisaulan halki ja huomasi, että suuressa salissa tarjoiltiin päivällistä. Oppilaiden puheensorina kaikui iloisesti aulan halki ja Albus huomasi olevansa todella nälkäinen. Hän meni suureen saliin ja hänen katseensa vaelsi rohkelikkojen pitkään tupapöytään. Sieltä hän tunnisti heti kaksi tuttua kasvoa ja käveli salin poikki heidän luokseen. Hän istuutui pöytään ja tervehti kahta hyvin toisistaan erinäköistä poikaa, jotka istuivat vierekkäin pöydän toisella puolella.

”Moi Scorpius ja Will.”
”Moi Al! Me mietittiinkin, minne hävisit”, vaalea poika tervehti häntä pöydän toiselta puolelta.

Scorpius Malfoy oli ollut Albuksen paras ystävä jo kuusi vuotta. Poika oli hyvin pitkä ja komea. Hänen vitivalkoinen tukkansa kehysti lähes yhtä vaaleita suippoja kasvoja, joiden keskeltä tuikkivat eloisat, harmaat silmät. Scorpius oli Tylypahkan suosituimpia poikia tyttöjen keskuudessa. Poika ei kuitenkaan ollut aikoihin seurustellut vakavasti. Hänen viimeisin suhteensa päättyi viidennen kouluvuoden keväänä. Hän oli silloin seurustellut vuotta vanhemman rohkelikkotytön, Linda Haftonin, kanssa, joka oli ollut pojan suuri rakkaus. Linda oli kuitenkin suuttunut Scorpiukselle, kun tämä oli huudellut humalassa tyttöystävänsä entisten heilojen nimiä julkisesti Tylypahkan käytävillä ja haukkunut nämä pystyyn joka ainoalle vastaantulijalle. Seuraavana päivänä tyttö oli pistänyt heidän välinsä poikki ja särkenyt samalla Scorpiuksen sydämen. Poika sai kaksi viikkoa jälki-istuntoa, mutta olisi varmaan istunut vaikka kaksi vuotta jälki-istunnossa, jos olisi vain voinut peruuttaa edellisen iltansa hölmöilyt.

Scorpius muistutti hyvin paljon isäänsä, Draco Malfoyta, joka oli entinen luihuinen ja nykyisin töissä taikaministeriössä. Mies oli myös entinen kuolonsyöjä ja monet pitivätkin häntä edelleen petturina ja kavalana miehenä. Isänsä taustasta huolimatta Scorpius oli lajiteltu rohkelikkoon. Hän ei hävennyt isäänsä, mutta oli onnellinen, ettei hänen huono maineensa ollut liannut häntäkin. Poika oli nimittäin rohkelikkojen kesken erittäin suosittu ja hänen kiihkeä tuvan puolustamisvimmansa loi hyvää ilmapiiriä rohkelikon tuvan riveihin. Scorpius oli erittäin tarkkasilmäinen ja nopeat refleksit omaava ja tästä syystä hän pelasikin erinomaisesti etsijää rohkelikon huispausjoukkueessa. Tosiasiassa Scorpius ei ollut mikään joukkuepelaaja, vaan hän halusi loistaa yksin ja saikin aina kaiken kunnian itselleen, kun nappasi siepin näyttävästi tiukan matsin päätteeksi. Niinä päivinä hän oli kiistatta rohkelikon suurin sankari.

”Eksyitkö kenties tyrmiin?” kysyi Scorpiuksen vieressä istuva tumma poika virnuillen.

Will Longbottom oli Albuksen ja Scorpiuksen hyvä ystävä, vaikka poikkesikin heistä suuresti. Mutta sanottiinkin, että vastakohdat täydensivät toisiaan, ja varmaan juuri siksi hän tuli niin hyvin toimeen poikien kanssa. Myös Will kuului rohkelikkoon ja omisti tuvassa monia luotettavia ystäviä, joiden puoleen hän kääntyä, jos hän jäi joskus Albuksen ja Scorpiuksen tekemisten ulkopuolelle. Hänen molemmat vanhempansa työskentelivät opettajina Tylypahkassa: Neville Longbottom opetti yrttitietoa ja Hannah Longbottom opetti tähtitieteitä ja toimi puuskupuhin tuvanjohtajana. Williä kiusattiin joskus vanhempiensa takia, mutta silloin Albus ja Scorpius riensivät hätiin ja viime aikoina kiusaajat eivät olleet enää edes uskaltaneet raottaa suutaan, koska olivat oppineet kunnioittamaan Willin ystävien kivuliaita kirouksia. Will oli hyvin tunnollinen oppilas ja viidentenä kouluvuotenaan hän oli toiminut erittäin esimerkillisesti valvojaoppilaan roolissa.

Albus, Scorpius ja Will muodostivat rohkelikon erottamattoman poikakolmikon, joka tunnettiin jokaisessa tuvassa, ja jota suurin osa luihuisista osasi jo varoa. He olivat kovia kiusaamaan luihuisten oppilaita ja erityisesti Artemis ”Ruttukuono” Flint oli heidän suosiossaan. Kolmikosta kovin keppostelija oli kiistatta Albus Potter. Hänen päänsä pursusi ideoita, joilla huijata opettajia, ja Tylypahkan sääntöjen rikkominen oli hänelle arkipäivää. Hän ja Scorpius harrastivat aina tilaisuuden tullen vahtimestari Corstoyn eli ”Korston” kiusaamista, ja yleensä aina Albus oli toimintasuunnitelmien takana. Pojalla oli lyhyt, tumma ja suora tukka, ja hän omisti urheilullisen vartalon. Hän pelasi rohkelikon huispausjoukkueessa jahtaajaa, eikä kukaan enää nykyisin uskaltanut kiistää sitä, etteikö hän olisi ollut kaikkien aikojen paras maalitykki. Huispaustaitojensa lisäksi hänet tunnettiin laajalti isänsä, Harry Potterin, takia, ja hän sai Lordi Voldemortin tappajan poikana paljon tuntemattomien huomiota osakseen, mikä ei toki haitannut poikaa ollenkaan.

Albus vilkaisi ystäviään. Hän muisti hyvin, kuinka he olivat tavanneet. Se oli ollut yksi Albuksen elämän hienoimmista päivistä ja muistot saivat hänet hymyilemään edelleen.

Oli koittanut yksitoistavuotiaan Albuksen ensimmäinen koulupäivä ja Tylypahkan junaan astuessaan häntä jännitti aivan hirveästi. Isommat pojat olivat heti tunnistaneet hänet kuuluisan Harry Potterin pojaksi ja pyydelleet häntä istumaan viereensä. Albus oli kuitenkin arka –oli ollut vielä silloin- ja oli kipittänyt vauhdilla tuntemattomien poikien ohi ja löytänyt viimein vaunun, jossa hänen tutut ystävänsä istuivat. Hän oli mennyt arasti vaunuosastolle ja jutellut jännittyneenä ystäviensä Rose ja Dominique Weasleyn kanssa. Rose oli Albuksen äidin veljen, Ron Weasleyn, tytär ja Dominique hänen äitinsä toisen veljen, Bill Weasleyn, tytär, ja Albus ja tytöt olivat läheisiä perhetuttuja.

Jonkin ajan kuluttua heidän seuraansa liittyi myöskin heille jo ennestään tuttu poika, Will Longbottom, jonka isä oli Albuksen ja Rosen vanhempien hyvä ystävä. Will oli tuolloin vielä arempi kuin Albus ja hän tuskin puhua pukahti koko matkan aikana. Jossain vaiheessa matkaa heidän vaunuosastonsa läpinäkyvän oven ohi kulki vaalea, pieni poika. Mennessään hän kurkkasi arkana heidän osastolleen, mutta hätkähti nähdessään Albuksen ja jatkoi kiireesti matkaansa.

Lajitteluun saapuessaan Albus ja Will näkivät vaalean pojan uudelleen ja Albus kuiskasi Willille, että poika oli Draco Malfoyn, entisen kuolonsyöjän poika, ja sanoi olevansa aivan varma, että poika menisi luihuiseen. Lajittelupenkille istuessaan Albus pelkäsi hirveästi joutuvansa luihuiseen, mutta onneksi lajitteluhattu oli heti ehdottoman varma siitä, että poika kuuluisi rohkelikkoon. Onnellisena Albus kirmasi rohkelikkopöytään, jossa hänen isoveljensä, James, onnitteli häntä iloisesti taputtamalla reippaasti selkään. Albus istuutui ja jatkoi lajittelun seuraamista. Seuraavaksi hänen kanssaan rohkelikkojen pöytään liittyi ylpeyttä huokuva Will Longbottom, jonka vanhemmat osoittivat innokkaasti suosiotaan opettajien pöydässä. Pian tuli pelokkaan näköisen Scorpius Malfoyn vuoro. Hattu mietti jonkin aikaa -oikeastaan paljon pitempään kuin muiden oppilaiden kohdalla oli miettinyt. Lopulta salissa kaikui korviahuumaava huuto:

”Rohkelikko!” ja Scorpius Malfoy nousi jähmeästi ylös tuoliltaan ja käveli oudon robottimaisesti rohkelikkojen pöytään. Albus ja moni muu tuijottivat poikaa kummissaan.

Illalla Albus raahasi tavaransa tulevaan makuuhuoneeseensa, jonne Will oli jo ehtinyt valmiiksi. Heidän huoneessaan oli kolme sänkyä ja pojat odottivat jännittyneinä, kenet he saisivat kolmanneksi huonetoverikseen. He saivat vastauksen pian, kun Scorpius Malfoy saapui heidän huoneeseensa tavaroidensa kanssa. Albus suhtautui poikaan viileän neutraalisti, koska hänen halveksiva mielipiteensä pojasta oli muuttunut sillä hetkellä, kun hänet oli lajiteltu rohkelikon tupaan. Albus oli ollut aina sitä mieltä, ettei rohkelikon tupaan lajiteltu ketään oikeasti ilkeää ihmistä. Pojat tervehtivät toisiaan lyhyen kohteliaasti ja jatkoivat tavaroidensa purkamista.

Myöhemmin Albus makoili sängyllään odottaen, että Will ja Scorpius saisivat omat laukkunsa purettua. He olivat olleet hiljaa Scorpiuksen saapumisesta lähtien ja viimein rohkeni Will aukaista suunsa.
”Kuka sinä olet?” poika kysyi osoittaen sanansa matka-arkkuaan kaivavalle Scorpiukselle, joka jähmettyi siinä samassa.
”Miten niin?” Scorpius kysyi hiukan varautuneeseen ja puolustautuvaan sävyyn.
”Siten niin, että minä ja Albus (Will nyökkäsi kohti Albusta) tunnetaan jo toisemme, mutta kumpikaan meistä ei tunne sinua.”
”Olen Scorpius Malfoy. Ja olin aivan varma, että menisin luihuiseen”, poika tokaisi.
”Onko Rohkelikossa sitten jotain vialla?” Albus puuttui ensimmäisen kerran keskusteluun sänkynsä perältä.
Scorpius vilkaisi pelokkaasti Albusta ja vastasi sitten: ”Ei –minulle.”
”Miksi sitten sanoit noin?” Will kysyi.
Albus kuitenkin kumosi heti Willin kysymyksen omallaan: ”Pelkäätkö, ettei isäsi ole tyytyväinen siihen?”

Scorpius katsoi Albusta kauhuissaan. Sitten hän ryhdistäytyi ja keräsi viimeiset rohkeuden rippeensä. ”En minä pelkää!” hän kivahti pojalle.
”Minä tiedän paljon isästäsi. Minun isäni ja sinun isäsi tunsivat nimittäin aika hyvin toisensa, vaikkeivät kuitenkaan olleet kovin hyvissä väleissä, mikä on aika harmi”, Albus totesi. Häntä ei pelottanut tippaakaan puhua oman ikäiselleen pojalle, vaan hänen äänensä huokui itsevarmuutta.
”Miksi niin harmi?” Scorpius kysyi hyvin varautuneesti.
”Koska isäsi on hieno mies. Ei hänessä ole mitään vikaa. Hän vain teki elämässään virheen, mutta niinhän me kaikki tehdään. Ja sinun isäsi on sitä paitsi todella rohkea”, Albus lisäsi ja näki, kuinka Scorpiuksen uhkaava ilme pehmeni hitaasti.”Olen aivan varma, ettei sinun isäsi suutu sinulle, vaikka sinut lajiteltiinkin Rohkelikkoon. Hän nimittäin tietää aivan varmasti, että olisi itsekin voinut kuulua tähän tupaan, jos vain olisi valinnut toisin. Minun mielestäni hänen sietäisi olla ylpeä sinusta, koska ei ole todellakaan mikään häpeä olla Rohkelikossa.”

Ja niine hyvineen Albus veti peiton ylleen ja kääntyi poispäin Scorpiuksesta, joka oli lopettanut jo aikoja sitten matka-arkkunsa kaivelemisen ja tuijotti nyt poikaa hämmentyneenä. Makuusaliin lankesi hiljaisuus, eikä edes Will uskaltanut toivottaa hyviä öitä kummallekaan pojalle. Ilmapiirin jännitys laski hitaasti, mutta silmät auki pedissään makaava Albus tunsi, että oli juuri tutustunut poikaan, jonka kanssa hän tulisi tulevaisuudessa viettämän paljon aikaa yhdessä. Hän oli nähnyt sen pojan uhmakkaina loistavista kirkkaista silmistä.


Albus tokeni nopeasti muistoistaan ja kumartui ottamaan lihapataa ruokaa täynnä olevasta pöydästä. Hän vilkaisi Scorpiusta, joka istui odottaen pöydän toisella puolella. Kiireettömästi Albus laski täyden lautasensa pöytään ja otti ruokailuvälineet käteensä. Hän tökkäsi lihapalaa haarukallaan ja sanoi sille hiljaisella äänellä: ”Camilla jätti minut.”
”Täh!” pojat huudahtivat niin, että moni rohkelikkopöydässä istuva ja muutama viereisen pöydän korpinkynsikin kääntyi tuijottamaan kolmikkoa.
”Hiljaa!” Albus sähähti vilkaisten ympärilleen ja kertoi sitten ääntään madaltaen: ”Se ei kuulemma kestänyt enää sitä salailua.”
”No olisi sitten julkistanut teidän suhteen, jos se mukamas niin paljon sitä vaivasi!” Scorpius mylvi välittämättä Albuksen murhaavasta ilmeestä. ”Tehän olitte niin rakastuneita!”
”Mutta hänhän pelkää isäänsä. Ehkä hänen isänsä oli saanut selville jotain ja tiukkasi Camillalta teistä ja nyt Camilla haluaa välttyä suuremmilta ongelmilta”, Will sanoi diplomaattisesti ja jatkoi vielä varoen: ”Hän pitää sinusta varmasti edelleen.”
”Suu kiinni, Will! Ei tässä teidän mielipiteenne auta enää mitään. Kaikki on ohi!” Albus huudahti ja nousi äkisti pöydästä. Nälkä kurni vatsassa edelleen, mutta hän ei enää kestänyt nähdä ketään. Läheltä piti, ettei hän vetänyt taikasauvaansa kaavun alta ja kironnut Williä pieneksi torakaksi.

Hän meni vihaista puolijuoksua ulos Suuresta salista ja sujahti ensimmäiseen salakäytävään erään vaaleanpunaista kukkamaljakkoa esittävän taulun taakse. Sitä kautta hänellä meni puoli minuuttia päästä kuudenteen kerrokseen, jossa rohkelikon oleskeluhuoneen sisäänkäynti, Lihavan Leidin muotokuva, sijaitsi.

”Salasana?” Lihava Leidi kysyi hänen saavuttuaan paikalle.
”Kielletty metsä!” Albus ärähti.
”Hyvä on! Ei tarvitse räyhätä”, Leidi sanoi loukkaantuneena ja heilautti muotokuvansa sivuun paljastaen takaansa rohkelikon oleskeluhuoneen.

Albus marssi suoraa päätä poikien makuusaliin ja rysähti pedilleen. Hän oli niin vihainen maailmalle.

”Ahaa, naishuolia. Niin arvelinkin”, kuului viekas ääni Albuksen taskusta.
Albus hätkähti ja kaivoi taskustaan pienen kiven ja nousi istumaan. Hän oli aivan kokonaan unohtanut Siriuksen, joka oli tietenkin kuullut kaiken Suuressa salissa.

”Äh, ole hiljaa”, Albus äyskäisi kivelle.
”Sanon vain sen, että tytöt ovat todella outoja ja niiden liikkeitä on meidän typerien miesten mahdotonta ymmärtää, joten älä syytä itseäsi”, Sirius opasti.
”Tuo ei auta nyt”, Albus totesi. ”Hyvää yötä”, hän toivotti vielä tympeästi ja sulki pienen kiven pöytälaatikkoonsa.

Poika kääriytyi peittoon ja sulki silmänsä. Hän ajatteli Camillaa, Scorpiusta, Williä ja Siriusta. Hänelle oli tapahtunut aivan liikaa asioita yhdelle päivälle. Hän huokaisi ja koetti tyhjentää mielensä kaikista asioista ja antaa unen tulla. Viimeisenä ajatuksenaan ennen nukahtamista hän toivoi, että huomenna kaikki olisi paremmin.
« Viimeksi muokattu: 05.06.2015 22:15:16 kirjoittanut Siunsäe »

Saroya

  • Mansikan raxu
  • ***
  • Viestejä: 2 705
  • Hannibalin täti
    • Piece of me
Olen jo Vuotiksessa tätä kommentoinut, muistaakseni (yksi syy, miksi siellä käyn välillä, koska haluan lukea uudet osat).

Tykkään paljon tämän ideasta ja siitä, mitä olen ehtinyt lukemaan, mutta joka tapauksessa sun tyylisi, idea vei mukanaan. Jokainen osa, jonka oon lukenu, saa janoamaan jatkoa, kuten nytkin, joten jään nöyränä odottamaan.


Ava by FractaAnima
banneri by Sokerisiipi

Saroyan rustailut

Julma-Nala: "Muutit Turkuun. Ikäkriisi!"

Lily•

  • Vieras
Wow.
Aivan uskomaton idea.
Virheitäkään en löytänyt.

xo, Lily

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 306
  • Never Settle
Hei kaikille!

Tulin julkaisemaan uutta lukua, mutta vastaan ensin kommentteihinne. :)

Sinikeiju: Kiitoksia kovasti mielenkiinnostasi niin täällä kuin Vuotiksenkin puolella. :) Olen kovin otettu sanoistasi.
Lily: Kiitos paljon kehuista! Jatka lukemista, niin saa nähdä, pidätkö jatkosta. :)

A/N: Nyt julkaisen toisen luvun, jonka nimi kertoo paljon. ;) Tässä luvussa esitellään lisää henkilöitä ja kurkistetaan erään henkilön menneisyyteen! Ainoa, mitä toivon on, että pidätte tarinasta. Kertokaa siis mielipiteenne luettuanne!

~Siunsäe


_______________________________________________________


Toinen luku
Ongelmaa naisista


Albuksen, Scorpiuksen ja Willin kuudes kouluvuosi oli aluillaan. Ensimmäisen viikon aikana he saivat tuvanjohtajaltaan, professori Ted Lupinilta, lukujärjestykset, jotka näyttivät taas kerran tiukemmilta kuin koskaan aiemmin. Albus ja Scorpius eivät kuitenkaan jaksaneet ottaa turhaa stressiä, kun taas Will säntäili heidänkin puolestaan ympäri rohkelikon oleskeluhuonetta tuskaillen, kuinka selviäisi tulevasta kouluvuodesta.

Albus jutteli joka aamu ja ilta ja aina tilaisuuden tullen Siriuksen kanssa. Hän piti miehestä päivä päivältä enemmän ja alkoi jo pikkuhiljaa tottua siihenkin, että puhui kivelle.  Hän oli myös tutkinut tarkkaan kiven pinnassa olevaa kuviota ja päättänyt etsiä kirjastosta vastausta siihen, mitä kuvio merkitsi. Häntä häiritsi, koska kuvio näytti hänestä jotenkin utuisesti tutulta, aivan kuin hän olisi nähnyt sen ennenkin.

Albus piti kiven salassa, eikä kertonut siitä edes Scorpiukselle, joka tivasi tasaisin väliajoin, miksi Albus käyttäytyi välillä niin oudon salaperäisesti. Scorpiuksen selvitysyritykset kuitenkin vain laimenivat päivä päivältä ja Albus tiesi hyvin, mistä se johtui. Poika oli nimittäin saanut tietoonsa, että hänen entinen tyttöystävänsä, Linda Hafton, oli alkanut seurustella Albuksen isoveljen, James Potterin kanssa, ja hänen kaikki keskittymiskykynsä meni nykyään Jamesin vahtaamiseen ja hänestä pahan puhumiseen. Albusta huoletti ainoastaan se, kuinka heidän huispausjoukkueensa hengen nyt kävisi, koska James sattui olemaan rohkelikon joukkueen kapteeni, ja jos kapteeni ja etsijä eivät olisi puheväleissä keskenään, harjoitukset tulisivat kärsimään.

Scorpius ei ollut kuitenkaan ainut, joka kärsi naishuolista. Albuksen ajatukset eksyivät Camillaan luvattoman usein. Hänen mieltään korvensi tytön nykyinen käytös. Camilla ei edes tervehtinyt vastaan tullessaan, vaan käänsi vain päänsä tyynesti pois luomatta poikaan silmäystäkään. Albus oli koettanut puhutella tyttöä kerran, mutta tämä oli vain kävellyt kylmästi hänen ohitseen aivan kuin poika olisi ollut ilmaa. Albus ei voinut käsittää Camillan käytöstä ja eräänä iltana hän avautui puolivahingossa Siriukselle huolistaan.

”Hän pitää sinusta edelleen”, Sirius totesi ykskantaan, kun Albus oli valittanut, ettei Camillan arvolle näemmä sopinut nykyisin edes tervehtiä häntä. ”Hänellä on vain jokin painava syy, miksi hän käyttäytyy tuolla tavalla –tosin hän saattaa kyllä vetää hiukan överiksi.”
”Niin kuin mikä muka?” Albus tivasi ärsyyntyneenä.
”No esimerkiksi hänen isänsä?” Sirius ehdotti odottamatta Albuksen vastausta. ”Kuule, saanko kertoa yhden tarinan entisestä tyttöystävästäni, joka saattaisi ehkä piristää sinua?”
Albus huokaisi kyllästyneenä. ”Kerro sitten.”

Ja Sirius jakoi Albuksen kanssa muiston nuoruusvuosiltaan. ”Olin silloin viidentoista…”

Kävelin parhaan ystäväni Jamesin kanssa Tylypahkan tiluksilla järven rannassa. Oli keväinen sää ja aurinko paistoi kirkkaana taivaalta. Juttelimme Jamesin kanssa viimeisimmästä huispauspelistä. Tai oikeastaan James kertoi uudelleen ja uudelleen siitä, kuinka oli torjunut ratkaisevan kaadon erittäin onnistuneesti vasemmalla jalkaterällään.

”Sen idioottiluihuisen Falaroyn ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, eikö niin Anturajalka?” James naureskeli.
”Todellakin. Se oli kiistatta kaikkien aikojen komein torjunta!” minä ylistin.
”Niin ja olisitpa kuullut, mitä niiden kapteeni sanoi sille pelin jälkeen –ooh!” Jamesin puhe keskeytyi ja hänen kätensä ponnahti sotkemaan hiuksiaan.

Tiesin heti, kenet James näki. Oli vain yksi ihminen, joka oli Jamesille huispaustakin tärkeämpi. Käännyin katsomaan samaan suuntaan kuin James ja samalla hetkellä minäkin vedin käden tukkaani –tosin siistimään sitä, enkä sekoittamaan. Meitä vastaan käveli kaksi tyttöä, joista toisen näkeminen sai vatsani kipristelemään.
”Hei Evans!” James huikkasi toiselle tytöistä jo kaukaa.

Lily Evans oli rohkelikko ja Jamesin pitkäaikainen ihastus, mutta hän ei ollut saanut koskaan tytöltä vastakaikua, koska Evans ei käsittääksemme oikein pitänyt Jamesin tavoista toimia tietyissä tilanteissa. Totta puhuakseni, hän vihasi Jamesia. James ei kuitenkaan aikonut koskaan antaa periksi.

Minä en kuitenkaan jännittynyt Lily Evansin näkemisestä, vaan hänen vieressään kävelevä tyttö sai minut huokaamaan hiljaa.
”Moi, Havans!” huudahdin rempseästi, ehkä vähän liiankin ollakseni luonnollinen.

Olin ollut aina suosittu koulun tyttöjen keskuudessa, mutta vain harvat tytöt vetivät minua puoleensa. En puhunut koskaan ihastumisesta, koska se oli liian vakava asia minulle. En ollut silloin vielä koskaan ollut ihastunut kehenkään, mutta joskus jonkun tytön käytös tai ulkonäkö veti minua puoleensa niin paljon, että jaksoin viettää hänen kanssaan joitakin päiviä tai jopa viikkoja. Korpinkynsityttö Stina Havans oli kuitenkin vetänyt minua puoleensa jo poikkeuksellisen pitkän aikaa. Olin oudolla tavalla kiinnostunut hänestä, enkä uskaltanut mennä tytön luokse vain mahtailemaan ja kertomaan hauskoja juttujani, kuten olin yleensä tottunut tekemään tyttöjen kanssa. Uskoin silloin, että halusin vain viettää Havansin kanssa vähän enemmän aikaa, kuin olin muiden tyttöjen kanssa viettänyt, ja etenin siksi hitaasti.

Evans ei vastannut Jamesille, eikä liioin luonut silmäystä minuunkaan, mutta vatsassani hypähti, kun Havans virnisti minulle.
”Moi, Sirre”, hän vastasi ja vilkaisi sitten varovasti Evansia, joka näytti happamalta ja kiihdytti vauhtiaan. Havans katsoi pahoitellen minua ja Jamesia ja kiiruhti sitten tytön perään.

Minä odotin hetken, kunnes tytöt olivat ehtineet tarpeeksi kauas meistä ja hihkuin sitten Jamesille:
”Kuulitko? ’Sirre’! Nyt on siirrettävä nappulaa ja äkkiä, eikös?”, katsoin kysyvästi Jamesia, jonka hyvä tuuli näytti haihtuneen jonnekin –epäilemättä johtuen Lily Evansin tympeästä suhtautumisesta.
”Hmm, niin joo”, hän sanoi vähän haikeana ja minä pinkaisin siltä seisomalta tyttöjen perään.

”Havans!” huusin ja näin vaalean tytön kääntyvän yllättyneenä ympäri.
”Kuule, Havans”, huohotin kun tulin heidän kohdalleen. ”Minulla olisi asiaa.”
Havans punastui hiukan ja sanoi: ”Sano vain Stinaksi.”
Tunsin itsevarmuuden kasvavan rinnassani. ”Okei. Kuule, Stina. Nähdään kahdeksalta tänä iltana.”
Stinan silmistä kuvasti hämmennys ja riemu, kun hän kysyi innostuneena: ”Mutta missä?”
”Kyllä minä sinut löydän”, iskin hänelle silmää arvoituksellisesti ja vilkaisin sitten ensi kertaa Evansia, joka tuijotti vuorotellen minua ja Stinaa epäuskoisena. En välittänyt hänestä, vaan hyvästelin Stinan hymyillen: ”Nähdään sitten!”
Käännyin ja palasin Jamesin luokse. Mennessäni kuulin Evansin sättivän Stinaa: ”Mitä ihmettä sinä näet hänessä? Sitä paitsi sinulla on muodonmuutosten koe huomenna.”

”Noh?” James, joka oli jo toipunut Lily Evans-masennuksestaan, kysyi kun tulin hänen luokseen.
”Tänä iltana kahdeksalta”, vastasin hänelle voitonriemuisena.
”Onnenmyyrä”, James puuskahti.

Illalla vähän ennen kahdeksaa etsin kuumeisesti Kelmien karttaa makuusalistamme. Kartasta näki tarkasti kaikki Tylypahkan tilat ja salakäytävät ja niissä olevien ihmisten olinpaikat.

”Kuutamo! Missä kartta on?” huusin kelmiystävääni Remus Lupinia.
”Kerro sinä ensin, Anturajalka, mitä saan, jos sattuisin kertomaan?” Remus virnisti sängyltään.
”Äh, ei minulla ole nyt aikaa tähän! Tarvitsen sen kartan! Stina odottaa minua jossakin ja minun on löydettävä hänet”, selitin hänelle ärsyyntyneenä.
”Ai se Havansin tyttö vai. Sinähän olet kyllä ihmeen kiintynyt häneen. Taidan olla ihastunut”, Remus naureskeli ja kaivoi kaapunsa taskusta haalistuneen pergamentinpalan. Jameskin nauraa hekotti omassa sängyssään.
”Turpa kiinni ja tänne nyt se kartta!” käskin ja koetin siepata pergamentin Kuutamolta, mutta tämä vetäisi sen pois ulottuviltani ja loihti välillemme tehokkaan kilpiloitsun, joka pakotti minut väistymään kauemmas.
”Vähän kauniimmin, Anturajalka. Ethän sitä voi rakkaalle Stinallesikaan puhua tuolla tavalla tai hän suuttuu”, Remus iski virnuillen silmää.

Tiesin, etten pärjäisi Remukselle loitsuissa. Hän oli ollut aina minua parempi taikomaan. Raivosta kihisten ärisin pojalle hampaideni välistä: ”Voisinko saada sen kartan, Kuutamo?”
”Mihin se ’rakas’ unohtui?” Remus kysyi huvittuneena, mutta huomasi samalla, että aloin olla jo niin vihainen, että kohta kilpiloitsutkaan eivät enää pidättelisi minua. Hän poisti kilven sauvan heilautuksella ja ojensi kartan säyseästi minulle. James nauroi edelleen ja vilkaisin häntä murhaavasti ennen lähtöäni.

Hetken kuluttua olin jo Rohkelikon oleskeluhuoneen ulkopuolella ja avasin kartan. Stina Havans kuului korpinkynteen. Päätin siis etsiä kartalta häntä esittävää pistettä ensin korpinkynnen oleskeluhuoneen läheltä. Yllätyksekseni löysin kuitenkin hänen pisteensä istuskelemassa eteisaulan alimmilla portailla. Halusin tehdä mahdollisimman näyttävän sisääntulon, joten käytin nopeaa salakäytävää, jonka kautta pääsin kuudennesta kerroksesta suoraan alakerran eteisaulaan. Astuin tyylikkäästi ulos muotokuvan aukosta ja samassa Stina jo huomasikin minut. Hän nousi äkkiä ylös portaalta, jolla oli istunut ja tuijotti minua hämmentyneenä.

Kävelin hänen luokseen hymyillen. ”Moi”, virnistin tytölle.
”Miten sinä löysit minut?” Stina kysyi häkeltyneenä.
Kurtistin kulmiani. ”Eikö olisi pitänyt?” kysyin ja tarkkailin tytön ilmeitä. Vaikutti siltä, että hän oli koettanut piiloutua minulta.
”Tuota, Sirius. Minulla on asiaa”, Stina aloitti. Hän näytti surulliselta. Sillä hetkellä tunnistin tarkalleen hänen ilmeensä, vaikken ollut sitä koskaan ennen tytön kasvoilla nähnytkään. Tiesin tarkalleen, mikä minua odottaisi.
”Olet tosi mukava ja pidän sinusta kovasti. Olen niin pahoillani, mutta tämä ei taida olla hyvä idea. Anteeksi”, hän sanoi katsomattakaan minuun. Sitten hän kääntyi ja käveli pois luotani. Kuulin hänen niiskahtavan.

Jäin tuijottamaan hänen loittonevaa selkäänsä, enkä kyennyt lähtemään perään, vaikka olisin kuinka halunnut. Seisoin vain hiljaa ja mietin, mitä ihmettä olin tehnyt väärin.


”Se on ainut kerta elämässäni, kun olen saanut pakit”, Sirius sanoi ja päätti tarinansa. ”Ja voit vain kuvitella, millaisen nöyryytyksen koin, kun palasin Rohkelikkotorniin. Kuutamo ei jättänyt minua rauhaan moneen viikkoon.”
Albus tuijotti kiveä tylsistyneenä. ”Ja pitikö tuon muka piristää minua?”
”Tietenkin!” Sirius vastasi innoissaan. ”Etkö tajunnut? Kerroin sinulle juuri tarinan minun tyttöystävästäni!”
”Eli..?” Albus ei vieläkään tajunnut.
”Eli kerroin sinulle ajasta ennen kuin aloimme seurustella! Joko käsität? Hänhän oli koko ajan ihan hulluna minuun, mutta jokin esti häntä seurustelemasta kanssani”, Sirius selitti.
”Eli mikä?” Albus tivasi.
”Esimerkiksi Lily Evans, tuleva Potter, eli sinun isoäitisi”, Sirius huokaisi. ”Ja oli hänellä muitakin henkilökohtaisia syitä, mutta hänen oli vaikea alkaa seurustella pojan kanssa, jota hänen paras ystävänsä inhosi.”

”Okei, ymmärrän”, Albus yritti työntää aiheen pikaisesti syrjään, koska halusi puhua eräästä asiasta, joka oli kiinnittänyt hänen huomionsa Siriuksen tarinassa. ”Se Kelmien kartta, josta kerroit. Minä omistan sen nykyisin!”
”Niinkö? Toimiiko se vielä?” Sirius innostui.
”Toimii tietenkin! Se on hieno kartta. Sinäkö sen teit?” Albus uteli.
”Me kaikki teimme sitä”, Sirius sanoi hiven ylpeyttä äänessään: ”Mutta minä keksin avausrepliikin! ’Herrat Kuutamo, Matohäntä, Anturajalka ja Sarvihaara esittävät: Kelmien kartta’. Kai sitä käytetään edelleenkin oikein?”
”Miten oikein?” Albus kysyi.
”Tarkoitan, että sille tehtyyn käyttötarkoitukseen.”
”Ai kepposiin vai?”
”Juuri niin”, Sirius vastasi.
”Aivan varmasti!” Albus vastasi ponnekkaasti. ”Ilman sitä emme Scorpiuksen kanssa onnistuisi yhdessäkään pilassa. Se on korvaamaton apuväline.”
”Hienoa! Olen entistä ylpeämpi kummipoikani pojasta”, Sirius myhäili tyytyväisenä.

Seuraavan päivän ensimmäinen tunti oli pimeyden voimilta suojautumisen tunti. Heillä oli taas uusi opettaja, Victoire Weasley, joka sai oppilaiden päät kääntymään. Jo luokkaan astuessaan Scorpius vakuutteli Albukselle, ettei ollut koskaan nähnyt kauniimpaa naista ja pohti, kuinka paljon heillä olikaan ikäeroa.

Kun oppilaat olivat istuutuneet paikoilleen, siihen asti hiljaa pöytänsä takana istunut professori Weasley nousi ylös ja koputti pöytää hiljaisuuden merkiksi. Kaikki kääntyivät katsomaan uutta opettajaansa, joka seisoi korotetulla tasollaan tarkkaillen sieltä luokkaa haukan lailla. Nainen oli upean näköinen. Hänen pitkät ja vaaleat luonnonkiharat hiuksensa laskeutuivat olkapäiden alapuolelle saakka ja hänen kauniin sirot kasvonsa olivat täysin virheettömät. Hänellä oli päällään tiukka, musta hame ja vaalea kauluspaita, josta hän oli avannut pari ylintä nappia. Muutkin pojat, kuin Scorpius tuijottivat naista lumoutuneena. Albus tiesi, että nainen oli hänen serkkunsa Dominique Weasleyn -joka myös istui samassa luokassa korpinkynsioppilaiden joukossa- isosisko. Lisäksi hänellä oli suhde Ted Lupinin, heidän nykyisen tuvanjohtajansa kanssa, joskin siitä tiesi vain hyvin harva Tylypahkan oppilas.

”Huomenta”, nainen toivotti. ”Minä olen professori Weasley ja toivon, että te kaikki kutsutte minua sillä nimellä. Koko nimeni on (hän osoitti sauvallaan liitutaulua ja sinne ilmestyi hänen kauniilla käsialalla kirjoitettuna) Victoire Weasley. Valmistuin viime keväänä auroriksi huippuarvosanoin ja hain Taikaministeriön kautta opettajaksi tähän kouluun. Mitä teille kuuluu?” hän kysyi ystävällisesti.
”Hyvää”, luokka mumisi hiukan hämmentyneenä.
”Hienoa! Tänä vuonna perehdytte minun kanssani sanattomaan taikuuteen. Kuka tietää, millaisissa tilanteissa on erittäin tärkeää omata taito lausua loitsuja ainoastaan ajatuksen voimalla?”

Albuksen tyrmistykseksi Scorpiuksen käsi singahti ilmaan ensimmäisenä ja hän viittasi erittäin määrätietoisesti katse naulittuna opettajaan. Professori Weasley odotti hetken ja katsoi sitten Scorpiusta iloisesti: ”Kerro vain. Sano myös nimesi, että opin tuntemaan teidät.”
”Olen Scorpius Malfoy Rohkelikosta, professori Weasley. Sanaton taikuus on erinomainen apukeino esimerkiksi kaksintaisteluissa.”
”Esimerkillinen vastaus, Scorpius. Kymmenen pistettä Rohkelikolle!” professori Weasley hymyili.
”Kiitos, professori”, Scorpius sanoi asiallisesti ja röyhisteli rintaansa ylpeänä. Albus voihkaisi ja läsäytti käden silmilleen. Scorpius ei tuntunut edes huomaavan.

Tunnin jälkeen Scorpius leijui pilvissä ulos luokasta. Hän oli ansainnut tunnin aikana vielä parikymmentä pistettä lisää tuvallensa kohteliaalla käytöksellään ja ”erittäin terävillä huomioillaan”, kuten professori Weasley oli kuvaillut Scorpiuksen mielistely-yrityksiä.

”En tiennytkään, että pimeyden voimilta suojautuminen on sinun lempiaineesi”, Albus huomautti pisteliäästi, kun he kävelivät kohti muodonmuutosten luokkaa. ”Scorp hei! Mikä ihme se ’Olenkin aina kovin pitänyt tuollaisista orapihlajasauvoista, jollaisen te, professori Weasley, satutte omistamaan.’ –lohkaisu oli? Se oli niin läpinäkyvää!”
Scorpius virnisti pojalle. ”Mutta se meni täydestä neiti Weasleyhin!”
”No, hän onkin blondi!” Albus tuhahti.
”Ja erittäin hurmaava sellainen”, Scorpius sanoi ja iski silmää Albukselle.
”Oksennan kohta, Scorp!” Albus huudahti ja poika nauroi.

Muodonmuutosluokkaan istuessaan Albuksen innostus kasvoi. Hän oli odottanut koko kesän Ted Lupinin tunteja. Varsinkin nyt, kun miehen tyttöystävä opetti samassa koulussa, hänellä olisi paljon piikiteltävää. Hän oli päättänyt onnistua viimein tänä vuonna pehmittämään Tedin kovan opettajaluonteen. Ted seisoi valmiina luokan edessä ja näytti pirteältä. Hän oli paras muodonmuutosten opettaja, joka Albuksella, Willillä ja Scorpiuksella oli koskaan ollut. Hänen edesmennyt äitinsä, Nymfadora Lupin, oli ollut metamorfimaagi, ja ominaisuus oli periytynyt osin myös Tediin. Mies pystyi muuttamaan hiustensa ja silmiensä väriä ainoastaan ajatuksen voimalla.

Nyt professori Lupin otti askeleen kohti hälisevää luokkaa ja hänen äsken mustina säihkyneisiin hiuksiinsa ilmestyi tulipunaisia raitoja. Silmät hänellä olivat tänään kirkkaan vihreät. Ted Lupinissa oli tyyliä ja hän sai luokan terästäytymään sanomatta sanaakaan.
”Tervetuloa takaisin muodonmuutostunneille. Jatkan opettajananne tänäkin vuonna. Toivottavasti se miellyttää teitä?” hän kysäisi huolettomaan sävyyn.
”Tietenkin, professori!” eturivin innokkaat tytöt hihkaisivat ja professori Lupin soi heille säkenöivän hymyn.

