Kirjoittaja Aihe: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 8/8 Valmis!  (Luettu 4406 kertaa)

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Nimi: Sweet Candy
Kirjoittaja: Grozda
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Romance, Drama
Vastuuvapaus: Olen itse vastuussa koko tarinan ja sen henkilöiden keksimisestä.
Varoitukset: Eipä mitään kummempia.
Yhteenveto: Kummallisen taiteilijaäitinsä kanssa asuva Candy on niin ujo, että mahdolliset kaverit lähinnä karttelevat häntä. Hän haluaisi kiihkeästi todistaa muulle maailmalle, että hänkin on ihminen ja hänelläkin on omat ajatuksensa ja vahvat mielipiteet. Candy jää ujon ulkokuorensa alle, mutta mitä tapahtuu kun hän saa maistaa sitä satumaista todellisuutta, josta teinibändi Venetian Candyn fanit vain unelmoivat?

A/N: Myönnän että olen ottanut tässä vaikutteita eräästä tunnetusta brittiläisestä poikabändistä, mutta en halunnut kirjottaa siitä, joten keksin itse. Olkaa kärsivällisiä, ja kaikenlaiset ruusut ja risut ovat erittäin tervetulleita.(:


Sweet Candy


I. luku

Jostain yläpuolelta kuuluu musiikkia; se kietoutuu ympärilleni, ja kävelen kuin hidastetusti meluisaa käytävää pitkin tuntien olevani kymmenien katseiden kohteena. Vasemmalla puolellani joku avaa oven ja tuulenpuuska heilauttaa hiuksiani pääni ympärille.
 
Okei, okei, huokaisen itsekseni. Mistään ei kuulu musiikkia, jos satojen teinien tuottamaa kakofoniaa ei lasketa. Eikä mikään suurempi voima hidasta aikaa niin kuin elokuvissa, eikä tuulenpuuska kosketakaan hiuksia. Eikä mitään katseita ole. Tai pikemminkin minua ei ole: katseet lipuvat ylitseni kuin kohdallani olisi vain tyhjää.
 
Olen minä sentään puheväleissä melkein kaikkien noiden ihmisten kanssa, tai siis he kyllä vastaavat jos minä kysyn jotain, mutta he unohtavat minut heti kun käännyn pois päin. 
Yleensä minun ei tarvitse kysyä mitään, koska kuuntelemisella pärjää melko pitkälle. Minusta on hienoa miten hyvin olen perillä asioista sen ansiosta, että kuuntelen ihmisiä. Koulussa kuulee vaikka mitä.
 
”...Oli nähnyt Blaisen ja Christinan yhdessä...”

”...Sen Camaron! Uskotko, että sen isä antaa sille mitä vaan mitä se pyytää?...”

”...Venetian Candyn keikalle ensi viikolla! Siis niiiiiin mieletöntä!...”

Yleensä kuulemani asiat ovat merkityksettömiä, mutta joskus satun kuulemaan sellaistakin, mistä on myöhemmin ollut hyötyä.

***

Koulubussi jättää minut portin eteen. Takanani on vieriviereen ahdetut talot, kaupat ja asvalttitiet. Edessä näen leveän valkoisen puuportin, jonka takaa lähtee muutaman kymmenen metrin pituinen metsätie etupihallemme. Ostaessaan kotiamme äiti asetti kriteeriksi kaksi asiaa: talon pitää olla mahdollisimman lähellä keskustaa, mutta omassa rauhassa. Muistan ajatelleeni sellaisen löytämisen olevan mahdotonta. Mutta silti äiti löysi luultavasti jonkin piilevän kuudennen aistin avulla juuri sen, mitä olimme etsimässä.

Raotan porttia livahtaakseni sisäpuolelle. Metsän tuoksu ympäröi minut ja ihmettelen taas, miten melkein keskellä kaupunkia voi olla sellainen paikka. Lähden juoksemaan puiden välistä näkyvää taloa kohti, joka on kohtuuttoman suuri kahdelle ihmiselle. Keittiön ikkuna on auki ja ulos leijailee palaneen käry. Äiti on taas yrittänyt tehdä ruokaa.

”Hei, mama! Tulin kotiin!” huikkaan ovelta ja heitän koululaukun nurkkaan. Keittiöstä kuuluu epämääräinen tervehdys. Olen juuri menossa yläkertaan, kun äiti korottaa ääntään ja pyytää minut hetkeksi keittiöön.
 
Äiti voisi olla arvokkaan näköinen nainen, jos hän pukeutuisi hieman tyylikkäämmin, mikä ei onnistu millään, koska hän on aivan toivoton tyyliasioissa. Vaikka mikä minä olen puhumaan tyylistä mitään.

”Honey”, äiti tulee halaamaan minua jauhoisena. ”Minulla on ensi viikolla taidepiirin juttuja, joten joudut jäämään yksin kotiin. Ajattelin ilmoittaa, niin ei sitten tule yllätyksenä. Kai sinä pärjäät? Pärjääthän, kulta?” Äiti pörröttää hiuksiani kuin olisin pikkulapsi.

”Tietysti! Osaan laittaa ruokaa ja siivota ja soitan sinulle joka päivä. Kyllähän sinä tiedät sen.”

”Hienoa, tyttö. Menehän nyt harrastamaan jotain luovaa.” Äiti antaa minulle suukon poskelle ja pyöräyttää yhden kerran ilmassa, mikä ihme kyllä onnistuu vielä, vaikka olen jo melkein aikuinen. Sitten hänen kasvoilleen ilmestyy ”taiteilija-ilme”, kuten minä sitä kutsun. Hän näyttää unohtaneen muun maailman täysin, ja alkaa käyttäytyä jopa minun mittapuuni mukaan oudosti. Hän saattaa äkillisesti nauraa ilman syytä, puhua jollekulle, jota kukaan muu ei näe, tanssia itsekseen, lähteä juoksemaan yöllä pihaa ympäri, tai saada hillittömän raivonpuuskan. En voi olla koskaan varma, mitä seuraavaksi tulee. Minun onnekseni hän kuitenkin näyttää tajuavan, ettei niin voi käyttäytyä muiden ihmisten nähden.

Otan keittiöstä mukaan yläkertaan maapähkinävoileivän ja appelsiinimehua. Huoneessani laitan levysoittimen päälle ja kuuntelen, mikä kappale sinne on viimeksi jäänyt.

Hey there Delilah
What's it like in New York City?
I'm a thousand miles away
But girl, tonight you look so pretty
Yes you do


Musiikin soidessa otan vaatekaapin vierestä melkein itseni kokoisen torson ja tanssin sen kanssa ympäri huonetta, ja laulan hiljaisesti mukana. Lopulta istahdan sängylle ja nojaan kyynärpäihin.
 
Olen monesti ajatellut, miten ihanaa olisi, jos saisi puhua jollekin ihmiselle mitä ajattelee. Äiti ei käy siihen rooliin, kun hän ei oikein ole kuuntelijatyyppi. Minä itse kuuntelen hyvin paljon ihmisiä, mutta en saa koskaan purkaa mitään jollekin toiselle.

Kirottu ujouteni! minä huudan mielessäni ja melkein itken. Mitähän minustakin koskaan tulee, jollei mitään. Sosiaalisissa tilanteissa suuni napsahtaa kiinni, enkä saa mitään ulos. Sisälläni riehuu ja raivoaa, sisälläni on liikaa ajatuksia jotka haluavat päästä puhutuiksi. Sen ylitsepääsemättömän voiman edessä olen aivan mitäänsanomaton.

Kunpa voisi aloittaa alusta jossain paikassa. Saattaisin löytää jonkun jolle puhua, ja ehkä hän muuttaisi minua parempaan suuntaan.

