Author: Sole
Title: Pakota ne nauramaan (meille)
Fandom: Glee
Genre: Angst, Romance, H/C, Fluff
Rating: S
Pairing: Finn/Kurt
Disclaimer: Glee ei kuulu minulle, eivätkä myöskään kappaleet, jotka näihin raapaleisiin inspasivat: Adam Lambertin
Aftermath, Time For Miracles ja Broken English, The Scriptin
The Man Who Can't be Moved, Darren Crissin versio kappaleesta
Make 'Em Laugh ja Glee-versio Gotyen
Somebody That I Used To Know'sta.
Osallistuu Shuffle-haasteeseen.
Kommenttia olisi kiva saada, en olekaan näistä kahdesta kirjoittanut pitkään aikaan!
Taivasiho
(He's) gonna tell you you'll be allright
Aina kun Rachel jättää Finnin, hänestä tuntuu kuin taivas putoisi hänen päälleen. Takertuisi kiinni hänen ihoonsa ja valuisi märkinä noroina sisään hänen paitansa kaula-aukosta. Kun hän yrittää rimpuilla vapaaksi, se kiertyy tiukemmin hänen ympärilleen ja muuttuu niin painavaksi, että lopulta hän lysähtää kaappinsa eteen lattialle suureksi mykkyräksi jalkoja, käsiä ja jalkapallojoukkueen takkia.
Mutta Rachel ei välitä. Rachel on aina oikeassa, eikä koskaan tee mitään väärin. Mikään ei ole ikänä Rachelin vika vaan aina Finnin. Yhdessä hetkessä Rachel sanoo rakastavansa häntä ja toisessa pitää mykkäkoulua.
Kun Finn istuu kädet polviensa ympärillä koulun käytävällä ja yrittää näyttää kovalta, siltä ettei häneen satu, vaan että hän muuten vain istuskelee siinä telttailemassa punaisessa takissaan, Kurt ojentaa hänelle kätensä ja nostaa hänet ylös. Tai ei tietenkään nosta, eihän Kurt jaksaisi kannatella hänen koko painoaan, mutta repii taivaan pois hänen iholtaan ja ojentaa hänelle nenäliinan, jolla hän voi kuivata sen kaula-aukostaan ja pyyhkiä silmänsä kun kukaan ei näe.
Koskaan Kurt ei pidä Finnin kädestä kiinni liian kauaa, mutta toivoo joka kerta hänen tarttuvan tämän käteen ja sanovan, ettei se ole liikaa, pidä vain minusta kiinni niin minä pidän sinusta.
Ikävä
So I'm not moving, I'm not moving
Kurt istuu Finnin sängyllä ja odottaa, että tämä tulee kotiin, mutta Finn ei koskaan tule. Hän istuu siinä joka päivä vähintään tunnin, joskus kaksi ennen kuin isä tulee kotiin. Isä ei tahdo hänen istuvan siinä sydänsuruisen näköisenä, eihän Finn ole koskaan rakastanut häntä, ja hänen ihastuksensa olisi pitänyt jo mennä ohi, onhan Carolen ja Finnin lähdöstä kulunut jo monta kuukautta.
Silti Kurt juoksee joka päivä koulusta tullessaan rappuset ylös ja Finnin huoneeseen, joinain päivinä hymyilee, joinain itkee, joinain murjottaa. Koskaan Finn ei ole siellä, mutta aina hän toivoo, että tämä olisi, että edes yhden kerran tämä istusi sängyllään, antaisi hänen halata itseään ja sanoa, että ei ollut tarkoittanut tehdä tämän elämästä helvettiä.
Kurt puristaa sormillaan Finnin päiväpeittoa ja kuvittelee sen olevan tämän paidanhelma. Joskus hän asettuu vatsalleen sängylle ja kietoo kätensä sen ympärille kuin se olisi Finn. Ainakin se tuoksuu Finniltä ja on yhtä iso kuin tämä.
”Minulla on niin kamala ikävä”, Kurt kuiskaa sängylle ennen kuin kuulee isän tulevan kotiin ja menee omaan huoneeseensa.
Kurt ei tiedä, miten hänen pitäisi suhtautua siihen, että Finn on poissa. Hänen olonsa on tyhjä, vaikka se pitäisi olla jotain muuta. Surullinen? Vihainen?
Mutta Kurt ei tunne mitään. Sinä, missä ennen oli Finn, on nyt suuri reikä.
Haara-perushyppy
It's late at night and I can't sleep
Kello on kolme yöllä, eikä Finn saa unta. Hän makaa selällään sängyssä ja ajattelee – Kurtia. Sitä ainoaa asiaa, jota hänen ei pitäisi ajatella. Kurtin kasvoja, silmiä ja suuta, joka on jatkuvasti hymyssä hänen puhuessaan tälle ihan mistä tahansa. Hän voisi sanoa vaikka vihaavansa Kurtia, mutta tämä jatkaisi hymyilemistä ja katsoisi häntä rakastuneesti.
Niin rakastuneesti, että hänen sydämensä hyppii haara-perushyppyjä ja punnertaa nopeammin kuin Ken Tanaka pystyy puhaltamaan pilliinsä.
Finn kääntyy kyljelleen sängyssä ja tuijottaa digitaalikellon numeroita. 03.05. Hänen pitäisi puristaa silmänsä kiinni niin tiukasti kuin vain pystyy ja nukahtaa, mutta hän ei pysty olemaan ajattelematta, millaista se olisi. Millaista olisi, jos Kurt olisi hänen. Miltä tuntuisi pitää Kurtia sylissä ja tuntea tämän sydämenlyönnit oman sydämensä päällä. Miltä Kurtin suu tuntuisi –
Finn puristaa kätensä nyrkkiin ja lyö tyynyä kuin se olisi nyrkkeilysäkki.