”Hei, Teddy!” Albus huudahti ja Lupin kääntyi katsomaan häntä. ”Minne professori Weasley oli hukannut kihlasormuksensa?”
Ted Lupinin silmät kaventuivat viiruiksi ja punaiset raidat katosivat hetkessä hänen tukastaan. ”Mistä herra Potter mahtaa puhua?”
”Niinpä! Mistä sinä oikein puhut?” Scorpius huudahti ja jäi tuijottamaan Albusta silmät palaen.
”Eräästä pikku romanssista, josta oppilaat kuhisevat tiuhaan koulumme käytävillä”, Albus valehteli sujuvasti. ”On varmaan ihanaa, kun tyttöystävä opettaa samassa koulussa?”
Ja hän läpsäisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Siinä missä Ted Lupin tulistui, Scorpius raivostui. ”Mitä oletkaan jättänyt kertomatta minulle, kamu?” poika mylvi ja osoitti hetkessä sauvallaan Albuksen leukaa.

Luokka kohisi ja Albus nautti aikaansaamastaan epäjärjestyksestä. Seuraavaksi olisi kuitenkin vuorossa se ikävä osuus, jolloin opettajan valta astuisi kuvaan. Professori Lupin oli kerännyt itsensä hetkessä kokoon ja tuijotti nyt Albusta vihaisena. Albus tuijotti takaisin ilkikurinen virne naamallaan ja Scorpiuksen sauva liimattuna leukaansa.
”Minusta tuntuu siltä”, Lupin aloitti ”että jälki-istunto tekee oikein hyvää herra Potterin kärjistyneille kielenkannoille”, hän totesi hillitysti.
”Jälki-istunto? Etkö todellakaan keksi mitään järisyttävämpää, Teddy?” Albus kaivoi lisää verta nenästään. Will tuijotti häntä kunnioituksesta suunniltaan.

Professori Lupin katsoi hetken hänelle vuosien aikana erittäin tutuksi tullutta poikaa ja virnisti sitten yllättäen. ”Voin toki vähentää Rohkelikolta viisikymmentä pistettäkin, jos vain haluat?”
”Minun pisteeni!” Scorpius sihisi Albukselle ja tökkäsi taikasauvallaan pojan leukaa. ”Et varmasti!”
”Ei kiitos, professori”, Albus sanoi mielistelevään sävyyn ja tunsi Scorpiuksen laskevan sauvan hänen kurkultaan.
”Hyvä!” Lupin sanoi ja kääntyi sitten katsomaan edelleen raivosta kihisevää Scorpiusta. ”Jälki-istuntoa myös herra Malfoylle, joka esitti äsken erittäin huonoa kaksintaisteluperiaatteiden hallitsemista luokassani.”
”Täh! Mitä ihmettä sinä horiset?” Scorpius huudahti ja tuijotti opettajaansa ällistynyt ilme kasvoillaan.
”Toivon hieman korrektimpaa puhuttelutapaa, herra Malfoy. Uskoin sinun myös tietävän jo tähän päivään mennessä, ettei sauvaa lasketa silloinkaan, vaikka vastustaja osoittaisikin selviä antautumisen merkkejä”, Lupin totesi maireasti ja kääntyi sitten silmäilemään kiivaasti supisevaa luokkaa. ”Noniin! Eiköhän sitten aloiteta opiskelu.”
« Viimeksi muokattu: 21.07.2013 14:38:16 kirjoittanut Siunsäe »

Lily•

  • Vieras
* typerää virnistelyä *
Olihan Sirius Alin taskussa oppitunneilla?!
Olisin halunnut nähdä omin silmin Scorpiuksen ja Teddyn ilmeet.
Ja ofc haluan jatkaa tämän lukemista.
Pöyristyttävää väittää muuta.

xo, Lily

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 306
  • Never Settle
Heippa!

Lily: Kiitos taas kommentistasi. :D Valitettavasti Sirius ei ollut Alin mukana, mutta hän saa varmasti kuulla illalla Albukselta suurimman osan päivän tapahtumista. ;)

A/N: Kolmas luku kertoo nimensä mukaisesti illan jälki-istunnosta, jossa saadaan tärkeää tietoa kiven arvoitukseen liittyen, ja myös nauruhermojen kutkutusta on luvassa. Lukekaahan ja kertokaa mielipidettä!


--------------------------------------------------------------------------



Kolmas luku
Jälki-istunto


Illalla Albus ja Scorpius lampsivat nyreästi kohti professori Lupinin huonetta kärsimään jälki-istuntoaan.  Scorpius oli vihoitellut Albukselle aamupäivän muodonmuutostunnista lähtien ja mökötti nyt kiukkuisena. Albusta ärsytti pojan asenne.

”Hei, yksi jälki-istunto vain. Ei se ole kovin paha”, Albus sanoi Scorpiukselle, kun he olivat melkein perillä.

”Ei olekaan, mutta minun ei oikeasti pitäisi joutua olemaan siellä!” Scorpius tulistui. ”Kerrankin en tehnyt mitään väärin. Se olit sinä, joka aukoi päätänsä tunnilla!”

”Niin, mutta rupesit sinäkin rettelöimään”, Albus puolustautui.

”Koska sinä et ollut vaivautunut kertomaan minulle, että professori Weasley seurustelee professori Lupinin kanssa, vaan annoit minun nolata itseni!” Scorpius huusi, kun he saapuivat Lupinin huoneen ovelle, ja veti taikasauvansa esiin.

Myös Albus veti sauvansa esiin. Pojat seisoivat vain metrin päässä toisistaan ja mulkoilivat toisiaan vihaisina. Silloin heidän takanaan oleva ovi avautui ja tällä hetkellä ruskeatukkainen professori Lupin ilmaantui oviaukkoon.  Albus ja Scorpius laskivat nopeasti sauvansa ja kääntyivät Lupinia kohti mulkoillen edelleen toisiaan vaarallisesti.

”Iltaa”, professori Lupin toivotti. ”Tulkaa sisään.”

Pojat seurasivat häntä ja kävelivät hiljaa hänen perässään huoneeseen.

”Istukaa”, Lupin käski ja osoitti huoneen laidalla olevia penkkejä.

Pojat tottelivat ja jäivät sitten katselemaan huonetta. Se oli yllättävän iso. Scorpius pohti, että sitä saatettiin olla laajennettu taikavoimin. Huoneen seinillä roikkui tauluja, jotka esittivät luonnon maisemia. Lupinin työpöytä ei ollut kovin iso ja se oli jostain syystä raahattu aivan huoneen reunalle, kuten heidän penkkinsäkin. Työpöydän päällä oli yksi ainoa valokuva, jossa oli mies ja nainen hymyilivät toisiaan vasten painautuneina –ilmeisesti hääkuvassaan. Scorpius tiesi, että kuva esitti professori Lupinin aikaa sitten kuolleita vanhempia, joita mies ei ollut koskaan ehtinyt tuntea.

Lupin istahti pöytänsä vieressä olevalle tuolille. Hän huokaisi syvään sulkien silmänsä hetkeksi ja katsoi sitten Albusta ja Scorpiusta.

”Mitä minä oikein teen teidän kanssanne?” hän kysyi pojilta. ”Hei Al, etkö voisi käyttäytyä fiksusti edes yhden vuoden ajan. En jaksa näitä jokaviikkoisia jälki-istuntoja enää.”

Albus katseli lattialautoja hiukan katuvana. ”Sori, Teddy.”

Lupin huokaisi taas ja katsoi nyt vuorostaan Scorpiusta. ”Ja sinä lopetat sen ainaisen Alin provosoinnin. Joka kerta, kun te rupeatte rettelöimään, sinä olet se, joka vain jatkaa ja jatkaa Se on todella ärsyttävää. Sitä paitsi-”, hän katsoi molempia poikia vuorotellen: ”eivät ketkään muut oppilaat tappele minun tunneillani koskaan.”

”Niin”, Albus ja Scorpius mumisivat.

Albusta ärsytti. Hän tunsi Tedin liian hyvin ja innostui aina liikaa tämän tunneilla. Kotona ollessaan Ted kävi heidän luonaan kylässä lähes joka viikko, ja hän ja Albus kiusasivat aina toisiaan, minkä kerkesivät. Albus piti Tedistä paljon ja hän kävi usein myös Tedin luona yökylässä. Häntä kuitenkin ärsytti se, että kouluun tullessaan Ted muuttui aivan eri henkilöksi, eikä tämä tunneilla tai käytävillä koskaan edes puhutellut Albusta etunimellä. Miehen käytös provosoi Albusta kiusaamaan häntä tunneilla. Hän halusi, että Ted näyttäisi koulussakin sen, että hän ja Albus olivat hyvin läheisiä, mutta Ted vain kutsui häntä ”herra Potteriksi”, eikä luonut hänelle koskaan edes lyhyttä hymyä. Albus jopa usein yritti tarkoituksella päästä jälki-istuntoon, koska silloin Ted muuttui vähän enemmän normaaliksi itsekseen ja ainakin puhutteli Albusta lempinimellä, kuten vapaa-aikana.

Albus vilkaisi Ted Lupinia loukkaantuneena. Tämä ei tuntunut huomaavan mitään, vaan nousi ylös tuoliltaan ja katoutti sen sitten taikasauvallaan.

”Nouskaa ylös”, hän käski ja Albus ja Scorpius tottelivat.

Poikien noustua Lupin katoutti heidänkin tuolinsa ja sanoi sitten: ”Mene sinä, Al, seisomaan tuonne puolelle huonetta ja Scorpius tuonne.” Hän osoitti huoneen vastakkaisia seinustoja.

Albus ja Scorpius tottelivat hiukan ihmetellen.

”Ottakaa taikasauvat esille”, Lupin käski. ”Ja valmistautukaa kaksintaistelemaan.”

”Täh?” Scorpius huudahti ymmällään. ”Mitä ihmettä?”

”Niin. Eihän me voida taistella toisiamme vastaan”, Albus sanoi ja tuijotti Tediä, kuin tämä olisi sekaisin.

”Minä käsken teitä kaksintaistelemaan ja toivon, että noudatatte käskyäni, tai joudun turvautumaan kovempiin otteisiin. Olette nyt jälki-istunnossa ja harjoittelette kaksintaistelua. Tämä on laiskanläksyä Scorpiukselle, koska et selvästikään ole vielä aivan perillä kaksintaistelun periaatteista”, Ted sanoi virnistäen.

”Anna mun kaikki kestää”, Scorpius voihkaisi ja puristi silmänsä hetkeksi kiinni hillitäkseen halunsa sanoa muutakin.

”Lasken kolmeen, ja sitten kiroatte toisenne. Anteeksiantamattomat kiroukset ovat kiellettyjä, mutta kaikki muu on sallittua. Niin, ja minua ei saa kirota vahingossakaan tai kadutte syntymäänne. Noniin. Yksi…” Lupin alkoi laskea.

”Kaksi…”

Scorpius katsoi Albusta epätoivoinen ilme kasvoillaan ja kohotti sitten sauvansa empien kohti Albusta. Albus nielaisi ja nosti hänkin sauvansa.

”Kolme!” Lupin huudahti ja tuijotti herkeämättä Albusta.

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Albus ja Scorpius vain katselivat toisiaan epäröiden. Sitten reipas huuto lävisti pysähtyneen hiljaisuuden. ”Karkotaseet!” Albus huusi ja Scorpius ehti vain vaivoin väistää kirouksen.

Scorpiuksen silmissä välähti ja samassa hänen sauvastaan lensi vastaiskuna punainen valosuihku. ”Tainnutu!”

Ja siitä alkoi sota. Kiroukset lentelivät ympäri huonetta ja pojat taistelivat vimmoissaan. He olivat hyvin tasavertaisia, eikä kumpikaan langennut toisen kirouksiin, vaan väistivät taitavasti tai langettivat kilpiloitsun viime hetkellä. Lupin istui työpöytänsä reunalla ja seurasi silmä kovana poikien taistelua. Leveä virne nousi hitaasti hänen kasvoilleen, kun hän huomasi poikien hengästyvän.

Lopulta Albus pääsi hyvään saumaan oman kangistustaikansa ja Scorpiuksen kilpiloitsun jälkeen ja huudahti ratkaisevan kirouksen:

”Karkotaseet!”

Ja Scorpiuksen sauva lensi ilman halki ja Albus nappasi sen ketterästi kuin siepin. Hän nosti sauvan voitonriemuisesti ilmaan ja huusi: ”Hahaa! Minä voitin!”

”Hienoa”, Lupin totesi iloisesti. ”Anna sauva takaisin Scorpiukselle ja aloitetaan alusta.”

”Mutta…” Albus aloitti ja tuijotti hämmentyneenä opettajaansa. ”Tuota, eikös tämä riitä jo?”

”Riitäkö? Ei alkuunkaan!” Lupin naurahti. ”Uudestaan.”

Silloin Albus tajusi, että mies aikoi väsyttää heidät tällä tavalla aivan loppuun jälki-istunnossaan. ”Hei, ei tämä ole reilua!” hän huusi. ”Eikö ole mitään muuta vaihtoehtoa?”

”Voi, on toki!” Lupin sanoi pirullinen virne naamallaan. ”Jos ette halua taistella toisianne vastaan, niin ottelette minua vastaan. Saatte valita.”

Albus ja Scorpius tuijottivat miestä lyhyen, epäuskoisen hetken ajan. Sitten he katsoivat toisiaan ja Scorpius viestitti ilmeillään ja lyhyellä olankohautuksella, ettei pakotietä ollut. Albus huokaisi syvään. Sitten hän heitti sauvan takaisin Scorpiukselle ja asettui vakaaseen valmiusasentoon. Scorpiuskin valmistautui uuteen taisteluun ja nosti sauvansa valmiiksi kohti Albusta.

”Hienoa!” Lupin hymyili ja huusi sitten: ”Paikoillanne, valmiit, NYT!”

Ja taas kiroukset lentelivät tiuhaan tahtiin ilman halki kahden keskittyneen pojan sauvojen kärjistä. Ted Lupin katseli poikia huvittuneen oloisena ja vilkaisi seinällä riippuvaa kelloa. Sitten hänen naamansa vääntyi pirulliseen virneeseen. Pojilla olisi vielä monta reipasta taistelun täyteistä tuntia edessään.

Kolmen tunnin kuluttua Ted Lupinin työhuoneen ovi avautui ja rättiväsynyt Scorpius hoippui käytävälle paiskaten oven kiinni perässään. Hän laahusti yksin pitkin toisen kerroksen käytävää ja mietti, kuinka ihmeessä jaksaisi raahautua kuudenteen kerrokseen asti Rohkelikon makuusaleihin. Professori Lupin oli antanut heidän viimein lopettaa, kun Scorpius oli tiputtanut sauvansa vahingossa jo kolmatta kerran minuutin sisällä ja Albus oli laukonut tällä välin viisi ponnetonta ja reilusti ohi kohteen lentänyttä kirousta. Lupin oli päästänyt Scorpiuksen menemään, mutta oli käskenyt Albuksen jäädä vielä hetkeksi luokkaan. Scorpius oli ollut niin väsynyt, ettei ollut jaksanut edes luoda poikaan vähäisintäkään vahingoniloista ilmettä, vaan oli vain kiittänyt haukotellen jälki-istunnosta ja hoippunut ulos huoneesta.

Silloin Scorpius näki väsymyksen sumentamin silmin, kuinka kaksi hahmoa käveli häntä vastaan käytävällä. Hän tajusi pian, että vastaantulijat olivat tyttöjä ja kohensi hiukan ryhtiään koettaen näyttää pirteämmältä, mutta epäonnistui siinä surkeasti.

”Hei, Scorpius! Mistä tulossa? Näytät ihan kuolleelta”, toinen tytöistä moikkasi virnuillen.

Nyt Scorpius tunnisti tytöt kahdeksi korpinkynneksi hänen vuosikurssiltaan. Häntä tervehtinyt vaalea tyttö oli nimeltään Dominique Weasley ja hänen tummatukkainen ystävänsä oli Rose Weasley. Samasta sukunimestään huolimatta tytöt eivät olleet siskoksia, vaan heidän isänsä olivat veljeksiä. Tytöt olivat Albuksen lapsuudenystäviä ja Scorpius tunsi heidät sitä kautta. Rose oli aika hiljainen, eikä pitänyt itsestään koskaan kovin suurta meteliä. Dominique oli paljon puheliaampi ja reippaampi ja miellytti siksi Scorpiusta enemmän. Hän jäikin usein heittämään tytön kanssa iloista läppää, kun kaipasi juttuseuraa. Nyt hän vilkaisi vaaleaa tyttöä arvioiden tämän mahdollisuuksia ja sanoi sitten muina miehinä:

”Hoidin vähän bisneksiä. Entä itse? Miten on mahdollista, että kiltit korpinkynsitytöt ovat eksyneet koulun käytäville näin kielletyn myöhään aikaan?”
”Se ei kuulu tippaakaan sinulle! Eikä minua kiinnosta sekään, kenelle olet mennyt häviämään, koska olet näemmä saanut turpiisi”, Dominique vastasi.

”Rose, voisitko viedä koirasi muualle. Sen räksytys ärsyttää minua”, Scorpius totesi ja ohitti sitten tytöt tyynesti.

Hän kuuli Rosen nauravan ja Dominiquen hymähtävän kepeästi. Poika virnisti itselleen ja jatkoi matkaansa reippaasti. Juuri silloin hän tunsi tömähdyksen takapuolessaan. Hän kurkotti äkkiä katsomaan ja näki, että hänen takamukseensa oli kasvanut housujen läpi karvainen siansaparo. Scorpius kirosi vihaisesti ja kuuli samalla Dominiquen kailottavan kauempana:

”Tosi ärsyttävää, kun nuo isot siat juoksevat vapaina pitkin käytäviä levittämässä oksettavaa lemuaan ympäri koulua, eikö niin Rose?”

”Idiootti!” Scorpius puuskahti ja jatkoi matkaansa vihaisena. Jos hän yhtään eläinten häntien muodonmuutoksista muisti, niin saparon pitäisi onneksi kadota yön aikana. Housuihin jäisi kuitenkin reikä.

Samaan aikaan professori Lupinin luokassa Albus oli istuutunut rättiväsyneenä Lupinin taikomaan tuoliin. Hän olisi halunnut nukahtaa saman tien, mutta Lupin näytti erittäin tiukalta, joten hän päätti pitää itsensä hereillä vielä hetken. Lupin taikoi tuolin myös itselleen ja istui hänen eteensä nojaten kyynärpäitään polviinsa.

”Mitä pidit jälki-istunnosta?” hän kysyi huvittunut sävy äänessään.

”Oli hienoa, kiitosta vaan”, Albus virnisti väsyneesti. Kaikesta huolimatta hänestä oli hienoa, kun Ted käyttäytyi taas normaalisti.

”Tiedäkin se, että ensi kerralla kirjoitan aivan varmasti Harrylle ja Ginnylle!” Lupin varoitti.

”Joo joo”, Albus kuittasi miehelle väsyneesti. Ihan sama, hän ajatteli, mutta katsoi viisaammaksi jättää sanomatta sitä ääneen.

Ted katsoi häntä tiukasti ja sanoi sitten: ”Okei, voit nyt mennä.”

”Kiitos, Teddy”, Albus sanoi ja oli jo nousemassa, kun hänen päähänsä pälkähti ajatus, joka oli tullut esiin pelkästään väsymyksen johdattelemana. Hän punnitsi sanojaan vain hetken ja istuutui sitten takaisin alas ja katsoi Lupinia niin vakavasti, kuin vain väsymykseltään kykeni.

”Mitä tämä merkki tarkoittaa?” hän kysyi ja piirsi sauvallaan ilmaan Siriuksen kivessä olevan silmää muistuttavan merkin, jota oli tutkinut jo monen päivän ajan. Kuva jäi leijumaan ilmaan hänen ja Lupinin välille loistaen kimaltavan kultaisena. Albus oli salaa ylpeä hienosta loitsustaan.

Lupin tuijotti merkkiä hetken erittäin pohtiva ilme kasvoillaan. Lopulta hän kysyi: ”Missä sinä olet nähnyt tämän?”

”Yhdessä kirjassa”, Albus valehteli heti ja jatkoi: ”Ihmettelin sitä ja haluan tietää, mitä se tarkoittaa.”

Lupin huokaisi mietteliäänä, eikä sanonut mitään. Juuri, kun Albuksen kärsivällisyys oli pettämässä, Lupin nosti sormensa ilmaan ja veti sen ensin kuvion keskellä olevan suoran viivan läpi ja sanoi: ”Seljasauva.”

Albus katsoi vuoroin Lupinia ja vuoroin tämän sormea, joka piirsi nyt suoran viivan ympärille kolmiota. ”Näkymättömyysviitta”, Lupin sanoi hiljaa.

”Ja…” Lupin piirsi nyt seljasauvaksi kutsumansa viivan päälle ympyrän ja kuiskasi: ”Elpymyskivi.”

Albus ei sanonut mitään. Hän odotti, että Lupin jatkaisi puhettaan. Mies piti taas lyhyen pohdiskelevan tauon ja sanoi sitten: ”Yhdessä ne kolme ovat Kuoleman varjelukset.”

”Eli?” Albus kysyi taistellen väsymystä vastaan.

”Se on tarina, pelkkä myytti vain, mutta sinun isäsi…” Lupin empi, eikä tiennyt, uskaltaisiko jatkaa.

”Kerro nyt!” Albus maanitteli.

”…Sinun isäsi kertoi, että itse Lordi Voldemort uskoi niiden olemassaoloon kuolemaansa saakka. Ja itse asiassa isäsikin sanoo, että ne olivat todella olemassa.” Lupin sanoi hitaasti, sanojaan punniten.

”Mutta mitä ne ovat? Mitä niillä tehdään?” Albus uteli.

”Sanotaan, että jos omistaisi ne kaikki kolme, saisi Kuoleman herran voimat ja olisi kaikin puolin voittamaton”, Lupin kertoi. ”Seljasauvan kerrotaan olleen maailman voimakkain taikasauva, ja juuri sitä Lordi Voldemort tavoitteli ja onnistui jopa löytämäänkin sen. Lopulta sauva kuitenkin koitui hänen kohtalokseen, koska se ei halunnut hyökätä omistajansa, eli Harryn, kimppuun. Mutta sen sinä taidatkin tietää jo. Sitten on maailman voimakkain näkymättömyysviitta, jonka taika ei kulu koskaan pois. Sinun isäsi kertoi minulle, kun olin nuorempi, että hänen isänsä omisti aiemmin tuon viitan ja nyt se on siirtynyt hänen omistukseensa.”

”Se on nyt Jamesilla”, Albus sanoi.

”Ai onko? Se on kyllä hieno viitta, olen saanut kokeilla sitä kerran”, Lupin kertoi. ”Sitten on vielä elpymyskivi. Sillä saa yhteyden kuolleisiin rakkaimpiinsa. Harry kertoi minulle, että on pidellyt sitäkin käsissään kerran elämänsä aikana. Se oli sinä iltana, kun hän päihitti Voldemortin ja minun vanhempani olivat juuri kuolleet”, Lupin kertoi hiljaa.

”Harry kertoi minulle Varjeluksista, kun olin pieni. Silloin, kun hän piti elpymyskiveä sen yhden lyhyen hetken kädessään, hän sai yhteyden minun kuolleeseen isääni. Hän kertoi, että he olivat puhuneet minusta.” Lupin sanoi, ja kun Albuksen kasvoista kuvastui häivä epäuskoa, hän jatkoi päättäväisesti: ”Minä uskon sinun isääsi. Hän ei valehtelisi minulle tällaisista asioista ja tiedän, että Voldemortin tappaminen ei todellakaan ollut mikään helppo juttu ja uskon, että siinä urakassa on ollut osana jotain todella erityislaatuista taikuutta. Eli esimerkiksi nämä Kuoleman varjelukset.”

Albus muisti kuolleen Siriuksen sielun, joka puhui hänelle kiven kautta, eikä enää epäillyt Lupinin sanoja. ”Kiitos, Teddy”, hän sanoi hymyillen väsyneesti ja nousi ylös. Kuoleman varjelusten merkki haihtui pois hänen noustessaan.

”Eipä mitään, Al. Voisitko nyt kuitenkin kertoa minulle, mihin ihmeeseen tarvitset tuota tietoa?” Lupin kysyi.

”Edelleenkin: näin merkin kirjassa. Ei tähän liity mitään sen kummempaa”, hän sanoi ja koitti vaikuttaa rennolta, mutta hän tiesi Lupinin näkevän hänen lävitseen. Mies tunsi pojan paremmin kuin hänen oma äitinsä, mutta Albus ei silti aikonut paljastaa tälle mitään.

”Selvä. Ole kuitenkin varovainen”, Lupin sanoi ja nousi ylös. Noustuaan hänen tukkansa vaihtoi väriä jo tutuksi tulleesta tummanruskeasta syvään yönsiniseen. ”Odotas”, Lupin sanoi ja nosti sormensa ylös hiljaisuuden merkiksi. Hän puristi silmänsä kiinni ja keskittyi. Pian hänen tukkaansa piirtyi hitaasti pieniä, hopeisia tähtiä.

Albus katsoi miestä hämmästyneenä ja kehui: ”Tosi mieletöntä, Teddy!”

”Olen taas vähän harjoitellut”, mies vinkkasi silmää ja sanoi sitten: ”Hyvää yötä.”   

”Öitä, professori”, Albus toivotti vinoillen ja avasi oven.

Lupin nauroi iloisesti ja kääntyi sitten siirtämään työpöytäänsä sen entiselle paikalle. Albus sulki oven ja kipaisi reippaasti kohti rohkelikkotornia. Hänen väsymyksensä oli kadonnut kuin sauvan heilautuksesta ja hän halusi vain nopeasti päästä puhumaan Siriuksen kanssa. Nyt hän viimeinkin tiesi, mikä mystinen kivi oli, ja oli erittäin ylpeä saavutuksestaan. Hän odotti innolla, mitä Sirius mahtaisi tuumata hänen tiedoistaan.

”Mitä ihmettä?” Sirius huudahti, kun Albus oli viimein saanut selostettua tarinansa loppuun. Albus istui kiven kanssa rohkelikon oleskeluhuoneen perimmäisessä nurkassa ja supatti sille innoissaan professori Lupinin kertomusta. Siriusta kiinnosti kuitenkin enemmän aivan jokin muu, kuin kiven arvoitus.

”Onko Remuksella todella poika?” hän huusi innoissaan ja Albus painoi kiireesti sohvatyynyn kiven päälle, jottei se herättäisi koko Rohkelikkotornia. ”Ja opettaako hän vielä kaiken lisäksi Tylypahkassa? Johan pomppasi!” kuului tukahdutettu huuto tyynyn alta.

Albus odotti hetken, kunnes tuli hiljaista, ja raotti sitten hiukan tyynyä ja kuiskasi: ”Kyllä opettaa. Muodonmuutoksia.”

”SANO KOKO NIMI!” Sirius huusi ja Albus painoi tyynyä entistä kovemmin kiveä vasten.

”Älä huuda!” hän sihahti ja sanoi sitten: ”Ted Remus Lupin. Meidän perhe kutsuu häntä Teddyksi. Isä on hänen kummisetänsä.”

”Vai Teddy…” Sirius sanoi mietiskellen ja Albus nosti hitaasti tyynyn pois kiven päältä. ”Kerrohan nyt, kuka äiti on? He ilmeisesti ehtivät mennä naimisiinkin.”

”Se oli eräs nuori aurori, Nymfadora Tonks”, Albus vastasi.

Sirius nauroi iloisesti. ”Vai meni Remus kengittämään Tonksin! Enpä olisi ikinä uskonut! Remus ei puhunut minulle koskaan hänestä mitään sen kummempaa.”

”Noh, jos olen ymmärtänyt oikein, niin se taisi kyllä olla Tonks, joka kengitti Remuksen”, Albus sanoi.

”Arvatenkin! Mutta sen sanon, että se nainen on kyllä ollut taitava. Remus ei todellakaan ole aivan joka naisen vietävissä”, Sirius myhäili.

”Haluaisitko nyt kuulla, mitä sain hänen pojaltaan selville tänään siellä jälki-istunnossa?” Albus vaihtoi kärsimättömästi aihetta ennen kuin Sirius keksisi taas jotain uutta kysyttävää ystävänsä rakkauselämästä.

”Kerroitko hänelle kivestä?” Sirius kysyi säikähtäneen kuuloisena.

”En tietenkään! Kysyin vain häneltä merkistä, joka on kaiverrettu kiveen. En ole tyhmä, Sirius”, Albus puuskahti.

”Sitä en allekirjoita. Mutta jatka”, Sirius sanoi.

”No, hän kertoi, että merkki on Kuoleman varjelusten merkki ja jos oikein ymmärsin, niin tämä on elpymyskivi eli yksi niistä kolmesta varjeluksesta”, Albus vastasi. ”Äläkä vaan sano, ettet tiedä, mitä varjelukset ovat.”

”Tietenkin tiedän! En minäkään ole tyhmä, vaikka ehkä siltä vaikutankin”, Sirius sanoi. ”Vai elpymyskivi... Oletko nyt aivan varma?”

”En, mutta melkein. Teddy kuvaili sitä minulle ja tämä on aivan samanlainen. Tällä saa yhteyden kuolleisiinkin.”

”Minä en ole täysin kuollut!” Sirius muistutti.

”Et niin, mutta minusta tuntuu, että sen kuolleita herättelevä voima on nyt väistynyt sinun takiasi. Uskon, että sinä olet vähän niin kuin vallannut kiven, eikä sillä sen takia voi ottaa yhteyttä muihin kuin sinuun”, Albus selosti teoriansa.

”Vai niin… No, minä uskon Remuksen pojan pätevyyteen, ja sinuunkin kyllä jonkin verran”, Sirius piruili ja Albuksen olisi tehnyt mieli lyödä tätä, jos se vain olisi ollut mahdollista. ”Rupeappas nyt sitten selvittämään, kuinka tämä minun valtaamani kivi saadaan toimimaan niin kuin ennenkin, ja minä pääsen pois täältä. Tämän mestan meno alkaa jo pikkuhiljaa käydä pitkäveteiseksi.”

Albus hymyili. ”Juuri niin aioin tehdäkin. Luota minuun, olet pian vapaa!”

”Hienoa!” Sirius kehui. ”Mistä aiot aloittaa?”

”Nukkumisesta. Kello on jo reilusti yli puolen yön ja huomenna on taikajuomia heti aamusta. Nukahdan pystyyn, jos en nyt mene nukkumaan”, Albus sanoi ja haukotteli antaumuksella sanojensa vakuudeksi.

”Selvä. Voisinpa minäkin nukkua”, Sirius totesi hieman katkerasti, mutta lisäsi sitten ystävällisemmin: ”Hyvää yötä.”

”Öitä”, Albus huokaisi. Sitten hän työnsi kiven taskuunsa ja laahusti silmät kiinni poikien makuusaliin.
« Viimeksi muokattu: 17.08.2012 12:40:45 kirjoittanut Siunsäe »

Lily•

  • Vieras
Jes.
Tämä todellakin koetteli nauru hermoja.
Tykkäsin todella paljon tästäkin luvusta.
Sitä vaan mietin, kun Victoirea, Dominiqueta tai Rosea ei kuvata ollenkaan Alin serkkuina.
Pelkästään kuuluvansa Weasleyn sukuun.
Häiritseepäs pienet.

xo, Lily
« Viimeksi muokattu: 28.06.2012 22:22:10 kirjoittanut Lily• »

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 306
  • Never Settle
Terve!

Lily: Kiitos paljon, taas! Ja ihana kuulla, että tämä miellyttää sinua. :) Ensimmäisessä luvussa mainitaan, että Dominique ja Rose ovat Alin serkkuja ja toisessa luvussa tietysti kerrotaan Victoiren olevan Dominiquen isosisko. En halua tässä ficissä turhaan korostaa sitä, että A, D ja R ovat serkuksia, sillä ajattelen, että he ovat ns. enemmänkin ystäviä kuin serkuksia. :) Jos ymmärrät, mitä tarkoitan! Pahoittelen sekavaa vastausta.

A/N: Tässä tulee neljäs luku! Olin viikonlopun Ruotsissa, joten en voinut julkaista vielä silloin mitään. :) No, tässä tämä nyt tulee! Nelosessa lähdetään salareissulle Tylyahoon, kun Scorpius ottaa vähän katkeraa irtiottoa arjesta. Anteeksi paljon; tämä on tosi lyhyt! Read and comment, please!!


----------------------------------------------------------------------



Neljäs luku
Juhlan aihe


Albus, Scorpius ja Will istuivat Rohkelikon oleskeluhuoneen pehmeällä matolla eräänä keskiviikkoiltana. Will pänttäsi kulmat kurtussa huomiseen muodonmuutoskokeeseen, eikä tuntunut kuuntelevan ollenkaan, mistä hänen vieressään istuvat pojat puhuivat. Albus ja Scorpius muistelivat innoissaan aamuista taikakausien historian tuntia ja nauroivat professori Binnsille. Haamuprofessori ollut edes silmäänsä räpäyttänyt, vaikka Albus oli laukonut pyyhekuminpalasia tämän otsan läpi koko tunnin ajan, ja muu luokka oli tirskunut hervottomasti. Aave kävi vuosi vuodelta entistä välinpitämättömämmäksi ja tälle oli nykyisin aivan sama, kuunteliko kukaan hänen luentomaisilla tunneillaan yhtään mitään.

Yhtä-äkkiä Scorpiuksen iloinen nauru katkesi ja poika jäi tuijottamaan oleskeluhuoneen laitimmaiseen nurkkaan. Siellä, vanhalla punapäällysteisellä sohvalla, istuivat James Potter ja Linda Hafton, jotka olivat kietoutuneet toisiinsa kuin käärmeet. Scorpiuksen silmät kaventuivat viiruiksi, kun hän näki entisen tyttöystävänsä suutelevan antaumuksellisesti Albuksen isoveljeä. Suudelman lomassa Linda kuiskasi hymyillen jotain Jamesin korvaan. Poika naurahti hellästi ja jatkoi sitten kesken jäänyttä suudelmaa. Scorpius tunsi katkeran vihan kuohuvan sisällään. Hän tuijotti vielä hetken toisiinsa liimautunutta paria ja kääntyi sitten katsomaan Albusta.

”Tänään vedetään kännit!” hän julisti. "Täällä on liian limaista."

Albus katsoi häntä hetken kummissaan ja nosti sitten kulmiaan vilkaisten merkitsevästi Lindan ja Jamesin suuntaan.

”Ei, vaan me vedetään kännit sinkkuudelle ja sille, kuinka hieno tunne se on!” Scorpius sanoi.

”Etkös sinä ole elänyt sen tunteen kanssa jo aika pitkään? Luulisi tähän mennessä tottuneen”, Albus huomautti.

”Niin olenkin, mutta alan vasta nyt tajuta kunnolla, kuinka hieno asia se on”, Scorpius vakuutti ja jatkoi: ”Ehdottomasti Sianpäässä.”

”Oletko nyt aivan varma? Huomenna on aikainen herätys ja loitsuja heti aamusta. Sitten on vielä se koe”, Albus sanoi epäröiden.

”Olen olen. En ole koskaan ollut varmempi! Oletko mukana, Will?” Scorpius kysyi ja katsoi vieressään istuvaa poikaa.

”Täh?” Will nosti katseensa kirjastaan ja näytti siltä, kuin vasta nyt tajuaisi, mistä pojat puhuivat. ”Ahaa. En, koska kokeet”, hän sanoi ja kohotti kirjaansa anteeksipyytävästi.

Scorpius huokaisi. ”Okei… Ei se mitään. Mutta Al lähtee”, hän sanoi ja katsoi sitten Albusta vaativasti. Albus tuijotti hetken takaisin epäröiden, mutta kohautti lopulta hartioitaan välinpitämättömästi.

”Äh, hyvä on. Mennään sitten”, hän myöntyi.

”Hienoa! Käyn vain vaihtamassa vaatteet ja sitten lähdetään”, Scorpius sanoi, nousi ylös ja kipaisi poikien makuusaliin.

Viidentoista minuutin kuluttua pojat jo viilettivät linnasta Tylyahoon vievää maanalaista salakäytävää pitkin. Käytävä päättyi lopulta Hunajaherttuan makeiskauppaan ja pian Scorpius jo raottikin varoen irrallista lattialaattaa kaupan takahuoneessa. Albus työnsi taikasauvansa raosta kauppaan ja poisti tutulla loitsulla varkaista ilmoittavat suojataiat. Sitten pojat kiipesivät aukosta kauppaan ja hiippailivat vähin äänin Sianpäähän. Kaikesta näki, että he olivat tehneet tätä ennenkin.

”Ehkä tämä ei ollutkaan niin hyvä idea”, Albus kuiskasi, kun he astuivat nuhjuiseen ja lähes tyhjillään olevaan baariin. ”Myyjä varmasti tajuaa, että me ollaan Tylypahkasta, vaikka esitettäisiin miten aikuisia tahansa.”

”Älä valita! Itsehän lähdit mukaan. Nyt korkataan ensimmäiset”, Scorpius sanoi ja käveli tiskille, jossa väsyneen oloinen baarimikko pyyhki hiljakseen baaritiskiä vilkaisemattakaan juuri saapuneita poikia. Albus huokaisi ja meni Scorpiuksen perään. Poika tilasi ensimmäiset ja baarimikko myi. Siitä alkoivat kahden pojan juhlat.

Neljän tapahtumarikkaan tunnin ja liian monen tuliviskin jälkeen Scorpius istuskeli raukeana erään pöydän ääressä tuijotellen sumein silmin kaukaisuuteen. Albus taas istui hänen lähellään reunapenkillä ja tyhjensi viimeisen tuoppinsa kolauttaen sen lopuksi puiselle pöydälle. Hän vilkaisi Scorpiusta, joka yritti nyt kaivaa epätoivoisesti taikasauvaansa taskustaan. Albus nauroi pojan surkeille yrityksille ja vilkaisi sitten seinällä riippuvaa kelloa. Unta he eivät ensi yönä tulisi saamaan paria tuntia enempää, jolleivät sitten lintsaisi ensimmäistä tuntia. Albuksen silmät lupsahtelivat hitaasti kiinni ja ajatus omasta pedistä alkoi tuntua erittäin houkuttelevalta. Hän sulki silmänsä hetkeksi, ja räväytti ne sitten taas auki.

Hän vilkaisi Scorpiusta, joka oli viimein saanut taikasauvan käsiinsä. Nyt poika oli keksinyt leijuttaa omaa jalkaansa ilmassa. Albus katsoi, kuinka Scorpiuksen jalka leijui tämän vapisevan käden tahdissa aina vain korkeammalle. Lopulta Scorpius alkoi itsekin valua jalan mukana ilmaan, eikä selvästikään tajunnut keskeyttää loitsua. Albus tajusi pian vaaran ja nousi äkkiä ylös. Hän tunsi tasapainonsa huojuvan ja joutui tukeutumaan hetken pöydänkulmaan. Sitten hän hoippui Scorpiuksen luo ja vetäisi tältä sauvan käsistä. Scorpius rysähti lattialle ja purskahti nauruun.

”Nyt taitaa olla kotiinmenoaika, Scorp”, Albus totesi ja alkoi repiä poikaa ylös lattialta.

”Ei, tahdon jäädä tänne. Minua väsyttää”, Scorpius vastusteli, mutta nousi kuitenkin lopulta ylös, nojautuen raskaasti Albusta vasten.

Albus lähti taluttamaan poikaa ylös baarista ja keskittyi matkalla kiittämään baarimikkoa asiallisesti. Juuri silloin hän törmäsi ovenkarmiin ja kirosi vihaisesti. Eipä ollut kovin vakuuttavaa... Pojat hoippuivat ulos baarista ja lähtivät selviytymään kohti Hunajaherttuaa.

