Kirjoittaja Aihe: Aitta (Sallittu)  (Luettu 1112 kertaa)

Pin

  • ***
  • Viestejä: 89
    • @last.fm - ryotan
Aitta (Sallittu)
« : 10.12.2007 21:58:27 »
Kirjoittaja: Pin
Paritus/Hahmot: X/X
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji(t): Täytyy sanoa, että ihan kaverin kanssa tätä mietittiin, eikä oikein keksitty. Angstinkaan alle tää ei ihan mene meidän mielestä, mutta katkerankaunis tuli sanana ensimmäisenä meille mieleen.
Disclaimer: Teksti + hahmot ovat minun
A/N: Mulla ei ole tähän mitään muuta sanottavaa kuin että lukekaa tämä hitaasti ja keskittyneesti, koittakaa ymmärtää symboliikka ja silleen. Nopeasti vilkaisemalla tuskin irtoaa mitään. : D

***

Aitta

Helmikuut ovat aina kauniita. Aina paistaa aurinko, aina on kylmä, aina on valkoinen maa. Valkoinen symbolisoi viattomuutta ja puhtautta, se on kaunista.

Me makasimme avarassa, tyhjässä makuuhuoneessamme juuri heränneinä, lämpiminä ja vaaleisiin lakanoihin kietoutuneina. Aamuaurinko siivilöityi valkoisena sälekaihdinten läpi, saaden ihomme hohtamaan ja silmämme siristymään aivan kapeiksi. Lepäsin painavalta tuntuvaa päätäni rintaasi vasten, tuijottaen tahratonta seinää ja valossa kylpevää lattiaa. Kaikki tuntui niin rauhalliselta ja kiireettömältä, melkein liian hyvältä ollakseen totta.

”On se niin uskomatonta”, sanoin yhtäkkiä, rikkoen hiljaisuuden. Säikähdin itsekin, kuinka kovalta kirkas ääneni kuulosti hiljaisessa huoneessa. Se ei yksinkertaisesti sopinut tähän hetkeen, melkein jopa toivoin, että olisin ollut hiljaa.
”Mikä on uskomatonta?” utelit äänellä, josta suorastaan tihkui pehmeä unisuuden mahla. Mietin, olinko herättänyt sinut, muttet kuulostanut ärtyneeltä. Ärsyynnyit harvoin, tuskin koskaan, yleensä olit vain lempeän huvittunut.
”Että sinä olet siinä”, sanoin punniten sanojani, ”ja että minä olen tässä. Että me ollaan tässä yhdessä, molemmat.”
Ääneni oli vaimea ja aloin hajamielisesti kuljettaa sormenpäitäni kylkiluitasi pitkin, tunnustellen ihoasi kuin varmistaen, että todella olit siinä. Painoin muistiini kaikki vartalosi mutkat ja linjat. Et hievahtanutkaan.
”Miksi se on sinusta uskomatonta?” kysyit hieman huvittunutta, kuplivaa naurua äänessäsi. En tietenkään nähnyt kasvojasi, mutta tunsin matalan, lämpimän värinän, joka rintakehästäsi kumpusi. Se sai minut hymyilemään.
”En tiedä”, sanoin mietteliäästi. ”Tai tiedän. Ehkä se johtuu siitä, että näin sitä unta.”
Käänsin päätäni hiukan, siirtäen katseeni rintakehällesi. Se laski ja nousi vakaasti, rauhallisesti, vakuuttavasti. Ihosi oli kaunis, hunajan ruskea ja tuoksui makealta. Tiesin, ettei se johtunut saippuasta, vaan se oli ominaistuoksusi. Painoin kasvoni ihoasi vasten, vetäen sisääni sitä rakasta tuoksua, hengitellen sitä lämpöä ja läheisyyttä melkein epätoivoisesti, kuin elämäneliksiiriä.
”Millainen uni se oli?” sinä kysyit lempeästi. Et sillä lailla ohimennen ja kevyesti kuten monet, vaan aidosti kiinnostuneena. Aivan kuin elämässäsi ei voisi olla mitään niin mielenkiintoista kuin minun uneni. Joskus alitajunnassani ihmettelin, että miten saatoit aina kuulostaa siltä.
”Se oli aika ahdistava uni, se tuntui niin todelta. Olimme siinä tällä lailla kuin nytkin. Oli helmikuu ja hirveän kaunista. Olimme tässä samassa huoneessa, oli aamu kuten nyt, valoisaa ja hiljaista. Makasimme tässä juuri näin, minä ja sinä. Omituisinta ja pelottavinta oli, että olin aivan yksin. Sinä olit kuollut.”
”Kauheaa.”
”Niin minustakin”, sanoin aivan hiljaa, ääni hieman väristen ja rutistin pehmeää kehoasi lähemmäs.