Katseeni osuu vaatekaapin oven sisäpuolella olevaan peiliin. Sama vanha minä tuijottaa takaisin lysähtänein ryhteineen, ruskeine hiuksineen ja helmenharmaine silmineen. Onko minussa jotain vikaa, joka tekee minusta huomaamattoman muiden silmissä? En minä voi olla niin erilainen, etten saisi ystäviä. Kyllähän minä tiedän montakin ihan tavallista tyyppiä koulusta, joilla on paljon ystäviä, ja ei luulisi heidän eroavan minusta kovinkaan huimasti. Onko paljon pyydetty, jos kaipaan hieman hyväksyntää? Ja edes yhden, yhden, ihmisen, joka kuuntelisi minua?
« Viimeksi muokattu: 23.07.2012 12:38:20 kirjoittanut Grozda »
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 2/8
« Vastaus #1 : 12.06.2012 18:41:27 »
II. luku

Seuraava viikko tuntuu erityisen yksinäiseltä, koska äidillä on niitä taidepiirin juttuja, joista hän ei kerro koskaan mitään. Koulussa on tavallista äänekkäämpää ja saan muutaman kerran kuunneltuani puheita selville, että melkein kaikki ovat viikonloppuna menossa Venetian Candyn, maailmankuulun teinibändin, keikalle. He aikovat esiintyä siinä kulttuuritalossa, jonka tiedän olevan vain kilometrin päässä kodista. Toki minäkin tiedän sen bändin, kukapa ei tietäisi? Ja minulle se sentään jää paremmin mieleen sen vuoksi, että nimeni esiintyy bändin nimessä. En mene keikalle, koska ensinnäkään minulla ei ole lippua sinne, enkä ole jaksanut hankkia sitä mistään. Toiseksi en ole niin suuri fani, että kuolisin, jos en pääsisi sinne.

Koulussa alkaa tosiaankin näkyä se, miten innoissaan suurin osa opiskelijoista on. Kuulen käytävillä bändin kappaleita, ja yhtenä aamuna ilmoitustaululle on jopa ilmestynyt koko taulun peittävä kuva jossa on neljä poikaa ja yksi tyttö, ja jokaisen nimi on kirjoitettu hahmon viereen: Austin Howland, Ben Rose, Dennis Jackson, Jared Martel ja Amy Bellini.
 
Minä jään katsomaan pitemmäksi ajaksi kuin aioin. Venetian Candyn jäsenet ovat oikeasti hyvännäköisiä, huomaan. Miten on sattunutkaan, että kaikki hyvännäköiset päätyvät yhteen ja tekevät jotain suurta? Austin Howland on tummatukkainen ja –silmäinen komistus, Ben Rose taas vaalea surffarin näköinen poika, Dennis Jackson ruskeatukkainen ja poikamaisen virnistyksen omaava, maitokahvinvärinen Jared Martel puolestaan mustatukkainen, ja Amy Bellini, bändin ainoa tyttö, hoikka tummahiuksinen kaunotar.

Toisaalta, ajattelen, olisi varmasti mahtavaa tavata joku kuuluisa henkilö, puhua hänen kanssaan… Millaistahan heidän elämänsä on? He ovat suunnilleen saman ikäisiä kuin minä. Juuri täyttämässä 18 tai jo vähän vanhempia. Ovatko he oikeasti samannäköisiä kuin tuossa kuvassa? Hymy nousee kasvoilleni, kun ajattelen, tuntuisiko tuollaisen erityisen hyvännäköisen kuuluisan henkilön näkeminen oikeasti jotenkin erilaiselta.

Sisälläni tuntuu haikealta, niin kuin aina, kun näen jonkun niin hyvännäköisen pojan, että sisälle sattuu, tietäen, etten tule koskaan näkemään häntä.

Henkäisen keuhkoni tyhjiksi, käännyn ilmoitustaulun luota ja jatkan matkaa.

***

Yllättäen tulen kipeäksi perjantaina. Ei ole kovin herkkua maata yksin kotona kuumeessa, kun en jaksa tehdä mitään, eikä kukaan ole tekemässä asioita puolestani. Soitan äidille, niin kuin joka päivä tällä viikolla. Puhelu on lyhyt, ja kuulen äidin äänestä hänen ajatuksiensa olevan muualla. Hän valittelee sairastumistani ja kyselee pärjäänkö varmasti yksin. Minä vakuutan pärjääväni, ja sitten puhelu loppuu ja olen taas yksikseni.

Tänä iltana minulla on erityisen kurja olo. Lepään sohvalla tekemättä mitään, koska muuten päätä alkaa särkeä. Talossa on hiljaista, kuten myös ulkona, missä taivas alkaa jo hämärtyä. Päätän lopulta raahautua hakemaan kipulääkettä, ja oloni helpottuu. Haen kirjahyllystä kirjan katsomatta mikä se on ja avaan sen vasta sohvalla. Kirja kertoo maapallolla kasvavista erikoisimmista puista. Se on itse asiassa hyvin mielenkiintoinen, ja uppoan kauniisiin kuviin pitkäksi ajaksi.

Havahdun kenties tuntien päästä ulkoa kuuluvaan hälyyn. Kuulen kaukaa poliisiautojen sireenit ja mietin mitä mahtaa olla tapahtunut. En viitsi toipilaana lähteä ulos kadunvarteen katsomaan lähempää. Pian kuulen myös ambulanssin hälytyksen, ja minua alkaa tosissaan kiinnostaa, mitä oikein on tapahtunut. Kaiken lisäksi onnettomuus, tai mikä onkaan, on tapahtunut lähellä, koska äänet eivät etene kauemmas.

Sitten kuulen paljon lähempää ääntä. Etupihalta. Askeleet kiirehtivät ulkoportaita ylös ja kuulen terävän koputuksen ovelta. Olen niin yllättynyt, etten hetkeen liikahdakaan. Koputus kuuluu uudestaan ja nousen hätäisesti ylös. Kierrän viltin tiukasti ympärilleni ja suuntaan ovelle avaten sen varovasti. Ulkoa leyhähtää kasvoilleni viileää ilmaa, ja siinä, edessäni on tummaihoinen ja suurikokoinen mies. Hätäännyn hieman kuvitellessani kaikkia mahdollisia syitä, miksi tuo mies seisoo kotitaloni portailla.

”Iltaa”, mies sanoo virallisen kuuloisesti. En saa vastattua hänelle mitään, koska suuni ei yksinkertaisesti aukea.

”Te varmasti kuulitte tänne asti tuon metakan”, mies viittaa päällään taaksepäin. ”Konserttitalolla oli menossa keikka, mutta tilanne riistäytyi käsistä, ja fanit saivat aikaan hieman ongelmia. Voitte päätellä siitä, että siellä on paikan päällä nyt poliisit ja sairaanhoitajat.”

Saan vihdoin ääneni takaisin. ”Ymmmh… Siis kyllä minä kuulin sen, mutta miten se liittyy minuun? Ei kun siis miksi tulette kertomaan tänne siitä?”

”Asia on niin, että niiden äskeisten ongelmien vuoksi emme saaneet kaikkia esiintyjiä siirrettyä turvallisesti paikanpäältä pois. Fanien villiintyminen esti meitä viemästä heitä edes varauloskäynnin kautta, joten jouduimme kulkemaan hieman epävirallisempia reittejä. Myöskään ajoneuvoa ei sillä suunnalla ollut, joten jouduimme hakemaan turvallisempaa paikkaa jostain lähistöltä. Ja kuten huomaatte, olemme nyt tässä teidän etupihallanne.”

”Öhhh…”, olen aina yhtä ylpeä siitä mitä päästän suustani… Meinaan nauraa kun kuulen miehen viimeisen lauseen, joka kuulostaa mielestäni erittäin typerältä.

”Joten onko teille siitä haittaa, jos majoitan yhden esiintyjistä tähän taloon, kunnes pääsemme hakemaan hänet turvallisesti pois?”

Vasta nyt huomaan miehen takana toisen henkilön. Jähmetyn paikalleni, koska en voi uskoa, että se mitä juuri nyt näen, on totta.

Etupihallani seisoo Austin Howland, yksi Venetian Candyn laulajista.

-------------------------------------

Olisin erittäin kiitollinen niistä kullanarvoisista kommenteista. (:
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

Odile

  • Morsio
  • ***
  • Viestejä: 384
  • ×××
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 2/8
« Vastaus #2 : 12.06.2012 19:50:41 »
Minä kommentoin! ^^

Nyt alkoi jo jänskättää. Kuvasit erittäin hyvin tuon ilmeisen hätätilanteen, mikä konserttipaikalla vallitsi. Olit myös keksinyt bändin jäsenille erittäin todentuntuiset nimet ja kuvailit heitä tarpeeksi yksinkertaisesti mutta et kuitenkaan liian niukasti.

Jään innolla seuraamaan tapahtumien kulkua.

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 2/8
« Vastaus #3 : 13.06.2012 13:48:53 »
Hienoo, joku kommentoi!:D Kiiitos ihanasta kommentista faux pas. Kiva että tykkäät.(:
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 3/8
« Vastaus #4 : 18.06.2012 09:50:26 »
III. luku

Yritän saada pääni tajuamaan, että tumman miehen sanomat asiat ovat totta, kuin myös se poika joka seisoo etupihallani. Siihen menee aikaa. Seison vain mykkänä tuijottaen vuoroin tummaa miestä, vuoroin Austinia.