”Kuule, Al”, Scorpius kysyi matkalla ääni naristen.

”No mitä, Scorp?” Albus kysyi huvittuneena.

”Mihin me ollaan menossa?” Scorpius sammalsi ja hänen sanoistaan oli vaikea saada selvää.

”En minä vaan tiedä. Jonnekin, missä voi nukkua”, Albus vastasi. Hän oli juonut varmaan puolet vähemmän, kuin Scorpius, mutta tunsi olevansa silti kovassa humalassa. Hän pystyi vain kuvittelemaan, missä tilassa Scorpius oli tällä hetkellä.

”Hyvä juttu. Minä jään tähän”, Scorpius sanoi ja irrotti äkkiarvaamatta otteensa Albuksesta ja istahti tyynesti maahan. Albus horjahti ja katsoi sitten kuraisessa maassa istuvaa vaaleatukkaista poikaa.

”Tulehan nyt, Scorp. Mennään nukkumaan”, hän kehotti.

”Ääh, onko pakko?” Scorpius voihkaisi ja levittäytyi pitkin pituuttaan jalkakäytävälle. ”Tässä on hyvä…”

”On pakko. Ehdottoman pakko. Nyt mennään”, Albus sanoi ja keskittyi kuulostamaan erittäin päättäväiseltä.

”Haista paska”, Scorpius sanoi kyllästyneenä, mutta könysi kuitenkin vaivalloisesti seisaalleen. Albus otti hänestä tiukan otteen, ja he pääsivät jatkamaan matkaansa.

Lopulta, tunneilta tuntuneen ajan kuluttua, he ahtautuivat ulos Tylypahkan eteishallissa sijaitsevan patsaan selässä olevasta aukosta. Scorpius istahti patsaan jalustalle ja koetti taas kaivaa jotain taskustaan. Albus seurasi katseellaan poikaa vailla harmainta aavistustakaan siitä, mitä ihmettä tämä yritti tehdä. Lopulta Scorpius löysi taskustaan taitellun kellastuneen pergamentinpalan, jota hän käänteli käsissään vähän aikaa ennen kuin onnistui taittelemaan sen auki. Sitten hän osoitti pergamenttia horjuvalla taikasauvallaan ja örisi:

”Vannottahan pyhästi, ettei mul oo ku pahat jutut mielessä.” Hän odotti lyhyen huojuvan hetken ja alkoi sitten kiivaasti hakata pergamentinpalaa sauvankärjellään. ”Miksei tää toimi!”

Albus hätkähti hereille horroksestaan ja kiiruhti pelastamaan Kelmien karttaa ystävänsä käsistä. Hän nappasi kartan Scorpiukselta ja osoitti sitten poikaa sauvallaan lausuen: ”Vaikenous”, ja Scorpiuksen huutoon avautunut suu hiljeni. Sitten hän kääntyi kartan puoleen supisten: ”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni.” Ja kun hän napautti pergamenttia sauvallaan, siihen piirtyi hetkessä kartta, josta näki Tylypahkan joka kolkan.

”Miten sä teit ton?” Vaimennoustaiasta tokeneva Scorpius hämmästeli, mutta Albus ei edes kuullut hänen sanojaan. Hän näki nyt kartalla eteishallin portaita hitaasti alas laskeutuvan pisteen. Tarkemmin katsottuaan hän huomasi sen olevan koulun vahtimestari Jake Corstoy.

”Voi paska!” Albus kirosi ja repi Scorpiuksen ylös. ”Nyt nouset ylös. Ja sitten juostaan vähän äkkiä maljakkokäytävään!”

”Äkkiä… Maljakkokäytävään…” Scorpius maisteli sanoja kiireettömästi.

Hetken kuluttua pojat juoksivat kyyryssä hallin poikki, Albus Scorpiusta tukien. Heidän kengistään kuului tömisevä ääni, joka kaikui aulan seinissä varoittavasti. He kapusivat salakäytävään juuri, kun laahustava Corstoy ehti portaiden alapäähän. Albus sulki aukon mahdollisimman hiljaa toivoen, ettei vahtimestari kuulisi loksahdusta. Sitten pojat lähtivät hoippumaan kohti kuudetta kerrosta.

He olivat saapumassa viidenteen kerrokseen, kun Albus äkkiä kuuli ääniä. Hän jähmettyi niille sijoilleen ja pysäytti Scorpiuksen. Pojan tasapaino ei kuitenkaan ollut enää parhaassa terässään ja tämä rysähti Albuksen otteen voimasta pitkin pituuttaan käytävän lattialle.

”Hiljaa, idiootti!” Albus sihahti, kun Scorpius ähkäisi ja yritti kömpiä pystyyn. Albus otti seinästä tukea ja kuunteli lähestyviä ääniä. Hän voi pahoin ja vilkaisi maassa makaavaa Scorpiusta, joka näytti myös huonovointiselta. Askeleet lähestyivät…

”Mitä te täällä teette?” kuului kirkas tytön ääni ja Dominique Weasley ilmaantui kulman takaa Rose perässään.

Tytöt pysähtyivät poikien eteen ja tiirailivat heitä kiinnostuneina. Dominiquen suupielet nykivät hänen katsoessaan maassa makaavaa poikaa: ”Hei, Scorpius, onko huono elämä?”

”Weasley!” Scorpius ähkäisi ja nousi sitten yllättävän ketterästi ylös jääden nojaamaan seinään Albuksen vieressä.

”Ooh, muistit vielä nimeni! Yllättävää”, Dominique virnuili.

”Totta kai minä nyt sinut muistan”, Scorpius sanoi ja huojahti kohti edessään seisovaa tyttöä. Albus katsoi vierestä, kun poika tarttui suurieleisesti tyttöä vyötäisiltä ja veti tämän lähelleen.

”Oletpas ihastuttavalla tuulella, Scorpius”, Dominique sanoi sarkastisesti ja yritti työntää poikaa kauemmas.

”Pitäisiköhän teidän lähteä nukkumaan?” Rose katsoi merkitsevästi Albusta, joka havahtui serkkunsa tiukkaan katseeseen.

”Joo. Totta... Scorp hei, eikös me nyt mentäisi” Albus sanoi ja tarttui Scorpiusta olkapäästä.

Silloin Scorpius kääntyi ja löi Albusta kaikin voimin nyrkillä keskelle kasvoja. Albus karjaisi kivusta ja piteli verta vuotavaa nenäänsä. Rose kiljui, mutta Dominique hiljensi hänet nopeasti läimäisemällä kätensä hänen suulleen. Albus luuli kuolevansa kipuun. Hänen nenänsä tuntui murskautuneen. Scorpius ei näyttänyt tajuavan ollenkaan rötöstään, vaan nojaili vain raukeasti Dominiqueen ja katseli Albusta välinpitämättömästi. Albus tokeni ja tarttui verisillä käsillään vihaisesti Scorpiukseen.

”Tämän saat maksaa!” hän huusi ja oli juuri mojauttamassa poikaa takaisin, kun Rosen taikoma kilpiloitsu ilmestyi heidän väliinsä erottaen pojat toisistaan. Albus kirosi pitkän sarjan ja katsoi sitten vihaisena Rosea.

”Nyt saa riittää! Te lähdette nyt molemmat matami Lonelinen luokse tai tainnutan teidät siihen paikkaan”, Rose käski uhkaavasti.

Dominique karisti Scorpiuksen irti itsestään sillä seurauksella, että tämä tömähti taas lattialle. ”Noniin. Alahan laputtaa siitä!”

”Mitä te muka teette täällä?” Albus kysyi nostaessaan irvistäen Scorpiusta ylös.

”Ei kuulu sinulle”, Rose napautti ja katsoi sitten Dominiqueta. ”Tule, Domie”, hän sanoi ja tytöt jatkoivat matkaansa kadoten seuraavan kulman taakse.

”Koittakaa selvitä!” Dominique vielä huikkasi peräänsä.

Albus huokaisi syvään. Hän lähti raahaamaan Scorpiusta kohti sairaalasiipeä ja yritti vapaalla kädellään pidellä vuotavaa nenäänsä. ”Miksi aina minä?” hän voihkaisi.

Sairaalasiivessä heitä vastaan hyppi rauhallista vauhtia ruskea metsäjänis. Seuraavassa hetkessä jänis olikin jo muuttunut valkoisessa röyhelöyömekossaan touhottavaksi matami Lonelineksi. Humalastaan huolimatta Albus ei voinut olla henkäisemättä kunnioituksesta. Hänestä oli aina niin hienon näköistä, kun animaagi muutti muotoaan. Parantaja Loneline nimittäin oli animaagi ja hän kykeni muutamaan muotoaan metsäjänikseksi milloin vain niin tahtoessaan. Matamin kaltaiset animaagit olivat kiehtoneet Albusta pienestä pojasta saakka.

”Hyvänen aika!” matami Loneline huudahti ja vetäisi Albuksen luokseen tutkien hänen verisiä kasvojaan. Albuksen ote Scorpiuksesta kirposi ja poika kaatui taas kerran lattialle –tällä kertaa kiroten äänekkäästi. Albus irvisti hiukan miettiessään, kuinkahan monta mustelmaa pojasta mahtaisi huomenaamuna löytyä. Matami Loneline puolestaan ei ollut huomaavinaankaan Scorpiusta, vaan touhotti Albuksen ympärillä silmät huolesta suurina. Oppilaat kutsuivat koulun parantajaa ”Söpöttäjä-Stinaksi” hänen etunimensä mukaan ja se kuvastikin täydellisesti naisen luonnetta.

”Istuhan siihen, poikakulta”, hän höpötti. ”Minä autan sinua. Korjaan tämän nenän hetkessä. Mitä sinulle oikein on tapahtunut? Tuo poikako se oli?”

Albus nyökkäsi hitaasti. Matami Loneline keskeytti hetkeksi mustan pienen pullon avaamisen ja kääntyi vilkaisemaan Scorpiusta kiukkuisena.

”Olet todella typerä poika!” Matami sätti.

”Osuit naulan kantaan, rakas Stina”, Scorpius horisi maatessaan silmät kiinni lattialla.

Matami Loneline tuijotti hetken poikaa epäuskoisesti, mutta tuhahti sitten ja kääntyi takaisin mustan pullon puoleen. Kivusta huolimatta Albus ei voinut olla virnistämättä. Huomenna Scorpiuksella olisi tukalat paikat.
« Viimeksi muokattu: 01.07.2012 20:12:01 kirjoittanut Siunsäe »

Lily•

  • Vieras
Okei.
En ole sitten ollut tarpeeksi tarkka.
Siis aikaisempaan kommenttiini. ^^
Tällä kertaa löysin yhden virheen.
Lainaus
Yhtä-äkkiä
Yht'äkkiä.
 
Itse kirjoittaisin noin.
Hyvä luku oli kuitenkin.

xo, Lily

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 306
  • Never Settle
Heipä hei!

Lily: Kiitos kommentista. :)) Mielestäni sen voi kirjoittaa molemmilla tavoilla, olen lukiessani nähnyt molempia tapoja, mutta en saatan tietysti olla väärässä. Itse asiassa olen siirtynyt itsekin jo kirjoittamaan sanan ilman viivaa. :D Tämä teksti on jo aika vanhaa, vaikkakin korjailenkin näitä aiempia lukuja usein. Anna palautetta tästäkin, jos jaksat. :)

A/N: Ja uutta lukua taas tarjolla. Luvussa 5 tutustutaan paremmin Dominiqueen ja Roseen ja lisäksi Siriuksella on jälleen tarinansa kerrottavana. Lukekaa ja kommentoikaa! Olisin tosi kiitollinen molemmista. :)


---------------------------------------------------------------------------


Viides luku
Uusia kokemuksia


Seuraavan aamun taikajuomatunnilla Albuksen ja Scorpiuksen liemet jäivät sekoittamatta. Albuksen nenä oli korjattu ja pikku välikohtaus sen mukana unohdettu. Nyt he juttelivat niin vilkkaasti edellisen illan tapahtumista, etteivät pystyneet keskittymään edes piristysjuoman ohjeen vaihe numero ykköseen, joka käski ottamaan noidankattilan ja kauhan esille. Lisäksi Scorpiuksella oli heikko olo.

”Miksei me tehdä koskaan mitään hyödyllistä?” Scorpius valitti selaillen hajamielisesti Taikajuomia edistyneille -kirjaansa. ”Darrajuoma olisi ollut nyt poikaa”, hän voihkaisi ja hieroi toisella kädellä ohimoaan.

”Mitäs menit juomaan”, virnuili Albus, jolla ei puolestaan ollut yhtään huono olo.

”Pakko oli. Sinkkuuskännit!” Scorpius muistutti.

”Eipä eilisen loppuilta sinun osaltasi kovin sinkkuilulta vaikuttanut”, Albus huomautti merkitsevästi.

”Hiljaa!” Scorpius komensi. ”Se en ollut minä.”

”Ai et ollut, vai? Kuules, kun minä kerron-”

”Ei, jätä väliin”, Scorpius voihkaisi ja tökki kynällä otsaansa. Sitten hänen silmänsä kirkastuivat ja hän repäisi vihkostaan tyhjän sivun, jolle kirjoitti jotain ja rutisti sen sitten pieneksi palloksi. ”Voin vielä korjata tilanteen”, hän virnisti Albukselle ja viskasi sitten paperitollon menemään. Albus katsoi, kuinka tollo lensi luokan halki suoraan vaaleatukkaisen Dominiquen päähän saaden hänet kirkaisemaan.

”Hienoa!” Albus totesi, kun pöytänsä ääressä töitä tehnyt juomamestari professori Slipper havahtui ja nousi ylös.

”Odota nyt”, Scorpius käski välittämättä uhkaavasti lähestyvästä professori Slipperistä. Poika seurasi silmä kovana Dominiqueta, joka toipui säikähdyksestään ja kumartui nostamaan paperitollon maasta. Sitten tyttö katsoi Scorpiusta, jolle poika ilmehti: ”Avaa se!” Dominique ymmärsi vihjeen heti ja rupesi suoristamaan myttyyn rutistettua paperia. Scorpius nosti peukkunsa pystyyn hymyillen ja kääntyi sitten katsomaan vieressään pahan näköisesti mulkoilevaa professori Slipperiä.

”Niin, herra Slipper?” hän kysyi kohteliaaseen sävyyn käheällä viskin polttamalla äänellä.

Professori”, Slipper korjasi kylmästi. Hänen roteva vartalonsa ja metsänruskea tukkansa toivat Scorpiukselle mieleen karhun.

Professori”, Scorpius korjasi.

”Liemenne ei ole vieläkään valmis, herra Malfoy”, Slipper sanoi.

Scorpius kurkisti noidankattilaan ja vahvisti miehen väitteen todeksi. ”Olette kerrankin harvinaisen oikeassa, professori.”

”Samoin näyttää olevan-” professori Slipper vilkaisi ylimielisesti Albuksen tyhjää pöytää ”-myös herra Potterin liemen laita.”

Albus katsoi professori Slipperiä silmät leiskuen. Hän ei millään jaksaisi miehen pottuilua juuri tänä aamuna.

Slipper katsoi tuimana Albusta takaisin ja sanoi sitten: ”Kaksikymmentä pistettä pois Rohkelikolta, molemmilta erikseen, ja lisäksi te kirjoitatte minulle ensi viikoksi kahden jalan pituisen aineen piristysjuomasta ja sen valmistuksesta”, hän totesi ja jatkoi sitten kovempaa: ”Tunti on päättynyt.”

Albus ja Scorpius keräsivät nopeasti vähäiset tavaransa ja kiirehtivät ulos luokasta. Professori Slipper osasi olla todella inhottava, kun sille päälle sattui. Käytävälle päästyään Albus kysyi Scorpiukselta: ”Mitä kirjoitit Dominiquelle?”

Scorpius vilkaisi häntä virnistäen ja sanoi: ”Pyysin heitä tulemaan koulun jälkeen järvelle tekemään läksyjä minun, sinun ja Willin kanssa.”

”Läksyjä?” Albus tivasi epäuskoisesti. ”Mutta eihän me kaksi tehdä koskaan läksyjä!” hän tuijotti poikaa kauhuissaan.

”Ei, mutta kerta se on ensimmäinenkin”, poika sanoi iloisesti.

”Olet uskomaton!” Albus valitti: ”Ja odotat minun tekevän läksyjä ainoastaan siksi, että sinun maineesi pelastuisi?”

Scorpius ei vastannut mitään, vaan jatkoi matkaansa tyytyväisenä kohti toisen kerroksen pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa. Albuksen päässä kiehui ja hän tukahdutti vaivoin halunsa tasoittaa tilit ja motata Scorpiukselta nenän vinoon.

Kuuden tunnin kuluttua Albus, Scorpius ja Will pääsivät viimeinkin pois yrttitiedon tunnilta, joka oli sen päivän viimeinen tunti. Pojat kävelivät väsyneinä poispäin kasvihuoneilta, ja Scorpius vaati, että he lähtisivät suoraan kohti järven rantaa. Albuksen hienoisesta vastustelusta huolimatta he saapuivat pian rantaan, ja Scorpius istahti muitta mutkitta suuren tammen varjoon. Sitten hän avasi koululaukkunsa ja kaivoi sieltä pergamenttikäärön, jolle rupesi väsäämään professori Slipperin määräämää taikajuomatutkielmaa. Albus katsoi poikaa tyrmistyneenä ja vilkuili sitten ympärilleen kuin etsien pakotietä. Lopulta Willin istuuduttua hän joutui myöntämään häviönsä. Albus istuutui poikien viereen puun runkoa vasten ja kaivoi laukustaan vastahakoisesti pergamentin ja kynän.

”Tämän sinä vielä minulle hyvität!” hän suhahti uhkaavasti Scorpiukselle, joka ei ollut kuulevinaankaan.

Pian tytötkin saapuivat ja Rose ihmetteli, kuinka pojat olivat tulleet niin ajoissa paikalle.

”Minähän olen aina ajoissa”, Scorpius vastasi nostamatta katsettaan pergamentista.

”Eilen et kyllä ollut kovin ajoissa liikenteessä”, Dominique huomautti ennustustehtäviensä parista.

”Kuulepa nyt, me oltiin Alin kanssa vähän juhlimassa”, Scorpius sanoi ja katsoi Dominiqueta liioitellun loukkaantuneesti.

”Kännissä te olitte, kuin pikkupedot!” Rose huudahti. ”Eikä kännääminen keskellä viikkoa ole mitään juhlimista! Teistä kolmesta selvästi fiksuin on Will, koska hän ei lähde mukaan jokaiseen teidän idioottimaiseen hullutukseenne.”

Albus pani merkille, kuinka Willin kasvoille nousi keveä puna ja tämä vilkaisi varovasti vieressään istuvaa Rosea. Sitten hän syventyi äkkiä takaisin sylissään odottavaan yrttitiedon esseeseen. Sillä välin Dominiquen ja Scorpiuksen välille oli jo ehtinyt syntyä kina.

”Meidän juhlinnan aiheet eivät kuulu sinulle millään lailla, joten voitko lopettaa tuon inttämisen?” Scorpius sanoi Dominiquelle, joka oli aikaa sitten siirtänyt keskeneräiset ennustustehtävänsä sivuun ja istui nyt suoraan Scorpiuksen edessä silmät palaen.

”Voin”, hän lupasi ja hymyili samalla ärsyttävästi jatkaen: ”Mutta älä sinä käyttäydy minua kohtaan noin inhottavasti. Eilen vielä roikuit minussa aivan ihastuneena ja vedit Albustakin turpaan, kun tämä yritti viedä sinua pois luotani.”

Scorpius silminnähden punehtui, mutta vastasi heti: ”Ikävä tuottaa pettymys, mutta eilisiltaiset tunteeni eivät valitettavasti olleet aitoja. Ne katsos johtuivat olotilasta nimeltä humala.”

”Hmm, olen tainnut kuulla tuosta joskus ennenkin”, Dominique sanoi teennäisesti pohdiskellen. ”Voitko todistaa sen minulle?”

”Todistaa?” Scorpius kysyi.

”Todista minulle ja Roselle –kahdelle alaikäiselle tytölle-, että kännissä voi tehdä sellaisiakin juttuja, joita saattaa katua myöhemmin. Me kun emme tiedä, koska alkoholi on kiellettyä alaikäisiltä”, Dominique hymyili näsäviisaasti.

”Dominique!” Rose huudahti, mutta Albus puhui hänen päälleen:

”Tehdään veto!”

”Kuulostaa hyvältä”, Dominique innostui. ”Millainen?”

”Minä ja Al huispataan. Sovitaan siis, että te kaksi lähdette meidän kolmen kanssa jonakin iltana ryyppäämään Tylyahoon, jos me voitetaan seuraava matsi”, Scorpius sanoi.

”Kiinni veti!” Dominique huudahti ja he puristivat Scorpiuksen kanssa kättä sopimuksen merkiksi. ”Rose, meitä odottaa nautinnollinen matsi, kun pojat häviävät ensin ottelun ja sitten vielä oman vetonsakin!”

”Dominique, olet ihan hullu!” Rose voihkaisi, ja Will taputti tyttöä myötätuntoisesti olalle.

Illalla Albus hiippaili kirjastoon. Hän varoi, ettei kukaan näkisi häntä, sillä häntä hävetti. Hän ei koskaan käynyt kirjastossa. Hänen oli kuitenkin pakko selvittää Siriuksen kiven arvoitusta, eikä ollut löytänyt mitään muuta keinoa kuin kirjaston tylsät kirjat. Hän saapui kirjastoon ja käveli eksyneen näköisenä korkeiden kirjoja pursuavien hyllyjen välissä. Hän ei ollut koskaan ennen etsinyt minkäänlaista tietoa yhdestäkään kirjastosta ja oli aivan ymmällään rivejä silmäillessään. Albus oli kuitenkin päättänyt, ettei pyytäisi missään vaiheessa apua kirjastonhoitajalta. Hän löytäisi kyllä itsekin tarvitsemansa tiedot mokomasta paikasta. Poika huokaisi syvään ja rupesi sitten tonkimaan lähintä hyllyä.

Lopulta, monelta vuodelta tuntuneen tunnin kuluttua, Albus istui tyytyväisenä syrjäisimmän pöydän ääressä, jonka oli kirjastosta löytänyt, ja selaili yhtä löytämistään tiiliskiven paksuisista kirjoista. Pian hän kuitenkin siirsi sen syrjään todettuaan, ettei se sisältänyt hänen tarvitsemiaan tietoja, ja otti seuraavan eteensä. Hän käänsi kirjan oikein päin ja luki kannesta: Taikaministeriön tilat ja tarvikkeet –osa 2. Albus huokaisi tylsistyneenä ja avasi sisällysluettelon. Hän etsi jonkin aikaa ja löysi viimein Salaperäisyyksien osastosta kertovan luvun. Hän selasi hauraita sivuja oikeaan kohtaan ja alkoi lukea. Pian hän löysi jotain kiinnostavaa:

Salaperäisyyksien osaston kuuluisimpiin huoneisiin lukeutuva Kuolemakamari on erittäin kiinnostava huone, jossa Sanomattomat tutkivat kuolemaa. Huoneen keskellä on syvennys, jonka pohjalla olevalla korokkeella sijaitsee mystinen holvikaari ja sen yllä roikkuu repeytynyt musta verho. Tutkimusten mukaan holvikaareen kaatuessaan ihmisen sielu ja ruumis revitään irti toisistaan ja ruumis palautetaan jonkin ajan kuluttua Kuolemakamarin lattialle. Sielun sijoituspaikasta on esitetty vain arvauksia, mutta uskotaan, että ne viedään Kuoleman valtakuntaan, jonne kaikkien kuolleiden sielut menevät. Holvikaaren salaisuutta on kuitenkin hyvin vaikea tutkia, sillä sinne joutuneita ihmisiä tunnetaan historiassa vain muutama.

Luku loppui ja Albus tuijotti kirjaa ymmällään. Mutta eihän Siriukselle käynyt noin! Hänen ruumistaanhan ei koskaan palautettu holvikaaresta, eikä hänen sielunsa ole lähelläkään Kuoleman valtakuntaa, vaan suljettuna tyhjään tila-ajan väliseen olotilaan kiven sisälle, hän pohti. Hän kurtisti kulmiaan ja selasi läpi vielä muutaman kirjan, muttei löytänyt niistä enää mitään kiinnostavaa. Pettyneenä Albus pinosi painavat kirjat kasaan ja nosti ne syliinsä. Hän lähti kävelemään kohti kirjastonhoitajan tiskiä, jonne sai hänen ymmärtääkseen palauttaa lukemansa kirjat. Hän oli juuri laskenut kirjat pöydälle ja kääntynyt lähteäkseen, kun häntä vastaan hyllyköiden välistä käveli tuttu hahmo. Albuksen sydän pomppasi kurkkuun, kun hän tunnisti kalpean Camillan ja poika jäi jähmettyneenä tuijottamaan vastaantulijaa. Myös Camilla pysähtyi huomattuaan Albuksen ja jäi seisomaan paikalleen epäröiden. Albus tiesi, ettei tyttö tällä kertaa voisi vain kävellä ohi sanomatta sanaakaan. Camilla vilkaisi Albusta ja sipaisi yhden mustan hiussuortuvan korvansa taakse. Albus ei uskaltanut sanoa mitään ja hämmästyi, kun Camilla avasi yllättäen suunsa.

”Mitä sinä täällä teet?” tyttö kysyi varuillaan ja Albus tiesi hänen ajattelevan, että kirjasto olisi viimeinen paikka, missä he voisivat törmätä toisiinsa.

”Etsin tietoa”, Albus vastasi ja tuijotti tyttöä ilmeettömästi.

”Mistä muka?” Camilla kysyi epäuskoiseen sävyyn.

”Yhdestä jutusta”, Albus vastasi.

Camilla katsoi häntä arvioiden ja käveli sitten reippaasti hänen ohitseen sanoen: ”Kannattaa sitten varmaan jatkaa etsimistä.”

Albus jäi tuijottamaan tytön perään. Hän ei ymmärtänyt tämän käytöstä ollenkaan. Lopulta hän keräsi itsensä ja lähti kävelemään kiireettömästi kohti Rohkelikkotornia tuntien perhosten lentelevän vatsanpohjassaan. Kaikesta huolimatta Camilla oli viimeinkin puhunut hänelle vapaaehtoisesti, ensimmäistä kertaa heidän eronsa jälkeen. Albus tiesi yhä varmemmin, että tottelisi pikimmiten Camillan neuvoa ja palaisi takaisin kirjastoon etsimään lisää tietoa.

Albus kiipesi portaat makuusaliinsa. Huoneessa ei ollut ketään muita ja Albus päätti poikkeuksellisesti jäädä sängylleen juttelemaan Siriuksen kanssa. Hän otti kiven pöytälaatikostaan ja tervehti Siriusta. Saatuaan miehen kuulolle, hän luetteli tälle pääpiirteittäin äsken lukemansa kirjan sisällön. Hänen lopetettuaan Sirius oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:

”Tässä sen taas näkee: minusta kun on kyse, niin mikään ei toimi, kuten pitäisi.”

”Älä nyt, Sirius. Suunnilleen tuo kaikki, mistä kerroin, on vain olettamuksia. Varmaa tietoa ei saa mistään”, Albus lohdutti.

”Eli joudun olemaan ikuisesti täällä vankilassani. Muiden sielut kyllä päästetään kivasti paratiisiin (”Kuoleman valtakuntaan”, Albus korjasi), mutta minun annetaan vain mädäntyä täällä loputtomiin, ja pahinta tässä on se, etten edes voi mädäntyä!” Sirius mesosi.

”Minä löydän kyllä ratkaisun tähän ongelmaan, älä huoli”, Albus totesi tyynesti saaden Siriuksen hiljenemään.

”Paras olisi”, mies mutisi hiljaa.

”Mitä sanoitkaan?” Albus kysyi.

”Sanoin, että kiitos”, Sirius korjasi.

”Hyvä. Kuule, tänään kirjastossa minulle sattui yksi juttu”, Albus sanoi yrittäen viedä miehen ajatukset muualle. ”Törmäsin Camillaan ja hän suostui puhumaan minulle ensimmäistä kertaa eromme jälkeen.”

”Ai se sinun tyttösi vai?” Sirius kysyi. ”Minähän sanoin, että hän tulee järkiinsä.”

”No, ei hän kyllä ihan syliini juossut, jos niin ajattelit. Se tapaaminen oli kyllä kaukana sopimisesta”, Albus sanoi apeana.

”Mutta oli tapaaminen kuitenkin!” Sirius rohkaisi. ”Siitä se pehmenee, mutta vaatii vain vähän aikaa. Kerroinkos jo siitä, kuinka me menimme viimein yhteen Stinan kanssa?”

”Et päässyt vielä sinne asti”, Albus sanoi ja otti paremman asennon.

”No, nyt sitten kerron”, Sirius sanoi ja aloitti:

Oli kulunut jo muutama viikko siitä, kun Stina oli antanut minulle pakit. Remus oli ollut siitä lähtien aivan sietämätön: hän otti kaiken irti siitä, että viehätysvoimani oli ensimmäistä kertaa päässyt pettämään. Hän piruili aina tilaisuuden tullen ja nimitti minua ”Sydäntenmurskaaja-Sirreksi”. Halusin tappaa hänet. Lopulta minua ärsytti hänen käytöksensä niin paljon, etten kestänyt enää. Päätin saada Stinan itselleni hinnalla millä hyvänsä. Aloin etsiä sopivaa tilaisuutta puhua tytölle, mutta en ollut jostain syystä nähnyt hänestä vilaustakaan pitkään aikaan. Evansia olin kyllä nähnyt, mutta Stina ei ollut koskaan hänen seurassaan. Kelmien karttaa tutkiessani löysin Stinan aina Korpinkynnen oleskeluhuoneesta, enkä päässyt sinne mitenkään sisälle.

Eräänä kevätiltana, kun istuimme kelmien kanssa oleskeluhuoneen lattialla pelaamassa velhoshakkia, Lily Evans laskeutui yksin portaat alas tyttöjen makuusalista. James kohensi heti ryhtiään ja yritti näyttää voitokkaalta, mikä oli erittäin vaikeaa, koska ystävämme Peter oli juuri syömässä hänen kuningatartaan, joka rääkyi tuskaisesti. Silloin minä nousin ylös ja kävelin Evansin luokse välittämättä muiden kelmien tyrmistyneistä ilmeistä. Lähestyessäni Evans katsoi minua kummissaan.

”Missä Stina on?” kysyin hiljaa, kun pääsin hänen luokseen.

”Mitä se sinulle kuuluu? Hän ei halua nähdä sinua”, Evans töksäytti.

”Tarkoitatko, ettet sinä halua meidän näkevän toisiamme?” kysyin.

Evansin huulet puristuivat ohueksi, tiukaksi viivaksi. Hänen punainen tukkansa roikkui vapaana hänen pisamaisten kasvojensa ympärillä ja minä mietin, mitä ihmettä James oikein näki tuossa uppiniskaisessa tytössä.

”Minä haluan nähdä hänet. Haluan selvittää välimme”, sanoin ja katsoin Evansia käskevästi.

Evans katsoi minua hetken ja näytti aivan siltä, että löisi minua kohta. Lopulta hän kuitenkin vain tyytyi kääntymään niskojaan nakellen ja kävelemään muotokuva-aukolle kadoten sen toiselle puolelle. Minä vilkaisin kelmejä, jotka virnuilivat minulle ja huomasin Jamesin iskevän silmää. Hän oli tajunnut aikeeni. Irvistin pojalle ja kiiruhdin sitten Evansin mukaan. Sain tytön kiinni heti muotokuva-aukon jälkeen ja lähdin kulkemaan hänen rinnallaan. En uskaltanut sanoa mitään, sillä pelkäsin, että Evans kiukustuisi ja ajaisi minut pois. Toivoin vain niin kovasti, että tyttö veisi minut Stinan luokse.

Saavuimme pian toisen kerroksen luokkahuoneita täynnä olevalle käytävälle. Se oli minulle hyvin tuttu kerros, sillä monet tuntimme pidettiin siellä. Evans seisahtui ja osoitti käytävän päähän. Katsoin Evansin sormen osoittamaan suuntaan ja näin tytön istumassa aivan käytävän toisessa päässä betonisella penkillä. Vilkaisin Evansia, joka katsoi minua ilmeettömästi ja käveli sitten pois jättäen minut yksin käytävään. Katsoin taas käytävän perällä istuvaa tyttöä ja lähdin kulkemaan häntä kohti.

Stina oli nyt huomannut minut ja nosti katseensa kirjasta, jota oli lukemassa. Hän tuijotti minua säikähtäneenä, kun lähestyin häntä. Pelkäsin, että hän juoksee karkuun, ja kiristin siksi vauhtiani. Saavuin pian tytön luo ja istuin sanaakaan sanomatta hänen viereensä penkille. Näin hänen silmiensä kimaltavan kyynelistä, kun hän vilkaisi minua varoen. Istuin hiljaa hänen vieressään. Ensimmäistä kertaa elämässäni en kyennyt puhumaan mitään. En vain yksinkertaisesti tiennyt, mitä pitäisi sanoa.

”Anteeksi, Sirius”, Stina sanoi yllättäen ja purskahti hiljaiseen itkuun. Katsoin tyttöä kauhuissani ja menin aivan lukkoon. En osannut lohduttaa häntä millään tavalla.

Stina itki hetkeni ja kuiskasi sitten: ”Minä oikeasti tykkään sinusta.”

”Niinkö?” hätkähdin.

Stina nyökytti päätään kämmeniään vasten, eikä vilkaissutkaan minua.

”Miksi sitten..?” en osannut kysyä kysymystä loppuun, mutta toivoin tytön ymmärtävän.

”Koska en vain voinut”, Stina sanoi jatkaen: ”Ja Lily kielsi minua. Silloin, kun pyysit minua ulos, hän meni kertomaan Flystonille.”

”Bridgetillekö?” rääkäisin kauhuissani. Rohkelikkotyttö Bridget Flyston oli entinen tyttöystäväni, jonka kanssa olin ollut yhdessä vain muutaman päivän, koska en ollut kestänyt hänen yli-imelää tyyliään liimautua jatkuvasti kiinni käsipuoleeni. Ymmärtääkseni Bridgetille oli jäänyt jotain hampaankoloon erostamme.

”Niin”, Stina vastasi hiljaa haudaten kasvonsa syvemmälle käsiinsä.

”Mitä hän sanoi?” kysyin.

”Tuli haukkumaan minut huoraksi ennen treffejämme”, Stina vastasi.

”Teki mitä?” huudahdin ja tuijotin tyttöä tyrmistyneenä. ”Voi luoja, se nainen on ihan hullu!”

Stina ei vastannut mitään ja pystyin vain kuvittelemaan, kuinka pahasti Bridgetin sanat olivat herkkään tyttöön sattuneet. Tunsin silmitöntä vihaa Bridgetiä kohtaan ja päätin kyniä tämän heti seuraavan kerran tavatessamme. Stina rupesi taas nyyhkimään ja minun teki pahaa katsoa murheellista tyttöä. Otin kiinni hänen leuastaan ja käänsin hänen kasvonsa minua kohti. Stina laski kätensä kasvoiltaan ja katsoi minua kyyneleisin silmin. Silitin peukalollani hänen poskeaan ja pyyhin toisella kädellä hänen kyyneleensä.

”Älä välitä heistä. He ovat vain kateellisia”, sanoin ja katsoin tyttöä hellästi.

Stina hymyili ja minä kumarruin suutelemaan häntä. Hän vastasi suudelmaani ahnaasti ja kiedoin käteni hänen ympärilleen.


”Kiitos, Sirius! Riittää jo!” Albus huudahti naama punaisena nolostuksesta.

”Hah hah! Etkö kestä kuulla enempää? Tätä kyllä jatkuisi vielä pitkään”, Sirius irvaili pojalle.

”Heitän sinut kohta ikkunasta ulos, ellet ole nyt hiljaa”, Albus varoitti, kun Sirius vain hekotteli edelleen. ”Etkä varmasti kerro enää ikinä yhtäkään tarinaa!”

”Älä viitsi! Kai edes tajusit, mitä yritin kertoa sinulle? Kärsivällisyyttä vain, poikaseni”, Sirius sanoi. ”Jos mies on tarpeeksi komea ja vetovoimainen, ei tyttö voi loputtomiin taistella hänen luontaista charmiaan vastaan”, hän opasti saaden Albuksen virnistämään salaa.

”Saa nyt nähdä”, hän sanoi ja tunsi olevansa huomattavasti paremmalla tuulella.
« Viimeksi muokattu: 16.09.2014 23:35:48 kirjoittanut Siunsäe »

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 306
  • Never Settle

Hei!

Kommenttia ei edelliseen lukuun tullut, mutta toivottavasti kuudes luku innostaa jota kuta antamaan edes pienoista palautetta. :) Tässä luvussa kinataan, ja Sirrellä on jälleen tarina kerrottavanaan.


--------------------------------------------------------------


Kuudes luku
Riitasointu


Parin viikon kuluttua Albus ja Scorpius olivat taas kerran pahoilla teillä. Tällä kertaa he olivat piiloutuneet suuren salin oviaukon vieressä seisovan kookkaan velhoa esittävän patsaan taakse ja kyttäsivät ohikulkevia ihmisiä. He yrittivät löytää väkijoukosta Artemis ”Ruttukuono” Flintin, jonka he tiesivät pian kulkevan ohitseen päivälliselle. Flint oli ollut aina kaksikon suosituin keppostelukohde, sillä luihuispoika oli vihannut heitä ensimmäisestä luokasta lähtien. Scorpius muisti edelleen katkerasti, kuinka poika oli nöyryyttänyt häntä toisena vuonna järjestetyssä kaksintaistelukerhossa. Siitä lähtien Scorpius ja Albus olivat kiusanneet poikaa ilkeillä taioillaan aina tilaisuuden tullen.

”Nyt se tulee!” Albus kuiskasi yllättäen ja molempien poikien päät katosivat salamannopeasti piiloon patsaan taakse.

Scorpius kurkkasi varovasti patsaan reunan takaa eteisaulaa ja näki, kuinka tyrmien ovet avautuivat ja tummatukkainen Flint astui eteishalliin. Hän oli yksin, kuten Scorpius ja Albus olivat olettaneetkin, ja käveli pahaa aavistamatta suoraan kohti poikien piilopaikkaa.

”Oletko valmis?” Scorpius kysyi Albukselta, joka nyökytti päätään innokkaasti.

Sydämet jännityksestä pamppaillen rohkelikkopojat kyyristelivät piilossaan ja odottivat, että heidän kohteensa tulisi tarpeeksi lähelle heitä. Lopulta Flint käveli aivan patsaan eteen ja kääntyi sitten mennäkseen Suureen saliin. Silloin Scorpius nousi ylös patsaan takaa ja huusi:

”Hei, Ruttukuono!” äänen kuullessaan Flint käännähti nopeasti ympäri.

”Mitäs pidät tästä?” myös Albus ponnahti ylös harmaan patsaan takaa ja tähtäsi sontapommilla Flintin naamaan. Flint veti salamannopeasti taikasauvansa esiin, mutta Albus oli jo ehtinyt laukaista pommin ja se läsähti keskelle poikaparan naamaa räjähtäen äänekkäästi. Flint putosi polvilleen kivusta vaikeroiden ja yrittäen pyyhkiä sontapommin jätöksiä kasvoiltaan. Albus ja Scorpius nauroivat katketakseen. Moni suuressa salissa istuva oppilaskin oli kääntynyt katsomaan näytöstä, mutta pojat eivät nähneet heidän ilmeitään.

”Mitä täällä tapahtuu?” vahtimestari Corstoyn ääni kumahti eteishallin portaiden yläpäästä.

Albuksen ja Scorpiuksen nauru katkesi ja he vilkaisivat toisiaan virnistäen.