Katsooko hän Kurtia samalla tavalla kuin Kurt katsoo häntä?
Sormisolmu
I don't even need your love
Kun Finn oli ottanut Rachelin takaisin ja jättänyt Kurtin yksin, Kurt oli sanonut luulleensa tuntevansa hänet. Luulleensa, ettei hän koskaan pettäisi tämän luottamusta, lähtisi pois, vaikka hänen ei koskaan enää pitänyt lähteä. Luulleensa, ettei Rachel merkinnyt hänelle enää mitään, että vain Kurt merkitsi, mutta ei selvästi merkinnytkään tarpeeksi, vaan Rachel merkitsi enemmän, vaikka oli satuttanut Finniä niin monta kertaa, eikä Kurt kertaakaan.
Finn oli sanonut vain:
merkitsethän sinä tarpeeksi, ja antanut Rachelin pujottaa kaulapannan kaulaansa ja taluttaa häntä käsipuolessaan pitkin koulun käytäviä. He olivat palanneet yhteen – taas. Hän oli uskotellut itselleen olevansa onnellinen.
Mutta ei Finn ollut. Hän oli onnellinen vain silloin, kun Kurt piteli kiinni hänen kädestään pöydän alle Burtin leikatessa kalkkunaa ja hänen äitinsä puhuessa innoissaan nurmikon värjäämisestä vihreäksi. Silloin kun Kurt hymyili hänelle salaa ja yritti pilkkoa kalkkunaansa pelkällä haarukalla, koska ei tahtonut irrottaa sormiaan hänen sormistaan, eikä olisi edes voinut, koska oli sitonut ne umpisolmuun.
Joskus Finn miettii itsekin, miksi antaa Rachelin leikkiä hänellä kerran toisensa jälkeen, vaikka hän rakastaa Kurtia. Tai jos se tunne ei ole rakkautta, niin ainakin pitää Kurtista. Rachelista hän ei jaksa edes pitää suurimman osan ajasta.
Rachelin puhuessa jonninjoutuvia hän ajattelee usein Kurtin vastausta hänen sanottuaan, että he voisivat olla silti ystäviä. Rachelista huolimatta.
Kurt oli sanonut yksinkertaisesti: ”En minä tarvitse sinua”, ja päästänyt irti hänen kädestään.
Klovni
Make 'em laugh
Usein Kurt miettii, miksi Finn ei ymmärrä olevansa klovni. Pelle maailmassa, joka ei kaipaa pellejä. Että tämä vain naurattaa maailmaa, eikä saavuta ponnisteluillaan mitään. Ettei kuorolaulua harrastava jalkapalloilija kuulu mihinkään muualle kuin sirkukseen. Mutta sitäkin useammin hän miettii, miksi maailma ei ota Finniä tosissaan. Miksi Finn ei voisi olla muutakin kuin pelkkä pelle, onhan tässä enemmän potentiaalia tavalliseksi ihmiseksi kuin heissä muissa.
Eihän Finn ole samalla tavalla naurettava kuin hän itse.
Kun Kurt kävelee kotiin bussipysäkiltä, hän potkii cocacola-tölkkiä jalkakäytävällä varoen naarmuttamasta kenkiensä kärkiä. Hän potkii sitä niin kuin maailma potkii Finniä, joka potkii palloa niin kovaa, että tämän jalkojen pallonivelet menevät rikki, mutta silti maailma potkii kovempaa. Kurt ymmärtää, miksi maailma potkii häntä, mutta ei sitä, miksi sen pitää potkia Finniäkin. Eihän Finnissä ole mitään muuta vikaa kuin se, että tämä osaa laulaa.
Finn ei ole homo, ei oikeasti. Se, että tämä pitää Kurtista ei vielä tee tästä homoa. Finnin voisi luokitella lokeroon 'kurtseksuaali'.
Joskus Kurt miettii, että olisi valmis päästämään Finnistä irti vain antaakseen tämän olla normaali ja riisua pellennenänsä.
Kehonkieltä
Can't say all the little things
Joskus asioiden ääneen sanominen on liian vaikeaa. Silloin on helpompi olla sanomatta mitään ja kertoa asiansa kosketuksella olkapäälle, hipaisemalla toisen leukaa sormillaan, kohottamalla kasvoja ja suutelemalla hellästi. Kurt tietää sen tarkoittavan:
rakastan sinua, ja vastaa Finnin suudelmaan.
Minäkin rakastan sinua.Silloin, kun Finn tuntee itsensä vihaiseksi, hän ei uskalla koskettaa Kurtia. Hän pelkää rikkovansa itseään pienemmän pojan, jos pitelee tätä sylissään suutuspäissään. Eikä hän tahdo Kurtin menevän rikki, tämä on hänelle aivan liian tärkeä. Kun hän välttelee tätä, Kurt tietää hänen olevan vihainen. Silloin Kurt ei edes yritä tulla hänen lähelleen, eikä puhua hänelle. Kurt antaa hänen olla vihainen ja sitten yksinkertaisesti lopettaa olemasta.
Kun Finn on surullinen, hän antaa Kurtin lohduttaa itseään, eikä sanoja tarvita silloinkaan. Hän itkee ja tärisee (harvoin, tietysti), ja Kurt pitelee käsivarsiaan hänen ympärillään, vaikka onkin niin pieni, että on hänen sylissään, eikä hän Kurtin. Silti se tuntuu lohduttavalta.
Ja kyllä he joskus puhuvatkin. Silloin kun joku on kuulemassa. Muulloin heidän ei tarvitse.