”Neiti…?”

Säpsähdän ja mieleni takertuu sellaiseen asiaan kuin että minua ei ole koskaan sanottu neidiksi. Tässä, elämäni tilaisuus loistaa ja puhua kuin ihan tavallinen! Tee jotain! Puhu! Avaa suusi! minä käsken epätoivoisen raivon vallassa itseäni. Tuntuu kuin leukani olisivat liimattu yhteen. Tumma mies liikahtelee sen näköisenä kuin alkaisi tehdä lähtöä. Huomaan, ettei hän ole edes esitellyt itseään.

”Odottakaas!” minä huudahdan yhtäkkiä saatuani suuni auki. ”Te siis pyydätte, että minä majoitan Austin Howlandin kotiini?” minun ääneni menee niin hiljaiseksi, ettei sitä loppua kohden kuule enää.

”Ymmärsitte aivan oikein. Toki jos vastustatte sitä, niin emme tietenkään tunkeudu luvatta kotiinne.”

Minä haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla.

”Aivan, aivan! Ei, ei tietenkään. Öhm… Tulkaa sisään. Tarjoan todella mielelläni apua.” Väistyn heidän tieltään ja painaudun seinää vasten. Austin tulee sisään, mutta tumma mies jää ulkopuolelle ja selittää, että jää tarkkailemaan, ettei pihalle tunkeudu ketään.

Suljen Austinin takana oven. Äkkiä kaikki sanat ovat kadonneet taas tuttuun tapaansa mielestäni, enkä osaa muuta kuin seisoa ovea vasten ja katsoa Austinia takaapäin, kun hän riisuu kenkiään ja takkiaan.

Austin Howland ja minä olemme samassa eteisessä! Poika kääntyy järkyttävän hyvännäköisenä minuun päin ja näyttää siltä kuin ei oikein tietäisi miten päin olla. Hän näyttää hyvin paljon siltä kuvalta, mikä oli koulun ilmoitustaululla, ajattelen. Miten on mahdollista, että minulle, Candy Hayesille, tapahtuu jotain tällaista? Enkö minä muutama päivä sitten ajatellut juuri jotain tämän suuntaista?

”Sinähän jo luultavasti tunnet minut”, Austin sanoo ja naurahtaa. ”Mutta mikä sinun nimesi on?” Hämärässä eteisessä en näe hänen kasvoistaan juuri mitään, joten viiton häntä siirtymään peremmälle taloon.

”Olen Candy”, sanon hiljaa. Menen hänen ohitseen olohuoneeseen, ja hän seuraa minua. ”Candy Hayes.” Olen äkisti tietoinen päälläni olevista vaatteista ja hiuksieni sekaisuudesta, ja minua hävettää.

”Candy!” Austin nauraa. ”Mehän olemme vähän niin kuin kaimoja.” Minä hymyilen hänelle varovasti. Nyt lampun valossa näen hänet kunnolla. Hän on, mikäli mahdollista, vieläkin paremman näköinen kuin koulun ilmoitustaulun kuvassa. Tummat hiukset ovat kiharaiset ja sekaisin, ja se näyttää hänellä hyvältä, toisin kuin minulla. Silmät ovat niin syvän ruskeat, että näyttää kuin niistä saattaisi minä hetkenä tahansa norua suklaata poskille. Hänellä on hymykuoppa vasemmassa poskessa.

Tajuan tuijottaneeni ja käännän katseeni yhä vilttiä puristaviin käsiini. Yskäisen hiljaa käsivarteeni. Me olemme molemmat hiljaa ja minusta tuntuu hiukan vaivautuneelta. Pään tykytys alkaa palata takaisin.

”Ömh… Haluaisitko syödä jotain?” kysyn ja kohotan katseeni Austiniin. Poika tuijottaa tiiviisti takaisin, niin että hämmennyn. Kätkeäkseni sen nousen seisomaan valmiina menemään keittiöön.

”No onhan siitä viimeisestä ruuasta mennyt vähän aikaa”, Austin sanoo ja nousee hänkin. Vien hänet keittiöön ja neuvon, mistä hän saa voileiväntekotarpeet. Otan itse lasin vettä, ja nielaisen toisen kipulääketabletin.

”Oletko sairas?” kuulen Austinin kysyvän selkäni takana. Laitan lasin astianpesukoneeseen.

”Vähän kuumetta tänään”, vastaan. ”Ei mitään sen vakavampaa.” Minua ärsyttää se, ettei meillä ole mitään puheenaihetta. Olen kahden kesken Austin Howlandin kanssa kotonani, enkä puhu mitään.

”Ahaa. Olisitko sinä muuten tullut meidän keikalle?” Käännyn ympäri kohtaamaan Austinin katseen ja huomaan hänen hymyilevän.

”En oikeastaan.” Totuuden sanottuani toivon, että olisin vastannut toisin. ”Minulla ei ollut lippua.” Inhoan lyhytsanaisuuttani. Miksen voi keksiä mitään puheenaihetta?

Istumme keittiön pöydän ääreen. Austin syö tekemäänsä voileipää ja minä kaadan hänelle vettä lasiin. Katson käsiäni, jotka lepäävät toimettomina pöydällä, ja tunnen noiden ruskeiden silmien katseen.

”Tämä tosiaan tuli hieman äkisti…”, totean ja olen hyvilläni, kun näen Austinin melkein nauravan.

”Kieltämättä tämä on hiukan epätavallinen ja uusi tilanne minullekin”, hän sanoo. ”Toivonpahan vain, ettei toimittajat hyökkää kimppuun heti kun lähden täältä.” Sitten Austin hymyilee kuin vitsille ja jatkaa puoliksi piloillaan ja puoliksi tosissaan: ”Joten joudut kestämään minua täällä. Olen pahoillani tästä tilanteesta.”

”Ei, ei mitään!” kiirehdin vastustelemaan hänen pahoitteluaan. ”Ei minua yhtään haittaa se; kun sinähän olet…” lopetan lauseen tarkoituksellisesti heilauttaen kättäni hänen suuntaansa, kuin todistaakseni hänen koko komeuttaan. Ja päälle päätteeksi punastun tietenkin ja hän nauraa.

Hetken istumme hiljaisuuden vallitessa, kunnes hän jatkaa. ”Huomaan, että olet täällä yksin. Enkä usko että asut kuitenkaan vielä tämän kokoisessa talossa ilman muita ihmisiä.”

”Asun äitini kanssa”, vastaan lyhyesti haluamatta käsitellä sitä aluetta kovin laajasti. ”Hän on nyt… työmatkalla.”

”Ai jaa.” Austin katselee ympärilleen keittiössä. ”Minkälaista musiikkia sinä kuuntelet?”

Huokaan mielessäni helpotuksesta kun hän sentään keksii jotain puhuttavaa. ”Vähän milloin mitäkin”, vastaan epämääräisesti heilauttaen samalla kättäni ilmassa. ”Se riippuu ihan täysin mielestä. Kun on surullinen tai yksinäinen olo, kaipaan jotain rauhallista musiikkia, mitä tahansa. Sitten taas päinvastaisessa olotilassa tarvitsen jotain kepeää, iloista säveltä. Mutta niissä kaikissa pitää olla sitä jotain. En osaa selittää”, viuhdon toistamiseen käsiäni ilmassa. ”Musiikin kuuntelusta pitää jäädä joku vahva tunne. Minun on aina pakko saavuttaa se tunne, ja siihen tarvitaan juuri oikeanlaista musiikkia. Silloin tuntuu kuin… kuin, miten sen sanoisi? Kuin palapelin pala loksahtaisi paikoilleen. Tai ei pahvipala loksahda.” Nauran tuntiessani äkillistä ilontunnetta. ”Sen palapelin pitää olla metallia. Tajuatko?”

Austin seuraa selitystäni hampaat välkkyen ja näen hänen ilmeestään, että hän tajuaa.

”Entä sinä?” kysyn Austinilta. Hän vetäisee sormet hiustensa sekaan ja pois.

”Sinä kuvailit aika lailla samoin mitä ajattelen itsekin, ehkä vähän eri sanoilla. Mutta päällisin puolin sanoisin, että olemme jotakuinkin samaa mieltä.” Me hymyilemme toisillemme ja sisälläni tuntuu äärettömän hyvältä. Paremmalta kuin koskaan ennen.