”Hyvää työtä, Al!” Scorpius kehaisi, ja he läppäsivät kämmenensä yhteen onnistumisen merkiksi. Sitten he pinkaisivat juoksuun kohti portaikkoa. Ärtynyt vahtimestari seisoi uhkaavana niiden yläpäässä. He olivat tehneet tämän ennenkin. He pääsisivät helposti Corstoyn ohi.

”Vasen!” Albus huusi Scorpiukselle heidän juostessaan portaikkoon ja erkani pojasta vahtimestarin vasemmalle puolelle ja Scorpius väisti oikealle.

”Huomenia, Korsto!” Scorpius toivotti iloisesti heidän pinkoessaan miehen ohi.

”Anteeksi, kun emme ehdi jäädä juttusille, koska meillä on vähän kiire juuri nyt!” Albus huusi taakseen jäävälle miehelle.

”Älkää naurattako! Kyllä minä tiedän, että te olette taas tuolla alhaalla olevan hässäkän takana”, Corstoy ärisi pojille ja lähti kipuamaan portaita heidän peräänsä.

Albus ja Scorpius juoksivat täyttä vauhtia toiseen kerrokseen ja vilistivät lattian poikki tuuppien vastaantulijoita tieltään. Pian Albus vilkaisi Scorpiusta voitonriemuisesti ja hihkui innoissaan: ”Me karistettiin se!”

Juuri, kun pojat olivat kaartamassa lähimpään sivukäytävään lepäämään, Albus törmäsi johonkin pehmeään ja lensi päistikkaa selälleen. Hän ähkäisi kivusta ja kuuli Scorpiuksen huutavan myös kaatuessaan. Hetken aikaa Albus näki tähtiä, mutta pystyi viimein avaamaan silmänsä. Hän tuijotteli toisen kerroksen sileää kattoa näkemättä yhtään mitään. Sitten hän nousi varovasti istumaan ja katseli ympärilleen. Rehtori McGarmiwa seisoi heidän edessään kädet puuskassa ja pian Albus kuuli hengästyneen Corstoynkin saapuvan paikalle.

”Nuo pojat heittivät sontapommeja aulassa, rehtori! Ja yksi niistä osui luihuispoikaan”, Corstoy selitti huohottaen.

Albus nousi seisomaan ja näki Scorpiuksen istuvan edelleen pökerryksissä lattialla. Hän koetti nähtävästi selvittää päätään äskeisen törmäyksen jäljiltä. Albus mietti, millaista taikaa rehtori McGarmiwa oli oikein käyttänyt napatessaan heidät kiinni. Hän katsoi uhmakkaasti vanhaa naista, joka seisoi arvokkaana heidän edessään tiiraillen heitä ylimielisesti silmälasiensa takaa. Hän oli pukeutunut itselleen tyypillisesti tummanvihreään samettikaapuun ja hänen ryppyiset kasvonsa melkein peittyivät hänen päässään olevan mustan isolierisen noidanhatun alle.

”Potter ja Malfoy”, hän sanoi viileästi. ”Olipa yllätys.”

”Hauska tavata sinuakin, Minny”, Albus tervehti hymyillen.

Rehtori McGarmiwa, herra Potter”, McGarmiwa ojensi kuivasti.

”Niin tietenkin, anteeksi Minny-rakas”, Albus hymyili edelleen.

”Kymmenen pistettä pois Rohkelikolta epäasiallisesta käytöksestä rehtoria kohtaan”, McGarmiwa sanoi. ”Lisäksi otan Rohkelikolta vielä kolmekymmentä pistettä törkeästä sääntöjen rikkomuksesta koulun alueella. Uskon myös, että professori Lupin odottaa jo teitä huoneessaan. Hänellä on jotakin asiaa teille. Mutta nyt, jos suotte anteeksi, jatkan matkaani, sillä minulla on eräitä hyvin tärkeitä asioita hoidettavanani”, rehtori sanoi ja sujahti sitten kaapu hulmuten heidän ohitseen.

”Älä huoli, Minny. Kyllä me suodaan sinulle anteeksi tämän kerran!” Scorpius huusi iloisesti naisen perään ja näki, kuinka tämä nosti mennessään kätensä ylös näyttäen pojille viittä sormea. Albus arvasi, että se tarkoitti vielä viiden pisteen vähennystä Rohkelikon tuvalta.

”Siinäs kuulitte”, Corstoy äyskähti kiukkuisesti ja lähti sitten hänkin hölkyttämään alakertaa kohti –arvatenkin puhdistamaan poikien sontapommin jätöksiä ja hoitamaan Flintin sairaalasiipeen.

”Ole sinä pappara vaan ihan hiljaa!” Scorpius huusi miehen perään ja sai Albuksen purskahtamaan nauruun.

”Ei mennyt ihan putkeen”, Scorpius totesi, kun he lampsivat kohti professori Lupinin jo hyvin tutuksi käynyttä huonetta.

”No ei, mutta ei ihan huonostikaan. Ihan hyvä suoritus, jos minulta kysytään. Tärkeintä, että Ruttukuonoon osui! Minny vain sattui tänään vähän huonolle tuulelle”, Albus summasi tyynesti.

”Sano yksikin tapaus, jolloin se olisi ollut hyvällä tuulella. Miten minä en satu muistamaan yhtäkään sellaista kertaa?” Scorpius tivasi.

”Olet oikeassa. Mutta arvaapa mitä, kamu? Teddy kyllä tappaa meidät”, Albus katsoi vaaleaa poikaa hiukan hermostuneesti.

”Voi olla, mutta ollaan me siitä ennenkin selvitty”, Scorpius sanoi kohauttaen olkiaan. Kun he pian saapuivat rohkelikon tuvanjohtajan ovelle, poika koputti siihen yllättävän rohkeasti. Huoneen ovi avautui itsestään ja pojat pujahtivat sisälle sulkien oven perässään.

”Kuinka ihmeessä te oikein onnistutte aina nolaamaan minun tupani?” Lupin mylvi heidän istuttuaan alas kahdelle tuolille opettajan työpöydän eteen. Mies istui pöydän toisella puolella ja mulkoili poikia vihaisesti. Albus ja Scorpius olivat kerrankin hiirenhiljaa.

”Te kaksi olette menettäneet kiistatta eniten pisteitä Rohkelikon tuvalta näiden muutaman ensimmäisen viikon aikana, ettekä ole käsittääkseni ansainnut yhtään lisää! (”Minä kyllä olen!” Scorpius korjasi harmissaan, mutta Lupin tuskin kuuli häntä.) Tämä ei todellakaan näytä hyvältä tupamestaruuden kannalta!” hän huusi.

Pojat istuivat hiljaa tuoleillaan vilkuillen toisiaan noloina. Lupinin rähjätessä Albus päätti olla tekemättä kepposia enää pitkään aikaan ja toivoi, että Scorpius ajatteli tehdä samoin.

Seuraavat huispausharjoitukset järjestettiin perjantai-iltana ja pojat pistivät parastaan. He eivät todellakaan aikoneet hävitä seuraavaa matsia, joka käytäisiin Rohkelikon ja Korpinkynsien välillä. Heillä ei myöskään ollut aikomustakaan hävitä vetoaan, jonka panoksena olisi juomareissu Tylyahoon Dominiquen ja Rosen kanssa. Tämänkertaisissa treeneissä heidän joukkueensa kapteeni, James Potter, piti heille tavallisuudesta poikkeavat harjoitukset.

”Tänään treenaamme koko joukkueen voimin etsijän taitoja. Käytännössä se menee niin, että minä päästän siepin vapaaksi ja te hajaannutte ympäri pelialuetta. Sitten te kaikki yritätte yhtä aikaa löytää siepin ja saada sen kiinni. Saatte harhauttaa ja tyrkkiä, mutta käsistä repiminen on kiellettyä. Se, kuka saa siepin ensimmäisenä kiinni, saa johtajapojalta, eli minulta, kolmekymmentä pistettä tuvalleen - eli rohkelikolle”, James virnisti. ”Käytän nyt vähän väärin johtajapojan valtaa, mutta älkää kertoko kenellekään!”

Joukkue nousi luudilleen ja levittäytyi kapteenin käskystä ympäri huispauskenttää. Sitten James vapautti siepin ja vihelsi pilliin, kun pieni kultainen pallo oli kadonnut näkyvistä. Kaikki lähtivät lentämään poukkoillen paikasta toiseen etsien sieppiä, muttei kukaan tuntunut näkevän siitä jälkeäkään. Scorpius kaarteli ärtyneenä korkealla kentän laitamilla. Hän tiesi, että harjoitus oli tulikoe hänelle ja James tahtoi juuri hänen saavan siepin kiinni nähdäkseen, olivatko Scorpiuksen taidot ruostuneet. Poika vihasi sitä, jos hänen kykyjään epäiltiin, ja halusi kiihkeästi todistaa Jamesille taitonsa.

Äkkiarvaamatta hän lähti hurjaan syöksyyn kohti katsomoita ja kuuli muun joukkueen lentävän vauhdilla hänen peräänsä, koska arvelivat etsijän nähneen vilauksen siepistä. Scorpius harhautti joukkuetta taitavasti ja koetti samalla tähyillä oikeaa sieppiä. Jonkin aikaa katsomoiden ympärillä kierreltyään, hän viimein näki sen: siivekäs kultainen pallo lenteli sinkoillen luihuisten katsomotornin ympärillä. Scorpius otti vauhtia ja ampaisi kentän toiseen päähän. Muu joukkue kiisi edelleen hänen perässään, mutta Scorpius oli silti aivan varma, ettei kukaan ollut oikeasti nähnyt sieppiä. Hän kuitenkin lensi määrätietoisesti vihreäpäällysteisen katsomotornin luo ja harhautti sieppiä lentämällä tornin väärältä puolelta. Sieppi ei ehtinyt liikahtaakaan, kun Scorpiuksen pitkät sormet kiertyivät sen metallisen pinnan ympärille. Poika nosti kultaisen pallon ympärille puristuneen nyrkkinsä korkealle ilmaan voitonmerkiksi. Hänen perässään tuleva joukkue pysähtyi osoittamaan suosiotaan etsijälleen.

”Hienoa Scorp!” Scorpius kuuli takaansa kehuja ja kääntyi katsomaan luudalla istuvan Jamesin hymyileviin kasvoihin. ”Voin olla edelleen tyytyväinen etsijääni.”

Scorpius tuijotti Jamesia ilkeästi ja tunsi vihan kuohahtavan suoniinsa. Hän ei kestänyt enää tuon näsäviisaan idiootin kommentteja! Hän ei käsittänyt, kuinka Jamesilla oli edes pokkaa puhua hänelle koko sen Linda-jupakan jälkeen. Hän mulkaisi Jamesia ja kivahti: ”Jos on jotain valittamista, niin voit minun puolestani painua helvettiin!”

James katsoi häntä tyrmistynyt ilme naamallaan ja niin katsoivat hänen joukkuetoverinsakin. Albus kuitenkin tajusi heti, mistä kiikasti ja lensi nopeasti Scorpiuksen luo. ”Ole nyt hiljaa, Scorp! Ole fiksu”, hän kuiskasi varoittavasti pojan korvaan, joka vain provosoitui hänen sanoistaan.

”En varmasti ole hiljaa! En kestä, että tuollainen peluri (hän osoitti Jamesia) komentelee minua! Hänellä ei ole mitään oikeutta siihen, eikä mihinkään muuhunkaan”, Scorpius lisäsi vihaisesti.

”Nyt menit liian pitkälle”, Albus suhahti Scorpiukselle, jolta sai vastaukseksi kirpeän katseen. Valitettavasti hän tunsi veljensä.

”Scorpius, ole hyvä ja poistu tältä kentältä”, James totesi pelottavan viileästi.

Scorpius tuijotti Jamesia silmät leimuten. ”No minäpä poistun. Ja voit olla varma siitä, että poistunkin nopeasti, enkä todellakaan ole tulossa takaisin! Pitäkää surkea joukkueenne ja naurettavat harjoituksenne. Minä en välitä!” Scorpius huusi pojalle raivoissaan. Sitten hän käänsi luutansa ja lensi ulos huispauskentältä. Albus katsoi hetken Scorpiuksen menoa, vilkaisi sitten veljeään anteeksipyytävästi ja lensi kiireesti ystävänsä perään.

Scorpius ehti jonkin matkan päähän ennen kuin Albus tavoitti hänet. ”Mikä sinua oikein vaivaa?” Albus tiukkasi edellään lentävältä Scorpiuksen selältä. ”Oliko pakko järjestää tuollainen kohtaus?”

”Ai mikäkö vaivaa?” Scorpius huusi ja pysähtyi ilmassa kuin seinään kääntyen takanaan lentävää Albusta kohti. ”Minua vaivaa sinun saastainen veljesi, joka saapastelee ympäri koulua kuin maailman omistaja!”

”Et voi syyttää häntä siitä, että hän seurustelee entisen naisesi kanssa! Ei ole hänen vikansa, että sinä törttöilit kännissä ja hankit teille eron!” Albus suutahti ja alkoi puolustaa veljeään.

”Sinun veljesi tiesi vallan hyvin, että tyttö kuului minulle, mutta meni silti iskemään hänet! Eikä Jamesille riittänyt vain tyttöystäväni vieminen, vaan hänen pitää vielä nöyryyttää minua joukkueeni nähden!”, Scorpius räyhäsi Albukselle.

”Ei hän ole ketään nöyryyttänyt!” Albus kivahti.

”Onpas! James on todella röyhkeä, enkä kestä häntä enää hetkeäkään!” Scorpius huusi.

”Sitten sinä et kestä minuakaan! Kukaan ei puhu veljestäni tuolla tavalla”, Albus tulistui ja veti taikasauvansa esiin.

Scorpius tuijotti sauvaa hetken epäröiden, mutta nyrpisti sitten nenäänsä sanoen: ”Jos kerran olet tuota mieltä… Et ole edes kirousteni arvoinen. Hyvästi, kamu!” hän toivotti sarkastisesti ja lensi pois niin nopeasti, kuin hänen uudesta Tarkkuuslentäjä 12:staan vain vauhtia lähti. Albus tuijotti raivokkaasti pojan perään. Hän ei voinut uskoa, että tämä oli käyttäytynyt noin idioottimaisesti! Lopulta hänkin kääntyi ilmassa ja lensi kiukkuisesti vastakkaiseen suuntaan. En halua nähdä tuota idioottia enää ikinä! hän ajatteli vihaisena lentäessään linnan pääsisäänkäyntiä kohti.

”Naiset ovat kyllä oikea riesa!” Sirius huudahti kivestään, kun Albus oli saanut kertomuksensa loppuun. Poika oli heti linnaan päästyään kiivennyt rohkelikkotorniin ja hakenut elpymyskiven makuusalistaan. Nyt hän istui kiven kanssa erään toisen kerroksen tyhjän luokkahuoneen nurkassa ja kuunteli Siriuksen piristävää puhetta.

”Me riitelimme aikoinaan Jamesin kanssa vain yhden ainoan kerran. Se olikin mielenkiintoinen riita. Haluatko, että kerron?” Sirius kysyi.

”No, tämän kerran”, Albus myöntyi, mutta varoitti: ”Mutta ei sitten mitään oksettavia juttuja!”

Sirius nauroi iloisesti. ”Ei ei, minä lupaan!”

Olimme seurustelleet Stinan kanssa jo jonkin aikaa ja meillä meni tosi hyvin, vaikka itse sanonkin. Stina oli vakiovieras Rohkelikon oleskeluhuoneessa ja minullekin alkoivat jo tulla Korpinkynnen tuvan tilat tutuiksi. Jamesilla ei kuitenkaan mennyt Evansin kanssa yhtään entistä paremmin. Tyttö ei ollut vilkaissutkaan kelmejä sen jälkeen, kun olin pakottanut hänet viemään minut Stinan luokse. Stina kertoi, että Evans oli nykyään kylmä hänellekin seurustelumme takia. Hän ei sietänyt nähdä meitä kahdestaan, vaan käveli aina rivakasti ohi, jos näki minut ja Stinan jossain yhdessä. Minusta tyttö käyttäytyi lapsellisesti ja eräänä päivänä päätin ilmaista mielipiteeni Jamesille. Mikä taisi jälkeenpäin ajateltuna olla virhe…

”Älä välitä hänestä”, sanoin Jamesille rohkaisevasti, kun Evans oli taas kerran vain kävellyt viileästi ohitsemme vastaamatta sanallakaan Jamesin iloiseen tervehdykseen. Oli viikonloppu ja istuimme kelmien kanssa Suuressa salissa pelaamassa korttia. ”Hän käyttäytyy todella lapsellisesti”, jatkoin.

James oli pahalla päällä Evansin käytöksen takia ja nyt hän katsoi minua takaisin kiukkuisena: ”Älä sinä kerro minulle, millainen hän on, Anturajalka.”

”Mutta eihän kukaan käyttäydy tuolla tavalla! Kyse ei ole kuitenkaan kuin vain hänen ystävänsä poikaystävästä, joka ei satu olemaan aivan hänen mieleisensä! Mieti nyt itsekin”, sanoin ja katsoin Jamesia merkitsevästi.

”Älä puhu hänestä noin! Hän on suuttunut minulle sinun takiasi”, James kiivastui.

”Älä nyt viitsi, James! Pistäisitkö sinä välit poikki minun kanssani, jos tyttöystäväni ei sattuisi miellyttämään sinua?” kysyin Jamesilta.

”En, mutta pistän kyllä silloin, jos sinä sabotoit suhteeni minun… minun… tyttööni”, James ei heti keksinyt, millä nimellä kutsuisi Evansia. ”Sinä suututit Lilyn. On sinun vikasi, ettemme ole enää väleissä!” hän syytti nousten seisomaan.

”Hei, Sarvihaara, tuo on jo ihan naurettavaa!” tuijotin Jamesia epäuskoisena. ”Ei ole minun vikani, jos ihastuksesi ei lämpene sinulle!”

”Ei varmasti lämpenekään sen jälkeen, mitä sinä teit hänelle!” James vastasi.

”Mikä ihme sinuun on mennyt, Sarvihaara? Et ole oma itsesi”, katsoin Jamesia tiukasti.

”Ei kukaan ole oma itsensä sinun seurassasi! Äläkä sano minua Sarvihaaraksi,” James sylkäisi sanat suustaan ja tuijotti minua kiivaasti. Sitten hän kääntyi ympäri ja käveli reippaasti ulos salista.

Katsoin vihaisesti pojan perään ja vilkaisin sitten Remusta ja Peteriä, jotka tuijottivat minua silmät suurina. Peterin pelikortit olivat levinneet pöydälle hänen kädestään ja Remus puristi omia korttejaan tiukasti sormenpäät valkeina.

”No, minäpä häivyn, että pääsette tekin olemaan omia itsejänne, kun se ei kuulemma onnistu minun paikalla ollessani”, mulkaisin poikia kiukkuisesti ja saapastelin ulos samasta oviaukosta, jonne James oli hetki sitten kadonnut.

Menin murjottamaan makuusaliimme. Jonkin ajan kuluttua sinne ilmaantuivat myös Remus ja Peter, jotka pysyttelivät kunnioittavasti hiljaa. Lopulta en kestänyt enää heidän teennäisyyttään ja lähdin pois. Oli jo myöhä, mutta päätin silti lähteä ulos linnasta. En kestänyt sillä hetkellä yhtäkään ihmistä. Heti päästyäni Kielletyn metsän laitamille, muutuin koiraksi ja lähdin jolkottamaan pimeään metsään.


”Muutuit koiraksi?” Albus huudahti keskeyttäen Siriuksen tarinan.

”Totta kai muutuin koiraksi! Olenhan animaagi”, Sirius tokaisi.

”Oletko sinä animaagi?” Albus toisti hämmästyneenä.

”Olenhan minä ollut teiniajoista lähtien! Ja James ja Peterkin olivat. Eikö Harry ole muka kertonut?” Sirius kysyi.

”Ei!” Albus huudahti ja hiljensi sitten ääntään: ”Hän ei paljon puhu sinusta.”

”Ei puhu minusta? Miksei?” Sirius ihmetteli.

”No, itse asiassa… Me uskotaan, että hän ikävöi sinua edelleen niin paljon, ettei halua muistella. Ja hän kai tuntee edelleen myös jonkinlaista syyllisyyttä kuolemastasi”, Albus sanoi apeasti.

”Aivan turhaan! Eihän se ollut hänen vikansa ollenkaan”, Sirius voihkaisi. ”Voi, kunpa pääsisin puhumaan hänen kanssaan.”

”Ehkä pääsetkin!” Albus piristyi. ”Jos elpymyskivestä päästyäsi voisit palata meidän maailmaamme, niin näkisit isänikin! Voisit ehkä myös opettaa minua tulemaan animaagiksi”, hän lisäsi toiveikkaana.

”Animaagius on niin vaikea laji, että ihmettelen edelleen, kuinka olen sitä ikinä voinut oppia”, Sirius sanoi.

”Silti! Voisitko kertoa jotain?” Albus maanitteli.

”Ehkä. En tosin tiedä, jaksanko kertoa mitään, jos tähän kiviongelmaan ei pian ala löytymään vastausta”, Sirius vastasi venytellen. ”Mutta nyt haluan kertoa tarinani loppuun.” Albus puri huultaan ja piti suunsa kiinni.

Muutuin siis koiraksi ja samoilin metsässä sen hahmossa jonkin aikaa etsiskellen uusia hajuja. Koirana olo oli aina niin rentouttavaa. Juuri, kun ajattelin palata takaisin linnaan, näin jonkun vilahtavan silmäkulmastani. Käännyin ja näin ruskean jäniksen istuvan vähän matkan päässä kannon päällä. Sen suuret silmät ammottivat mustina ja sen nenä liikkui hengityksen tahdissa. Se oli selvästikin juossut jo pitkään. Rakastin jänisten jahtaamista. Tein täyskäännöksen ja ampaisin haukahtaen jäniksen perään. Jänis pyrähti juoksuun sillä hetkellä, kun lähdin liikkeelle ja katosi salamana pusikkoon minä perässään. Juoksin niin kovaa, kuin tassuistani ikinä lähti. Riemu kupli rinnassani jokaisella askeleella. Kaikki Jamesiin liittyvät huolet katosivat hetkessä ja tunsin lentäväni.

Jänis juoksi aina vain kovempaa, mutta pysyi kuitenkin koko ajan näköetäisyydelläni. Kiihdytin vauhtiani sen mukana. Takaa-ajo jatkui vielä jonkin aikaa, kunnes jänis hyppäsi utuiselle metsäaukiolle ja loikki sen toiseen päähän. Minä tulin perässä ja pysähdyin kuin naulittu saapuessani aukion reunalle. Jänis oli jäänyt nököttämään erään puskan juureen ja näin sen huohottavan uupuneena. Emme kuitenkaan olleet kaksin aukiolla. Jäniksen edessä seisoi minulle hyvin tuttu suurikokoinen uroshirvi. Sarvipää oli myös pysähtynyt tuijottamaan minua ja seisoi nyt hievahtamatta keskellä aukiota. Tunsin polttelevan vihantunteen leviävän takaisin kehooni. Muutuin hetkessä ihmishahmoon ja kaivoin taikasauvan taskustani. Hirvi oli tajunnut aikeeni ja yritti lähteä juosten karkuun, mutta minä olin nopeampi.

”Keholeijus!” karjaisin niin että metsä raikui ja siinä samassa uroshirvi jo roikkuikin takasorkistaan ilmassa.

”Pelkuri!” huusin vihaisena Jamesille. ”Muutu ihmiseksi!”

Hirvi rimpuili vielä hetken, mutta alistui lopulta ja muutti muotoaan ihmiseksi. James roikkui ruskea tukka sotkuisena edessäni ja näytti erittäin kiukkuiselta. ”En halua puhua kanssasi!” hän huusi minulle naama punaisena.

”Voisitko ryhdistäytyä? Ei ole mitään järkeä pelleillä tuolla tavalla” katsoin väärinpäin roikkuvaa Jamesia ja punnitsin mielessäni, kuinka pitkään häntä voisi leijuttaa sillä tavalla ennen kuin hän pyörtyisi.

”En! Minulla ei ole sinulle mitään puhuttavaa, joten laske minut alas, että pääsen lähtemään. Voit sanoa Kuutamolle ja Matohännälle, että jäin metsään yöksi”, James kiukkusi.

”Ihan miten haluat”, sanoin kohauttaen hartioitani ja poistin Jamesia vangitsevan loitsun. Poika rysähti maahan niskoilleen ja kuului ikävä rusahdus. Jamesin karjahdus kaikui hiljaisessa metsässä ja hän hieroi kipeää niskaansa. Katselin häntä välinpitämättömästi.

”Tämän sinä saat maksaa”, James huusi minulle, kun kipu oli hiukan hellittänyt. Raivoissaan hän veti taikasauvan esiin kaapunsa alta. Hän oli juuri nostanut sauvakätensä kirotakseen minut, kun hänen takaansa kuului huuto.

”Lopettakaa!” joku kirkaisi ja käännyin katsomaan sivulleni. Siinä kohtaa, missä hetki sitten oli istunut ruskea metsäjänis, seisoi nyt tyttöystäväni Stina, joka huohotti kuin olisi juossut Tylypahkasta aukiolle asti. Jameskin pysähtyi ja jäi tuijottamaan tyttöä.

”Stina!” huudahdin ja menin lähemmäs häntä. ”Mitä sinä täällä teet?”

”Yritin saada teidät sopimaan” Stina parahti ja katsoi hädissään vuoron perään minua ja Jamesia.

”Yritit?” kysyin tytöltä. ”Miten niin yritit? Eihän täällä ollut muita kuin me ja se…” ymmärrys iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta: ”…Jänis!”

”Niin”, Stina sanoi ja hymyili hiukan hämmästyneelle ilmeelleni.

”Oletko sinä..?”

”Animaagi. Juu, olen minä”, Stina vastasi. ”Tosin rekisteröity versio, toisin kuin te”, hän osoitti meitä huvittuneen syyttävästi.

”Mitä?” huudahdimme Jamesin kanssa kuorossa. ”Mistä sinä tiesit meistä?”

”En ole tietänytkään kovin kauaa. Vain siitä asti, kun Lily kertoi minulle ennen sitä toisen kerroksen tapaamistamme”, Stina kertoi katsoen minua. ”Sekin esti minua aiemmin seurustelemasta kanssasi. Pelkäsin, että paljastuisin. Nyt se ei onneksi enää haittaa. Tämä minun animaagiuteni on synnynnäistä, eikä kukaan oikeastaan tiedä, mistä se on peräisin. Olen osannut pienestä asti muuttua jänikseksi.”

”Oikeastiko? Oletpa taitava! Me opittiin vasta kouluikäisinä”, sanoin kunnioitusta äänessään.

”Johan sanoin, että se on synnynnäistä”, Stina naurahti. Sitten hän kääntyi katsomaan Jamesia. ”James, voisitko lopettaa Siriukselle vihoittelun? Ymmärrän oikeasti täysin, miltä sinusta tuntuu, mutta jos sinun jollekin pitäisi olla vihainen, niin minulle. Sillä minähän se olin, joka laittoi vastaan Lilylle ja sain hänet suuttumaan. Ei Sirius ole tähän mitenkään osallisena.”

Katsoin ihaillen Stinaa, kultaista tyttöystävääni, ja vilkaisin sitten Jamesia varautuneesti. Poika ei kuitenkaan yllätyksekseni näyttänyt enää mitään vihan merkkejä ja siksi Stina varmaankin uskalsi vielä jatkaa: ”Minä voin sopia riitani Lilyn kanssa ja puhua hänelle siitä, kuinka hän käyttäytyy muita ihmisiä, kuten esimerkiksi Jamesia, kohtaan. Hän kyllä kuuntelee minua.”

Jamesin kasvoille levisi innostus, mutta hän koetti peittää sen murahtamalla: ”Se… se olisi ihan okei.”

”Ettehän te siis riitele enää?” Stina kysyi ja vilkuili huolestuneesti meitä vuorotellen.

Katsoin Jamesia, joka jatkoi murahdusäänellä: ”No ei, antaa olla.”

Tunsin onnen sykkivän sisälläni. Stina oli ihmeellinen! Vilkaisin Jamesia, joka hymyili minulle väsyneesti. Jonkin aikaa vielä puhuttuamme muuntauduimme takaisin eläimiksi ja juoksimme kilpaa linnaan. Stina oli niin nopea, ettemme kumpikaan meinanneet pysyä hänen kintereillään. Vilkuilin välillä vierelläni loikkivaa uroshirveä, joka vaikutti onnekseni olevan edelleen mukavan säyseällä tuulella. Varmistaakseni hänen hyvän tuulensa, annoin hänen juosta minua nopeammin ja tulin itse viimeisenä linnan porteille.


”Niin me lopulta sovimme. Emme riidelleet edes yhtä kokonaista päivää”, Sirius päätti tarinansa ylpeästi. ”Ja tyttöystävästäni paljastui uusia puolia.”

Albuksen vatsassa muljahti, kun hän ajatteli Siriuksen tarinaa ja erityisesti siinä esiintynyttä animaagityttöä. Nyt hän oli aivan varma siitä, mitä oli epäillyt jo aikaisemminkin. Hän veti syvään henkeä ja sanoi sitten: ”Tuo Stina. Hän on meidän koulussamme nykyisin parantajana.”

”Mitä?” Sirius huudahti äimistyneenä. ”Oletko aivan varma?”

”No, tuntomerkkejä ovat sama etunimi, vaaleat hiukset ja kyky muuttua ruskeaksi jänikseksi ainoastaan tahdon voimalla”, Albus vastasi.

”Ei voi olla totta! Stina Tylypahkassa parantajana”, Sirius huokaisi. ”Millainen hän on? Ja miksi hän ylipäänsä on Tylypahkassa töissä?”

”Öö, hän on ihan mukava”, Albus valehteli sujuvasti, sillä hän ei liiemmin pitänyt Söpöttäjä-Stinasta, kuten eivät myöskään monet muut oppilaat. ”Ja hän tuli Tylypahkaan muutama vuosi sitten. Häntä kutsutaan matami Lonelineksi. Hän on käsittääkseni joutunut leskeksi hyvin nuorena ja opiskellut sittemmin parantajaksi. Nyt hän asuu vuodet Tylypahkassa, eikä poistu kovin usein rakennuksesta.”

”Aijaa…” Sirius sanoi pettyneen kuuloisena, ja Albus arvasi sen johtuvan matamin naimisiinmenosta. Siriuksella oli selvästikin edelleen tunteita naista kohtaan.

Kivi pysyi kauan hiljaa ja Albus ehti jo luulla Siriuksen hävinneen, kunnes sieltä viimein kuului lyhyt kehotus: ”Mene sopimaan Scorpiuksen kanssa, että edes jotkut tässä maailmassa olisivat sovussa. Oli kiva jutella taas”, ja sitten kivi hiljentyi, eikä Albus saanut sitä enää inahtamaankaan, vaikka kuinka yritti. Sirius ei tahtonut puhua hänelle. Mies oli jättänyt jotain kertomatta hänelle Stinaa koskien.

Lily•

  • Vieras
Mitääh!!!
Miten en ole kommentoinut tätä •.•
Nyt kyllä pahaan kohtaan jätit.
James on ihanan itserakas.

Lily

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 306
  • Never Settle
Hei taas!

Lily: Kiitos kommentista! Mietinkin jo, mihin olit kadonnut. :) Ja James on... ärsyttävä. Itse en pidä hänestä yhtään!

A/N: Uutta lukua tarjolla! Nyt koittaakin huispausmatsin aika, joka ratkaisee, kuinka tyttöjen kanssa tehdyssä vedonlyönnissä käy. Toivottavasti pidätte ja muistakaa kommentoida!


-------------------------------------------------------------------------------------------


Seitsemäs luku
Huispausottelu


Ratkaisevan huispausmatsin päivä valkeni kirkkaana. Albus nousi hytisten ylös sängystään ja vilkaisi ulos ikkunasta vetäessään paitaa ylleen. Oli marraskuun puoliväli, ja selkeästä säästä huolimatta ilma kylmeni päivä päivältä. Samassa viereisen nurkkasängyn herätyskello pärähti soimaan. Albus kuuli Scorpiuksen ähkäisevän ja taikovan kellon hiljaiseksi. Vähän ajan kuluttua poika repi itsensä pystyyn ja jäi siristelemään silmiään sängyn reunalle. Albus katsoi poikaa. Scorpius kohtasi hänen katseensa ja vastasi siihen ärtyneellä mulkaisulla. Albus tuhahti ja nappasi elpymyskiven pöytälaatikostaan ennen kuin häipyi makuusalista.

Matkalla Suureen saliin hän laittoi elpymyskiven kämmenelleen ja toivotti Siriukselle hyvää huomenta.

”Tänään on sen matsin päivä. Rohkelikot vastaan luihuiset”, Albus selitti jännittyneenä.

”Ja tästä pelistä riippuu se, lähtevätkö ne söpöt korpinkynsitytöt teidän kanssanne juomareissulle?” Sirius jatkoi Albuksen ajatusta. ”Pääsisinpä kuuntelemaan ottelua. Haluaisin tietää, kuinka hyvin kummipoikani pojat huispaavat”, hän huokaisi haikeasti.

”Sitä olenkin miettinyt”, Albus sanoi arvoituksellisesti. ”Älä kysele mitään. Minulla on suunnitelma.”

Suuri sali oli puolillaan väkeä, kun Albus saapui sinne. Hän etsi katseellaan jo aiemmin nousseen Willin ja meni istumaan tämän viereen.

”Joko jännittää?” Will kysyi hymyillen.

”Ei tietenkään. Helpostihan me nyt yksi Luihuinen peitotaan”, Albus venytteli sanojaan koettaen peittää hermostuksensa.

Will naurahti: ”Parempi olisi peitota, koska haluan ehdottomasti päästä nauramaan Roselle ja Dominiquelle.”

”Ei huolta, kamu. Lupaan, että saat romanttisen iltasi Rosen kanssa”, Albus sanoi ja iski silmää tietäväisesti saaden Willin punastumaan. Pian Albus vakavoitui ja kumartui lähemmäs poikaa.

”Minulla on yksi juttu”, hän kuiskasi ja nosti elpymyskiven Willin näkyville. ”Voisitko pidellä tätä kiveä käsissäsi koko pelin ajan?”

Will tuijotti häntä hämmästyneenä. ”Miksi ihmeessä?”

”Koska se tuo onnea”, Albus vastasi. ”Onnenkalu”, hän lisäsi virnistäen.

Will tuhahti. ”Niin kuin sinä jotain onnenkalua tarvitsisit, Kaatopotter”, hän sanoi käyttäen Albuksen yleistä kutsumanimeä, jolla viitattiin hänen ilmiömäisiin maalintekotaitoihinsa.

”Ei sitä koskaan tiedä”, Albus sanoi ja hymyili leveästi Willin laittaessa kiven taskuunsa. Hänen suunnitelmansa toimisi –siis jos Sirius vain tajuaisi pitää suunsa kiinni.

Keskipäivään mennessä kaikki Tylypahkan oppilaat olivat kerääntyneet linnan takana sijaitsevalle huispauskentälle. Punakeltaiset ja vihreähopeaiset värit erottuivat selvästi katsomon eri puolilta. Scorpius saapui pukukopeille tahallaan vähän myöhässä ärsyttääkseen Jamesia, joka oli jo muutenkin ennestään hermostunut.

”Kun sinun ei näemmä tarvitse kuulla ennen peliä minkäänlaisia kapteenin laatimia strategioita tai ohjeita, oletan, että tuot meille voiton helposti”, James tiuskaisi peliasuaan vaihtavalle pojalle.

Scorpius nosti Tarkkuuslentäjä 12:sen seinän viereltä ja loi Jamesiin myrkyllisen katseen. Hänellä ei ollut aikomustakaan mielistellä Jamesia, vaan hän hoitaisi vain homman siististi kotiin ja ottaisi kaiken kunnian yksin itselleen. Hän käveli tylysti Jamesin ohi. Kentän laidalle saapuessaan hän kohtasi ensimmäiseksi hurraavan yleisön. Hän oli juuri nousemassa luudalleen, kun joku kiskaisi häntä paidan selkämyksestä. Kääntyessään ympäri hän näki Dominiquen ja Rosen, jotka seisoivat kopean näköisinä hänen edessään.

”Joko olet valmistautunut nöyryytykseen?” Rose kysyi.

”Kuulin, että siepin ketteryyttä ja nopeutta on kaksinkertaistettu, joten se taitaa jäädä sinulta tänään nappaamatta”, Rosen vieressä seisova Dominique virnuili. Hänen vaalea tukkansa oli auki ja se hulmusi iloisesti tuulen mukana.

Scorpius naurahti. ”Te tytöt ette tiedä mitään siepin ketteryydestä tai nopeudesta. Kun matami Bell pian vapauttaa sen, seuraavan kerran te näette siitä vilauksen silloin, kun se on puristunut nyrkkini sisään”, Scorpius vastasi ja nousi luutansa selkään.

”Sitä saadaankin sitten odotella”, Dominique napautti.

Scorpius heitti tyttöön hilpeän katseen ja ponkaisi sitten sanaakaan sanomatta ilmaan.

”Tänään vastakkain ovat vanhat viholliset Rohkelikko ja Luihuinen –anteeksi vain, rehtori, mutta asia on näin!” neljäsluokkalainen rohkelikkopoika Felix Gringotter kuulutti kovaan ääneen rehtori McGarmiwan tuhahdellessa hänen vieressään äänekkäästi. ”Rohkelikon kapteenina tänäkin vuonna legendaarinen James Potter! Ja Luihuisen kapteenina joukkueen vankka pitäjä Carl Strongbow!”

Seuraavaksi esiteltiin muut pelaajat ja Albus nautti saamistaan raikuvista suosionosoituksista. Hetken kuluttua matami Bell käski kapteeneita kättelemään toisiaan ja käynnisti pelin. Albus oli heti tulessa. Hänen jahtaajakumppaninsa, kuudesluokkalainen Loula Tahiti,  sieppasi avauskaadon Luihuisten uudelta kömpelöltä jahtaajalta ja syötti sen heti tilaisuuden tullen hyvässä paikassa odottavalle Albukselle. Poika nappasi kaadon, eikä jäänyt odottelemaan, vaan lensi vauhdilla kohti vastakkaisia maalisalkoja. Hän näki Luihuisten pitäjän Strongbowin keskittyneen tuijotuksen edessään ja kuuli yleisön korviahuumaavan mylvinnän ympärillään. Felixin selostus oli keskittynyt yksin häneen ja kaikki odottivat hänen upeaa maaliaan. Kaato sykki hänen kainalossaan, kun hän jarrutti juuri ennen Luihuisen maalisalkoja. Hän harhautti Strongbowia ja paiskasikin kaadon lähimmän maalisalon sijasta kohti reunimmaista salkoa. Pitäjän käsi kahmaisi tyhjää ja matami Bellin pilli vihelsi kimakasti.

”Maali!” Rohkelikkokatsomo karjui ja Albus tuuletti voitonriemuisesti. Tämä oli selvästi hänen päivänsä! Päivettynyt jahtaajatyttö Loula lensi häntä kohti ja heitti iloisen ylävitosen ohi mennessään. Albus hymyili tytölle ja loi halveksivan katseen Luihuisen katsomoon. Silloin hän huomasi yksinäisen tytön istumassa ylimmän penkkirivin päässä. Camilla istui hiljaa paikoillaan ja tuijotti Albusta. Albus vastasi katseeseen ja näki tytön säpsähtävän ja kääntävän päänsä pois. Albus tuijotti tummahiuksista tyttöä vielä hetken jähmettyneenä, kunnes tajusi kaadon olevan taas liikkeellä ja syöksähti hetkessä sitä kuljettavan luihuisjahtaajan perään.