Me vaivuimme hiljaisuuteen, kumpikaan ei sanonut mitään. Äänettömyys suorastaan painoi korviani ja halusin kiivaasti rikkoa sen sanomalla jotain, tekemällä jotain. Katsoin hitaasti kasvojasi, tummia hiuksiasi, jotka lepäsivät valkoisella tyynyllä kuin tuhkapilvi. Olit aivan liikkumaton.

Rauhallinen ja leppoisa hiljaisuus oli alkanut pelottaa minua, se tuntui uhkaavalta. Aivan kuin seinät olisivat tulleet kokoajan lähemmäs, eikä valkoinen enää tuntunutkaan avaralta, vaan vangitsevalta, sairaalta.

Aurinko oli noussut jo kokonaan ja sälekaihdinten välit hehkuivat steriilin valkoisina, särkien suljettuja silmiäni. Huoneessa tuoksui sinun hunajaisen makea tuoksusi ja keskitalvi.

Minun oli ihan pakko sanoa jotakin.

”Hei”, minä aloitin karhealla äänellä ja tönäisin hiljaa kylkeäsi saadakseni huomiosi puoleeni.
”Hei, kai se oli vain unta?”
Et vastannut mitään, oli vain ihan hiljaista. Jos hiljaisuus voisi kaikua, uskon, että se olisi kuulostanut tältä.

”Eikö se ollutkin vain unta? Enhän ole tulossa hulluksi?”

Vastausta ei kuulunut ja yhtäkkiä minua alkoi palella aivan järjettömästi. Rintasi oli jääkylmä ja ihosi valkoinen ja hauras kuin paperi. Lakanat ympärilläni eivät enää tuoneetkaan lämpöä, vaan ahdistivat minua kuin kuolleen kääreliinat.

Ikkunasta tuntui vetävän talviaamun väkevän kirpeä tuuli ja takerruin tiukemmin velttoon ruumiiseesi.

Sälekaihtimet kalisivat ikkunasta tulvivassa tuulessa kuin ontot luurangot.
« Viimeksi muokattu: 02.01.2010 14:49:32 kirjoittanut Karolain »
And in my blood
your ghost is crying living tears.

Ciffie

  • ***
  • Viestejä: 62
    • Antold Story
Re: Aitta (Sallittu/G)
« Vastaus #1 : 10.12.2007 22:23:14 »
Voi hirveä... o.o Voi kamala. Kun se alkoi niin nätisti! Siinä sitten tyytyväisenä ajattelin, että tämähän on kiva tällainen kevyt ( ja hyvin valkoinen ) lukeminen ennen nukkumaanmenoa. Noh, väärässähän sitä sitten oltiin.

Mutta siis. Tykkäsin tästä kyllä, vaikka se loppuikin noin kovin... ankeasti. ^^' Kerronta oli todella kaunista, ja varsinkin tuossa alussa tuli sellainen kivan puhdas ja avara tunnelma. Tämä on vähän sellainen, että tekee mieli lukea uudestaan ja uudestaan, ilman sen kummempaa syytä. Oli vain jotenkin niin, tuota... Lumoava? [size=85](no nyt se unohtaa jo sanatkin...)[/size] Melkein tekee mieli kiittää, kun sai lukea jotain noin kaunista. ^^'
"It's the boogeyman's grandpa!"