Austinin syötyä siirrymme takaisin olohuoneeseen. Minä istun käpertyneenä sohvan toiseen nurkkaan ja Austin istuu toisella puolella sohvatyyny vatsansa päällä. Puhumme aluksi musiikista, siirrymme sitten muihin harrastuksiin ja lopulta kerromme toisillemme, millaista molempien normaali elämä on.

Kuuntelen kuvainnollisesti suu auki Austinin juttuja, mitä hänelle on tapahtunut, ja tajuan tosissaan, että tässä on henkilö, jonka luultavasti puoli maailmaa tuntee.

”Lavalla olemiseen tottuu jossain vaiheessa. Aluksi se oli yhtä aikaa kamalaa ja aivan mahtavaa, ja nykyäänkään en ole täysin rento, vaikka helpommalta se kokemuksen jälkeen tuntuu… Ja laulaminen, se on aivan erilaista suuren yleisön edessä. Kaikilla on sama, riehakas fiilis, ja sitä saa vain laulaa täydestä sydämestä.”

Minua miellyttää se, kun huomaan Austinin olevan paljon syvällisempi ihminen, kuin olisin arvannut.

”Meillä on tosi tiivis porukka. Sitä ihan väistämättä tulee läheiseksi kun matkaa puoli maailmaa samojen tyyppien kanssa. Ei heitä aina siedä; vähän niin kuin perhettä. Mutta vihaiseksi ei ainakaan kannata ruveta heille, kun ei heistä pääse eroonkaan.”

Jossain vaiheessa, kun ilta on muuttumassa yöksi, ja olen jo vähän väsynyt, huomaan kertovani sellaisiakin asioita, jotka olen pitänyt sisälläni pitkään.

”Pystytkö kuvittelemaan sen? Sellaisen ainaisen yksinäisyyden tunteen, johon melkein turtuu, mutta ei kuitenkaan.” Ääneni on hyvin hiljainen. ”Jossain mielen perukoilla kaihertaa, kun tietää, että se tunne voisi olla jokin aivan muu… On niin paljon asiaa, niin paljon kerrottavaa, puhuttavaa, jotka pitää saada pois, ulos! Mutta huomaa, ettei siinä ole ketään vieressä. Koko keho on ihan täyteen ahdettu ajatuksia, mutta sinne pitää vain varastoida lisää, kun ei ole mitään keinoa saada niitä ulos.” Räpyttelen varkain tulleet kyyneleet pois ja tuijotan tuikeasti vastapäistä seinää.
 
Austin on hiljaa, mutta en minä muuta kaipaakaan. Vaistoan hänen kuuntelevan.

Ja voi! Se tunne mikä täyttää mieleni, kun tajuan, että siinä, vieressäni on ihminen joka tällä hetkellä kuuntelee minua.

Lopulta väsymykselle ei voi enää mitään. Katsoessani kelloa, huomaan sen olevan jo yksi yöllä. En viitsi lähteä yläkertaan huoneeseen, vaan levitän sohvan ja lysähdän sen toiselle puolelle Austinin asetuttua taas toiselle.

Juuri ennen kuin nukahdan, mieleeni tulee ajatus, että illan aikana totuin Austinin läsnäoloon, enkä enää ajatellut häntä jonain kuuluisana henkilönä. Mietin missä raja kulkee. Kuin Austin olisi ollut ihan tavallinen poika, ihan tavallinen ystävä.

Sisälläni paisuu aivan uusi tunne, sellainen mitä en ole ennen tuntenut. Se tunne on hyvin lämmin, ja huomaan ajattelevani sitä tunnetta ja Austinia samassa lauseessa.

------------------------------------------

Kommentteja? (:
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

evenstar-

  • Vieras
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 3/8
« Vastaus #5 : 18.06.2012 14:38:03 »
No voihan, alappas kirjoittaa loputkin osat jotta pääsen ne pian lukemaan! Tykkäsin ;) Osaat kirjoittaa hyvin ja haluan innolla tutustua hahmoihin lisää.

Keep going!

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 4/8
« Vastaus #6 : 21.06.2012 15:00:03 »
Kiitos ihanasta kommentista evenstar-! (: Jatkoa tulee tässä näin, hieman lyhyempi pätkä tosin.

-------------------------------------------

IV. luku

Aamulla herätessäni kuume on laskenut. Avaan silmäni, enkä hetkeen tajua, etten katsokaan huoneeni tuttuja seinäpaneeleita, vaan olohuoneen lipastoa. Räpytän silmiäni ja nousen toisen kyynärpääni varaan haukotellen.

Samassa edellisen illan tapahtumat jysähtävät mieleen ja menen ihan sekaisin. Valtava pettymyksen aalto valtaa mielen huomatessani, ettei Austin enää ole täällä. Mietin tokkuraisesti, minne hän on lähtenyt, kun huomaan kirjelapun sohvapöydällä. Tartun siihen vähän liiankin innokkaasti.

Sweet Candy,

pahoitteluni siitä, etten ole siellä herättämässä sinua. Olisi ollut hienoa puhua vielä. Ja kiitos tarjoamastasi majoituksesta ja upeasta seurasta, josta sain eilen nauttia.:-) Lähdemme tänään jo seuraavaa kaupunkia kohti, joten minut käytiin hakemassa noin kolmen aikoihin yöllä. Toivottavasti näemme vielä joskus.

Austin


En voi sille mitään, että kyyneleet sumentavat silmäni. Eilinen ilta oli jotain niin ihanaa, uskomatonta ja sen menettäminen näin nopeasti satuttaa. Miksi minulle edes annettiin se, jos se otetaan heti pois? Minä haluan vastauksen!

Hillitsen koko kehoa tärisyttäviä nyyhkäyksiä ja painan pääni sohvatyynyihin. Olikohan eilinen sittenkin vain unta? Haluanko minä vain pitää siitä niin vahvasti kiinni, että kuvittelen kirjelappusen pöydälle? Alan jo epäillä mielenterveyttäni, kun haistan sen. Vieraan hajun talossani, mutta niin tutun, niin suloisen. Purren alahuulta parkaisen kuin haavoittunut eläin. Nostan sohvatyynyn kasvoilleni. Siinä se on: käsinkosketeltava todiste siitä, että Austin on ollut täällä. Tyyny tuoksuu aavistuksen miehiseltä shampoolta ja hieltä ja joltain muulta, mitä en tunnista. Mutta sillä ei ole mitään väliä, tunnistan silti hänen hajunsa.

Äkillisen tunnekuohun vallassa juoksen yläkertaan ja laitan levysoittimeni päälle suurimmalle äänelle. Hey There Delilah soi täyttäen talon jokaisen nurkan. Juoksentelen ympäri taloa ja etsin kaikki paikat missä hän on istunut tai ollut. Keittiön tuolin, lasin tiskipöydällä: hän on juonut siitä!, olohuoneen nojatuolin, ja vedettävän sohvan toisen puolen, jolla hän on nukkunut, viltin, johon hän illalla kietoutui.

Oh it's what you do to me
Oh it's what you do to me
Oh it's what you do to me
Oh it's what you do to me
What you do to me


Laulan mukana niin kovaa kuin pystyn. Ketään ei ole kuulemassa, ja eläydyn laulun sanoihin syvemmin kuin koskaan.

A thousand miles seems pretty far
but they've got planes and trains and cars
I'd walk to you if I had no other way.
Our friends would all make fun of us
and we'll just laugh along because
we know that none of them have felt this way


Kun Tom Higgenson lopettaa laulunsa, on kuin putoaisin pilven reunalta alas. Talossa on hiljaista ja minä olen pysähtynyt portaisiin. Hiljaisuus hyökyy minuun ja sisälläni tuntuu vain tyhjältä. Nyt tiedän miten epäoikeudenmukaista on antaa ihmiselle toivoa ja ottaa se heti pois. Saa tietää, miten paljon paremmin asiat voisivat olla, mutta joutuu silti palaamaan todellisuuteen saamatta sitä kaunista ja hyvää enää koskaan takaisin.

Sweet Candy. Pidän sanan kaiusta. Koska Austin kutsui minua sillä nimellä.

***

Minulla menee muutama päivä, ennen kuin palaan taas oikeasti todellisuuteen. Austinin sanat: toivottavasti näemme vielä joskus, tuntuvat utopistisilta, ja jätän lopulta haikailun taakseni. Toisaalta haluaisin unohtaa tapahtuneen, koska en kumminkaan saa kokea enää sellaista. Ja toisaalta taas en halua unohtaa, koska sen vuoksi tunnen olevani erityinen, mikä on uusi, miellyttävä tunne.