Peli oli alusta lähtien Rohkelikon hallussa. Albuksen ensimmäisen näyttävän maalin jälkeen joukkue roihahti liekkeihin. Maaleja ropisi tuvalle vielä seitsemän lisää, joista viisi oli Albuksen taidonnäytteitä. Pian katsomo raikui tuttua ”Kaatopotter” –kannustushuutoa. ”Potter nuoremman maaleissa on todellista taitoa mukana! Huispaustaidot ovatkin aina periytyneet Potterin suvussa! Onko tässä tuleva Rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni? Periytyykö meriitti veljeltä toiselle? Sen saamme nähdä, mutta hienoltahan tämä näyttää!” Felix ylisti kilpaa yleisön kanssa.

Scorpius kuunteli innoissaan yleisön mylvintää ja tiesi, että oli tullut hänen aikansa päättää peli. Nyt odotettiin suorituksia häneltä, ja adrenaliini virtasi suoniin. Hän suuntasi haastavan katseen Luihuisen etsijään, Artemis Flintiin, joka lenteli eksyneen näköisenä jonkin matkan päässä Scorpiuksesta. Scorpius ei voinut vastustaa kiusausta härnätä häntä vähän.

”Hei, Ruttukuono! Jos näet kultaisen pienen pallon, jolla on siivet, niin vinkkaa siitä minulle. Sen avulla katsos voitan tämän pelin”, Scorpius huuteli ilkeä virne kasvoillaan.

”Älä sinä ala aukomaan päätäsi minulle”, Flint ärisi yhteen puristettujen hampaidensa välistä.

Scorpius ei kuitenkaan kuullut poikaa, sillä hänen huomionsa oli kiinnittynyt johonkin paljon kiinnostavampaan asiaan. Kultainen sieppi kaarteli aivan Flintin pään yläpuolella, eikä Scorpius tuhlannut aikaa. Hän ampaisi kohti Flintin päälakea, joka heilahti täpärästi sivuun. Sieppi oli kuitenkin Scorpiusta nopeampi ja lennähti parin metrin päähän hänestä. Nyt myös Flint pääsi mukaan taisteluun ja kiisi täyttä vauhtia sieppiä kohti. Scorpiuskin lennähti kultaista palloa päin, mutta eri suunnasta, ja kun sieppi väisti Flintin hyökkäyksen, Scorpius kurotti kätensä. Hän kahmaisi ilmaa salamannopeasti ja tunsi metallisen pallon puristuvan nyrkkinsä sisään. Se on siinä! hän ajatteli riemuissaan.

Tarkkaavaisimmat katsojat tajusivat heti tilanteen ja Rohkelikon katsomosta alkoi kantautua raivokasta huutoa ja juhlintaa.

”Scorpius Malfoy nappaa siepin! Rohkelikko saa 150 pistettä ja näin ollen voittaa Luihuisen pisteillä 230–30! Mahtaa professori Slipperiä nyt harmittaa!” Felix kuulutti niin, että koko katsomo raikui, ja suosionosoitukset vain voimistuivat.

Scorpius tuuletti raivokkaasti ja näki Lupinin taputtavan käsiään yhteen voitonriemuisena opettajien katsomossa. Slipper taas näytti siltä, kuin olisi juuri nielaissut korvavaikun makuisen jokamaunrakeen. Scorpius kääntyi hymyillen katsomaan Albusta, joka lensi parasta aikaa viitta hulmuten rohkelikkoja täynnä olevan katsomon halki. Hän tervehti tupaansa, joka vastasi reippaalla Kaatopotter-yhteishuudolla. Sitten Albus katsoi Scorpiusta ja hymyili leveästi. Scorpius ei epäröinyt hetkeäkään, vaan lensi suoraa päätä Albuksen luo ja kohotti kätensä ylävitoseen. Albus vastasi siihen iloisesti, ja pojat katsoivat toisiaan yhteisymmärryksessä. Ei riidellä enää.

”Tänään juhlitaan”, Albus vannotti Scorpiukselle ja molemmat pojat kääntyivät vaistomaisesti katsomaan kohti Korpinkynnen katsomoa. He näkivät heti kaksi tyttöä, jotka istuivat vierekkäin puisella tuolilla jalat sivistyneesti yhteen ristittyinä. Tytöt tuijottivat poikia epäuskoisen näköisinä. Scorpius ja Albus remahtivat nauruun ja Scorpius iski silmää Dominiquelle. Dominique nyrpisti nenäänsä ja katsoi Scorpiusta liioitellun ylimielisesti. Scorpius virnisti saaden tytön purskahtamaan nauruun. Sitten Dominique kohautti hartioitaan antautumisen merkiksi, ja molemmat tytöt hymyilivät iloisesti. Pojat virnistivät ja lensivät kannustusjoukkojen saattelemina takaisin pukuhuoneille.

Sinä iltana Rohkelikon oleskeluhuoneessa järjestettiin raivokkaat juhlat. Kaikki tupalaiset olivat kerääntyneet juhlimaan ensimmäisen Luihuismatsin voittoa. Albus ja Scorpius oli kruunattu heti alussa illan sankareiksi ja innokkaimmat Scorpiuksen kannattajat kaavailivat hänelle jo omaa Sieppi-Scorpius -kutsumanimeä. Poika istuikin jo asiaankuuluvan juhlavasti oleskeluhuoneen keskellä punaisessa nojatuolissa ja paistatteli faniensa suosiossa. Albus oli livahtanut heti matsin jälkeen Willin luo ja pyytänyt tältä elpymyskiven takaisin. Nyt hän istui poikien makuusaliin vievässä portaikossa ja tuijotti kiveä innoissaan.

”No, kuulitko mitään?” hän kysyi.

”En yhtään mitään”, Sirius vastasi, mutta nauru kuulsi läpi hänen sanoistaan.

”Heh heh, tosi hauskaa”, Albus sanoi.

”No kuulinhan minä kaiken. Sinä ja James olette mahtavia!” Sirius ylisti. ”Arvasin, että olette hyviä, mutta en sentään uskonut, että niin hyviä! James torjui ainakin viisi kaatoa, ja entäs ne sinun kuusi maaliasi! Olen sanaton.”

”Ei minua turhaan kutsuta” Kaatopotteriksi, Albus myhäili ja kysyi: ”Haluatko jäädä bileisiin?”

Sirius nauroi. ”Ehdottomasti! En jäisi pois mistään hinnasta.”

Albus hymyili. ”Jätän sinut oleskeluhuoneen lipaston päälle. Siitä kuulee kaikkein parhaiten, mutta muistakin sitten olla hiljaa!”

”Tietysti, tietysti”, Sirius vannotti.

Albus palasi oleskeluhuoneeseen ja asetti elpymyskiven lipaston päälle. Silloin hän kuuli kilinää muotokuva-aukon suunnalta ja kääntyi katsomaan. James oli juuri kavunnut sisään aukosta ja kantoi sylissään ainakin kuutta lasista pulloa.

”Sherryä kaikille! Hönö-Punu tarjoaa!” hän julisti ja tiputti pullot lähimmälle sohvalle. Ihmisiä kerääntyi hänen ympärilleen. Albus meni muiden mukana ja veti rintaansa röyhistelevän Jamesin hiukan sivummalle.

”Miten sinä sait nuo?” hän tiukkasi isoveljeltään.

”Helposti. Menin vain professori Punurmion torniin ja otin muutaman pullon hänen varastoistaan. Usko pois, sinne jäi vielä paljon”, James vastasi painottaen viimeistä sanaa. ”Tietysti näkymättömyysviitasta oli jonkin verran apua, vaikken kyllä usko, että se vanha hölmö olisi edes tajunnut tuloani, vaikka olisin saapastellut sinne keskellä päivää ja ottanut muutaman sherrypullon hänen huoneensa kaapista”, hän lisäsi ja iski silmää Albukselle.

Albus virnisti pojalle ja nappasi yhden pullon sohvalta. ”Kai se sitten täytyy, jos kerran täti Punurmio tarjoaa!”

”Hei, Al! Älä juo kaikkea yksin”, Scorpius ilmestyi paikalle tönäisten Albusta leikkisästi selkään. Albus kääntyi pojan puoleen ja näki yllätyksekseen myös Dominiquen ja Rosen seisovan pojan vieressä.

”No, sinulle nyt ei ainakaan anneta yhtään!” Albus virnisti pojalle. ”Muistan liiankin hyvin viime kerran. Tytöille voin kyllä antaa parit kulaukset.”

”Kiitos, ei”, Rose sanoi. ”Meillä on paljon hauskempaa, kun saadaan katsoa teidän törttöilyä selvin päin.”

”Lyön vetoa, ettei Scorpius pysty pitämään näppejään erossa minusta tänäänkään”, Dominique sanoi ja vilkaisi vieressään kuikuilevaa poikaa.

”Sinuna en löisi vetoa enää mistään, jos siis käsität, mitä tarkoitan”, Scorpius piikitteli.

”No sitten voin vaikka vannoa sen tapahtuvan”, Dominique sanoi virnistäen.

Scorpius tyytyi vain poksauttamaan sherrypullon auki ja ottamaan ensimmäisen huikan.

Illan varttuessa voitonjuhlat muuttuivat aina vain raivokkaammiksi. Pojat innostuivat säveltämään Rohkelikon joukkueelle juomalaulun, jota kaikki rupesivat innolla hoilaamaan:

Tää on Rohkelikon joukkue
Sen taidot vailla vertaa
Tuo kapteenimme pitäjä
Se huiput kehnoista perkaa

On meillä Kaatopotterkin
Se kaikki syötöt nappaa
Ja parhain Sieppi-Scorpius
Ain luihuisetkin tappaa


Kuorolaulu raikui illan mittaan oleskeluhuoneessa useita kertoja, ja James intoutui johtamaan laulua heilutellen taikasauvaansa kapellimestarin elkein. Scorpius palasi ennen puoltayötä punaiseen nojatuoliinsa ja hänen ympärilleen kerääntyi useita tyttöjä, jotka kikattelivat ihastuneesti pojan jokaiselle jutulle. Jossain vaiheessa iltaa Scorpiuksen puuhat kiinnittivät Albuksen huomion. Hän näki, kuinka poika heitteli ilmaan kerta toisensa jälkeen jotain pientä esinettä. Hän esitteli selvästikin tämänpäiväistä tilannettaan, jossa hän oli napannut siepin aivan Flintin nenän edestä. Jokaisen kopin jälkeen hänen vieressään istuvat rohkelikkotytöt Vanessa Vane ja Cindy Chinwald kihersivät hurmioituneesti ja tuijottivat poikaa ihaillen. Albus pudisti päätään huvittuneena ja jäi seuraamaan Scorpiuksen esitystä.

Mutta mitä pidempään hän Scorpiuksen pelleilyä katseli, sitä tutummalta pojan heittelemä pieni esine alkoi näyttää. Albus vilkaisi seinän vierellä olevaa lipastoa ja tajusi, ettei Siriuksen kivi ollut enää sen päällä. Hän kääntyi tuijottamaan Scorpiusta ja tunnisti nyt esineen, jota poika viskeli. Scorpius koppasi elpymyskiven näyttävästi ja otti jälleen vastaan tyttöjen suosionosoitukset. Sitten hän otti hörpyn sherrypullostaan ja nousi seisomaan hienoisesti huojuen. Hän iski silmää tytöille ja heitti sitten kiven kaikin voimin Rohkelikkotornin ikkunan läpi. Tytöt nauroivat ja hurrasivat, mutta Albus vain tuijotti tyrmistyneenä vuoroin Scorpiusta, vuoroin pientä reikää ikkunassa.

Hänellä kesti hetken tajuta, mitä juuri oli tapahtunut. Ymmärryksen iskiessä hän ponkaisi salamana ylös tuoliltaan ja huusi Scorpiukselle: ”Idiootti!”

”Älä nyt riehu, Al”, Scorpius naurahti. ”Sen saa korjattua ihan helposti. Katsos näin: entistus”, poika osoitti sauvallaan rikkonaista ikkunaa, joka korjaantui hetkessä.

Albus tuijotti poikaa hetken silmät leimuten ja rynni sitten ulos oleskeluhuoneesta. Hän juoksi vauhdilla salakäytävää pitkin alakertaan ja koetti olla törmäämättä matkalla seiniin. Hänen oli pakko löytää kivi! Miksi hän oli ollut niin tyhmä, että oli jättänyt sen niin näkyvälle paikalle? Hän ei antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos menettäisi Siriuksen.

Hän juoksi ulos kylmään ja pimeään syysilmaan. Hän kiiruhti Rohkelikkotornin alapuolelle ja haravoi epätoivoisesti katseellaan mustaa nurmikkoa. En ikinä löydä kiveä täältä! hän ajatteli kauhuissaan ja lankesi polvilleen maahan. Hän tunnusteli ruohikkoa ja konttasi eteenpäin kosteassa maassa.

”Sirius!” hän huusi: ”Sirius! Vastaa minulle!”

Mutta miehen ääntä ei kuulunut. Ylhäältä tornista kantautui tukahdutettua naurua ja iloisia huutoja. Albus kirosi vihaisena ja nousi ylös. Hänen kätensä ja polvensa olivat aivan märät ja hän hytisi kylmästä. Jossain lähettyvillä -tai oikeastaan missä vain- lepäsi pieni musta kivi, jonka asukas oli autuaan tietämätön äskeisistä tapahtumista. Albus tunsi syyllisyyttä siitä, että oli jättänyt kiven vartioimatta oleskeluhuoneeseen. Hän polkaisi maata vihaisesti ja puristi taskussaan olevaa taikasauvaa voimiensa takaa. Silloin hän sai idean. Hän veti sauvan taskustaan ja huudahti sen enempää miettimättä: ”Tulejo elpymyskivi!”

Hän odotti hetken. Mitään ei tapahtunut. Pettymys survaisi vatsanpohjassa ja hän laski päänsä murheellisesti. Silloin jokin kova napsahti hänen otsaansa. ”Aih!” hän huudahti ja hieroi kipeää otsalohkoaan. Hän katsoi maahan etsien kivun aiheuttajaa ja näki tutun, mustan kiven ruohikossa aivan hänen edessään. Riemuiten hän nosti sen maasta ja huudahti: ”Sirius! Oletko kunnossa?”

”Tietenkin olen”, Sirius tokaisi. ”Mitä oikein tapahtui?”

”Sinä lensit ikkunasta läpi. Tai siis, Scorp heitti sinun kivesi Rohkelikkotornin ikkunasta alas”, Albus sanoi hammasta purren. ”Sori. Se oli minun vikani.”

Albuksen hämmästykseksi Sirius vain nauroi: ”Älä nyt pilaa juhlatunnelmaasi yhden pienen vahingon takia! Tämä oli sitä paitsi minullekin uusi kokemus. Hyvin monia asioita olen elämäni aikana kokenut, mutta Rohkelikkotornin ikkunasta en ole koskaan tullut hypänneeksi alas!” Albus nauroi helpottuneesti ja Sirius jatkoi: ”Enkä myöskään usko, että olisit jättänyt minua lojumaan ruohikkoon kovin pitkäksi aikaa. Olen minä kuitenkin sen verran puoleensavetävä tyyppi.”

”Usko unelmiisi”, Albus tuhahti hymyillen ja puristi kiven tiukasti nyrkkiinsä. Hän kääntyi ja kiiruhti äkkiä takaisin sisälle toivoen, ettei Corstoy odottaisi häntä eteisaulassa.

Kaikesta huolimatta Albus selvisi turvallisesti takaisin muotokuva-aukolle ja hiippaili huomaamattomasti oleskeluhuoneen läpi poikien makuusaleihin. Kello alkoi näyttää jo aamuyötä ja suurin osa juhlijoista oli jo vetäytynyt nukkumaan. Toisista poikien makuusaleista kuului korviahuumaava kuorsaus, kun Albus kiipesi portaat heidän omaan saliinsa. Huone oli tyhjä ja pimeä, kun Albus saapui sinne. Hän kuiskasi Siriukselle hyvät yöt ja sulki kiven tuttuun pöytälaatikkoon. Sitten hän palasi takaisin oleskeluhuoneeseen. Portaiden alapäässä hän tapasi Willin joka virnisti hänelle ja osoitti sitten Scorpiusta.

”Scorpilla menee taas lujaa”, hän sanoi ja Albus katsoi, kuinka Scorpius vaelsi ympäri oleskeluhuonetta Dominique ja Rose kainalossaan.

”Minulla on idea”, Albus sanoi äkisti ja vilkaisi Williä viekkaasti. Hän poimi maasta tyhjän sherrypullon ja vinkkasi pojalle: ”Tule mukaani.”

Pojat menivät Scorpiuksen luo ja Albus istutti hänet maahan tyttöjensä kanssa. ”Odottakaa siinä. Haen muut”, hän sanoi iskien silmää, eikä Scorpius väittänyt vastaan. Sen sijaan hän kutitti Dominiqueta kyljestä saaden tämän kikattamaan hillittömästi. Will istuutui Rosen viereen seuraamaan Scorpiuksen ja Dominiquen taistelua. Samassa kuului napakka läpsäys ja Scorpiuksen epäuskoinen huuto.

Löitkö sinä minua?

”Löin”, Dominique vastasi ykskantaan. ”Niin käy, jos et pidä näppejäsi kurissa.”

”Tulinen nainen”, Scorpius mutisi ja hieroi kipeää poskeaan mietteliäästi.

Albus nauroi ja etsi katseellaan oleskeluhuoneesta Jamesia. Lopulta hän äkkäsi isoveljensä makaamassa eräällä sohvalla, jossa hän oli liimautunut tiiviisti kiinni tyttöystäväänsä Lindaan. Albus meni parin luo ja yskäisi pari kertaa kiinnittääkseen heidän huomionsa. Linda tajusi ensimmäisenä ulkopuolisen läsnäolon ja irrottautui Jamesista. He nousivat istumaan ja James katsoi kysyvästi pikkuveljeään. ”No?”

”Sitä vaan, että me aletaan pelata sherrypullonpyöritystä. Pystyttekö keskeyttämään tuon ja tulemaan meidän kanssa?” Albus kysyi kohteliaasti.

Hetken oli hiljaista ja sitten Linda katsoi Jamesia. ”Kyllä se minulle käy”, hän sanoi.

James näytti vähän pettyneeltä, mutta vastasi kuitenkin: ”Okei. Voidaan me tulla.”

Ja niin heidän pullonpyöritysporukkansa oli kasassa. Albus, James, Linda, Dominique, Scorpius, Rose ja Will istuivat rinkiin oleskeluhuoneen lattialle ja Albus asetti sherrypullon heidän keskelleen. ”Kaikki tietävät säännöt. Joutuu suutelemaan sitä, ketä pullo osoittaa”, Albus sanoi ja vilkaisi muita.

”Tämä on lempipelini”, Scorpius kuiskasi vieressään istuvalle Dominiquelle, joka tyrkkäsi häntä paheksuvasti.

Albus pyöräytti sherrypulloa reippaasti ja odotti jännittyneenä, kenen kohdalle pullo pysähtyisi. Hitaasti pullon vauhti hidastui ja lopulta se osoitti Williä, mutta hivuttautui kuitenkin vielä yhden pykälän eteenpäin. Rose tuijotti pulloa epäuskoisesti ja päästi lyhyen pingottuneen naurahduksen: ”Minun tuuriani.”

”Mitä serkumpi, sen herkumpi”, Scorpius virnisteli ja Rose mulkaisi poikaa varoittavasti.

Albus päätti hoitaa homman äkkiä pois alta ja konttasi Rosen luo. Sitten hän suikkasi nopean suukon serkkunsa huulille ja hivuttautui takaisin paikalleen. Ei se ollut sen vaikeampaa. Kukaan ei sanonut mitään ja peli jatkui. Rose pyöräytti pulloa, ja se pysähtyi Willin kohdalle. Will lehahti punaiseksi, ja Rose näytti etsivän pakoreittiä. Tyttö kuitenkin tiesi, ettei pelistä saanut poistua. Rose huokaisi ja nojautui vieressään istuvan pojan puoleen. Hän painoi suudelman Willin huulien reunalle ja erkani nopeasti. Albus ja Scorpius virnuilivat toisilleen nähdessään Willin kehnosti salatun ihastuneen katseen. Scorpius iski Albukselle silmää viestittäen, että kohta olisi hänen vuoronsa näyttää. Will pyöräytti pulloa ja se pysähtyi ihmeellisen nopeasti Scorpiuksen kohdalle. Albus arvasi, että Scorpius oli lumonnut pullon taikasauvallaan.

”Uuh, rakkautta ilmassa”, Albus päästi ilmoille vihellyksen, kun Will venyttäytyi pussaamaan Scorpiusta. Scorpius jatkoi Albuksen vitsiä ja koetti pitkittää suudelmaa tarttumalla Williä takaraivosta kiinni, mutta poika kiskaisi itsensä nauraen irti.

”Hitsin homppeli”, Will tuhahti palatessaan paikoilleen.

Dominique tirskui iloisesti Scorpiuksen vieressä ja poika loi tähän viekkaan katseen. ”Ole vain ihan hiljaa, Tulityttö. Sinä saatat olla seuraava”, hän sanoi iskien silmää. Sitten hän tarttui pulloon ja pyöräytti sitä juuri sen verran, että se liukui Dominiquen kohdalle. Poika vilkaisi tyttöä viattomasti.

”Hei, tuo oli huijausta!” enempää Dominique ei ehtinyt sanomaan, kun Scorpius oli jo ehtinyt upottaa hänet antaumukselliseen kielisuudelmaan. Tyttö näytti täysin yllätetyltä. Albus repesi nauramaan ja pian siihen yhtyi lähes koko rinki. Jopa Rose virnuili ystävänsä piinalle. Ainoa, joka ei hymyillyt, oli hiljaa paikallaan istuva Linda. Hän tuijotti vieressään suutelevaa paria jäykästi. Scorpius ei tuntunut tytön käytöksestä häiriintyvän, vaan suuteli Dominiqueta entistä ahnaammin, ja Albus näki ilkeän virneen hiipivän hänen kasvoilleen. Dominique-parka oli jumissa, sillä suudelman aloittaneen täytyi se myös lopettaa, joten hän ei saanut vetäytyä irti Scorpiuksen otteesta. Hän kuitenkin vastasi urhoollisesti haasteeseen ja kohta Albuksen oli vihellettävä peli poikki.

”Yliaikaa! Scorpius jäähylle”, hän julisti nauruntyrskähdysten välistä.

”Ei ole reilua! Olen ainut, joka pelaa tätä peliä oikein ja heti tulee rangaistusta”, Scorpius protestoi, kun Dominique oli viimein saanut luvan tyrkätä hänet sivuun. Kaikki nauroivat ja Scorpius yritti esittää, ettei ollut tajunnut, mitä hauskaa tilanteessa oli.

Dominique alkoi tökkiä Scorpiusta ja haukkua: ”Sinä-senkin-ällöttävä-limanuljaska! Ei tyttöä kohdella noin.”

”Eikö?” Scorpius kysyi kohottaen kulmiaan. ”Juurihan äsken kohtelin sinua niin. Tosin en olekaan koskaan ollut täysin varma sukupuolestasi. Vaikutat aika jätkältä.”

”Kiitos vaan!” Dominique huudahti loukkaantuneena vaaleat kiharat hulmahtaen. ”En enää puhu sinulle.”

”Ei tässä pelissä tarvitsekaan puhua”, Scorpius iski silmää merkitsevästi.

”Ole hiljaa!” tyttö huudahti ja iski nyrkkinsä kostoksi pojan kylkeen. Scorpius ähkäisi kivusta.

Dominique tuhahti ja pyöräytti sitten pulloa reippaasti. Jonkin aikaa pyörittyään se pysähtyi osoittamaan Lindaa. Sen suurempia epäröimättä Dominique tarttui tyttöä leuasta ja suuteli tätä lyhyesti. Scorpius vihelsi kiusallaan, mutta vihellys kuulosti tietyllä tavalla varovaiselta. Albus arvasi sen johtuvan Lindasta. Poika ei ollut vieläkään päässyt tytöstä täysin yli. Suudelman jälkeen Linda loi Dominiqueen nopean viileän katseen ja kumartui sitten pyöräyttämään sherrypulloa, joka pyöri kierroksen ympäri ja pysähtyi Scorpiukseen. Albus vilkaisi Scorpiusta tarkistaakseen, oliko tämä peukaloinut pulloa, mutta ymmärsi pojan jäykistyneestä olemuksesta, että kyseessä oli puhdas sattuma. Lindakin oli jäykistynyt paikoilleen ja näytti olevan kauhuissaan. Scorpius ei katsonut tyttöä, vaan tuijotti tiiviisti lattiaa. Kaikki odottivat lähes henkeään pidätellen, mitä tulisi tapahtumaan, ja Albus näki Jamesin kämmenten puristuvan nyrkkiin.

Scorpiuksen aktiivisuus oli kadonnut tyystin ja hän näytti toivovan, ettei kukaan tekisi tai sanoisi yhtään mitään. Linda taas näytti aivan siltä, että haluaisi olla missä tahansa muualla. Lopulta tyttö liikahti hermostuneesti ja Albus ajatteli hänen menevän lähemmäs Scorpiusta. Linda nousi kuitenkin ylös ja peruutti pari askelta taaksepäin. Sitten hän kääntyi ja juoksi sanaakaan sanomatta tyttöjen makuusalin portaikkoon. Kaikki tuijottivat hänen peräänsä tyrmistyneinä. James vilkaisi Scorpiusta nopeasti ja nousi sitten seisomaan.

”Minä taidankin tästä lähteä. Öitä”, hän sanoi jäykästi ja hivuttautui takavasemmalle.

Albus katsoi veljensä perään ja kääntyi sitten Scorpiuksen puoleen. Poika istui samassa asennossa Dominiquen ja Rosen välissä ja tuijotti edelleen lattiaa. Dominique köhäisi vaimeasti yrittäen saada painostavan hiljaisuuden loppumaan. Silloin Scorpius nousi ylös ja käveli pois mitään sanomatta. Hän katosi poikien makuusaleihin vieviin portaisiin ja kaikki tuijottivat pojan perään. Scorpiuksen mentyä Dominique, Rose ja Will kääntyivät tuijottamaan kysyvästi Albusta, joka kohautti olkiaan vaivaantuneesti.

”Äh, mennään nukkumaan”, poika huokaisi ja nousi ylös. Oleskeluhuoneessa ei ollut enää ketään muita kuin he.
« Viimeksi muokattu: 17.08.2012 13:07:13 kirjoittanut Siunsäe »

Lily•

  • Vieras
Lainaus
Hän suuntasi haastavan katseen Luihuisen etsijään, Artemis Flintiin, joka lenteli eksyneen näköisenä jonkin matkan päässä Scorpiuksesta. Albus ei voinut vastustaa kiusausta härnätä häntä vähän.
Oisko Scorpius kyseessä.

Hyvä luku oli taas.
Sai vähän draamaa peliin.
Lindalle tiedoksi, että James on mun!

Lily

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 306
  • Never Settle
Moi vaan!

Lily: Kiitos kovin kommentista ja korjauksesta! Kiva, että pidit luvusta. Ja voin ilomielin luovuttaa Jamesin sinulle, ärsyttävä tyyppi!

A/N: Vuorossa kahdeksas luku, ja romantiikkaa luvassa... kuten varmaan arvaattekin. Hope you like it!


----------------------------------------------------------------------------


Kahdeksas luku
Ihastusta ilmassa


Seuraavana aamuna Dominique ja Rose, jotka eivät olleet juoneet tipan tippaa edellisiltana, ilmestyivät ärsyttämään väsyneitä poikia jo aamiaisella. Virkeän oloinen Dominique istahti rempseästi Scorpiuksen viereen ja Rose hieman pidättyneemmin Albuksen viereen. Molemmat tytöt virnistelivät toisilleen vilkuillessaan silmäpusseilla varustettua Scorpiusta, joka mätti paahtoleipää konemaisesti suuhunsa. Albuksesta näytti siltä, että tytöt olivat unohtaneet tyystin edellisillan tylyn päätöksen, tai sitten he eivät vain halunneet muistaa sitä.

”Taitaa väsyttää, Scorp. En kyllä ihmettele yhtään, miksi”, Dominique hilpeili ja pukkasi vieressään istuvaa poikaa leikkisästi.

Scorpius vilkaisi häntä murhaavasti, mutta tyttö vain jatkoi: ”Juoksit koko illan niin hurmioituneena vaalean hipiäni perässä, ettei ole mikään ihme, jos paikkoja vähän kolottaa.”

”Sinuna en jatkaisi tuota kovin pitkään”, Scorpius sanoi tyynen vaaralliseen sävyyn.

”Hui, nyt pelottaa”, Dominique vastasi ja sai Rosen nauramaan.

”Älkää unohtako tytöt, että kohta on teidän vuoronne olla naurunalaisina”, Albus muistutti.

”Niin! Muistakaa vetonne”, Will sanoi ja tytöstä toiseen tyytyväinen virne kasvoillaan

”Tietenkin muistetaan!” Rose tiuskaisi. ”Mutta toisin kuin te, me ei aiota käyttäytyä idioottimaisesti.”

Pojat vilkaisivat toisiaan ja remahtivat raikuvaan nauruun. Rose läpsäisi Albusta kyynärpäähän ja kääntyi istumaan toiseen suuntaan kädet puuskassa. ”No, milloinkas sitten mennään?” Will kysyi pyyhkien naurunkyyneliä silmäkulmastaan.

”Milloin vain”, Dominique vastasi ja tökkäsi sitten Scorpiusta kylkeen. ”Minusta vain vähän tuntuu, ettei tämä yksi toivu eilisestä vielä ainakaan viikkoon. Sen jalat on ihan rakoilla ja maitohapoilla.”

”Haista sinä kuule…” Scorpius murahti pieni hymynkare huulillaan.

”Miten olisi ensi viikon lauantai?” Rose ehdotti.

”Mutta siihenhän on aikaa!” Albus protestoi.

”Niin, mutta eikös Domie juuri selittänyt, miksi ei voida mennä vielä?” Rose vastasi hymyillen näsäviisaasti.

Albus oli juuri väittämässä vastaan, kun Suuren salin päädystä kuului ääniä.

”Hiljaisuutta, pyydän!” rehtori McGarmiwan ääni kaikui voimistettuna salissa. Puheensorina lakkasi hetkessä ja sadat päät kääntyivät tuijottamaan opettajien koroketta.

”Minulla on ilmoitus, joka koskee kaikkia neljännen, viidennen, kuudennen ja seitsemännen vuosiluokan oppilaita. Kuunnelkaa tarkoin”, rehtori aloitti. ”Tänä vuonna järjestämme joulutanssiaiset, joiden toteuttaminen tasaisin väliajoin on muodostunut Tylypahkassa perinteeksi. Tanssiaiset juontavat juurensa muutaman kymmenen vuoden takaisista kolmivelhoturnajaisten joulutanssiaisista, joiden järjestäminen oli Tylypahkalle suuri kunnia. Tapahtuman tarkoituksena on pitää sivistyneesti hauskaa ja siirtää ikivanhoja tapoja ja tansseja uusille sukupolville.”

Albus vilkaisi Scorpiusta, joka kohotti kulmiaan epäilevästi. Heidän ympärillään istuvat tytöt supisivat kiivaasti keskenään. Poika muisti, että joulutanssiaiset oli järjestetty viime kerran silloin, kun he olivat olleet toisella luokalla, eli he eivät olleet saaneet osallistua juhliin. Hän, Scorpius ja Will olivat kuitenkin menneet vakoilemaan juhlia. Vahtimestari Corstoy oli napannut heidät kiinni ja kiikuttanut tuvanjohtajan puhutteluun. Jälki-istuntoa oli tuolloin rapsahtanut kolme tuntia. Albus hymyili muistolle ja kääntyi sitten takaisin kuuntelemaan rehtorin puhetta.

”Tanssiaisten ajankohta on joululomaa edeltävän viikon torstai-iltana. Sitä ennen äsken luettelemilleni tanssiaisiin osallistuville vuosiluokille pidetään muutamia tanssitunteja, joissa opetellaan tansseja ja kerätään tanssiparilista, joten alkakaahan etsiä itsellenne tanssipareja”, McGarmiwa kehotti ja supina salissa voimistui. Ylempien vuosiluokkien tytöt vilkuilivat huolestuneina salissa istuvia poikia ja pojat koettivat esittää välinpitämättömiä. Rehtori rykäisi äänekkäästi ja palautti hiljaisuuden. ”Kuten jo sanoin, teille järjestetään opiskelun ohella kevyitä tanssitunteja. Opettajina toimivat tähtitieteiden professori rouva Abbott (”Ei äitiä!” Will voihkaisi), pimeyden voimilta suojautumisen professori neiti Weasley (Scorpius vihelsi kuuluvasti saaden Dominiquen huokaisemaan kyllästyneenä) ja minä”, rehtori McGarmiwa päätti lauseensa.

”Tuleekohan neiti Weasley tanssiaisiin? Voisin olla hänen parinsa”, Scorpius myhäili Albukselle.

Dominique tökkäsi poikaa kivuliaasti kylkeen. ”Hän on minun isosiskoni, senkin idiootti!”

”Niin. Mitä väliä?” Scorpius kysyi.

”Olet oksettava”, Dominique puuskahti.

McGarmiwa karaisi taas kurkkuaan ja vilkaisi varoittavasti Scorpiusta, joka loi naiselle kaikkein säteilevimmän hymynsä. Rehtori sulki silmänsä sekunnin ajaksi ja jatkoi sitten puhumista: ”Olemme jakaneet opettajat eri vuosiluokille. Professori Abbott opettaa seitsemänsiä luokkia, professori Weasley taas neljänsiä ja viidensiä ja minä –hän osoitti itseään- vastaan kuudensien luokkien tanssiharjoituksista”, hän luetteli ja lisäsi hymyillen: ”asiallisen käytöksen takaamiseksi.”

”Ei voi olla totta!” Scorpius voihkaisi ja peitti kasvot käsiinsä. ”Miksei me saatu professori Weasleytä?”

”Juurihan sinä kuulit!” Dominique sanoi riemuissaan ja matki McGarmiwan ääntä: ”Asiallisen käytöksen takaamiseksi.”

Scorpius kääntyi katsomaan Albusta. ”Se vanha katinrontti otti viimekertaisen tapaamisemme turhan henkilökohtaisesti” hän murahti pojalle, joka nyökytti päätään kiivaasti.

Päivän oppituntien jälkeen Albus suuntasi kulkunsa kirjastoon. Hän halusi entistä kovemmin saada ratkaistua elpymyskiven arvoituksen, sillä Sirius oli luvannut opettaa hänelle animaagiutta vain sillä ehdolla, että hän onnistuisi tehtävässään. Salaa hän myös toivoi, että taas törmäisi kirjastossa Camillaan ja saisi vaihdettua tämän kanssa pari sanaa. Albuksen vatsassa muljahti, kun hän ajatteli tytön tapaamista.

Kirjasto oli hiljainen ja vaikutti tyhjältä, kun Albus saapui sinne. Poika käveli samaiselle kirjoja pursuavalle hyllylle, jolta oli löytänyt viime kerralla aineistonsa ja yritti nyt esittää tutkivansa vanhoja kirjoja kokenein elkein. Hänen näytelmänsä kuitenkin kärsi, kun erään vanhan hyllyn kannattimet antoivat periksi ja kaikki hyllyllä olleet kirjat putosivat äänekkäästi kopisten maahan. Albus oli juuri kokoamassa kirjoja kiireesti takaisin yhteen, kun hyllykön takaa ilmestyi hahmo. Poika vilkaisi paikalle tullutta tyttöä ja hänen sydämensä heitti voltin. Camilla katseli häntä ilmeettömästi ja näytti punnitsevan, lähtisikö pois vai jäisikö auttamaan poikaa. Hiljaisuus vallitsi ja Albus nousi seisomaan. Hän nosti mukanaan pari kirjaa ja katsoi syvälle Camillan tummiin silmiin. Silloin tyttö kaivoi taikasauvansa taskustaan ja osoitti sillä hyllykköä.

”Entistus”, hän sanoi ja rikkoontunut hylly korjaantui itsestään. Sitten hän viuhautti taikasauvaansa maassa lojuvia kirjoja kohti, ja ne leijuivat kuuliaisesti takaisin hyllyyn oikeille paikoilleen. Albus katsoi hyllyä hämmästyneenä ja asetti sitten sylissään olevat kirjat tyhjäksi jääneille paikoille. ”Väärä järjestys”, Camilla sanoi ja heilautti taas sauvaansa niin, että Albuksen äsken asettelemat kirjat vaihtoivat paikkoja keskenään.

Albus katsoi hyllykköä ja sanoi: ”On se niin tarkkaa.” Perhosparvi lensi kierroksen hänen vatsassaan. Hän oli uskaltanut puhua Camillalle!

Camilla vilkaisi Albusta arvioiden ja asteli hiukan lähemmäs. ”Miksi sinä oikein ravaat täällä?” hän kysyi.

”Koulujuttuja”, Albus vastasi ja kääntyi katsomaan tyttöä. Hänen musta tukkansa oli sidottu korkealle nutturalle ja hänen hoikkaa vartaloaan peittivät musta kouluhame ja valkoinen kauluspaita.

Camilla katsoi Albusta huvittuneena: ”Milloin sinä muka olisit vaivautunut tekemään mitään koulusi eteen?”

”Entä, jos olenkin muuttunut?” Albus kysyi vakavana. Kysymyksen saattoi ymmärtää kysymyksen monellakin tavalla.

Camilla oli hetken hiljaa. ”En usko”, hän vastasi ja kääntyi lähteäkseen.

Albus tuijotti tytön selkää ja hänelle tuli pakottava tarve sanoa vielä jotakin. ”Tuletko katsomaan tämän illan huispausharjoituksia?” hän kysyi ja katui heti sanojaan. Eihän Camilla lähtisi, ei tietenkään.

Tyttö pysähtyi ja kääntyi hitaasti ympäri. ”Ja mitä minä siellä tekisin?” hän kysyi Albukselta.

Albus ei heti keksinyt, mitä sanoisi. Sitten hän muisti, että Camilla oli Luihuisen etsijän, Artemis Flintin, kaveri ja tarttui ainoaan oljenkorteensa. ”Ehkä voisit vakoilla taktiikkaamme ja vihjaista joitakin juttuja Ruttu… -siis Flintille”, hän ehdotti sydän rinnassa pamppaillen.

”Ehkä”, Camilla vastasi värittömästi ja katsoi poikaa hetken. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja katosi hyllyköiden väliin sanomatta sanaakaan.

Tytön mentyä Albus huokaisi raskaasti. Hienoa, Al! hän ajatteli. Nyt hän ei ainakaan enää koskaan puhu sinulle. Sitten hän nosti laukkunsa lattialta ja kääntyi poistuakseen. Häntä ei huvittanut enää ollenkaan etsiä tietoa Siriuksen kivestä, eikä hän todellisuudessa edes uskonut löytävänsä enää mitään apua kirjastosta. Tänäänkin hän oli tullut sinne lähes kokonaan Camillan takia ja oli tietenkin mennyt möhlimään senkin. Hän päätti keksiä jonkin muun keinon löytääkseen vastauksen Siriuksen ongelmaan, mutta sitä ennen hänen täytyi kiiruhtaa illan ylimääräisiin huispausharjoituksiin.

James oli hälyttänyt koko joukkueen illaksi pelaamaan, kun oli aamulla kuullut rehtori McGarmiwan julistuksen tulevista tanssiaisista. Hän oli vedonnut siihen, että tanssitunnit saattaisivat olla koulun jälkeen ja vielä kaiken lisäksi eri viikonpäivinä vuosiluokasta riippuen ja silloin säännölliset huispaustreenit saattaisivat jäädä vähemmälle.

”Haluan vain pelata varman päälle”, hän selitti, kun joukkue kerääntyi hänen ympärilleen nopeasti hämärtyvällä huispauskentällä. ”Otetaan kuitenkin tänään ihan rennosti, kun eilen pelattiin niin hienosti.”

Albus nousi haluttomasti luutansa selkään. Hän ei olisi halunnut treenata ollenkaan. Sitä paitsi Rohkelikko oli voittanut tähän mennessä kaikki syksyn pelinsä, eikä ongelmia tulisi jatkossakaan, jos se vain hänestä ja Scorpiuksesta olisi kiinni. Hän vilkaisi vieressään seisoskelevaa poikaa, joka huokaisi itsekseen. Albus arvasi, että Scorpius ajatteli samoin. Siitä huolimatta molemmat pojat lennähtivät kuuliaisesti ilmaan heti kuullessaan kapteenin pillin vihellyksen. Albus lensi lämmittelykierroksen ja otti tuntumaa luutaansa. Hän tunsi olonsa kevyeksi kuin lintu, ja viileä tuuli virkisti mukavasti. Tämän hän osasi. Huispaus oli hänen lajinsa. Hän heitti ilmassa lenkin ja pysähtyi sitten katselemaan ympärilleen.

”Mitä tänään treenataan?” hän huusi Jamesille, mutta samassa hänen huomionsa kiinnittyi aivan toisaalle. Katsomo oli ollut täysin tyhjä heidän saapuessaan pelikentälle. Nyt sieltä erotti selvästi tummatukkaisen hahmon. Albus meinasi tippua luudalta tunnistaessaan henkilön. Camilla oli sittenkin tullut! Albus katsoi tyttöä ja soi tälle pienen hymyn. Tyttö katsoi takaisin, muttei vastannut hymyyn. Albuksen vatsassa muljahti ikävästi ja hän päätti lentää muun joukkueen luo. Hän ei halunnut herättää huomiota nyt, kun Camilla oli katsomossa.

Mutta kun Albus saapui muun joukkueen seuraan, Scorpius lensi oitis hänen luokseen ja pukkasi merkitsevästi kylkeen. ”Epätavallista seuraa meillä tänään katsomossa”, hän iski silmää vihjaillen. Albus ei onnistunut pidättelemään hymyään. ”Muistakin pelata hyvin”, Scorpius käski ja nyökkäsi Camillan suuntaan.

Ja Albushan pelasi. Kokonaisuudessaan ne olivat hänen elämänsä parhaimmat treenit! Neljäntoista maalin ja kuuden syötön jälkeen James oli pyörtyä onnesta ja Albus sai kehuryöpyn niskaansa. ”Aivan mahtavaa! Olet huippuvedossa, Al! Nyt meillä ei ole mitään hätää”, hän ylisti ja vapautti joukkueen vaihtamaan vaatteitaan pukukopeille.

Albus ei kuitenkaan suunnannut askeleitaan pukukopille, vaan hän kiiruhti suoraa päätä katsomoa kohti. Hänen oli päästävä puhumaan Camillan kanssa! Se, että tyttö oli tullut katsomaan hänen harjoituksiaan, tarkoitti jotakin, ja Albuksen oli saatava tietää, mitä. Camilla oli ehtinyt jo lähteä katsomoilta Albuksen saapuessa sinne, mutta hän näki tytön vähän matkan päässä kävelemässä takaisin linnaa kohti. Poika juoksi hänen peräänsä.

”Camilla! Hei, odota!” hän huusi.

Tyttö jatkoi vielä vähän matkaa, mutta pysähtyi sitten äkisti ja kääntyi Albusta kohti. Albus seisoi hänen edessään tietämättä, mitä sanoa. ”Öh”, hän aloitti: ”tulit katsomaan treenejä.” Se oli kysymys.

”Niin tulin”, Camilla vastasi ilmeettömästi. Albus yritti etsiä tytön katseesta jonkinlaisia tunteita, mutta se oli mahdotonta.

”No”, poika jatkoi haparoiden: ”Miltä näytti?”

”Ihan hyvältä”, Camilla nyökkäsi ja perääntyi askeleen. ”Täällä on kylmä. Menen takaisin linnaan.”

”Ai, joo. Tietenkin…” Albus vastasi. Camilla kääntyi ja jatkoi matkaansa. Poika seisoi hetken hiljaa paikoillaan, mutta avasi suunsa yhtä-äkkiä. ”Kiitos, kun tulit katsomaan!” hän huudahti tytön perään.

Camilla katsoi taakseen. Hän tuijotti poikaa silmiin ja Albus näki hänen katseessaan ahdistusta. Sitten tyttö käännähti pois ja lähes juoksi takaisin linnaan. Albus tuijotti tytön perään onnettomana. Mitä tein taas väärin?

Jonkin ajan kuluttua Rohkelikon tuvan poikien makuusalista kantautui hiljaista puhetta, kun Albus selosti Siriukselle päivän tapahtumia. Mies kuunteli tarkkaavaisesti loppuun asti ja piti vielä lyhyen pohdiskelevan tauon ennen kuin kommentoi Albuksen kertomusta.

”Olen ollut aina sitä mieltä, että tyttöjen ajatusmaailmaa on mahdoton ymmärtää”, hän aloitti. ”Ainoa asia, jonka olen aina tiennyt varmaksi, on se, että he ovat hulluna minuun.”

”Äh, Sirius! En kestä sinua”, Albus voihkaisi ja hieroi ohimoitaan.

”Okei, okei”, Sirius sanoi loukkaantuneena. ”Yritin vain piristää tunnelmaa.”

”Piristä sitä jollain muulla tavalla”, Albus käski.

”No, tuo sinun tilanteesi tuntuu menevän aina vain parempaan suuntaan”, Sirius aloitti.

”Ai miten niin muka?” Albus tivasi keskeyttäen miehen. ”Hänhän vain välttelee minua!”

”Ja tulee katsomaan huispaustreenejäsi?” Sirius kysyi. ”Älä naurata. Hän on aivan selvästi kiinnostunut sinusta, mutta yrittää vain piilottaa tunteensa sinulta ja itseltään. Hän ei uskalla jostain syystä päästää niitä valloilleen. Aivan kuin Stina silloin, kun emme vielä seurustelleet. Huomaatko yhtäläisyyden?”

Albus tyytyi vain nyökkäämään lyhyesti, vaikka tiesi, ettei Sirius näkisi elettä. Mies oli hetken hiljaa ja sanoi sitten sovittelevaan sävyyn: ”Kuule. Sinun isoisälläsi ja isoäidilläsi oli todella myrskyisät välit kouluaikana. Muistathan, mitä olen kertonut Jamesista ja Lilystä? Lily ei sietänyt Jamesia missään tilanteessa. Kuudennen luokan keväänä kaikki kuitenkin muuttui. Muistatko, kun kerroin viimeksi siitä minun ja Jamesin riidasta?”

”Mmm”, Albus mumisi.

”Sen jälkeen Stina sopi Lilyn kanssa ja käski häntä käyttäytymään fiksummin Jamesin seurassa. Lily ei ensin ottanut neuvoja kuuleviin korviinsa, kunnes eräänä päivänä…”

Oli koittanut kevään viimeinen kuudensien luokkien vierailupäivä Tylyahoon. Ilma oli lämmin, ja me kelmit olimme päättäneet lähteä kylälle neljistään. Olimme käyneet jo Hunajaherttualla ja Lumotussa lemmikissä, josta Remus oli ostanut itselleen sammakon harjoitellakseen muodonmuutosten loppukokeita varten. Nyt seisoimme ringissä kauppojen ympäröimällä aukiolla. Tarkoituksenamme oli mennä seuraavaksi Kolmeen luudanvarteen muutamille kermakaljoille. James oli kuitenkin nähnyt Hunajaherttuassa vilauksen Lily Evansista ja nyt hän selosti meille kiivaasti elämänmuutoksistaan. Hän puristi kädessään jotakin vaaleaa kukkaa, joka haisi voimakkaasti.

”Olen todella parantanut tapojani!” hän vakuutti meille: ”En enää kiusaa opettajia tunneilla ja olen jättänyt Ruikulinkin rauhaan. Lisäksi olen vähentänyt keppostelua ja ollut raittiina jo yli kuukauden, mutten silti kelpaa hänelle! Mikä tässä on väärin?”

”Kaikki”, vastasin tylysti, sillä minusta James oli muuttunut kuukauden sisällä aivan liian tylsäksi, enkä pitänyt muutoksesta yhtään. ”Olet kohta kuin Remus. Puuttuu vain valvojaoppilaan merkki ja yhdeksän Upeaa V.I.P:tä.”

”Sinulta ei nyt kysytä, Anturajalka”, James sanoi ja kääntyi Remuksen ja Peterin puoleen.

”Teen kaikkeni sen tytön eteen. Poimin jopa tämän liljan. Ajattelin pyytää häntä tänään kahville, mutten usko, että hän suostuu. En käsitä, miksen kelpaa”, James valitti onnettomana.

”Koska teet kaiken väärin”, takaamme kuului ääni ja käännyimme katsomaan. Lily Evans seisoi aivan Jamesin edessä ja hänen takanaan seisoskeli Stina, joka iski minulle silmää arvoituksellisesti. Vastasin hänen katseeseensa kysyvästi, mutta Stina vain pudisti päätään ja viittasi Jamesia ja Evansia kohti. James tuijotti Evansia hämmentyneenä. Hän ei selvästikään tiennyt, mitä sanoa. ”Väärin?” hän kysyi lopulta varoen.

”Niin”, Evans vastasi. ”Aivan väärin. Ensinnäkin, vihaan sitä, kuinka nimittelet ja kiusaat Severusta. Hän ei ole tehnyt sinulle koskaan mitään pahaa, eikä hänellä olisi mitään sinua vastaan, jos vain jättäisit hänet rauhaan. Lisäksi”, tyttö veti henkeä: ”en voi sietää sitä, kuinka rehentelet maagisilla huispaustaidoillasi ja kaikilla muillakin asioilla, mitä vain satut omistamaan tai tietämään. Osaavat muutkin ihmiset vaikka mitä, mutta he eivät kailota niistä joka päivä ympäri koulua. Ja sitä paitsi”, hän osoitti Jamesin kädessä olevaa kukkaa: ”tuo ei ole lilja, vaan päivänkakkara.”

James tuijotti tyttöä tyrmistyneenä. Näin, kuinka hänen itsetuntonsa ropisi hetkessä alas pohjamutiin. Valmistauduin jo tarttumaan poikaa kädestä ja taluttamaan hänet Kolmeen luudanvarteen piristäville tuopposille, kun Evans avasi suunsa uudelleen. Nyt hänen äänensävynsä oli kuitenkin paljon pehmeämpi ja ystävällisempi.

”Mutta ei se haittaa. Ei kaiken tarvitse olla aina mahdollisimman koreaa ja hienoa. Minä pidän maanläheisistä asioista, kuten tuosta päivänkakkarasta. Se on mielestäni paljon kauniimpi kuin lilja olisi ollut”, Evans sanoi. ”Nyt. Tee, niin kuin sanon.”

James tuijotti tyttöä silmät suurina.

”Anna kukka minulle”, Evans käski ystävällisesti.

James ojensi päivänkakkaran tytölle epäröiden. Huomasin hänen kätensä vapisevan.

Lily hymyili ja tuoksutti kukkaa. ”Sitten”, hän jatkoi: ”Pyydä minua lähtemään kanssasi kahville.”

Suuni loksahti auki hämmästyksestä ja kuulin Peterin vetävän henkeä kauhistuneena. Mietin, oliko kaikki vain unta. James näytti miettivän samaa, sillä hän oli mennyt sanattomaksi ja tuijotti vain edessään seisovaa tyttöä jähmettyneenä. Evans kohotti kysyvästi kulmiaan ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Lopulta James ryhdistäytyi ja karaisi kurkkuaan. Puhuessaan hänen äänensä kuulosti kuitenkin todella hauraalta ja varovaiselta.

”Lähtisitkö kanssani kahville?” hän kysyi ja pystyin melkein kuulemaan hänen rinnassaan takovat sydämenlyönnit.

Lily hymyili. ”Mielelläni.”

Jamesin silmät säkenöivät onnesta, kun tämä astui lähemmäs tyttöä. Sitten näin hänen punnitsevan nopeasti mielessään vaihtoehtoja ja päätyvän lopulta herrasmiesmäisimpään ratkaisuun. Hän nosti vasemman kätensä koukkuun rintansa korkeudelle. Evans katsoi sitä hetken yllättyneenä, mutta tarttui sitten siihen iloisesti. James hymyili onnellisena tietäen tehneensä vaikutuksen tyttöön. Sitten pari lähti astelemaan sanaakaan sanomatta poispäin ja katosi kohta ihmisten vilinään.

Minä vilkaisin yllättyneenä jäljelle jääneitä kelmejä, jotka katsoivat minua takaisin yhtä puulla päähän lyödyn näköisinä. Sitten käännyin katsomaan Stinaa, joka virnisteli edessäni. ”Sinäkö olit taas kaiken takana?” kysyin häneltä.

”Sanotaanko niin”, tyttö aloitti: ”että saatoin hiukan pehmennellä jotakuta.”

”Hiukan ei ole oikea sana kuvaamaan tuota muutosta”, Remus sanoi ja tuijotti siihen suuntaan, jonne James ja Evans olivat hetki sitten kadonneet.

Stina nauroi iloisesti. ”No, oikeastaan sain hänet vain näyttämään todelliset tunteensa.”

”Ja onnistuit siinä täydellisesti”, kehuin tyttöä ja katsoin häntä ihaillen. ”Saanko koittaa Lilyn temppua sinuun?” kysyin häneltä.

”Mieluummin et. Minusta tuo oli liian imelää”, Stina vastasi nyrpistäen nenäänsä.

”Selvä”, vastasin ja muutin ääneni erityisen kohteliaaksi ja korrektiksi: ”Lähtisitkö kanssani kahville?”

”En todellakaan”, Stina vastasi oitis.

Naurahdin rempseästi ja tartuin tytön käteen. ”Ala tulla”, käskin ja vetäisin hänet mukaani.


”Lyön vetoa, että se oli Jamesin elämän onnellisin päivä”, Sirius lopetti kertomuksensa. ”Viikko tuosta eteenpäin ja he seurustelivat julkisesti.”

”Niin varmaan”, Albus sanoi kyynisesti.

”Älä nyt. Tuo oli tarkoitus piristää sinua”, Sirius sanoi.

”No, se ei onnistunut tehtävässään”, Albus vastasi. ”Minulle ei tule koskaan käymään noin hyvin.”

”Älä koskaan sano ei koskaan”, Sirius opasti. ”Naiset ovat vaikeita, mutta kuten olen jo aiemmin todennut: ne eivät voi loputtomiin vastustaa luontaista charmiasi.”

Albus oli juuri vastaamassa, ettei hän ollut koskaan omistanut luontaisen charmin poikastakaan, kun makuusalin ovi aukesi ja kolme ihmistä änkesi sisään. ”Pitää lopettaa”, hän kuiskasi kivelle ja sulki sen nopeasti pöytälaatikkoonsa.

”Katso, mitä löysin käytävästä. Oli pakko korjata talteen”, Scorpius iski Albukselle silmää ja istutti Dominiquen ja Rosen Willin sängylle. Albus tervehti tyttöjä, jotka olivat aivan sen näköisiä, että olivat juuri tulleet ulkoa. Heidän poskensa punoittivat hiukan ja Rose lämmitteli käsiään hieromalla niitä yhteen.

”Mistä te olette tulossa?” Albus kysyi tytöiltä.

”Kenelle sinä puhuit?” Rose kysyi vastaamatta pojan kysymykseen.

”Häh?” Albus kysyi.

”Sinä puhuit täällä jollekin. Me kuultiin oven takaa. Kenelle?” Rose tivasi.

”En kenellekään. Kuulet omiasi”, Albus tuhahti ja vilkaisi yöpöytänsä laatikkoaan kuin varmistaen, että se oli kiinni ja kivi pysyisi turvassa.

Rose oli juuri avaamassa suunsa vastaväitteeseen, kun makuusalin ovi aukesi uudelleen.

”Moi!” Will tervehti tullessaan sisään. Sitten hän istahti sängylleen ja vilkaisi ympärilleen. Vasta silloin hän tajusi sängyn toisella puolella istuvat tytöt ja pomppasi hetkessä ylös rääkäisten: ”Mitä te täällä teette?”

”En minä tiedä”, Dominique vastasi. ”Tuo yksi idiootti raahasi meidät tänne, kun oltiin menossa iltapalalle”, tyttö sanoi osoittaen sängyllään makoilevaa Scorpiusta.

”Valehtelee”, Scorpius ilmoitti: ”Todellisuudessa ne hinkuivat päästä mukaani, eivätkä päästäneet minua jatkamaan matkaani ennen kuin suostuin.”

Dominique tuhahti: ”Niin varmaan.”

”Mitä mieltä olette tanssiaisista?” järkytyksestään toipunut Will kysyi.

”Ihan kiva keksintö. On hauskaa päästä oppimaan entisajan tansseja”, Rose sanoi iloisesti. ”Pitäisi vain löytää joku hyvä pari”, hän lisäsi.

”Niin”, Will sanoi ilme kirkastuen. Albus ja Scorpius vaihtoivat merkitsevän katseen.

Lily•

  • Vieras
Hehs. Tykkäsin taas. Voih Siriusta tarinoineen :') On silläkin kokemuksia tytöistä. Albus raukka ei oikein osaa ottaa ohjeita vastaan. James♥!♥!♥!♥!♥!♥!♥!♥!♥!
//Uusi käyttäjäni on White Rose
« Viimeksi muokattu: 24.08.2012 21:39:43 kirjoittanut Lily• »

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 306
  • Never Settle
Vs: Kiveen kahlittu koira (k-13, 3rd genre) 9. luku 21.7.!
« Vastaus #16 : 21.07.2013 00:06:58 »
A/N: Olen pahoillani, että tämä on ollut näinkin kauan tauolla. Julkaisen nyt Kaikki loput luvut tiukkaan tahtiin, päivittäin! Hölmöä, että olen jättänyt tämän näin luvattoman pitkäksi ajaksi roikkumaan. Lukuja on yhteensä 20. Kommenttia olisi ihana saada rakkaat lukijat. :)
~Siunsäe

___________________________________________________________________


Yhdeksäs luku
Kissoja ja hevoskotkia


Seuraavan päivän muodonmuutostunti tuotti kuudennen vuosikurssin oppilaille harmaita hiuksia. Lupin yritti opettaa heitä muuttamaan toisiaan nojatuoleiksi, mutta Albuksen, Scorpiuksen ja Willin kohdalla onnistumiset jäivät vain haaveeksi. Pojat seisoivat luokan reunustalla ringissä ja osoittelivat vuorotellen toisiaan taikasauvoilla huudahdellen kerta toisensa jälkeen samaa loitsua. Jostain syystä kukaan ei onnistunut aikaansaamaan minkäänlaista muutosta toisen ulkonäössä.

”Te ette keskity tarpeeksi”, professori Lupin totesi seurattuaan jonkin aikaa poikien epätoivoista harjoittelua. ”Ja herra Longbottomin ranteen liike ei ole oikeanlainen. Yritä ajatella, että piirtäisit S-kirjaimen ilmaan.”
Will nyökkäsi ja tuijotti Scorpiusta keskittyneesti. Hän teki sauvallaan kiemuraisen kuvion ilmaan ja lausui: ”Sifonki sulauthuos.”

He odottivat hetken, mutta mitään ei tapahtunut. Scorpius laittoi kätensä puuskaan ja puhalsi ilmaan kyllästyneenä. ”Tuo loitsu on mahdoton.”
”Niinpä”, Albus sanoi: ”Et varmaan itsekään osaa tehdä sitä.” Hän loi opettajaansa haastavan katseen.
Professori Lupin katsoi hetken edessään seisovaa poikaa ja näytti punnitsevan vaihtoehtoja mielessään. Sitten hän otti paremman ryhdin ja karaisi kurkkuaan. Albus tuijotti kauhistuneena, kun mies kiepautti sauvakättään ja lausui selkeästi ääntäen: ”Sifonki sulauthuos.”

Silloin Albus tunsi jotain tapahtuvan kehossaan. Hän alkoi muuttua aivan joksikin muuksi. Hänen ruumiinsa tuntui levenevän ja mataloituvan ja hän tunsi turpoavansa joka paikasta. Näkökenttä sumentui ja hajuaisti heikkeni. Pian hän ei enää nähnyt yhtään mitään ja joutui haukkomaan henkeään, kun hengittäminen alkoi yhtä-äkkiä tuntua vaivalloiselta. Hän ei pystynyt liikuttamaan ainuttakaan osaa kehossaan ja hapen heikko saanti alkoi pyörryttää. Ainoa asia, mitä hän kykeni tekemään, oli kuunteleminen. Hän kuuli edelleen selvästi kaikki luokasta kuuluvat äänet. Samassa kuului huutoa ja Albus tunnisti oitis Scorpiuksen äänen.

”Huippua, professori! Todella mahtavaa! Eikö hänet voisi jättää tuollaiseksi?” Scorpius hihkui ja Albus kirosi mielessään pojan alimpaan helvettiin.
”Ei se oikein käy”, kuului professori Lupinin ääni: ”koska hänen hapensaantikykynsä tuossa tilassa on normaalia heikompi, tukehtumisen riski kasvaa ajan myötä.”
Tuo on totta. Albus ajatteli ja veti henkeä voimiensa takaa. Juuri silloin hänen hengittämisensä kuitenkin vaikeutui entisestään, kun jotakin painavaa ponnahti hänen vatsansa päälle. Ilmat pakenivat Albuksen kehosta ja hän yritti kaikin voimin haukkoa henkeä kivusta huolimatta.
”Oletpas sinä pehmeä!” Scorpiuksen ääni kuului aivan hänen läheltään ja Albus arvasi heti, kuka hänen päällensä oli jysähtänyt. ”Sovitaanko, että minä opettelen tämän taian ja sinä saat olla sohvanani joka ilta? Olet paljon parempi istua kuin yksikään Rohkelikon tuvan sohvista.”
Usko unelmiisi. Albus ajatteli. Ympäriltä kuului naurua. Häivy siitä! hänen teki mieli huutaa, muttei kyennyt inahtamaankaan. Happi alkoi taas loppua ja hän vetäisi raivokkaasti ilmaa nenän kautta keuhkoihinsa.

”Noniin. Eiköhän tämä leikki nyt riitä”, Albus kuuli professori Lupinin toteavan ja lausuvan uuden loitsun: ”Sifonki palauthuos.”
Ja Albuksesta tuntui aivan kuin joku olisi hetkessä poistanut kivuliaan painon hänen keuhkojensa päältä. Hän tunsi ruumiinsa palaavan entisiin mittoihin ja silmiensä aukenevan hitaasti. Kokoon puristava tunne katosi ja tunto palautui käsiin ja jalkoihin. Siinä samassa hän tajusi makaavansa selällään luokan lattialla vaalea poika vatsansa päällä istuen.

”Paluu todellisuuteen, kamu”, Scorpius virnisti hänelle ja nousi ylös survaisten ikävästi Albuksen rintakehää.
Albus ähkäisi ja kohottautui nopeasti istuma-asentoon. Hän vilkaisi Lupinia, joka katsoi häntä omahyväisesti hymyillen. Albus veti syvään henkeä ja nousi sitten seisomaan.
”No, miltä tuntui?” Scorpius kysyi.
”Ei erikoisen hyvältä”, Albus vastasi todenmukaisesti.
”Kuule, tytöt saattaisivat tykätä sinusta enemmän sohvatuolina. Olit äsken niin lämmin ja pehmeä, mikä sinun kohdallasi toteutuu yleensä vain erittäin harvoin”, Scorpius vinoili.
”Sulje nyt vihdoin se suusi tai kadut pian loppuelämäsi”, Albus uhkasi.
”Okei, okei. Älä pillastu”, Scorpius vastasi. ”Se oli vain ehdotus…”

Silloin professori Lupin taputti käsiään yhteen kiinnittäen luokan huomion itseensä. ”Noniin! Tunti on päättynyt. Kiitoksia kaikille! Läksyksi lukekaa oppikirjan kappale kuusi ja tehkää muistiinpanot ihmisten huonekalumuodonmuutoksista. Nähdään ensi kerralla!”

Luokka alkoi hälistä ja kerätä tavaroitaan kasaan. Nopeimmat kiiruhtivat jo luokkahuoneen ovesta ulos välitunnille. Albus vilkaisi paljasta paikkaa, jossa oli hetki sitten jököttänyt nojatuolina, ja mietti, mahtoikohan Siriuksesta tuntua jokseenkin samalta jököttäessään yksin kiven sisässä. Vasta nyt hän alkoi käsittää, miten kurjat Siriuksen olot saattoivat pahimmillaan olla. Hän pudisti päätään lyhyesti ja kääntyi sitten Scorpiuksen puoleen.

”Minulla on vähän asiaa Teddylle. Mene sinä vain edeltä syömään”, hän sanoi pojalle.
”Mitä asiaa?” Scorpius kysyi epäillen.
”Pyydän häneltä apua yhdessä jutussa. Ei kestä kauan. Nähdään päivällisellä”, Albus vastasi.
Scorpius katsoi häntä hetken arvioiden, mutta kohautti sitten olkiaan ja häipyi luokasta. Albus huokaisi ja katsoi Lupinia, joka järjesteli pulpetteja siisteihin riveihin luokan keskellä. Poika ei ollut läheskään varma aikeistaan ja meinasi jo lähteä pois, mutta muisti sitten Siriuksen animaagilupauksen. Todellisuudessa hän tarvitsi kipeästi apua kiven arvoituksen kanssa, ja Lupin oli ainoa luotettava ja oli auttanut häntä ennenkin. Yrittänyttä ei laiteta. hän ajatteli ja kääntyi sitten rohkeasti Lupinin puoleen.

”Hei, Teddy. Minulla olisi vähän asiaa”, hän sanoi. Lupin keskeytti pulpettien järjestelyn ja katsoi Albusta kysyvästi.
”Niin, Al?” hän kysyi ja Albusta ilahdutti suuresti miehen tuttavallinen puhetapa.
”Minulla olisi yksi juttu, jossa tarvitsisin apua ja mietin, että voisitko sinä auttaa”, Albus aloitti epäröiden.
”Kerro vain”, Lupin kehotti ja istuutui lähimmän pulpetin päälle kuuntelemaan.
”Se liittyy niihin Kuoleman varjeluksiin, joista kerroit silloin jälki-istunnossa -jos siis satut muistamaan vielä”, Albus katsoi kysyvästi Lupinia, joka nyökkäsi lyhyesti. ”Tarkemmin sanottuna se liittyy yhteen niistä varjeluksista, ja vähän muuhunkin. Haluaisin nimittäin saada tietoa elpymyskivestä” Albus sanoi ja huomasi Lupinin kurtistavan kulmiaan. ”Se kiinnostaa minua”, hän kiiruhti lisäämään.

Mutta kun Lupin ei näyttänyt vieläkään kovin vakuuttuneelta, Albus päätti pistää kaiken peliin. Hänellä ei olisi enää mitään menetettävää. ”Lisäksi haluaisin saada tietoa Taikaministeriössä olevasta Salaisuuksien osastolla sijaitsevasta huoneesta, jota kutsutaan nimellä Kuolemakamari. Olen myös miettinyt, voisiko jokin siinä huoneessa oleva asia tai esine olla jotenkin yhteydessä elpymyskiveen. Mutta kaikesta eniten toivoisin, että voisit kertoa minulle, mihin arvelet elpymyskiven toiminnan perustuvan. Tarkoitan sitä kuolleista herättävää ominaisuutta. Entä onko mitenkään mahdollista, että kivi menisi jotenkin rikki?” Albus päätti selostuksensa ja jäi odottamaan sydän pamppaillen Lupinin vastausta.

Lupin katsoi häntä hetken ilmeettömästi ja kysyi sitten: ”Kerro sinä ensin minulle, mihin ihmeeseen sinä tuollaisia tietoja tarvitset.”
”Yhteen koulutehtävään vain”, Albus sanoi, ja kun Lupin kohotti kulmiaan epäuskoisen näköisenä, hän huokaisi ja vannotti miehelle: ”Lupaan, etten ole tekemässä mitään vaarallista, mutta tarvitsen kipeästi apuasi, Teddy. Voisitko vain luottaa minuun?”
”Oletko ehdottoman varma, ettet valehtele minulle?” Lupin tiukkasi ja hänen katseensa porautui syvälle Albuksen silmiin.
”Olen”, Albus vastasi. Se ei ollut aivan totta. Hän ei todellakaan tiennyt, mikä häntä arvoituksen päässä odotti, mutta sitä oli turha alkaa miettiä vielä tässä vaiheessa. Nyt tärkeintä oli ainoastaan löytää ratkaisu.
”Teddy-kiltti!” Albus aneli.

Lupin huokaisi syvään ja haroi vaaleanruskeita hiuksiaan, jotka muuttuivat hänen kosketuksestaan harmaiksi. ”Tiedät, etten usko sinua”, hän aloitti ja Albuksen vatsassa muljahti ikävästi ”mutta voin silti luvata yrittää auttaa sinua.”
Albuksen ilme kirkastui ja hän oli jo avaamassa suunsa kiittääkseen, kun Lupin jatkoi: ”Yhdellä ehdolla.”
Albus nielaisi sanansa ja kysyi: ”No?”
Lupin tuijotti häntä uhkaavasti nostaen sormensa pystyyn. ”Ei. Enää. Ikinä. Minun. Jälki-istuntojani”, hän vannotti ja lisäsi: ”Kummallekaan teistä.”
Albus katsoi miestä epäuskoisena: ”Et ole tosissasi.”
”Enemmän kuin tosissani”, Lupin vastasi.

”No, hyvä on sitten”, Albus myöntyi vastahakoisesti. Ei kai siinä muukaan auta. Hän huokaisi ja nosti koululaukkunsa maasta lähteäkseen. ”Kiitos, Teddy. Muista sitten, että luotan sinuun.”
”Minäkin luotan sinuun”, mies vastasi, mutta huusi vielä pojan perään: ”Mutta tiedäkin se, että teen tämän vain sen takia, että tunnen sinut liian hyvin! Teen tämän siksi, että tiedän, että jos nyt kieltäytyisin auttamasta sinua, etsisit tiedon kuitenkin jotain muuta kautta, enkä halua puuhiesi muuttuvan vaarallisiksi. Lupaa minulle, Al, ettet tee mitään tyhmää.”
”Minä lupaan”, Albus vastasi ja katsoi hetken Lupinin syviin, tällä hetkellä harmaina säihkyviin silmiin. Kun Lupin ei sanonut enää mitään, hän kääntyi ja asteli ulos luokasta.

Suureen saliin saapuessaan Albus totesi ilokseen, ettei lounasta ollut vielä katettu. Hän ehtisi siis vielä hyvin syömään.

”Al!” joku huusi ja Albus käännähti äänen suuntaan.
”Me ollaan täällä!” Will huusi ja heilutti käsiään korpinkynsien pöydästä. Albus hymyili vastaukseksi ja suuntasi kulkunsa pojan luokse. Hän istuutui Willin viereen ja tervehti hänen seuralaisiaan. Williä vastapäätä pöydässä istuivat Rose ja Dominique, jotka vastasivat pojan tervehdykseen iloisesti. Scorpiusta ei jostain syystä näkynyt missään.

”Missä Scorp on?” Albus kysyi heti.
”No, häntä ei tällä hetkellä taida kiinnostaa meidän seuramme”, Dominique vastasi hiukan happamasti saaden Albuksen kohottamaan kulmiaan yllättyneenä.
”Eli?” hän kysyi Williltä, joka rykäisi ja osoitti sitten rohkelikon tupapöytää kohti. Albus katsoi Willin sormen osoittamaan suuntaan ja näki Scorpiuksen istumassa tupapöydän ääressä selin heihin. Poika ei ollut yksin, vaan hänen vieressään istui kaksi tyttöä. Albus tunnisti tytöt Vanessa Vaneksi ja Cindy Chilwoodiksi. Hän muisti elävästi, kuinka nuo samaiset tytöt olivat piirittäneet Scorpiusta rohkelikon voittoisan huispausottelun jälkeisissä juhlissa. Nyt Scorpius istuskeli rennon oloisena tyttöjen välissä ja hänellä oli selvästikin menossa jokin erityisen hauska juttu, sillä Vanen ja Chilwoodin kikatus kiiri salin toisella puolella sijaitsevaan korpinkynsipöytään saakka.
Albus kääntyi virnistämään Willille, joka nauroi pojan ilmeelle ja sanoi: ”Sieppi-Scorpius taitaa nykyisin nappailla muutakin kuin vain kultasieppejä.”

Pojat nauroivat rempseästi. Albus vilkaisi vaivihkaa edessään istuvaa Dominiqueta, joka näytti entistäkin nyrpeämmältä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä syytä tytön käytökselle, sillä juuri silloin suuren salin oviaukon suunnalta kuului pöllön korkea huudahdus. Pojat kääntyivät katsomaan ja näkivät suuren, valkean tunturipöllön lentävän heitä kohti. Pöllö lensi määrätietoisen näköisenä ja se näkyi kantavan oikeassa jalassaan valkoista kirjekuorta. Albus tunnisti pöllön heti: se oli valkoinen tunturipöllöuros, joka kuului heidän perheelleen. Ja aivan kuten Albus oli pelännytkin, pöllö laskeutui pöydän päälle hänen eteensä ja ojensi koipeaan tuijottaen vaativasti poikaa sinisillä silmillään.

”Ei tähän aikaan tule postia”, Rose sanoi ja silmäili pöydällä jököttävää pöllöä ihmeissään.
Albus irrotti kirjekuoren pöllön jalasta ja taputti sitä sitten lempeästi päälaelle. ”Hienosti tehty, Ginder”, hän kehui pöllöä, joka pyöräytti päätään hölmön näköisesti ja alkoi sitten nokkia vanhoja ruuanmurusia pöydän päältä.

Albus katsoi kirjettä ja tunnisti kuoresta isänsä käsialan:

Albus Potter
Suuri sali
Tylypahka


Hän käänsi kirjeen ympäri ja aukaisi kuoren hitaasti. Kuoren sisällä oli vaalea pergamentinpala, jonka Albus taitteli oitis auki.
”Mitä siinä lukee?” Will kysyi, mutta Albus vaiensi hänet lyhyellä käden heilautuksella. Hän halusi keskittyä kirjeeseen rauhassa.

Hei, Albus!

Teddy kertoi, että olet jo toistamiseen kysellyt häneltä tietoa liittyen Kuoleman varjeluksiin. Sinua kuulemma kiinnostaa erityisesti elpymyskivi. Haluaisin tietää, miksi tarvitset tietoa siitä. Minä jouduin olemaan varjeluksien kanssa tekemisissä nuorempana. Tarkoitan aikaa, jolloin Voldemort vielä eli. Ne osaavat olla hyvin vaarallisia esineitä väärinkäytettyinä, ja siksi toivon, että sinä pysyisit niistä erossa.

Voin kuitenkin kertoa varjeluksista pari seikkaa, jotka sinun on hyvä tietää. Maailman vahvimmaksi sauvaksi kutsuttu seljasauva on tuhottu. Minä itse katkaisin sen sinä päivänä, kun Voldemort kuoli, ja voin vakuuttaa, että sitä sinun on aivan turha etsiä. Näkymättömyysviitta taas on kolmesta varjeluksesta niin sanotusti vaarattomin ja on tällä hetkellä veljesi Jamesin omistuksessa, kuten olet varmaan jo järkeillytkin. Elpymyskivi taas on vieläkin olemassa, mutta sen olinpaikasta ei kellään ole tietoa. Minä itse olen pidellyt kiveä käsissäni yhden ainoan kerran ja voin kertoa, ettei se herätä kuolleita henkiin oikeasti. Se tuo ainoastaan kuolleiden sielut näkyviksi, ja sekin on vain tilapäistä.

Pyydän, ettet etsisi kiveä, vaikka se vaikuttaakin sinua kiinnostavan. Kivestä ei ole kuin harmia, ja olen varma, että Teddykin tietää sen sisimmässään. Älä etsi kiveä, äläkä muitakaan varjeluksia, sillä legenda, jonka mukaan tulet Kuoleman herraksi omistaessasi kaikki kolme varjelusta, on puppua. Jos aikeesi eivät liity varjelusten etsimiseen, kerro ihmeessä minulle, mihin tarkoitukseen tarvitset tietoa, niin voin ehkä auttaa sinua.

Toivottavasti sinulla menee hyvin.
Terveisin Isä

P.S. En ole kertonut äidille.


Albus tuijotti kirjettä tiukasti ja viimeisen lauseen kohdalla huojennuksen aalto hulmahti hänen lävitseen. Onneksi isä ei ollut kertonut mitään äidille. Hän tappaisi poikansa, jos saisi tietää hänen etsivän tietoa vaarallisista Kuoleman varjeluksista. Albus puri huultaan ja vilkaisi opettajien koroketta. Professori Lupin ei ollut vielä tullut lounaalle. Hitsin Teddy! hän kirosi mielessään. Mies oli kipittänyt heti heidän keskustelunsa jälkeen kirjoittamaan Harrylle, mitä Albus suunnitteli. Olipa reilusti toimittu. Albus käänsi kyllästyneenä pergamentin ympäri ja kaivoi laukustaan kirjoitustarvikkeet. Sitten hän kastoi sulkakynän mustepulloon ja kirjoitti paperin tyhjälle puolelle:

Terve, Isä

Olen pahoillani, mutten voi kertoa, mihin tarvitsen tietojani, mutta voin vannoa, etten aio etsiä varjeluksia. Saat ehkä tietää kaiken jonakin päivänä. Älä huolestu. Kaikki on paremmin kuin koskaan.
-Albus

P.S. Kiitos viimeisestä.


Albus silmäili vastausta ja sujautti sen sitten takaisin kirjekuoreen. Hän sinetöi sen uudelleen lyhyellä sauvan heilautuksella ja tökkäsi sen sitten pöydän päällä käyskentelevän Ginder-pöllön nokkaan.
”Vie tämä takaisin isälle”, hän sanoi ja lähetti pöllön matkaan.

”Mitäs asiaa Harrylla oli?” Will kysyi pöllön kadotessa näkyvistä.
”Ei mitään erikoista”, Albus vastasi tavoitellen välinpitämätöntä äänensävyä.
”Ei kai meidän äiti vaan ole taas pyytänyt teidän perhettä meille uuden vuoden viettoon?” Will voihkaisi. ”En kestä sitä, kun se aina ahdistelee teitä! Sen mielestä on niin hienoa olla Pottereiden perhetuttu”, Will matki kehnosti äitinsä ääntä.
”Ei, ei mitään sellaista!” Albus kiiruhti keskeyttämään Willin kauhukuvitelmat.
”Eikö? No, mitä sitten?” Will kysyi.
”Äh, kunhan vain taas huolehtii turhasta”, Albus vastasi huolettomasti, mutta todellisuudessa pelonsekaiset ajatukset kalvoivat hänen mieltään. Voisivatko varjelukset todella olla niin vaarallisia kuin isä oli väittänyt? Isä ei koskaan varoitellut turhasta, ja Albus tiesi, että nyt hän oli tosissaan. Voisiko Siriuksen ongelman selvittäminen olla loppujen lopuksi vaarallista? Oliko mies, josta oli ehtinyt tulla pojalle hyvin läheinen, todellisuudessa vaaraksi hänelle? Hän sulki silmänsä ja huokaisi syvään.

Albuksen synkät ajatukset ehtivät kuitenkin kadota iltapäivään mennessä, sillä silloin olivat vuorossa kuudensien luokkien ensimmäiset joulutanssiaisharjoitukset. Scorpius liittyi poikien seuraan heti lounaan jälkeen ja kertoili nyt ylpeänä, kuinka Vane ja Chilwood eivät voineet vastustaa häntä.
”Lupasin tanssia tänään Vanessan kanssa. Cindy oli vähän mustasukkainen, mutta lupasin tanssia hänen kanssaan heti seuraavissa harjoituksissa”, Scorpius selosti innokkaana, kun he kävelivät kolmannen kerroksen portaikossa suuntanaan seuraavassa kerroksessa sijaitseva varasali, jossa harjoitukset pidettäisiin.