Keikan jälkeisenä aamuna lehdessä on iso juttu siitä. Artikkelissa ei tietenkään kerrota mitään Austinin seikkailusta, vain pääpiirteittäin keikasta. Bändin jäseniä on haastateltu ja yhtä poliisia. Leikkaan Austinin kuvan talteen. Nyt se on sänkyni vieressä teipattuna kiinni seinään.

Äiti palaa taas kotiin ja päällisin puolin kaikki on niin kuin ennekin. Eipä kai minussakaan huomaa mitään eroa, kun ei kukaan muutenkaan kiinnitä mitään huomiota.

Ainakin yhden eron entiseen minä huomaan. Alan viettää enemmän aikaa tietokoneen ääressä seuraten Venetian Candyn matkoja ympäri maailmaa. Jälkeenpäin luen heistä kirjoitetut jutut ja haastattelut ja katson videoita heistä. Kuuntelen heidän musiikkiaan ja varsinkin niitä kohtia, joissa Austin laulaa. Hänellä on aivan erityinen, käheä ääni, joka laulaessa on täynnä tunnetta. Pidän suunnattomasti siitä, ja kuvittelen monesti hänen laulavan minulle.

--------------------------------------

Kommentit ovat edelleen tervetulleita!(:
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

sajusa

  • ***
  • Viestejä: 240
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 4/8
« Vastaus #7 : 23.06.2012 19:18:45 »
Heipsan :D Eksyin tätä lukemaan kun ei HP:tä tai Twilightia jaksanut lukea XD Mukavalta vaikuttaa ja tulen lukemaan jatkossakin kunhan saamme ensin jatkoa :))

~sajusa

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 5/8
« Vastaus #8 : 04.07.2012 12:17:44 »
Kiitos, sajusa kommentista! Hienoa että joku muukin on eksynyt lukemaan tätä.(:

A/N: Varoitan tässä alussa tuosta englanninkielisestä kappaleesta jonka itse keksin. Se ei siis todellakaan ole mitään ihmeellistä, kuhan oli vain pakko keksiä jotain tätä tarinaa varten.:D Että olkaahan kärsivällisiä. Ja tässä tulee jatkoa...

-------------------------------------------------

V. luku, neljän kuukauden kuluttua

Vesi lotisee kenkien alla ja tunnen sukkien kastuvan. Pidän sateenvarjosta tiukasti kiinni, ettei se lähtisi viiman mukaan. Vettä sataa lähes vaakatasossa, eikä sateenvarjo hirveästi auta pitämään kuivana. Kiirehdin läheisen kioskin sisälle kuivattelemaan ja odottamaan, että sade lakkaisi vähän.
 
Sisällä on luultavasti enemmän porukkaa kuin olisi tavallisena päivänä, huomaan ahtautuessani sisään. Menen seisomaan lehtitelineen viereen ja luen satunnaisia otsikoita kansista. Suurin osa on merkityksettömiä ja annan katseeni vaeltaa niiden yli, kunnes pysähdyn erään musiikkilehden kanteen. Siinä komeilevat tutut kasvot kiinnittävät heti huomioni.

Venetian Candy avautuu Pariisin keikalla esittämästään uudesta kappaleesta

Vedän kiinnostuneena lehden telineestä ja selaan sille sivulle, jossa jutusta kerrotaan. Isossa kuvassa sivun ylälaidassa on kaikki viisi bändin jäsentä. Jutussa kerrotaan Pariisin keikasta ja bändin jäseniä on haastateltu. Uudesta laulusta kerrotaan sen verran, että Austin laulaa soolon, koska hän on kuulemma suurimmaksi osaksi vastuussa kappaleen keksimisestä. Muut ovat olleet mukana hiomassa sitä. Laulun nimi on, minä haukon henkeäni, Sweet Candy.

Käännähdän nopeasti, kaivan rahat laukustani ja vien lehden kassalle. Ostan sen ja juoksen ovesta ulos sateeseen. Juoksen koko kilometrin matkan kotiportille asti, ja vasta silloin hidastan. Olen hengästynyt, kiihtynyt ja oudon iloinen. Tämä ei voi olla sattumaa!

Huoneessani luen artikkelin uudestaan, monta kertaa peräkkäin. Nimi on yhä siinä, eikä kadonnut minnekään.

Avaan tietokoneen ja kirjoitan Youtubeen Sweet Candy. Haun tuloksia tulee paljon. Klikkaan ensimmäistä videota, joka on otettu livenä Pariisissa. Minua jännittää älyttömästi kun kuuntelen ensimmäiset akustisen kitaran kielet. Sävel on rauhallinen, hieman haikea.

Do you remember that night?
Together, we laughed
It was something great
I don't want to lose it.

Do you remember that moment?
It's one dream and song.
It was something wonderful
I don't want to lose it.


Minusta tuntuu kuin Austin olisi siinä vieressäni ja puhuisi minulle. ”Minä muistan”, kuiskaan silmät ummessa. Austinin ääni kaikuu pääni sisällä, kunnes tulee kertosäe, jossa pojat laulavat ja Amy hymisee taustalla.

Where have you gone?
I can't find you
You're gone
Please let me know
Please let me know.
Sweet Candy.


Huomaamattani alan itkeä hiljaisesti. Mieleni täyttää pakahduttava tunne, josta en oikeastaan tiedä, onko se negatiivinen vai positiivinen. Minä kerron sinulle! haluan huutaa Austinille. Mutta missä sinä itse olet?

Muistan kysymyksen, jonka esitin monta kuukautta sitten itselleni, ja johon halusin vastauksen. Nyt luulen tietäväni sen: minulle annettiin toivoa, että voin löytää sen uudestaan. Ehkä pysyvästi.
 
Kun mieleni on kirkastunut kunnolla, pakotan itseni ajattelemaan käsillä olevaa asiaa. Tapasin Austinin yhden kerran monta kuukautta sitten. Se on ainakin varmaa, että haluan nähdä hänet uudestaan. Haluan puhua hänelle uudestaan! Mitä se tarkoittaa? Kysymys kuuluu: miksi niin on? Haluanko nähdä hänet vain siksi, että hän on kuuluisa, hyvännäköinen ja hänellä on luultavasti maailman kaunein ääni? Mietin sitä pitkään ja tulen tulokseen, että se on osa syytä, mutta ei läheskään kaikkea. Mikä se syy sitten on? Tutkiskelen itseäni, löydän sellaisen tunteen sisältäni, joka vetää minua Austinin luokse, huolimatta hänen kuuluisuudestaan. Se vetää minua Austinin itsensä takia.

Entä mistä tiedän varmasti, että Austin haluaa nähdä minut? Jos minun näkemiseni ei merkitsekään hänelle mitään? Jos hänestä on vain mukavaa nähdä tyttö, joka kerran majoitti hänet asuntoonsa, ja jonka kanssa hänellä oli pitkät keskustelut yömyöhään. Sisälläni tuntuu pahalta kun ajattelen niin.

Mutta hän kirjoitti minulle tuon laulun! Se ei voi olla sattumaa. Hän kirjoitti siinä kirjeessään selvin sanoin: Sweet Candy, minä muistan. Hän puhuu tuossa laulussa minulle, hän kertoo laulussa siitä illasta. Ei voi olla vain sattumaa, että näin on käynyt.

”Entä jos…” sanon äkisti itselleni ääneen, kun mielessäni muodostuu ajatus. ”Entä jos tuo laulu on viesti?” Katson tietokoneen näytöltä laulun sanoja. Minne olet mennyt? Jos hän ei tiedä. En löydä sinua. Olet mennyt. Minne? Kerro minulle. Minä kerron sinulle! Minun pitää vain löytää sinut.

”Ei Austin olisi kirjoittanut tuota laulua turhan takia. Olen minä ennenkin kuullut rakkauslauluista.” Tuo sana saa minut värähtämään ja kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni.
 
Nimittäin, ajattelen, jos, jos, hän viestittää minulle tuon kautta jotain, minä haluan vastata siihen. Minun pitää löytää hänet.

----------------------------------------

Kommentteja?(:
« Viimeksi muokattu: 04.07.2012 23:07:38 kirjoittanut Grozda »
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

evenstar-

  • Vieras
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 5/8
« Vastaus #9 : 04.07.2012 21:15:12 »
Damn, en näköjään laittanut kommenttia edellisestä luvusta :s mutta sen sanon nyt että olipas suloinen luku, oikeastaan kumpikin luvut olivat kyllä todella suloisia! ;) En malta odottaa lukua, jossa he tapaavat jälleen!

Jatkoa jatkoa!

sajusa

  • ***
  • Viestejä: 240
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 5/8
« Vastaus #10 : 05.07.2012 20:47:59 »
Naaww... So sweet ... ^^ <3 muuta kommenttia? ei. XD

~sajusa

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 6/8
« Vastaus #11 : 13.07.2012 11:01:11 »
evenstar- ja sajusa, kiitos kommenteista! Vastaan nyt pyyntöihin laittamalla uuden kappaleen, toivottavasti tykkäätte. (:

--------------------------------------------------------

VI. luku

Arvelen vakaasti jonkin suuremman voiman tarttuneen peliin, kun kuulen Venetian Candyn seuraavan keikan olevan vain parinsadan kilometrin päässä kaupungissa, jossa asuu tätini. Aion matkustaa sinne ja olen jo ostanut yhden lipun keikalle. Kerron suunnitelmasta äidille, siis sen osan, että menen tädin luokse, en mitään enempää.

Kaikki on jotenkin epätodellista. Minua ei jännitä yhtään. Päinvastoin, olen täysin tyyni, kuin olisin matkalla päivieni päätökseen, enkä Austin Howlandin, ainoan ihmisen äidin lisäksi, joka merkitsee minulle jotain. Vaikka epäilen kyllä vahvasti, että jos olisin tosiaan matkalla päivien päätökseen, en olisi todellakaan tyyni.

***

Junan koliseva, jyskyttävä tahti on rauhoittavaa. Katson ikkunasta viliseviä maisemia ja hymy nousee huulilleni. Kuvajaiseni näkyy ihan lähellä, vain parinkymmenen sentin päässä omista kasvoistani. Kasvoni ovat erilaisemmat kuin koskaan. Toivo ja onnellisuus tekevät ihmiselle ihmeitä.

***


Täti toivottaa minut tervetulleeksi yrittämättäkään peitellä hämmästystään sen vuoksi, että tämä on varmasti vasta toinen kerta kun käyn hänen luonaan viiden vuoden sisällä. Minun ei tarvitse esittää iloista. Olen tällä hetkellä juuri sitä, mitä kasvojen ilmeet sanovat.
Enää kaksi päivää. Kestän sen ajan sen vuoksi, että tiedän miten palkitsevan hyvä olo tavoitteeni saavuttamisesta tulee.

***

Melu koskee korvia. Minulla on vähän ahdistunut olo, koska joka puolella on satoja ihmisiä. Lähimmät koskettavat minua, ja olemme kuin väkisin ahdettu ahtaaseen tilaan, vaikka tiedän kyllä tämän tilan olevan todella suuri. Ihmisiä on vain paljon.

Suurin osa faneista on tyttöjä, mutta näen joukossa myös poikia ja vanhempia ihmisiä. Minulla alkaa olla kuuma odotellessa, sillä olen tullut keikalle ajoissa saadakseni hyvän paikan. Olen nyt ehkä kymmenen metrin päässä lavasta, melko keskellä tilaa. Ihmiset eivät vielä edes huuda, mutta silti ääni, joka lähtee kaikista yhdessä, on kova. En osaa kuvitellakaan, minkälainen ääni syntyy, kun Venetian Candy saapuu lavalle.

Eikä siihen kestäkään pitkään. Huomioni on täysin muualla, kun äkkiä fanit alkavat yhdestä suusta huutaa ja kirkua ja taputtaa, hypellä niin, että minä jään melkein alle. Olen hämmentynyt, enkä siksi reagoi itse mitenkään. On kuin olisin yksin omassa suojakuplassani tämän massan keskellä.

Ja sitten näen Austinin. Aivan kuin olisin unohtanut miltä hän näyttää, kun hän heilauttaa kättään muiden kanssa ja fanit sekoavat. Hän on samalla niin tuttu ja samalla vieras. Hämmennys katoaa sillä hetkellä ja olen vain käsittämättömän onnellinen. Voisin elää sillä, että katson häntä.

He sanovat jotain, mutta sanat eivät merkitse minulle mitään. Olen janoinen ja janoni voi sammuttaa vain se yksi henkilö lavalla. He alkavat laulaa ja yleisö laulaa mukana. Minä vain huojun musiikin tahtiin ja kuuntelen tarkasti aina kun kuulen Austinin laulavan. Suurimmaksi osaksi keikka menee minulta ohi. Herään kunnolla vasta viimeisen kappaleen ensimmäisten sävelten kaikuessa ilmassa. Kaikki hiljenee ympäriltäni, tai ainakin minusta tuntuu siltä, ja kuulen vain kun Austin laulaa minulle ja laulan mukana.

"Do you remember that moment?
It's one dream and song.
It was something wonderful
I don't want to lose it."

Minäkään en halua kadottaa sitä, ajattelen.

Bändin lähtiessä lavalta lähden itsekin nopeasti sinne päin, missä he jakavat nimikirjoituksia. Haluan olla ensimmäisten joukossa, mutta kun saavun paikalle, siellä on jo vaikka kuinka paljon faneja. He jonottavat pitkän pöydän ääreen, missä Venetian Candy kokonaisuudessaan istuu. Yhtäkkiä minua alkaa jännittää hirvittävästi, enkä melkein saa jalkojani liikkumaan. Joku ärtynyt fani huutaa takanani, ja kompuroin eteenpäin. Erotun luultavasti siitä joukosta, jossa suurin osa kiljuu tai itkee. Minä olen melkein järkyttynyt seisoessani hiljaa jonossa.

Tummapukuisia vartijamiehiä ja –naisia on joka puolella. Minun vuoroni tulee ja seison ensimmäisen bändin jäsenen edessä, joka on Amy Bellini. Tyttö hymyilee minulle, enkä osaa muuta kuin hymyillä takaisin. Tajuan siinä seistessäni, että kaikilla muilla on levy, paperinpala, kuva tai kamera mukanaan eikä minulla ole mitään. Seison heidän edessään katselemassa ja hymyilemässä heille, vaikka he ehkä odottavat minun pyytävän kuvaa kanssaan tai nimikirjoituksen, tai molemmat. Ben Rose, Dennis Jackson, he molemmat hymyilevät ystävällisesti ja minä sanon hiljaa hei.

Seuraavana on Austin. Odotan hänen vetävän edelläni kulkevan tytön levyn kanteen nimensä ja käyvän yhteisessä kuvassa tämän kanssa. Tytön mentyä kaverinsa kanssa eteenpäin, siirryn lähemmäksi. Näen Austinin hengähtävät lähes huomaamattomasti, ja arvaan tällaisen käyvän voimille.
 
Hän kohottaa katseensa minuun ja on jo hymyilemässä, kun pysähtyy kesken suun liikkeen. Käteni roikkuvat voimattomina, vaikka haluaisin rynnätä halaamaan häntä. ”Hei, Austin”, saan hiljaiset sanat ulos. Austin näyttää äärettömän hämmästyneeltä.

”Candy…”

”Minä muistan vieläkin sen yön.” Saan sen sanotuksi ja sitten jono liikkuu eteenpäin, ja seuraava hysteerinen fani ilmaisee rakkautensa Austinille. Minua vihlaisee mustasukkaisuus, mikä on typerää, koska minä sentään olen paljon etuoikeutetummassa asemassa kuin se tyttö.

Hymyilen vielä nopeasti Jared Martelille ja lähden kävelemään poispäin. En oikein tiedä, mitä tavoittelen tällä, mutta minä sentään etsin Austinin ja puhuin hänen kanssaan, jos sitä voi puhumiseksi sanoa. Tyhjä olo valtaa mielen kun tajuan, että olisin voinut tehdä vähän enemmänkin. Puhua hänelle kunnolla, ei vain seisoa typeränä hänen edessään ja sanoa yhden lauseen ja lähteä pois.

Olen juuri lähtemässä ulos, kun käsi tarttuu olkapäähäni. Ehdin jo toivoa sen olevan Austin, kun huomaan takanani kaapinkokoisen tumman miehen, joka näyttää epämääräisesti tutulta. Samassa tajuan hänen olevan se mies, joka monta kuukautta sitten koputti oveeni sinä iltana.

”Austin Howland pyytää sinua liittymään seuraamme kun tämä on ohi. Seuraisitko ystävällisesti minua?” 