”Hienoa”, Albus vastasi kyllästyneesti.
”Niin onkin”, Scorpius sanoi ja jatkoi: ”Kenen kanssa te muuten tanssitte?”
”En tiedä. Mieluiten en kenenkään”, Albus totesi yrmeästi.
”Minä ajattelin pyytää Rosea”, Will sanoi saaden pojat hätkähtämään ja kääntymään hämmästyneinä puoleensa.
”Oikeaa toimintaa, toveri Will. Heitä ylävitonen!” Scorpius kehui viimein ja hienoisesti punasteleva Will läppäsi kätensä hänen kättään vasten.
”Niinpä. Hieno juttu!” Albuskin kehaisi ja näki, kuinka Willin itseluottamus kasvoi hetkessä.
”Niin minä aion tehdä”, Will vielä vakuutteli itselleen, kun pojat saapuivat varasalin ovelle.

He astuivat sisään suureen korkeaan huoneeseen. Salin seinät olivat vitivalkoiset ja korkeita ikkunoita peittivät lähes yhtä vaaleat verhot. Pojat tuijottelivat suut auki kattoa, johon oli maalattu erilaisia köynnöksiä ja kukkia.

”Moi, pojat”, ääni kuului heidän vierestään ja he kääntyivät katsomaan paikalle tulleita tyttöjä.
”Joko tanssittaa?” Dominique kysyi. ”McGarmiwa on varmaankin hurmaava tanssimaikka”, hän jatkoi ja iski silmää Albukselle, joka esitti yökkäävänsä.
Tyttö pyörähti Scorpiuksen puoleen ja kysyi: ”Kenen kanssa sinä muuten tanssit?”
”Tuota…” Scorpius aloitti, mutta silloin hänen takaansa kajahti lirkutteleva kutsuhuuto:
”Scorpius!” kiharatukkainen tyttö huudahti ja oli jo siinä samassa kahmaissut Scorpiuksen käsipuoleensa. ”Joko mennään?” Vanessa Vane kysyi ja tuijotti vaaleaa poikaa palvoen.
”Ai, hei Vanessa”, Scorpius tervehti nopeasti ja katsoi sitten Dominiqueta. ”Tanssin Vanessan kanssa.”
”Jaa”, Dominique töksäytti ja vilkaisi Scorpiuksen käsivarressa roikkuvaa tyttöä nenänvarttaan pitkin.
”No, me taidetaankin tästä mennä… tuonne”, Scorpius viittoili epämääräisesti ympärilleen ja hivuttautui sitten takavasemmalle yli-innokas Vanessa kiinni itsessään.

”Vai sellaista”, Dominique totesi ja katseli ihmisjoukon sekaan katoavan kaksikon perään. Nelikon välille lankesi pingottunut hiljaisuus, jonka Rose lopulta varovasti rikkoi.
”Ette kertoneet vielä, kenen kanssa te tanssitte”, hän sanoi pojille kysyvä ilme kasvoillaan.
Albus oli juuri vastaamassa, mutta Will ehätti ensin: ”Mietin, että tanssisitko sinä minun kanssani.” Poika osoitti hermostuneesti epäsuoran kysymyksensä tytölle.
Rose tuijotti Williä hetken hämmästyneenä, mutta tokeni pian. ”Kyllähän se käy. Mikä ettei?” hän vastasi ja hymyili pienesti. Will näytti olevan onnensa kukkuloilla, ja Albus sai vain vaivoin piilotettua virneensä.

”No, onpa kiva juttu, kun minä olen ainut ilman paria”, Dominique puuskahti.
”Etpäs ole. Albuskin on käsittääkseni vielä pariton”, Rose vastasi ja loi Albukseen merkitsevän katseen.
”Niin olenkin”, Albus vastasi ja vilkuili ympärilleen.
”Se on sitten sillä selvä”, Dominique totesi ja katsoi Albusta päättäväinen ilme kasvoillaan. ”Sinä tanssit minun kanssani.”
Albus hätkähti ja kääntyi tuijottamaan serkkuaan kauhistuneena. ”Mutta… Sinähän olet minun serkkuni”, hän sanoi hitaasti ja koetti edelleen sisäistää tytön sanoja.
”Mitä siitä?” Rose tivasi. ”Tehän vain tanssitte. Ei se tarkoita sitä, että olette rakastavaisia ja menette pian naimisiin!”
Albus huokaisi syvään ja hieroi otsaansa. ”Ihan sama”, hän vastasi ja vilkaisi Dominiqueta. Onneksi tyttö oli kuitenkin ihan sievän näköinen, joten hänen kanssaan kehtasi tanssia. Serkku tai ei.

Silloin harjoitussalin ovet aukenivat ja paikalle pyyhälsi rehtori McGarmiwa hulmuavassa samettiviitassaan ja hänen perässään asteli professori Lupin, joka oli sonnustautunut tyylikkääseen siniseen kauluspaitaan ja tummiin farkkuihin. Miehen tukka hohti kauluspaidan värisenä ja hänen silmänsä näyttivät mustilta. Hän sai nuorten tyttöjen ihailevat katseet ja huokailut osakseen heti ovesta sisään tullessaan. Albus katsoi Lupinia katkerasti. Hän ei pystynyt käsittämään sitä, että oli luottanut miehelle salaisuutensa, ja tämä oli mennyt kantelemaan kaiken hänen isälleen. Se ei ollut oikeudenmukaista.

”Päivää!” McGarmiwa asettui keskelle salia ja tervehti oppilaita. Sali hiljeni kuuntelemaan vanhaa rehtoriaan. ”Kuten jo tiedättekin, pidämme nyt ensimmäiset tanssiharjoitukset tulevia joulutanssiaisia varten. Tänään harjoittelemme kaikkein yksinkertaisinta tanssia, jonka nimi on valssi. Lienette kuulleen tästä tanssista jo aikaisemmin. Joku saattaa olla tanssinutkin”, McGarmiwa sanoi ja loi lyhyitä katseita ympärillään seisoviin ihmisiin.

”Ensin kuitenkin mietitään perinteisten tanssien perusasioita”, nainen sanoi ja kääntyi lähimpään tyttöporukkaan päin: ”Tytön pitää ajatella tanssivansa kuin kissa, joka liikkuu kevyesti hypähdellen tanssilattialla. Ajatelkaa jokaisen liikkeenne kevyeksi ja harkituksi, ilman horjahduksia tai epäröintiä. Kissa tietää, mitä tekee ja niin tiedätte tekin.”
”Hyvähän se katin on puhua”, Albus kuiskasi Willille, joka tyrskähti kuuluvasti.
”Ja pojat!” McGarmiwa huudahti ja hulmahti Albusta ja Williä kohti saaden nämä jäykistymään paikoilleen: ”Te samaistutte hevoskotkaan, joka tanssin alkaessa nousee uljaasti takajaloilleen aikomuksenaan viekoitella naaras itselleen. Te otatte haltuunne yhden kauniin kissan ja kuljetatte häntä varmoin ottein tanssin alkuaskelista aina viimeiseen pyörähdykseen saakka ja lopuksi kumarratte hänelle kiitollisina. Teidän täytyy pidellä omaa kissaanne kuin kedon kauneinta kukkasta. Hän on teidän ylpeytenne ja haluatte näyttää sen!”

”Hullu se on”, Albus totesi McGarmiwan päättäessä julistuksensa. ”Jäänyt vissiin aika monta kertaa ilman hevoskotkaa.”
Hänen vieressään seisovat Will ja Dominique nauroivat katketakseen, mikä ei suinkaan jäänyt rehtorilta huomaamatta.
”Jospa herra Longbottom voisi kertoa meille, kuinka ennen tanssin alkua tulee menetellä”, nainen katsoi Williä pisteliäästi.

Will seisoi hetken paikallaan suu hölmösti auki, eikä selvästikään tiennyt, mitä sanoa. Lopulta Albus päätti pelastaa ystävänsä ja kumarsi syvään vieressään seisovalle Dominiquelle kysyen arvokkaasti: ”Saanko luvan?”
”Oikein, Potter. Saanen kuitenkin huomauttaa, ettei ollut sinun vuorosi vastata, mutta voin kyllä varata sinulle oman hetken myöhemmiltä tanssituokioiltamme, kun kerran näyttämisenhalusi on noin suuri”, McGarmiwa totesi kuivakasti ja kääntyi taas puhumaan tasapuolisesti koko salille.

”Noniin. Siirtykäämme valssin harjoitteluun. Minulla on tänään mukanani professori Lupin, joka lupasi ystävällisesti avustaa minua päivän ensimmäisen tanssin kanssa. Eli”, hän aloitti ja Lupin siirtyi seisomaan hänen eteensä: ”ensiksi poika asettaa vasemman kätensä tytön vyötäisille ja tyttö asettaa oikean kätensä pojan olkapäälle. Kas näin. Sitten poika tarjoaa tytölle oikeaa kättänsä, jolle tyttö laittaa vasemman kämmenensä. Tytön käsi on kevyt ja poika pitelee sitä kuin haurasta kukkasta.”

Nyt McGarmiwa ja Lupin olivat tanssiasennossa ja Albus yritti pidätellä nauruaan. Lupin näytti niin koomiselta seisoessaan siinä ainakin kolme kertaa itseään vanhemman naisen edessä. Pian McGarmiwa jatkoi selostustaan: ”Askelkuvio on askel, viereen, viereen, askel, viereen, viereen eli yks, kaks, kol, yks, kaks, kol…” Nainen jatkoi laskemista ja hän ja Lupin alkoivat tanssia laskennan tahdissa. Oppilaiden joukosta kuului tirskuntaa ja Albus vihelsi kuuluvasti. Lupin oli kuin ei olisi kuullutkaan ja alkoi kiusallaan viedä McGarmiwaa ympäri lattiaa, mikä ärsytti Albusta suunnattomasti. Jonkin aikaa tanssahdeltuaan he pysähtyivät ja erkanivat toisistaan.
”Noniin! Sitten on teidän vuoronne. Jakautukaa pareiksi”, McGarmiwa kehotti. ”Ripeästi nyt! Ei tässä ole koko päivää aikaa”, hän hoputti, kun kukaan ei liikahtanutkaan.

Oppilaat alkoivat hälistä ja etsiä itselleen vastakkaista sukupuolta olevaa paria. Will siirtyi Rosen viereen ja Albus meni hiukan lähemmäs Dominiqueta. Hän vilkaisi Scorpiusta, jonka seisoi jonkin matkan päässä kiharapää edelleen käsipuolessaan. Albus hymyili itsekseen. Tuollaista tyttöä Scorpius ei tulisi kestämään kovin kauaa.
”Mikä hupakko”, joku puuskahti hänen vieressään ja Albus kääntyi katsomaan ärtyneen näköistä Dominiqueta.
”Miksi se sinua niin paljon haittaa?” hän viittasi Scorpiuksen suuntaan ja katsoi Dominiqueta yllättyneesti.
”Ei se haittaakaan”, Dominique tiuskaisi Albukselle. ”Säälin vain tyttöä.”
”Miten niin säälit?” Albus kysyi.
”Koska Scorpius inhoaa häntä”, Dominique vastasi.
Albus katsoi Dominiqueta hämmästyneenä ja vilkaisi sitten Scorpiusta, joka tosiaan näytti aivan siltä, kuin etsisi lähintä pakoreittiä. ”Olet oikeassa”, hän myönsi viimein.

”Saisinko taas huomionne?” McGarmiwa kailotti ja viisikymmentä päätä kääntyi häntä kohti. ”Otetaan ensin kuivaharjoitteluna. Pojat, tarttukaa parianne, kuten äsken näytimme professori Lupinin kanssa. Rohkeasti vain! Älä viitsi, Nibbelton, ei neiti Gannes sinua pure!” hän käski ja hätyytti erästä finninaamaista puuskupuhpoikaa, joka ei suostunut tarttumaan pariinsa.
”Paras totella”, Dominique sanoi ja Albus asetti kätensä tytön vyötäisille ja nappasi tämän vasemman käden omaansa.
”Sitten yritetään”, McGarmiwa julisti: ”Tanssikaa tahdissa. Yks, kaks, kol, yks, kaks, kol, askel, viereen, viereen…”

Albus alkoi liikehtiä kömpelösti rehtorin antamassa tahdissa ja huomasi pian olevansa viejän sijasta vietävänä, kun Dominique alkoi tanssittaa heitä tahdin mukaan. ”Äiti on opettanut minulle valssia. Hän sanoo, että se on tärkeä ranskalainen perinnetanssi ja kaikkien on hänen mukaansa osattava tanssia sitä, joten tämä on helppoa minulle”, hän selitti Albukselle. Pian McGarmiwa laittoi musiikin soimaan ja parit jatkoivat valssaamista. Albus näki Willin tanssittavan Rosea vähän matkan päässä heistä. Poika piteli tyttöä aivan kuin McGarmiwan höpöttämää kedon kukkasta ja Albuksen kasvoille karkasi hymynpoikanen.

”Joilla kuilla ainakin näyttää menevän hyvin”, hän sanoi Dominiquelle, joka vilkaisi myös Williä ja Rosea virnistäen iloisesti.
”Enemmän tunnetta, uljaat hevoskotkat!” McGarmiwa huudahti, ja Albus ja Dominique purskahtivat nauruun.

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 306
  • Never Settle
Vs: Kiveen kahlittu koira (k-13, 3rd genre) 10. luku 22.7.!
« Vastaus #17 : 21.07.2013 15:06:29 »
A/N: Kymmenes luku. Pojilla on taas tilanne selvitettävänään. :)

___________________________________________________________________


Kymmenes luku
Mutkia matkassa


Rehtori McGarmiwa ylläpiti tanssiharjoituksissa tiukkaa tahtia, ja saman viikon aikana kuudesluokkalaisilla oli vielä kolmet harjoitukset lisää. Pian alkoi näyttää siltä, että ainoa tanssitunneilla viihtyvä oli Will. Hän tanssi jokaisissa harjoituksissa Rosen kanssa ja oli aina hymy korvissa, mikä tietenkin huvitti Albusta ja Scorpiusta.

Albus oli keskiviikon muodonmuutostunnin päätteeksi huomauttanut professori Lupinille, ettei ollut pyytänyt tätä kirjoittamaan kanteluviestiä hänen isälleen, vaan ainoastaan selvittämään luottamuksellisesti Albuksen ongelmaa. Lupin oli ensin vähentänyt Rohkelikolta viisi pistettä ja kysynyt sitten, halusiko Albus apua ongelmaansa vai ei. Miehen ilmeestä oli näkynyt, että oli parasta olla vastaamatta, ja niinpä Albus oli luikkinut kiukkuisena pois luokasta.

Viikon viimeiset tanssiharjoitukset pidettiin torstaina, ja viimein koitti se perjantai, jolloin Dominiquen ja Rosen oli määrä karata Tylyahoon Albuksen, Scorpiuksen ja Willin kanssa. Poikien harmiksi rohkelikoilla ei ollut koko päivänä muita yhteisiä tunteja korpinkynsien kanssa kuin taikajuomatunti. Tunti oli päivän viimeinen ja Albus odotti malttamattomana poispääsyä. Will ja Rose sekoittivat kilpaa päivän haastetta, ikiunijuomaa, ja Scorpius röhnötti tylsistyneenä pulpetillaan ja hämmenteli välinpitämättömästi nokisen noidankattilansa tyhjää sisäpuolta.

”Kaataisin paljon mieluummin tällä hetkelläni kurkusta alas jotain aivan toisenlaista taikajuomaa”, hän totesi huokaisten haikeasti.
”Niinpä”, Albus myönteli ja vilkaisi epäluuloisesti omaa noidankattilaansa, jossa kupli outoja sinisenruskeita kuplia.
”Ettekö te tosiaan pysty ajattelemaan mitään muuta?” viereisen pöydän ääressä rennosti istuskeleva Dominique kysyi piikittelevään sävyyn.
”No ei tosiaan pystytä. Taikoisin tämän kirotun kattilan savuna ilmaan, jos meillä vain olisi kuka tahansa muu opettaja, kuin herra Lipevä”, Scorpius uhosi. Toiset tuijottivat häntä jähmettyneenä kummallinen ilme kasvoillaan.

”No, mitä nyt?” Scorpius tivasi.
”Herra Malfoy ei puhu kovin kunnioittavasti oppiaineestaan”, kuului samassa ääni pojan takaa.
Scorpius irvisti ja kääntyi katsomaan takanaan seisovaa liemimestaria. Professori Slipper tuijotti häntä uhkaavan näköisenä takaisin.
”Suhtaudun näihin keitoksiin täysin niiden vaatimalla asenteella, herra professori”, Scorpius vastasi uhmakkaasti.

Professori Slipper silmäili poikaa hetken liikkumatta. Sitten hän kohotti hiukan leukaansa ja sanoi: ”Katsotaanpa sitten, mitä herrat ovat saaneet aikaan.” Ja niin mies kumartui jäykästi vuorotellen Willin, Albuksen ja viimeiseksi Scorpiuksen noidankattilan ylle. Scorpiuksen tyhjän noidankattilan nähdessään hän kääntyi katsomaan poikaa petollinen virne kasvoillaan. Scorpius vastasi miehen katseeseen epäröimättä. Tummat silmät kohtasivat vaaleat.
”Voi sentään. Kävipä hassusti”, professori päivitteli keveään sävyyn ja kumartui nojaamaan Scorpiuksen pulpettiin niin, että heidän kasvonsa olivat vain muutaman tuuman päässä toisistaan. ”Toisaalta”, mies jatkoi kuiskaten, ”en kyllä olisi odottanutkaan muunlaista suoritusta kuolonsyöjän pojalta.”

Miehen sanat jäivät häilymään ilmassa savunohuena, mutta Scorpiukseen ne iskivät kuin valtavat kivenlohkareet. Hän kavahti miehen henkäystä ja oli kaatua tuolillaan. Vieressä istuva Will kuitenkin tarrasi kiinni tuolin selkänojasta ja sai tasapainotettua istuimen. Scorpius ei aluksi kyennyt tajuamaan miehen sanoja. Hän tuijotti ontosti edessään myrkyllisesti hymyilevää opettajaa ja tämän hetki sitten lausumat sanat kaikuivat hänen päässään. Silloin viha kuohahti suoniin punaisena ja tulisena. Hän ei suostunut kuulemaan tuollaisia syytöksiä. Hän alkoi viimein reagoida, mutta Albus oli nopeampi. Poika ponkaisi salamannopeasti ylös pulpettinsa takaa ja tähtäsi taikasauvallaan professori Slipperiä. Hänen kasvoistaan paistoi silmitön raivo, joka pysäytti Scorpiuksen tuolilleen. Koko luokka hiljentyi sekunnissa. Hetkeen ei kuulunut äännähdystäkään. Jonkun taikajuoma kupli poristen yli, mutta kaikkien huomio oli kiinnittynyt luokan perällä käytävään välikohtaukseen. Scorpius tuijotti ystäväänsä vakavan keskittyneenä. Mitä Albus oikein aikoo?

Oppilaansa äkkinäinen ja raivokas liike oli saanut professori Slipperinkin huojahtamaan hiukan taaksepäin. Mies kuitenkin peitti säikähdyksensä hetkessä ja loihti taas kasvoilleen lipevän hymyn. Hän mittaili hetken kasvoillaan Albusta ja näytti tulevan siihen tulokseen, ettei poika uskaltaisi haavoittaa häntä. Sitten professori kääntyi Scorpiuksen puoleen sama hymy edelleen kasvoillaan.
”Taisi osua arkaan paikkaan?” hän viittasi etusormellaan uhkaavasti tärisevään Albukseen.

Se oli kysymys, mutta Scorpiuksella ei ollut aikomustakaan vastata. Hän tuijotti opettajaansa silmät raivosta palaen. Professori Slipper näki hänen vihansa ja yllytti lisää: ”Ihmettelen suuresti, ettet sinä toimi kuten nuori herra Potter. Isälläsihän nimittäin oli taipumuksia hyökkäillä huvikseen toisten ihmisten kimppuun.”
”Riittää!” Albus karjaisi saaden kaikkien huomion kiinnittymään itseensä.
”Potterilla ei käsittääkseni ollut lupaa puhua”, professori Slipper sanoi viileästi.
”Ole nyt jo hiljaa!”, Albus huusi ja tähtäsi sauvallaan entistä määrätietoisemmin opettajan kurkkuun. ”Älä. Sano. Enää. Sanaakaan.”

Professori Slipper tuijotti oppilastaan hetken jähmettyneenä. Sitten hänen kasvonsa pehmenivät ja hän huokaisi huvittuneesti vilkaisten syrjäsilmällä luokkaa. Kun hän nosti itsevarmana katseensa takaisin Albukseen, tämän raivo räjähti. Pojan silmät paloivat hurjistuneena, kun hän karjaisi ilmoille kirouksen: ”Tainnutu!” Silloin kaikki tapahtui silmänräpäyksessä: professori Slipper reagoi pojan kiroukseen heti. Hän asetti kädet ristiin rintansa suojaksi ja painoi leukansa alas. Kirous hajosi savuksi muutaman sentin päässä hänen rinnastaan. Luokka tuijotti opettajaansa tyrmistyneenä. Hetken oli hiljaista. Scorpius yritti käsittää tapahtumia. Sitten professori Slipper nosti katseensa ja tuijotti Albusta hullu kiilto silmissään.

”Kuinka julkeat!” opettajan karjahdus kaikui luokan seinissä saaden Albuksen kavahtamaan kauemmas. Liemimestari kohotti taikasauvansa poikaa kohti tähdäten sillä kuin miekalla. Raivo huokui koko hänen olemuksestaan.
”Ei!” Rose huudahti siinä samassa ja heittäytyi roikkumaan professorin käsivarteen. ”Et saa!” hän rukoili silmät kyynelissä.

Professori Slipper vilkaisi tyttöä välinpitämättömästi ja heilautti sitten taikasauvaansa. Tuntematon taika sinkosi kohti Albusta. Rose kiljaisi. Albus horjahti taaksepäin sulkien silmänsä. Hän odotti kipua, muttei jostain syystä tuntenut mitään. Hetken hän jo pelkäsi muuttuvansa taas nojatuoliksi. Sitten hän avasi silmänsä ja huomasi taian pysähtyneen silmiensä eteen. Keltainen valo hulmahti ja muuttui pergamentinpalaksi. Albus tuijotti sitä hetken epäilevästi, mutta tarttui lopulta siihen varovasti. Hän näki pergamentissa ohutta kaunokirjaimista tekstiä ja vilkaisi professori Slipperiä. Mies kohotti kulmiaan tulkitsematon ilme kasvoillaan ja karisti sitten järkytyksestä nyyhkivän Rosen käsivarrestaan. Rose valahti surkeana lattialle, ja Will polvistui heti lohduttamaan tyttöä.

Liemimestari puolestaan kääntyi tylysti ja huiskautti kädellään ilmaa saaden luokan valaistuksen paranemaan puolella. ”Jatketaan tuntia”, hän määräsi kolkosti, ja koko luokka kääntyi hetkessä noidankattiloidensa puoleen.

Albus puolestaan tuijotti käsissään olevaa pergamentinpalaa silmät suurina. Sitten hän vilkaisi Scorpiusta, joka istui edelleen tuolillaan samassa asennossa ja tuijotti ilmeettömänä työpöytänsä takana seisoskelevaa professori Slipperiä. Albus rypisti kulmiaan ja luki uudestaan lyhyen viestin pergamentinpalasta. Tekstin luettuaan pojan kasvoille ilmestyi huolestuneita ryppyjä.

Herrojen Potter ja Malfoy on saavuttava tänään, kolmastoista lokakuuta, minun kansliaani illalla kello kuusi. Heille on määrätty jälki-istuntoa hävyttömästä käytöksestään opettajaa kohtaan ja taikajuomatunnin ajattelemattomasta häiriköinnistä. Istunnosta ei poiketa, eikä sitä siirretä.

Allekirjoittanut professori Slipper


Vielä parin tunnin kuluttuakaan tilanne ei ollut rauhoittunut. Kuohunta linnan käytävillä oli täydessä tohinassa ja kertomus liemimestarin ja Potterin pojan välisestä verisestä kamppailusta oli kiirinyt jo kaikkien korviin. Jokainen oppilasryhmä keskusteli aamulla sattuneesta välikohtauksesta, ja kun Albus ystävineen saapui Suureen saliin päivälliselle, kaikkien katseet kääntyivät heihin. Samassa alkoi kuhinamainen supatus, ja rohkeimmat yrittivät jopa kysellä Albukselta yksityiskohtia. Poika kuitenkin tyrkkäsi kaikki kyselijät tylysti sivuun ja raivasi tiensä rohkelikkopöydän päätyyn. Hän voiteli tyynesti leivän ja vilkaisi Scorpiusta, joka kauhoi lautaselleen perunamuusia vähintäänkin yhtä tekotyynen näköisenä. Will istui Scorpiuksen vieressä ja tuijotti opettajienkoroketta. Professori Slipper ei ollut ruokailemassa, mikä ei ollut kenellekään suuri yllätys.

”Mitä me tehdään sen jälki-istunnon kanssa?” Will tiedusteli pojilta hetken kuluttua.
”Kehittelen sitä vielä”, Albus vastasi.
”Tosi törkeää, jopa Lipevältä”, Will puuskahti ja katsoi vakavana Scorpiusta, joka nyt mätti muusia naamaansa konemaisesti. ”Tiedäthän, ettet sinä ole tehnyt mitään väärää?”
Scorpiuksen ahmiminen pysähtyi hetkessä ja hän kääntyi suu täynnä puuroa tuijottamaan Williä. Hetken näytti siltä, että hän hyökkäisi pojan kimppuun, mutta sitten Scorpius veti henkeä ja nielaisi muusiannoksensa yhdellä kerralla. ”Äh, ihan sama minulle. Ukko on läpimätä. Minkäs sille mahtaa?” poika sanoi ja kokosi kasvoilleen pienen virneentapaisen. ”Unohdetaan se juttu. Nyt pitää vain keksiä, kuinka me Alin kanssa vältetään se jälki-istunto.”
”Niin”, Albus sanoi. ”Et kai halua jättää väliin erinomaisia treffejä tyttöjen kanssa?”
”En tietenkään, mutta siihen liittyy myös yksi toinenkin tärkeä asia”, Will sanoi huolestuneen näköisenä ja pojat katsoivat häntä kysyvästi. ”Teddy nimittäin erottaa teidät, jos joudutte enää yhteenkään jälki-istuntoon.”

Willin muistutus sai poikien aivonystyröihin vauhtia, ja viideltä illalla pojat istuivat päät yhdessä rohkelikon oleskeluhuoneen takan edustan punaisella matolla. He olivat tuntien kuluessa kehitelleet tarkan toimintasuunnitelman, jonka pitäisi olla täysin aukoton. Vielä viimeiset yksityiskohdat hiottavana, ja sitten olisi valmista.

”Muistattehan nyt aikataulun? Jälki-istunto alkaa kuudelta, ja me olemme luvanneet tavata tytöt puoli seitsemältä kuudennen kerroksen salakäytävässä. Suunnitelman on siis onnistuttava puolessa tunnissa. Siten meille jää mukavasti aikaa laittautuakin. Ja olihan aivan ehdottoman varmaa, etteivät Rose ja Domie tiedä yhtikäs mitään Slipperin meille antamasta jälki-istunnosta?” Albus kysyi.
”On. He tietävät vain, että pergamentinpalassa Slipper määräsi teille jonkin rangaistuksen, muttei heillä ole aavistustakaan, minkä”, Will varmisti.
”Okei. Sitten, jos ei ole kysyttävää, niin pistetään suunnitelma käyntiin!” Albus sanoi, ja pojat nousivat hetkessä ylös lattialta.

Kaikki kolme kiipesivät kiireesti portaat ylös makuusaliin. Siellä kaikki syöksyivät kaivamaan jotain omista matka-arkuistaan. Ensimmäisenä tavaransa löysi Will, joka veti esille paksut, mustat ja pitkävartiset hansikkaat. Sitten Scorpius, joka istahti sängylleen taitellen samalla vanhaa kellastunutta pergamentinpalaa auki. ”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni”, hän mumisi tuijottaen keskittyneenä pergamenttia. Viimeiseksi etsintänsä päätti Albus, joka heitti tyytyväisenä ilmaan pari pientä parfyymipullon näköistä lasista pulloa.
”Löytyi!” hän huudahti.
”Hienoa! Toimiihan ne?” Will tiedusteli.

Albus katsoi ystäviään viekas ilme kasvoillaan ja sanoi: ”Siitä on otettava selvää.” Ja silloin hän kohotti toista pulloa ja suihkautti sen sisältöä käsivarrelleen. He odottivat hetken ja Scorpiuskin nosti katseensa Kelmien kartasta. Albus tuijotti käsivarttaan, johon alkoi pikkuhiljaa ilmestyä pieniä punaisia rupia. Hitaasti ruvet alkoivat suurentua ja pian ne näyttivät lähes nyrkinkokoisilta punaisilta läiskiltä Albuksen iholla. Kaiken lisäksi ruvet alkoivat märkiä pahan näköisesti. Albuksen silmät suurenivat innostuksesta: ”Siistiä!”
”Meneeköhän tuo jo vähän yli?” Will katsoi huolestuneen näköisenä Albuksen rupista kättä.
”Ei mene”, Albus vastasi. ”Mitä pahempi, sen varmemmin menee läpi! Ja tässä on vasta-aine, jota suihkutettaessa ruvet katoavat iholta muutamassa minuutissa”, hän sanoi ja heilutteli toista parfyymipulloa kädessään.
”Huippua! Vanha kunnon Weasleyn Welhowitsit on aina yhtä pettämätön! Ja vanha karttamme myös”, Scorpius sanoi taputtaen Kelmien karttaa tyytyväisenä, ”Herra Lipevä on työhuoneessaan samoin kuin Minny omassaan.”
”Noniin. Pistetään töpinäksi sitten!” Albus julisti saaden poikiin liikettä. Hän itse otti märkärupipullon ja suihkutteli nestettä iholleen jokaiseen paljaaseen kohtaan, jopa naamaansa. Nyt hän näyttäisi järkyttävältä. Hän hymyili tyytyväisenä ja lähti makuusalista muiden perässä.

Albus tapasi Willin ja Scorpiuksen, jolle hän antoi toisen lasipulloista, muotokuva-aukon ulkopuolella. Pullon saatuaan Scorpius lähti painelemaan kohti alakertaan vievää salakäytävää. Albus katsoi pojan perään ja sanoi: ”Kunpa Scorp ehtisi ajoissa.” Sitten hän katsoi Williä. ”Mennään!” Ja niin pojat lähtivät kiiruhtamaan kohti rehtorin kansliaa. Matkalla he varoivat näyttäytymästä kovin monille vastaantulijoille, jotka järkyttyivät nähdessään Albuksen.

He saapuivat pian kanslian ovea vartioivien kivihirviöiden luo. Törttöilystään huolimatta pojat olivat vain harvoin joutuneet vierailemaan rehtorin työhuoneessa, eikä heillä ollut hajuakaan oveen nykyisin käyvästä salasanasta. Ilokseen he kuitenkin huomasivat, että oikeanpuoleisen hirviön rinnassa oli nykyisin kolkutin, jota he hakkasivat muutaman kerran hirviön rintaa vasten. Kuului kumahteleva ääni, ja muutaman hetken kuluttua hirviöt alkoivat puhua rehtori McGarmiwan ylpeän tylsistyneellä äänellä: ”Kuka kysyy?”
”Muista, ei liian asiallista”, Albus kuiskasi Willille, joka karaisi kurkkuaan hermostuneena.
”Me vain; Will Longbottom ja Albus Potter”, Will sanoi ja lisäsi sitten varovasti: ”Lempipoikasi.”

Kivihirviöt olivat hetken hiljaa. Sitten niiden kidasta kuului lyhyt vastaus: ”Tulkaa sitten.” Albus hymyili voitonriemuisesti. Heti lauseen loputtua hirviöt kääntyivät ja niiden takaa paljastui betoninen portaikko, jonka rappuselle pojat astuivat. Portaikko kuljetti heitä ylöspäin ja pian heidän eteensä avautui rehtorin kanslian suuri, puinen ovi. Will käveli sen luo ja koputti sitä jo varmemmin ottein. Samalla hän veti mustat rukkaset käteensä. Ovi aukeni itsestään ja pojat astelivat sisään. Mennessään Albus kosketti kasvojaan ja tarkisti, että ruvet olivat edelleen paikoillaan. Kädet ainakin näyttivät raastetuilta. McGarmiwa seisoi huoneessa erään pöytänsä ääressä ja kääntyi katsomaan tulijoita ilmeettömänä.
”Päivää, rehtori”, Will toivotti ja meni heti asiaan. ”Albuksella on pienoinen pulma.”
”Juu. Morjensta vaan, Minny”, Albus nyökkäsi vaisusti yrittäen näyttää huonovointiselta.

McGarmiwa tuntui loukkaantuvan hiukan Albuksen tervehdyksestä ja katsoi tätä kulmiensa alta arvioiden, aivan kuin ei huomaisi mitään erikoista pojan tilassa. ”Minusta hänen pulmansa on ollut erittäin suuri jo kauan aikaa”, hän totesi ja katsoi Williä pöyhkeästi. Albus toivoi hartaasti, ettei Will menisi sanattomaksi.
”Tiedän, rehtori, mutta asia koskee nyt hänen sairaskohtaustaan, jonka rehtori varmasti huomaa hänen ulkonäöstään”, Will vastasi ja vilkaisi McGarmiwaa kuin varmistaen, että tämä edelleen kuunteli, ”Epäilemme, että hänelle puhkesi märkärupirokko tämän aamun taikajuomatunnilla.”
”Ja kuinka tämän pitäisi minua liikuttaa? Matami Loneline osaa kyllä parantaa hänet”, McGarmiwa puuskahti.
”Asia on niin, että tauti tarttuu vain kosketuksesta ja menee ohi ajan kanssa. Siksi en usko, että matami mielellään haluaa hoitaa Albusta oman terveytensä kustannuksella. Tauti kun on aika kivulias. Nyt vain kävi niin, että Albuksella ja Scorpiuksella olisi tänään illalla herra Slipperin määräämä jälki-istunto. Enkä oikein usko, että he voivat nyt osallistua”, Will sanoi ja kohotti merkitsevästi suojarukkasiaan.

McGarmiwa katseli poikia sen näköisenä, että tiesi heidän huijaavan itseään. ”Voin kyllä antaa herra Potterille vapautuksen illan jälki-istunnosta, mutta se ei kyllä missään nimessä tarkoita sitä, että myös nuori herra Malfoy pääsisi pälkähästä”, hän sanoi ja mulkoili Williä ja Albusta vuorotellen tiukan oloisena.
”Ei tietenkään tarkoita, rehtori”, Will kiirehti selittämään ”Mutta kun tapaukseen liittyy vielä yksi ikävä seikka. Me nimittäin pahoin pelkäämme, että myös professori Slipper on saanut tartunnan.”
”Kuinka se olisi mahdollista? Juurihan sanoitte, että tautinne tarttuu vain kosketuksesta”, McGarmiwan ilme tiukkeni ja hänen kissansilmänsä tuntuivat porautuvan Albuksen läpi, vaikka hän puhuikin Willille.

”No, tämän aamun tunnilla Albuksella ja professori Slipperillä oli hienoista ihokosketusta jossain vaiheessa tuntia. Ei mitään huolestumisen arvoista”, Will paljasti ja Albus yritti tukahduttaa naurunpyrskähdyksen. ”Herra Slipper toimii kuitenkin mieluusti kanssamme ja on nytkin tulossa tähän tapaamiseen selostamaan tilanteen. Ette nimittäin näytä kovin luottavaiselta meitä suhteemme”, Will sanoi hiukan loukkaantuneeseen sävyyn.
”En todellakaan usko teidän epätoivoiseen tarinayritykseenne”, McGarmiwa puuskahti, ”Jos professori Slipper nyt tulisi ovestani yhtä raadellun näköisenä kuin herra Potter, saattaisin jopa –”
 
Juuri silloin rehtorin kanslian oveen koputettiin vaativasti ja heti perään ovi aukeni. Sisään lampsi vihaisen näköinen professori Slipper –iho täynnä sairaalloisesti märkiviä isoja rupia. ”Mitä täällä tapahtuu?” mies huudahti.
”Samaa voisin kysyä sinulta”, rehtori vastasi tuijottaen miestä silmät suurina.
”Minerva, mitä minun iholleni on tapahtunut?” Slipper katsoi käsivarsiaan, jotka näyttivät vähintäänkin yhtä pahoilta, kuin Albuksen.
”Märkärupea, ehdottaisin”, Albus avasi suunsa ja vilkaisi merkitsevästi McGarmiwaa.

McGarmiwa katseli hetken vuoroin Slipperiä, vuoroin Albusta ja koetti selvästi käsittää jotakin. Kestorypyt hänen otsallaan syvenivät entisestään. Lopulta hän huokaisi syvään ja sanoi: ”Hyvä on. Jälki-istuntonne on peruttu. Mutta älkää luulko että tällainen tulee toistumaan!”
”Ei luulla, Minny”, Albus sanoi ja hymyili leveästi. ”Tiesin, että välität meistä edelleen –”
”Sinuna poistuisin huoneestani tällä sekunnilla”, McGarmiwa keskeytti pojan ja tuijotti tätä murhaavasti.
”Kyllä, kulta”, Albus vastasi nöyrästi ja veti Willin perässään takaisin portaikkoon. Hölmistynyt Slipper jäi tuijottamaan poistuvien poikien perään. Miesparka ei selvästikään ollut vielä tajunnut tilannetta. Albus kuitenkin tiesi, että häntä suututtaisi vielä illalla.

Scorpius tuli vastaan heti kivihirviöiden ulkopuolella ja pojat heittivät ylävitoset onnistumisen kunniaksi. ”Se oli puhdas kaato”, Albus julisti ja kaivoi taskustaan toisen parfyymipullon ja suihkutti sitä reilun määrän iholleen märkärupien päälle. Aine sihisi hetken aikaa ja kohta Albus oli täysin parantunut märkärupirokostaan. Hän nauroi makeasti suoritukselleen ja he lähtivät kiiruhtamaan kohti Rohkelikon oleskeluhuonetta.

”Se oli kuningasajoitus, Scorp!” Albus kehaisi matkalla.
”Tietysti. Ainahan minä onnistun kaikessa täydellisesti”, poika vastasi silmää iskien.
”Kuinka oikein teit sen?” Will kysyi.
”Noh, se oli helppoa. Menin vain herra Lipevän työhuoneelle tyrmiin ja sanoin, että rehtori haluaa tavata hänet. Tietenkään se vanha kettu ei suostunut lähtemään ensi yrittämällä, vaan väitti, ettei ole saanut mitään kutsua. Viisas Scorpius kuitenkin tiesi miten toimia ja neuvoi vanhaa liemisetää laittamaan kinttuihinsa vipinää, koska täti Minerva oli saanut kuulla aamuisesta episodistamme, eikä varmaan tykkää hyvää, jos professori jättää vastaamatta hänen kutsuunsa. Kyllä tuli mieheen liikettä”, Scorpius selosti ylpeänä. ”Sitten kävelin vähän matkaa hänen perässään ja juuri ennen ala-aulaa hämäytin hänet ja suihkuttelin hänet iloisesti täyteen märkärupia. Sitten liukenin paikalta ja tulin salakäytävää pitkin yläkertaan odottamaan tuloksia. Ja hienostihan te sen loppuun veditte.”
”Ollaan me vaan taitavia. Edes Minny ei voi väittää muuta. Sitä varmaan harmittaa aika paljon, kun tietää tulleensa huijatuksi”, Albus huokaisi tyytyväisenä.