---------------------------------------------

Kommentit ovat edelleen tervetulleita!:)
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

sajusa

  • ***
  • Viestejä: 240
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 6/8
« Vastaus #12 : 17.07.2012 14:22:40 »
Yeah, kaappimies :DD joo olin iloinen kun Cand pääsi sinne ja taas sitten jatkoa venailen.. ^^

~sajusa

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 7/8
« Vastaus #13 : 18.07.2012 11:17:18 »
~sajusa: kaappimies, kyllä näin on:D ja kiitos kommentista. Tässä tulee sitten jatkoa ja sen verran valaisen että tämä on toiseksi viimeinen luku.

------------------------------------------------

VII. luku

Minut viedään hetkeksi jonnekin takahuoneeseen, ja sen jälkeen minut saatetaan takakautta autolle. Tuntuu siltä kuin nämä ihmiset olisivat kidnappaamassa minua. Auto vie minut hienon hotellin edustalle, johon Venetian Candy on ilmeisesti majoittunut.

Arvioni mukaan joudun odottamaan kaksi tuntia, ehkä pitempäänkin. Minulle tarjotaan hotellihuoneessa pientä syötävää ja juotavaa, etten näkisi nälkää odottaessani. Menen sohvalle istumaan loppuajaksi. En saa järjestettyä ajatuksiani kuntoon ja luovutan.

Mitä minä täällä teen? Olen kalliissa hotellissa tuntemattomien ihmisten ympäröimänä, odottamassa Austin Howlandia, jota häntäkään hädin tuskin tunnen. Kuinka tavalliselle ihmiselle voi tapahtua jotain tällaista?

Olen vaipunut täysin ajatuksiini, kun ovi avautuu ja Austin seisoo oviaukossa. Nousen kiireesti seisomaan. Sisälläni leimahtaa; se on mielettömän ihana tunne. Seisomme tuijottaen toisiamme silmiin ja ajattelen, että olin melkein unohtanut, miltä Austinin silmät näyttävät.
 
Austin liikahtaa eteenpäin. ”Minä tiesin, että sinä kuulisit sen laulun.”

Hän sanoo juuri ne sanat, mitkä haluan kuulla. ”Miksi sinä teit sen minusta?” kysyn haluten kiihkeästi vastauksen kysymykseen häneltä itseltään.

Austin on hetken hiljaa ja sitten hän ottaa verkkaisia askelia minua kohti. ”Joskus elämässä”, hän aloittaa, ”tapaa sellaisia ihmisiä, jotka ovat vähän niin aurinko verrattuna tähtiin. Ne kaikki ovat samanlaisia, mutta se yksi loistaa kirkkaammin, koska se on lähimpänä.” Austin pysähtyy ihan eteeni ja ihoni menee kananlihalle hänen läheisyydestään. Hän on minua paljon pitempi. Hän ottaa kyynärpäistäni kiinni ja hymyilee. ”Ajattelin sinä iltana, että keikka oli mennyt ihan pilalle, ja samalla koko ilta. Mutta, tiedätkö, sellainen ihana olento, aurinko niiden himmeiden tähtien joukossa, tuli avaamaan sen talon oven. Ja minä tiesin, ettei se ilta sittenkään ollut pilalla. Sen keikan oli pakko tapahtua, että sen jälkeiset asiat tapahtuivat.”

Mitä? Austin vertaa minua aurinkoon. Koko kehoni on jännittynyt ja näen käsieni lähes huomaamattoman tärinän, jonka Austinkin todennäköisesti tuntee. Mitä nyt tapahtuu? Austin ja minä olemme kahdestaan hotellihuoneessa ja hän pitää minua käsistä! Tuntuu, että voisin pyörtyä pelkästä ajatuksen mahdottomuudesta.

“Do you remember that night?” Austin kysyy tapaillen säveltä.

”Kyllä minä muistan”, vastaan hänelle.
 
“Together, we laughed. It was something great; I don't want to lose it.”

”En minäkään.”

“Do you remember that moment? It's one dream and song. It was something wonderful; I don't want to lose it.”

”Muistan, enkä halua unohtaa.”

”Where have you gone? I can't find you. You’re gone.”


”Sinäkin olit mennyt.”

”Please let me know. Please let me know.”


“Kerron, mutta mitä hyötyä on kertomisesta, jos ei saa jäädä?”

”Sweet Candy. Toivon, että jäät”, Austin ottaa kasvoni käsiensä väliin ja kohottaa leukaani. ”Jää”, hän pyytää. Sydämeni tykyttää niin kovaa, että se luultavasti näkyy.

”Minä jään”, sanon pienellä äänellä. Eikö tämä ole juuri sitä, mitä minä haluan? Onko tämä sitä, minkä tavoittamiseksi olen kärsinyt niin pitkään? Koska jos on, olen valmis kärsimään sen kaiken uudestaan.

Aivoni tavoittaa vihdoin sen viestin mitä kehoni huutaa koko ajan. Sen miten lähellä hän on, ja miten kipeästi minä haluan painautua lähemmäksi. Kiedon käteni hänen kaulaansa ja nojaan päätäni hänen rintaansa vasten. Haistan hänen tutun, melkein jo unohtuneen tuoksunsa. Tässä on niin hyvä olla. Austin painaa päänsä hiuksiini, silittää selkääni. Minä olen ulkoisesti rauhallinen, mutta sisälläni jokin heittää volttia ja sydän juoksee maratonia.

Vihdoin se kaikki monen kuukauden aikana patoutunut ikävä purkautuu, ja minä alan itkeä. Ensin Austin tiukentaa otettaan minusta, sitten hän hellittää ja katsoo minua. ”Mikä on?” hän kysyy vähän hätääntyneen oloisena. Pudistan vain päätäni ja yritän hymyillä sumean katseeni läpi. Austin painaa peukalonsa kyynelkarpaloiden päälle ja pyyhkäisee ne pois. ”Älä ole surullinen”, hän yrittää vielä.

”Ei, ei!” minä vastaan. ”Minä… minä…” Nojaan taas hänen rintakehäänsä vasten ja kuuntelen hänen sydämenlyöntejään. Ne ovat luultavasti yhtä tiheät kuin omani. ”Tässä on hyvä olla.” Huokaan.

Austin silittää hiuksiani. Me istumme sohvalle, missä käperryn hänen kainaloonsa. On uskomatonta, miten läheiseltä hän tuntuu, vaikka olen nähnyt hänet vain muutaman kerran.

”He ihmettelevät, kuka sinä olet, vaikka heillä on tietysti epäilyksiä”, Austin sanoo pitkän hiljaisuuden jälkeen. Tiedän hänen puhuvan muista bändin jäsenistä. ”He tietävät kyllä siitä illasta ja miksi kirjoitin tuon laulun. Mutten ole kertonut heille mitään muuta.”

Vähän ajan kuluttua tajuan, että minun pitää ilmoittaa tädille, etten luultavasti tule tänä iltana hänen kotiinsa. Soitan hänelle lyhyen puhelun, jonka aikana Austin käy hakemassa muut paikalle.
Laittaessani kännykän taskuun ovi avautuu toistamiseen ja tällä kertaa sisään tulee koko Venetian Candy. He virnistelevät ja nauravat ja tulevat puristamaan kättäni erinäisten kommenttien kera.

”Ai sinä olet se legendaarinen Candy”, Amy toteaa. ”Ja sinua meidän pitää varmaankin kiittää Sweet Candysta.” Hymyilen hieman ujosti, koska vanhat tapani tulevat esiin taas isommassa seurassa.

Alkukankeuden jälkeen minä vapaudun jännityksestä, ja pystyn vastaamaan heidän kysymyksiinsä ihan normaalisti. Jossain vaiheessa jopa unohdan, että juttelen kuuluisan bändin jäsenten kanssa. He näyttävät hyväksyvän minut, kun ovat tutustuneet kunnolla.

***

Saan jäädä ainakin siksi yöksi hotelliin. Austin sanoo, että minun puolestani kyllä maksetaan. Saan ihan oman huoneen, kuten heillä muillakin on. Päästessäni hetkeksi omaan rauhaan huoneeseeni ja vaihtaessani vaatteet yötä varten, saan vihdoin kaivatun mietiskelytuokion. Raotan verhoja ja katson alas kadulle. Katulamput ovat päällä kun ilta on tummentunut. Taivaalla näkyy muutamia tähtiä ja mieleeni tulee Austinin sanat niistä ja auringosta. Hymyilen ja olen itkeä pelkästään sen vuoksi, että olen sillä hetkellä niin onnellinen.