Muutaman hetken kuluttua pojat olivat selvinneet makuusaliinsa, ja Albus oli kiiruhtanut suihkuun. Hänen piti peseytyä ja laittautua iltaa varten. Tukkaa kuivatessaan hän jutteli aikansa kuluksi Siriuksen kanssa. Mies oli yllättävän pirteällä päällä viime päiviin verrattuna. Albus kertoi päivän tapahtumista ja sai Siriuksen räkättämään kuollakseen.

”Voi, kun tulee niin elävästi mieleen omat Tylypahkavuodet! Osattiin me kelmitkin keljuilla, ja jo siihen aikaan McGarmiwa-parka joutui kerran jos toisenkin vedätetyksi. Ihmettelen, että hän jaksaa edelleen hiippailla koulun käytävillä. Jäisi jo eläkkeelle”, Sirius naureskeli Albuksen tarinan päätyttyä.
”Samaa mekin ollaan mietitty joka vuosi. Mutta kai se ihan vain ilkeyttään jaksaa pyöriä täällä vuodesta toiseen. Ihme nainen”, Albus vastasi. ”Tiesitkö muuten, että ystäväsi jälkikasvu on epäluotettavaa sakkia?”
”Kuinka niin?” Sirius tiedusteli kiinnostuneena.
”Teddy Lupin meni ja kertoi avautumisestani isälleni kirjeellä. Ja voit vain arvata, oliko isä miten iloinen siitä, että etsin täällä viikonloppuhuvikseni Kuoleman varjeluksia?”
”Hah hah! Oikein sinulle. Hyvä, että Remuksen poika ja Harry pitävät yhtä”, Sirius nauroi.
”Odotin sinulta vähän toisenlaista suhtautumista”, Albus puuskahti. ”Ja kun tänään huomautin Teddylle asiasta, se vain kysyi, haluanko häneltä apua vai en!
”Aivan isäänsä tullut!” Sirius julisti tietäväisesti. ”Onneksi tunnen Remuksen kuin oman häntäni ja tiedän, että noin sanoessaan hänen poikansa aikoo vuorenvarmasti auttaa sinua. Voi olla, ettei hän vain ole vielä keksinyt ratkaisua tai hänellä on muita ongelmia. Odota vain. Teddy puhuu pian”.
”Saat luvan olla oikeassa”, Albus sanoi.
”Minähän olen aina”, Sirius vastasi.
”Harmi, kun ei tule mieleen yhtäkään kertaa”, Albus piikitteli ja mietti mielessään, kuinka paljon Sirius muistuttikaan Scorpiusta. ”Nyt minun pitää kuitenkin lähteä pukeutumaan ja muutkin varmaan haluavat vessaan ennen kylälle lähtöä.”
”Ainiin! Teillähän on se reissu! Meinasin ihan unohtaa”, Sirius intoili. ”Minä haluan mukaan.”
Albus tuijotti hetken kiveä epäuskoisesti. Sitten hän sanoi: ”Hyvä vitsi, Sirre. Ehkä joku toinen kerta! Mutta nyt pidä suusi kiinni.” Albus työnsi kiven sukkaan ja astui makuusalin puolelle.

”Joko lähdetään?” Scorpius kysyi ja pomppasi innoissaan ylös sängyltä.
”Joo joo. Puen vain päälleni…” Albus sanoi ja kumartui työntämään sukan matka-arkkunsa pohjalle.

Pian pojat olivat valmiita ja hiippailivat muina miehinä oleskeluhuoneeseen. Kolmikko pujahti nopeasti muotokuva-aukosta kuudennen kerroksen aulaan ja kipaisivat suoraan tuttuun eteishalliin vievään salakäytävään, jossa heidän oli määrä tavata tytöt. ”Paljonko kello on?” Will hätäili heidän saapuessaan salakäytävään, joka ammotti tyhjyyttään.
”Puoli seitsemän. Niiden pitäisi jo tulla!” Scorpiuskin tuskaili.

Kului kymmenen minuuttia, ja viimein edempää salakäytävästä alkoi kuulua korkojen kopinaa. Pian kulman takaa ilmestyi kaksi tyttöä, jotka saivat poikien suut loksahtamaan auki. Dominique ja Rose olivat laittautuneet oikein olan takaa. He eivät ikinä olleet ikinä esiintyneet sen näköisinä koulussa. Korkokenkien lisäksi tytöillä oli aivan erilaiset vaatteet ja hiukset. Dominique oli sonnustautunut mustaan minihameeseen ja kauniiseen tummaan toppiin. Hänellä oli suuret korvakorut ja kaulassaan mustat helmet. Paksu, lyhyt syystakki lämmitti hänen paljaita käsivarsiaan. Rose taas oli vetänyt ylleen siniset pillifarkut ja vaalean, kauniisti leikatun puolipitkähihaisen paidan. Hänelläkin oli kaulassaan helmet ja yllään avonainen talvitakki. Molemmat tytöt olivat meikanneet tavallista vahvemmin ja tukat olivat auki ja huolella laitetun näköiset. Dominiquen tukka oli kiharrettu ja Rosen tukka piikkisuora. Albusta huvitti tyttöjen laittautuminen, kun hän tiesi hyvin, millainen ilta tulisi olemaan. Mitään hän ei kuitenkaan sanonut äänen, vaan tervehti vain tyttöjä hymyillen.

”Valmiina esiintymään?” Scorpius kysäisi Dominiquelta pilaillen.
”Ei tule kauppoja. Me ei aiota nöyryyttää itseämme teidän edessä millään lailla”, Dominique vastasi.
”Sehän nähdään”, Will sanoi ja tarjosi Roselle käsipuoltaan, johon tyttö tarttui yllättyneen mielissään.
”Tästä tulee hauskaa”, Albus kuiskasi Scorpiukselle, kun he lähtivät kulkemaan kohti Tylyahon yöelämää.

Orenji

  • ***
  • Viestejä: 1 422
Vs: Kiveen kahlittu koira (k-13, 3rd genre) 10. luku 22.7.!
« Vastaus #18 : 21.07.2013 19:44:44 »
Heippa! :D Tänään alotin tämän urakan, ja nyt sain loppuun. Mukava ficci kolmannen sukupolven porukastahan tämä on. On aina kiva bongata tuttuja nimiä tekstistä, ja erityisen ilonen oon siitä, että siellä on Teddy. ^^ Siriuksen mukaantulo ei myöskään häiritse.
Juonea on tässä jonkin verran, ja lukujen etenemistahti on hyvä. Et harpo sekavasti eteenpäin, vaan meet säntillisesti ja tekstikin on selkeetä. Kirjoitusvirheitä on muutamia ollut, mutta en jaksa niitä seuloo. Hahmot nyt on aikalailla IC, koska Pottereiden epilogistahan ei paljoo päätellä. Albus on tosin aika riehakas, ja itsevarmempi, kun mun käsitykseni on, mutta on mukava lukee siitä niinkin. Hauska, kun niin paljon sukulaisia toisilleen tuolla Tylypahkassa tuohon aikaan. Ihanaa on myös se, että Scorpius on rohkelikko.
Huispaus, treffit, tanssiaiset, ja kaikki 'tavallinen' keventää tätä kivasti, koulunkäynnin ja Siriuksen auttamisen ohessa. Hyvin oli klaarattu myös toi Siriuksen asustelu elpymyskivessä. Jos Albus nyt vaan sais sen pois sieltä, ja yllättäis Harryn, niin mä oisin iloissani täällä ruudun takana.  :D
Treffejä odotan, ja seuraava luku ilmestyy jo huomenna? No, kiitos tästä ficistä, ja odotan jatkoa typerän kommenttini kanssa.

// Sulla on ihana allekirjoitus!  :)
"Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.
Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni."

Siunsäe

  • ***
  • Viestejä: 306
  • Never Settle
Vs: Kiveen kahlittu koira (k-13, 3rd genre) 10. luku 22.7.!
« Vastaus #19 : 22.07.2013 00:19:23 »
Hei!

ansku1: Kiitos paljon paljon kommentistasi! :) Kehut ovat aina tervetulleita (kuten myös risutkin). Toivottavasti kirjoitusvirheet eivät hulluna häiritse lukemista. >.< Jep; hahmoista on aika hankala tehdä IC, kun niistä ei paljon Rowling kerro. Albus taitaa olla vähän itsevarma ja välillä rehvakaskin... Ehkä Tylypahka on kasvattanut häntä. Jatka toki seuraamista ja laita toisenkin kerran kommenttia. Se piristää aina hurjasti!

A/N: Yhdestoista luku tuleekin jo. Julkaisen nyt toooodella tiuhaan tahtiin, osaksi myös sen takia, että tämän loppuun julkistaminen on yksi HeHe-tavoitteitani. ^^ Nyt lähdetään bilettämään, mikä ei tietenkään suju niinkuin pojat suunnittelivat. Nauttikaa.


__________________________________________________________________


Yhdestoista luku
Tunteita kuohuttava viski


”Mihin te meitä viette?” Rose kysyi viisikon harppoessa pitkin Tylyahon lumisia katuja. ”En ole ikinä käynyt tässä osassa kylää.”
”Me mennään parhaaseen paikkaan”, Scorpius vastasi.
”Parhaaseen tanssipaikkaan”, Will jatkoi.
”Meidän kantikseen”, Albus lisäsi.
”Niin, mutta minne? Ei ole kovin kiva tarpoa menemään tässä säässä -ainakaan näillä kengillä”, Rose valitti.
”Ihan totta”, Dominique säesti ja yritti keskittyä pysymään pystyssä. ”Täällä on niin liukastaaaaaa!”

Tyttö kirkaisi. Hänen korkokenkänsä luiskahti mustalla jäällä ja hän menetti tasapainonsa. Scorpius hyökkäsi salamannopeasti kohti tyttöä ja nappasi tämän juuri ennen kovaa katukiveystä. Dominique huohotti hetken paikoillaan ja katsoi Scorpiusta, joka piteli häntä sylissään. Scorpius hymyili hänelle ja naurahti: ”Nytkö jo kaadut syliini? Ei lupaa kovin hyvää illan suhteen. Ilmiömäiset etsijän kykyni nimittäin heikkenevät alkoholin vaikutuksesta, enkä ehkä saakaan sinua myöhemmin kiinni.”
”Senkin idiootti!” Dominique huudahti ja riuhtaisi itsensä Scorpiuksen otteesta.
”Ei ole yhtään hauskaa. Minä olisin voinut kuolla!” hän tiuskaisi Albukselle ja Willille, jotka nauroivat vatsat kippurassa.

Tilanteen rauhoituttua he kävelivät parin korttelin verran hiljaisuuden vallitessa. Dominique esitti loukkaantunutta, mikä huvitti suuresti ainakin Scorpiusta. He kääntyivät eräästä tiilitalon kulmasta ja näkivät lopulta matalan, reippaasti valaistun rakennuksen, joka loisti iloisesti illan pimeydessä.
”Hyvät leidit, saanko esitellä: Tanssiva Tornipöllö!” Albus julisti ja osoitti rakennusta ylpeänä.
”Tutummin Tornis”, Scorpius sanoi ja virnisti tytöille.
Dominique unohti hetkessä mököttämisen ja katsoi baaria avoimen innostuneena. ”Se näyttää hyvältä!”
”Myyvätkö ne tuolla muka alaikäisille?” Rose kysyi epäuskoisena.
Scorpius vilkaisi Albusta ja Williä huvittuneena ja sanoi: ”Ja aivan taatusti myyvät.”

Viisikko astui sisään baariin ja Dominiqueta ja Rosea kohtasi yllättävä näky. Baari oli selvästi isonnettu taioin, sillä se oli sisältä paljon suurempi kuin mitä ulkoa päin näytti.  Kaikki seinänvierustat oli täytetty penkeillä ja pöydillä, joiden ääressä istuskeli paljon hilpeän näköisiä velhoja ja noitia. Keskellä baaria oli isokokoinen tanssilattia, jolla kymmenet ihmiset revittelivät iloisesti menemään. Musiikki pauhasi kovaa ja tytöt tunnistivat heti uuden hittikappaleen. Tanssilattian takana, toisella puolella rakennusta sijaitsi baaritiski, jolla myös roikkui muutamia ihmisiä. Rose henkäisi ihastuneena.
”Aivan mahtavaa!”
”Ja paras puoli on se, että täällä käy vain nuorta porukkaa”, Scorpius sanoi. ”Menkää istumaan tuonne. Minä käyn tilaamassa. Me pojat tarjotaan teille naisille eka kierros”, hän iski silmää ja katosi tanssivien ihmisten joukkoon.

Jäljelle jäänyt nelikko istuutui Scorpiuksen osoittamaan suureen nurkkapöytään. He ehtivät juuri riisua takkinsa, kun Scorpius jo palasi tarjottimellaan viisi kuplivaa juomaa. Hän laski ne pöytään ja istui Dominiquen viereen. Sitten hän otti hörpyn omasta tuopistaan ja vetäisi Dominiquen epäröimättä kainaloonsa. Tyttö kasvoilla käväisi yllättynyt ilme. Scorpius hymyili autuaana: ”Aah, kylmä juoma ja lämmin nainen. Mitä muuta mies voisi toivoa?”
”Siveys ei selvästikään kuulu perusominaisuuksiisi”, Dominique sanoi ja tarttui huokaisten omaan tuoppiinsa. Hän kulautti tuopista puolet pois ja laski sen pöydälle ähkäisten. ”Pirun vahvaa.”

Scorpius katsoi tyttöä kuin näkisi naisen ensi kerran. ”Ei ole totta. Tämä tyttö ei kyllä maistanut tuliviskiä ensimmäistä kertaa. Tunnusta!”
Dominique nauroi Scorpiuksen äänensävylle ja sanoi: ”Totta puhuen, rakas siskoni Victoire osti minulle juomia pari kertaa viime kesänä, mutten ole kyllä koskaan ennen karannut Tylypahkasta baariin!”
”No, nytpä olet”, Scorpius vastasi ja pörrötti tytön tukkaa saaden äkäisen nyrkiniskun kylkeensä. Samaan aikaan, kun Scorpius ähki kaksinkerroin, Albus ja Will olivat myös aloitelleet juomiaan. Rosekin alkoi näyttää siltä, että olisi pian valmis maistamaan. Dominiquen uskalias aloitus oli selvästi rohkaissut tyttöä, sillä tämä nosti tuopin varoen silmiensä eteen.

”Oletko varma, ettei tätä ole myrkytetty tai jotain?” hän kysyi Williltä, joka istui hänen vieressään.
”Aivan satavarma. Juo nyt vain”, Will kehotti hymyillen.
Rose ei vastannut, mutta kohotti lopulta lasin huulilleen ja otti juomasta yhden kulauksen. Hänen suunsa vääntyi vähän, mutta palasi lähes heti normaaliksi. Sitten hän virnisti Dominiquelle, joka nosti peukalonsa pystyyn. ”Siitä se lähtee, Rosie. Lupaan, ettet kuole.”
”Hah hah! Olen maistanut pahempaakin”, Rose nauroi ja otti kuin vakuudeksi vielä toisen kulauksen tuopistaan.

Ensimmäiset tuopit tyhjenivät nopeasti ja oli Albuksen vuoro hakea uudet. Baarimikko ojensi hänelle epäröimättä uuden tarjottimellisen tuliviskiä ja otti maksun vastaan. Albus epäili, että mies tiesi heidän olevan alaikäisiä, muttei halunnut ruveta erottelemaan maksavia asiakkaitaan. Hän palasi pöytään, ja kaikki ottivat uudet tuopit eteensä. He juttelivat iloisesti kaikesta mahdollisesta ja nauru yltyi pikkuhiljaa. Rose humaltui ensimmäisenä, mikä oli tietysti ymmärrettävää. Tytön estot alkoivat kadota ja pian hän painautui Willin kylkeen haastavan näköisenä. Dominique nauroi ystävälleen. Will käytti tilannetta hyväkseen ja pyysi Rosea tanssimaan kanssaan. Tyttö lähti tietysti ilomielin ja yhdessä he hyppelivät tanssilattialle.

”Haluaisitko sinäkin tanssimaan?” Scorpius kysyi edelleen kainalossaan kyhjöttävältä Dominiquelta.
”Ehkä”, tyttö vastasi, ”mutten sinun kanssasi. Olen kyllä jo jonkin aikaa katsellut tuota yhtä hyvännäköistä velhoa tuolla tanssilattialla. Taidankin pyytää häntä.” Dominique yritti nousta ylös, mutta Scorpius veti hänet takaisin.
”Missä on hyvännäköinen velho? Osoita”, Scorpius sanoi ja tiiraili kiinnostuneen näköisenä tanssilattiaa.
”Ai, en tiennytkään, että olet niitä poikia. Se selittääkin paljon…” Dominique tirskahti.
Scorpius virnisti: ”Ei. En ole. Etsin vain sitä onnetonta mieshenkilöä, jolle saan antaa turpiin.”

Dominique nauroi. Albus hörppäsi lasinsa tyhjäksi ja tunsi itsensä kolmanneksi pyöräksi. Willillä oli Rose ja Scorpiuksella Dominique. Jos hän vain löytäisi jonkun hyvännäköisen naisen, jonka kanssa tanssia loppuilta… Hän tiiraili ympärilleen, mutta luovutti pian. Kaikilla naisilla näytti olevan jo miesseuraa. Lopulta hän päätti hakea itselleen lisää juotavaa –ja viipyä reissulla aika kauan. Hän nousi ylös ja kirosi mielessään sitä, ettei tuliviski ollut vielä vaikuttanut.
”Älä pidä kiirettä!” Scorpius huikkasi poistuvalle Albukselle. Poika vain heilautti kättään vastaukseksi.
”Mitäs tuo nyt oikein meinasi?” Dominique kysyi virnistäen.

Scorpius hymyili, muttei vastannut mitään. Hän katsoi tyttöä hetken. Sitten hän nosti tämän päätä leuasta kohti omia kasvojaan. Heidän huulensa olivat lähekkäin ja Scorpius haistoi tytön hajuveden tuoksun, joka sekoittui tuliviskin kirpeään hajuun. Hän sulki silmänsä ja hengitti hajua sisäänsä.  Hän kuuli Dominiquen hengityksen musiikin pauhun läpi. Avatessaan silmänsä hän näki tytön raottavan suutaan. Hän tunsi lyhyen puristuksen kyljessään. Tytön silmät olivat puoliummessa, kun Scorpius veti hänet lähelleen. Hän oli juuri painamassa huulensa tytön huulille, kun tämä työnsi kätensä heidän kasvojensa väliin ja käänsi Scorpiuksen pään sivuun nauraen.
”Olet sinä kyllä yritteliäs!”

Scorpius tuijotti tyttöä äimistyneenä. Näin ei ole ikinä käynyt! Hän yritti koota itsensä ja laskea asian leikiksi myös omalta osaltaan. ”Hei, eikös meiltä jäänyt jotain kesken?”
”Miten minä en huomannut mitään erikoista edes tapahtuvan?” Dominique tirskui ja kulautti taas yhden tuopin tyhjilleen. ”Taisi saada itsetunto pienen kolauksen?”
”Sinä olet ihan humalassa”, Scorpius yritti.
”Saatan ollakin”, Dominique vastasi iloisesti ja tuuppasi Scorpiuksen pois läheltään, ”mutta en ole ainakaan nolannut itseäni!” hän nauroi ja iski silmää.
”Hullu nainen”, Scorpius kuittasi ja joi hänkin tuoppinsa tyhjäksi. ”Tule, lähdetään hakemaan uusia.”
”Sinuna kyllä rajoittaisin vähän. Olet jo pelleillyt tänään ihan tarpeeksi. Onneksi se olin minä, joka joutui uhriksi, eikä joku viaton ohikulkija. Sellaistakin varmaan on sattunut?” Dominique tiedusteli naurua pidätellen.
”Vain, jos ohikulkija on tarpeeksi hyvännäköinen”, Scorpius vastasi, ”eikä yhtä kylmä kuin sinä.”
”Se taitaakin mennä niin, että kylmä nainen ja lämmin juoma!” Dominique nauroi ja nousi ylös horjahtaen. Viski kohisi hänen päässään ja samassa hän tunsi kaatuvansa. Scorpius huomasi tilanteen ja kahmaisi tytön otteeseensa nauraen. Dominique näytti puulla päähän lyödyltä.
”Noniin. Alahan tulla”, Scorpius totesi lämpimästi ja lähti taluttamaan tyttöä kohti baaritiskiä.

Albus alkoi tuntea itsensä taas ylimääräiseksi. Scorpius ja Dominique olivat saapuneet jokin aika sitten hänen luokseen baaritiskille, mutta he juttelivat vain tiiviisti keskenään. Tosin Scorpius vaikutti nyt hieman vaivaantuneelta, kun taas Dominique innostui koko ajan enemmän ja enemmän. Alkoholia kului edelleen reippaasti. Muutaman ylimääräisen paukun jälkeen kolmikko palasi omaan nurkkapöytäänsä, jonne saapuivat pian myös tanssilattiaa urakalla kuluttaneet Will ja Rose posket punaisina ja iloisin mielin.

”Ei ole totta! Will tanssii niin hyvin!” Rose hehkutti ja painautui Willin kylkeä vasten ihastuneena. Tyttö vaikutti myös harvinaisen humaltuneelta, muttei tuntunut itse huomaavan sitä lainkaan.
Naiset! Albus tuhahti mielessään.
Will nauroi Roselle ja hörppäsi ison kulauksen Scorpiuksen juomasta, mistä poika ei erityisesti innostunut. Will esitti, ettei huomannut mitään. ”Olethan sinäkin hyvä tanssimaan! Paras, kenen kanssa olen koskaan tanssinut”, Will sanoi tytölle mielistellen ja saaden tämän kihertämään ihastuneena.
Scorpius vilkaisi Albusta epämääräinen ilme kasvoillaan ja laukaisi parivaljakolle: ”No, joko te rakastelette, ei kun rakastuitte?”
Rose repesi nauramaan pojan kommentille.
Will punehtui. ”Samat sanat sinulle”, hän vastasi ja katsoi poikaa merkitsevästi.
”Voi! Minun ja Domien sydämethän ovat lyöneet samaan tahtiin jo kauan. Eikö niin, kulta?” Scorpius kysyi ja silitti imelä hymy kasvoillaan kainalossaan istuvan tytön poskea.
”Hyi! Olet limainen”, Dominique kiljahti ja läimäisi Scorpiuksen käden pois kasvoiltaan. Albus nauroi, muttei silti tuntenut oloaan mukavaksi. Häntä ahdisti toisten lääppiminen ja huomasi, että Scorpius huomasi sen hänestä. Poika yritti tasaisin väliajoin hauskuuttaa ystäväänsä, vaikka Dominique kiinnosti häntä todellisuudessa paljon enemmän. Vielä jonkin aikaa touhua katseltuaan Albus päätti nollata tilanteen. Hän nousi ylös.

”Minnes se on menossa?” Scorpius ihmetteli.
”Vessaan”, Albus vastasi lyhyesti. Ja sitten vedän pään täyteen, hän lisäsi mielessään.
”Älä huku pönttöön”, Scorpius virnisti tyytyväisen näköisenä. Hän pääsisi hetkeksi eroon Albuksesta.
”Pitäisiköhän tulla varmistamaan?” Albus kysäisi huolettomaan sävyyn, ja näki Scorpiuksen virneen katoavan silmän räpäyksessä.
”Ei, kyllä minä tämän kerran päästän sinut yksin potalle”, poika vastasi kömpelösti silmää vinkaten ja kääntyi sitten Dominiquen puoleen.

Albus virnisti ystävänsä touhulle ja lähti pöydästä. Hän ohitti tanssivat ihmiset aina baarin toiselle laidalle asti, josta baaritiskin luota löytyivät vessat. Hän meni sisään miestenhuoneeseen ja tasasi hengityksensä. Joko hän oli juonut liikaa tai sitten hän oli muuten vain kyllästynyt ystäviensä seuraan. Scorpiuksella ja Willillä oli naisia, kun taas hän nuoli edelleen entisen suhteensa kipeitä haavoja.

Scorpius seurasi katseellaan ystävänsä loittonemista. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Albus oli niin yrmynä. Myös Will oli huomannut pojan oudon käytöksen.
”Mikäs sillä oli?” hän kysyi ja silitti ohimennen Rosen tukkaa.
Scorpius naurahti: ”Se aika kuukaudesta. Kuten Domiellakin.”
”Hävytön!” Dominique huudahti. ”Nyt saat kyllä hyvittää sanasi!”
Scorpius katsoi tyttöä silmät suurina: ”Vautsi… Toki! Riisunko nyt vai heti?”
”Ei!” Dominique nauroi: ”Minulle riittää aivan hyvin korvaukseksi tuo sinun juomasi.

Scorpius katsoi hetken tyttöä pettyneesti, ja nosti sitten lasinsa tämän huulille. ”Juo”, hän käski ja alkoi kallistaa lasia.
”Eih... Scorphius!” Dominique koetti vastustella pojan kaataessa juomaa hänen kurkkuunsa. Pian tyttö alkoi köhiä ja viskit ryöpsähtivät hänen syliinsä. ”Voi helvetti, Scorp!” ja kiharatukka oli hetkessä pojan kimpussa.
”Apua! Hullu nainen hyökkää, aurorit tänne! Rauhoitu nyt, Tulisielu… Auts! Älä lyö!”

Will ja Rose nauroivat näytökselle mahat kippurassa, eikä kukaan huomannut, kuinka baarin ovi aukesi, ja sisään astui pitkä tummaan kaapuun sonnustautunut mies. Tulija pysähtyi kynnykselle ja katseli ympärilleen. Pian hän äkkäsi nurkkapöydässä riehuvan nelikon ja lähti heti tarpomaan kiivain askelin nuoria kohti. Hän seisahtui pöydän eteen, ja viimein Will äkkäsi hänet. Hän jähmettyi ja tönäisi omissa maailmoissaan seikkailevaa Rosea, joka kääntyi hitaasti tapittamaan tulijaa silmät hienoisesti harittaen. Tässä vaiheessa Dominique oli jo ehtinyt kaataa Scorpiuksen tuolille ja keskittyi nyt hakkaamaan tätä kiharat hulmuten puisella viskituopilla.
Will tuijotti miestä suu ammollaan. Kumpikaan ei saanut sanaa suustaan. Lopulta Will räpäytti silmiään ja henkäisi ilman yhtäkään selvää ajatusta: ”Isä!”

Neville Longbottom katsoi poikaansa uskomatta silmiään. Myös Rose alkoi pikkuhiljaa tarkentaa verkkokalvolleen kuvaa edessään seisovasta henkilöstä. Hänen aivonsa eivät kuitenkaan kyenneet keksimään mitään järkevää sanottavaa, joten hänkin vain päätti päivitellä: ”Isä!”, tosin Williä paljon teatraalisemmalla äänellä.
”Siinäs kuulit! Kohta tulee isää ikävä, kunhan vain pääsen kunnolla vaalean hipiäsi kimppuun!” Dominique räyhäsi, ja Scorpius ulisi hänen allaan. Heistä kumpikaan ei huomannut ympäristössään mitään poikkeavaa.
”Mitä tämä tarkoittaa?” Neville jylisi vihdoin.
”Minä tapan Scorpiuksen!” Dominique huudahti sotaisasti ja kiskaisi poikaa tukasta. Scorpius karjaisi.

Neville tuijotti hetken tappelevaa kaksikkoa ja teki nopean johtopäätöksen: ”Tehän olette kännissä kuin pienet maahiset!”
Silloin Dominique lopetti Scorpiuksen paloittelun ja kääntyi katomaan yrttitiedon professoriaan. Tytön silmät laajenivat. ”Ei voi olla totta!” tämän huulilta karkasi.
”Isä, minä voin selittää!” Will sanoi ja yritti kaikin voimin kuulostaa mahdollisimman selvältä. Neville vain katsoi poikaansa hyvin vihaisen näköisenä. Will ei osannut esittää yhtäkään arvausta siitä, miksi hänen isänsä oli tullut Tanssivaan Tornipöllöön tähän aikaan yöstä.

Vihdoin myös Rose oli saanut selvitettyä tilanteen itselleen. Hän kohensi asentoaan ja kääntyi katsomaan Williä kysyvän näköisenä. ”Kuka tuo on?”
Will läimäisi käden kasvoilleen ja vilkaisi sitten isäänsä. ”Kuule, ei me olla juotu kuin parit.”
”Juu, siltä näyttää”, Neville vastasi ja katseli pöytää, joka oli täynnä erimallisia tuoppeja ja laseja. ”Täytyy sanoa, etten olisi koskaan voinut uskoa tätä sinusta.”
Will painoi päänsä. ”Anteeksi, isä.”
”Ei riitä! Ei alkuunkaan. Te kaikki olette Scorpiusta lukuun ottamatta alaikäisiä, eikä kenelläkään teistä ole lupaa poistua Tylypahkan alueelta ilman lupaa. Tällainen on todella vastuutonta, Will!” Neville pauhasi.

Nuoret pysyivät hiirenhiljaa. Musiikki jylisi edelleen, eikä kukaan muu tuntunut huomaavan Tylypahkan professorin läsnäoloa. Albus ei ollut vielä palannut vessareissultaan. Scorpius oli kömpinyt ylös tuolilta ja tuijotti nyt hölmistyneenä Willin isää. Dominique istui edelleen samassa asennossa.
Neville tutkaili porukkaa tiukasti. ”Te kaikki lähdette nyt minun mukaani. Saatte kaikki tunnin jälki-istuntoa ja voitte uskoa, että kirjoitan aivan varmasti teidän kaikkien vanhemmillenne tästä!
”Sehän tiukkana”, Scorpius totesi hajamielisesti.
Neville mulkaisi poikaa tulistuen ja riuhtaisi sitten Willin matkaansa. ”Alkakaa tulla!”

Nuoret tuijottivat miestä hetken ja alkoivat sitten pikkuhiljaa raahautua ylös penkeiltään. Muut olivat jo ylhäällä, kun Rose vielä istuskeli tuolillaan rennon oloisena. ”Menettekö te tanssimaan?” hän tiedusteli.
”Rose on ihan kanttuvei”, Scorpius huokaisi Dominiquelle, ja kiskoi Rosen ylös. ”Ei mennä. Me vaan vaihdetaan paikkaa”, hän sanoi tytölle.

Rose ilmeisesti tyytyi pojan vastaukseen ja seurasi häntä kiltisti ulos baarista. Dominique tarttui Rosen toiseen käsipuoleen ja hoippui joukkion hännillä. Scorpius vilkaisi tyttöjä. Kumpikaan ei tuntunut huomaavan Albuksen poissaoloa. Ja hyvä niin. hän ajatteli. Hän kyllä oli huomannut, että poika puuttui, muttei missään tapauksessa aikonut kavaltaa ystäväänsä.

Albus kuivasi kätensä paperiin ja astui ulos vessasta. Hän käveli baaritiskille ja tilasi yhden paukun. Juoman saatuaan hän joi sen kerralla ja katseli sitten ympärilleen. Ketään tuttuja ei näkynyt. Silloin hän tunsi rennon koputuksen selässään.
”Hei, kulta. Tule tanssimaan?” noin kaksikymppinen, hoikka noita seisoi hänen takanaan hiukan huojuen. Albus katsoi naista ja oli juuri vastaamassa myöntävästi, kun tajusi empivänsä. Nainen nojautui hiukan lähemmäs, ja poika näki tämän suurien tummien silmien samean katseen. Ikävä kolhaisi Albuksen sisintä.
”Ei nyt, kiitos vaan.”

Sitten hän nousi työntäen noidan sivuun ja lähti raivaamaan tietä tanssilattian läpi tuttua nurkkapöytää kohti. Mikä minulla on? Hän ei tuntenut oloaan normaaliksi, eikä se johtunut vain alkoholista.

Pöydän luo saapuessaan hän koki yllätyksen. Kaikki olivat poissa. Edes sammuneen Scorpiuksen ruhoa ei näkynyt missään. Myös takit olivat poissa. Albus tuijotti hetken pöydällä olevaa tyhjien tuoppien merta, ja ymmärrys alkoi hiipiä hänen mieleensä kylmänä ohuena nauhana. Ne ovat lähteneet ilman minua. hän ajatteli tyrmistyneenä. Hän istuutui pöydän ääreen tietämättä, mitä tehdä tai ajatella. Tuliviski poltteli hänen sisällään ja hän tunsi voivansa pahoin.

Jonkin ajan kuluttua Albus löysi itsensä harhailemasta Tylyahon katuja pitkin. Hän yritti löytää Hunajaherttualle, jota kautta pääsisi helpoiten takaisin linnaan. Lopulta hän selvisi tutulle aukiolle, jolla herkkupuoti sijaitsi. Hoippuessaan kohti rakennusta, hänelle alkoi valjeta, ettei ollut aukiolla yksin. Kaupan kulmalla norkoili muutaman ihmisen tiivis porukka.  Hetken poika ehti jo toivoa, että nuoret olisivat hänen kadonneet ystävänsä. Albus siristeli pimeässä ja koetti tunnistaa hahmot. Pian hän tunnistikin ihmiset, ja meinasi kompastua silkasta säikähdyksestä. Nuoret olivat luihuisia. Hän ei tunnistanut kaikkia, mutta neljän oppilaan porukassa seisoivat ainakin Artemis Flint ja Albuksen kauhuksi myös Camilla. Tyttö nojaili seinää vasten ja jutteli rennon näköisenä Flintin kanssa. He näyttivät jonkin verran juoneilta. Toinen luihuistyttö, jota Albus ei kuollakseen tunnistanut, ripustautui juuri tyytyväisen näköisen Flintin kaulaan. Tytön kikattaessa Flint iski Camillalle silmää.

Albus ei tiennyt, mitä oli tekeillä, mutta hän ei halunnut katsella tapahtumaa enää kauempaa. Helvetin Ruttukuono! hän manasi saapastellessaan lähemmäs joukkiota. Viha kuohui hänen suonissaan nyt yhtä voimakkaasti kuin silloin, kun Camilla oli jättänyt hänet. Hän vihasi Flintiä ja tahtoi tehdä pojasta selvää.
”Camilla ansaitsee paljon parempaa!” hän karjaisi luihuispojalle saaden kaikkien katseet kääntymään itseensä.
”Kappas, Potterinpoika! Mikäs sinulla on ongelmana?” Flint kääntyi Albusta kohti uhmakkaasti.
”Sinä!” Albus sylkäisi sanan suustaan.
”Kerro jotain uutta”, poika vastasi haukotellen ja vilkaisi Camillaa. ”Mistä edes tunnet hänet?”
Albus tärisi vihasta. ”Se ei kuulu pätkän vertaa sinulle, Ruttukuono. Ala vetää!” hän huusi ja tarttui poikaa kauluksesta.
”Entä jos en?” Flint kysyi ääni hiukan värähtäen.
Albus keräsi kaiken tyyneytensä. Hän tunsi tärisevänsä vihasta vastatessaan: ”Sitten minun täytyy muokata kasvosi uudelleen”, hän uhosi.
”Kuulepas, haluan jutella Camillan kanssa, kahden kesken. Joten ehdotan sinua ja säälittäviä luihuiskavereitasi poistumaan paikalta, heti.” Albus mulkaisi poikaa ja paiskasi hänet maahan.

Flint tuijotti hetken edessään seisovaa rohkelikkoa. Sitten häneen tuli hetkessä liikettä. Hän kiipesi äkkiä ylös lumisesta maasta ja lähti juoksemaan karkuun pää kolmantena jalkana. ”Ihan hullu. Tulkaa!” hän huusi saaden ystäviinsäkin vauhtia. Jäljelle jääneet luihuiset lähtivät hetkessä pinkomaan pojan perään. Camillakin yritti lähteä muiden mukana, mutta Albus tarttui tytön ranteeseen. Hän puristi tiukasti, mutta ihmeekseen Camilla ei yrittänyt vastustella. He seisahtuivat toisiaan kohti ja Albus katsoi tyttöä. Tytöllä oli päällään tumma huopatakki ja tummat hiukset lainehtivat auki olkapäille. Albus tuijotti tyttöä saamatta sanaa suustaan. Camilla katsoi häntä pitkään.

”No, mitä?” tyttö kysyi viimein.
”En oikein tiedä itsekään”, Albus vastasi vaikeana. ”En vain kestänyt katsoa sitä…”
”Mitä et kestänyt katsoa? Sitäkö, kun juttelin Artemiksen kanssa?” Camilla ärsyyntyi. ”Minulla on täysi oikeus hengailla kenen kanssa haluan.”
”Mutta hän ei sovi sinulle!” Albus huudahti.
”Enköhän minä itse tiedä parhaiten, kuka minulle sopii!” Camilla huusi ja hänen poskelleen vierähti kyynel. Sitten tyttö kääntyi tummat suortuvat vihaisesti viuhahtaen pois.

Albus ei kuitenkaan päästänyt, vaan tarttui tyttöä olkapäistä ja painoi hänet vasten Hunajaherttuan näyteikkunaa. Hän taisi toimia liian kovakouraisesti, sillä tyttö ähkäisi hiljaa. Camilla käänsi päänsä pois yrittäen vältellä Albuksen katsetta. Poika puristi häntä edelleen vahvasti seinää vasten päättäväinen ilme kasvoillaan.
”En kestä tätä enää, Camilla!” Albus voihkaisi ja tunsi tärisevänsä taas. ”Rakastan sinua.”
Camilla kääntyi katsomaan poikaa. Hän tuijotti entistä poikaystäväänsä suurilla tummilla silmillään ja kyyneleet virtasivat nyt solkenaan pitkin hänen kasvojaan. ”Älä tee tätä minulle, Albus”, hän kuiskasi ääni väristen.

Albus katsoi tyttöä. Hän ei voinut itselleen mitään. Hänen teki mieli syleillä rakastaan. Hän näki epätoivon Camillan katseessa ja kuuli tytön nyyhkäisyn. Silloin hän ei kyennyt enää pidättelemään itseään, vaan suuteli tyttöä suulle. Hän painoi huulensa vaativasti tyttöä vasten, ja Camilla vastasi suudelmaan. Albus vei kätensä tytön tukkaan ja painoi tämän huulia vielä lähemmäs omiaan. Hän suuteli ahnaasti, kovempaa kuin koskaan, ja tunsi tytön kuumien kyyneleiden valuvan hänen omia poskiaan pitkin. Heidän kehonsa painautuivat toisiaan vasten, ja kun suudelma päättyi, Albus tunsi tytön hakkaavat sydämenlyönnit omaa rintaansa vasten. Hän huohotti. Camilla huohotti. Albus ei uskaltanut avata silmiään. Hän toivoi, että hetki jatkuisi loputtomiin.
”Minulla on niin ikävä sinua”, Albus kuiskasi ja silitti tytön poskea.

Hetken oli hiljaista. Sitten Camilla purskahti itkuun ja perääntyi pois pojan läheltä. Albus avasi silmänsä ja yritti lähestyä tyttöä. Tämä kuitenkin väisti ja Albus näki tytön itkevän hallitsemattomasti. Camilla katsoi poikaa kyyneleidensä läpi onnettomana.
”Ei. Sinä satutat minua”, hän sanoi ja perääntyi vielä pari askelta. ”En halua enää koskaan nähdä sinua!” hänen äänensä särkyi ja hän kääntyi pinkaisten juoksuun kohti tummana häilyviä Tylypahkan linnan muureja.

”Camilla!” Albus huusi tytön perään. ”Ei”, hän kuiskasi ja tuijotti pakenevaa hahmoa. Pian tyttöä ei enää erottanut pimeästä. Albus seisoi tunnottomana lumisella kadulla. Kylä oli hiljainen. Yksinäinen lumihiutale leijaili ilmassa ja suli pojan nenän päähän. Se sai pian seuraajia, kun kymmenet muut hiutaleet laskeutuivat kiireettömästi maahan. Lumisade oli kevyen hiljaista. Hiutaleet kimmelsivät katulampun loisteessa toinen toistaan kauniimmin, ja Albus oli yksinäisempi kuin koskaan.

« Viimeksi muokattu: 22.07.2013 00:24:39 kirjoittanut Siunsäe »