Kuulen hiljaisen koputuksen ja ovi raottuu. ”Hyvää yötä, Sweet Candy.” Austin näyttää siltä kuin olisi sanomassa jotain muutakin, mutta hymyilee vain lopuksi ja sulkee oven.

--------------------------------------

Tässä tämä pätkä. Kommentteja?:)
Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

LoveForever

  • toivoton tapaus
  • ***
  • Viestejä: 275
  • Patrick Kane on rakkaus<3
    • Blogini:)
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 7/8
« Vastaus #14 : 21.07.2012 01:34:58 »
Aluksi ajattelin, että tää on joku tylsä pätkä jostain.. Mutta kun luin pitemmälle, tajusin, että tää on oikeesti ihan h*lvetin hyvä! Miks tän piti loppua?! Olisin voinu lukee enemmänkin..
Älä mieti asiaa tarkemmin. Anna olla ja mennä ohitsesi kuin tuuli ja linnut ja nuoruus ja neitsyys.. Eikö näin olisi paremmin? <3

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 8/8
« Vastaus #15 : 23.07.2012 12:37:44 »
LoveForever: kiitos kommentista! Ja sen verran voin valaista, että tämä seuraava kappale on vasta se viimenen, että toivottavasti tykkäät.:)

Elieli, tässä siis tulee jatkoa, tarkemmin sanottuna viimeinen osa. Ja näin pienenä vihjauksena: kommentit ovat edelleen erittäin tervetulleita!

--------------------------------------------------------

VIII. luku


Olen unen ja valveen rajamailla, kun tunnen huulillani jotain. Se viipyy vain hetken ja katoaa sitten. Avaan hitaasti silmät ja haukottelen. Kun katseeni tarkentuu, huomaan Austinin istuvan sänkyni laidalla. Suuteliko hän minua?!

Puna nousee verkkaan mutta varmasti poskilleni kun ravistelen päätäni ja katson Austinia, joka vain hymyilee. Olen hämilläni, mutta hän ei osoita millään tavalla, että jotain olisi tapahtunut.

”Hyvää huomenta, Sweet Candy”, hän sanoo. Minä en yhtäkkiä tiedä, mitä tekisin, joten katson käsiäni. Vakiovälttely. ”Etkö aio toivottaa minulle huomenta”, Austin sanoo muka loukkaantuneena. Nostan katseeni ja sanon ujosti: ”Huomenta, Austin.” Hän hymyilee, ojentaa kätensä ja laittaa suortuvan hiuksistani korvan taakse.

”Olet suloinen.” Minä punastun entistä enemmän, enkä millään pysty kohtaamaan hänen katsettaan. ”Mutta hiljainen tänä aamuna”, Austin jatkaa. ”Mikä siihen on syynä?” Minä kohautan hartioitani.

”Minä käyn vessassa”, mumisen. ”Ja vaihdan samalla vaatteet.” Näin sanoessani tulen tietoiseksi siitä pienestä yöpuvusta, jonka Amy lainasi minulle. Nousen peiton alta nopeasti, kahmaisen vaatteeni sängyn vieressä olevalta tuolilta ja hipsin kylpyhuoneeseen.

Kun olen suorittanut pakolliset aamutoimet, menen takaisin huoneeseen. Austin on odottamassa siellä minua, kun tulen hiukset vettä tippuen hänen viereensä. Austin ottaa oikean käteni omaansa ja piirtää siihen kuvioita. Olemme pitkään hiljaa, kunnes Austin rikkoo hiljaisuuden.

”Olet niin suloinen, että voisin suudella sinua.”

Sydämeni hakkaa lujaa kun katson häntä ja hänen vakavia kasvojaan. Hengitykseni tihenee jo valmiiksi ja huuleni raottuvat ennen kuin hän on edes liikahtanut. Katson ensin hänen silmiään, sitten katseeni osuu hänen huuliinsa, niihin epätäydellisiin, mutta minulle täydellisiin huuliin. Austin koskettaa minua niskasta sormillaan ja tulee lähemmäs. Hänen peukalonsa sivelee alahuultani ja tunnen hänen hengityksensä iholla. Hän koskettaa huuliani omillaan ensin hipaisten ja painaa sitten lujempaa suutani vasten. Olen hetken liikkumatta, sitten hän alkaa liikuttaa huuliaan ja minä haluan liikkua hänen mukanaan. Käteni kietoutuvat automaattisesti hänen hiuksiensa sekaan. Joka puolella vartaloani kihelmöi kun hän suutelee minua ja sivelee käsillään selkääni.

Hän irrottautuu yhtä hengästyneenä kuin minä. Katson häntä kuin kuumeessa ja lyhyen aikaa me vain uppoamme toistemme silmiin. Hengityksemme tasaantuu.

”Me olemme tunteneet hyvin vähän aikaa tässä maailmassa”, Austin sanoo. ”Mutta minä olen tuntenut sinut aina siinä toisessa maailmassa.” Minä ymmärrän häntä, koska itsestäni tuntuu samalta.

Kosketan hänen poskeaan ja piirrän sormellani hänen kasvonpiirteet.

”Minun vierelläni ei ole koskaan ollut sitä, joka kuuntelee. Kun sinä silloin kauan sitten kuuntelit minua, ajattelin, ettei minulle ole koskaan tapahtunut mitään parempaa. Nyt”, minä sanon kuiskaten, ”minä toivon ainoastaan sitä, että saan jäädä. Tänne. Sinun luoksesi.”

Austin hymyilee, hänen hymykuoppansa näkyy. ”Jää. Sweet Candy.” Austin kietoo kätensä hartioilleni ja nojaan päätäni hänen olkapään ja solisluun väliseen kuoppaan. Miten se sopiikin siihen niin täydellisesti. Kuin niin olisi tarkoitettu. Kuin olisimme metallinen kahden palan palapeli ja loksahtaisimme yhteen.

The End.

Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.

evenstar-

  • Vieras
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 8/8 Valmis!
« Vastaus #16 : 23.07.2012 15:54:59 »
Jee uusia osia!  ;D byyyyyy viimenen osa :(
Ihana loppu ja jää kyllä harmittaan ku se viimein sitte loppu. Kiva suloinen tarina vaikka pidempikin oisi saanut olla ihan vain siksi että halusin lukea lisää lisää lisää ;)

Katselen, etsin jos löytäisin uusia taikka vanhojakin sun tarinoita, kirjoitat hyvin ja suloisella tavalla että alkaa pakostakin hymy nousta huulille :))

Jatkahan samaan malliin!

LoveForever

  • toivoton tapaus
  • ***
  • Viestejä: 275
  • Patrick Kane on rakkaus<3
    • Blogini:)
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 8/8 Valmis!
« Vastaus #17 : 28.07.2012 19:23:29 »
Oih, ihanaa! Ei se sitten vielä loppunutkaan sillon.. Taisin olla vähän väsyksissä, kun tota kommenttia kirjotin.. ;D Mutta tää viimenen osa oli kyllä kans ihana.. Yleensä luen yliluonnollisia tai jotn triplstupla angstia, mutta tää jotenkin säväytti.. :) Toivottavasti jatkat kirjoittamista tämän tyylisten tekstien kanssa. Nää on nimittäin niiiin ihania :-*
Älä mieti asiaa tarkemmin. Anna olla ja mennä ohitsesi kuin tuuli ja linnut ja nuoruus ja neitsyys.. Eikö näin olisi paremmin? <3

Grozda

  • Svit-kona
  • ***
  • Viestejä: 67
  • Kvetha Fricäya.
Vs: Sweet Candy l K-11 l Romance, Drama l 8/8 Valmis!
« Vastaus #18 : 14.08.2012 12:35:43 »
Ihanaa, vielä loppukommentteja! :D

evenstar-: suuret kiitokset kommentista! tosi kiva kun tykkäsit ja yritänpä jatkaa ihan samaan malliin:)

LoveForever: kiitos sullekin, ja oon ihan mielissäni kun pystyin laittamaan edes tän yhen kappaleen verran sulle jatkoa ja toivottavasti miellytti:) Ja pidetäänpä mielessä tuo toiseksi viimeinen lause::)

Ja muillekin lukijoille: kommentit on kyllä vieläkin tervetulleita!

Toteutumaton unelma, vai aavistus todellisuudesta?

Do you remember that moment? It's one dream and song.