hiphei!!!:Jee uusi lukija!
Ja olen taas koukuttanut jonkun!
Mä ajattelin, että tää ficci tarvittee jotain seikkailua, joten päätin sitten vetää päästäni hieman tuollaista muiden perustajien huone -jutskaa.. Haha kiitos vaan, en ite ehkä ihan heti rinnastais itteäni Rowlingiin :O Mutmut joo kärmeskieli taitaa olla, mulle siihen on vaan jostain tarttunut ylimääräinen ä... Joo mutta siis kiitos kovasti kommentistasi!
MiNi:Kyllä kyllä, jatkoa!. Mä en nyt kyl oikeen oo euroviisufiiliksis, ku en ikin innostu kattoo jos Suomi ei oo finaalissa.. (vammasta tämmönen)
Mutta ficciin. Tuo voi kieltämättä olla totta tuo Myrtti-juttu, en oo totta kyllä monissa sitä huomannut :O en oo vaan tullu ajatelleeks, mun oli vaan ihan pakko laittaa se tähän
Hyvinpäs kommentoit lukua
Ja luuletkos tosiaan että mä aion luopua mun kruunusta? En ikinä!
Ehkä jos kuolen sua ennen, ni sitten. Ainiin, mä oon kuolematon. HHHHAHHAHHAHAH! Oon ikuisesti vallassa.
A/N: Mutta nyt pidemmittä puheitta seuraava
(mielestäni) pitkä luku, olkaa hyvä:
7. JouluSyksy sujuu nopeaa tahtia oppitunneilla käyden ja iltaisin Salazar Luihuisen päiväkirjoja lukien. Rose ei ole vielä löytänyt mitään, mikä paljastaisi perustajien huoneiden sijainnit. Roselle kuitenkin selvisi, että jokaisella perustajalla oli ollut tuvan eläimen mukainen lemmikki. Luihuisella käärme, Rohkelikolla leijona, Puuskupuhilla mäyrä ja Korpinkynnellä kotka. Tiedosta ei olisi paljon hyötyä, mutta sitäkin mielenkiintoisempaa se on.
Joulu saapuu Tylypahkaan ja monet oppilaista ovat lähdössä kotiin. Kuten myös Albus, Rose ja Scorpius. Albus ja Rose lähtevät Harryn luo Godricin notkoon ja Scorpius menee Malfoyn kartanoon vanhempiensa luo. Scorpius on hieman huolissaan siitä, että lähtee kotiin, koska edelleenkään hänen vanhempansa eivät ole vastanneet hänen kirjeeseensä, jossa hän kertoi päässeensä Rohkelikkoon. Kolmikko rientää Tylypahkan pikajunaan, joka vie heidät takaisin King’s Crossin asemalle, jossa heidän vanhempansa odottaisivat.
Junamatka sujuu rauhallisesti kolmikon jutellessa keskenään. Junan saapuessa King’s Crossille Albus, Rose ja Scorpius ottavat matka-arkkunsa hyllyltä ja poistuvat junasta. He etsivät hetken aikaa tuttuja naamoja väkijoukosta, kunnes Rose löytää Harryn. Hän halaa nopeasti Scorpiusta, ennen kuin lähtee kävelemään kummisetänsä luokse raahaten perässään matka-arkkua. Albus ja Scorpius läpsäyttävät vielä ylävitoset ennen kuin Albuskin lähtee kävelemään isäänsä kohti.
-Moi Harry, Rose sanoo kummisedälleen ja halaa tätä, -Kiva nähdä pitkästä aikaa.
-Moi Rose, Harry vastaa takaisin, -Moi Albus, hän lisää vielä pojalleen.
-Isä, Albus sanoo väliinpitämättömästi. Harry näyttää huomaavan väliinpitämättömyyden poikansa äänessä ja sanookin:
-Albus, olisin todella halunnut itse kertoa sinulle. Ajattelin, että olet vielä niin nuori, ettei sinun olisi vielä tarvinnut tietää. Joka tapauksessa olisin kertonut kaiken tänä jouluna.
-Ei sillä ole enää mitään väliä. Minä tiedän, niin tiedän, Albus sanoo, -Mennäänkö nyt?
-Mennään, Harry vastaa ja lähtee kävelemään kohti takkoja, -Matkustamme hormipulverilla, koska autoni Ginnyllä ja hän käy hakemassa Ronin, Hermionen ja Hugon, hän vielä ilmoittaa.
Harry löytää vapaan takan ja ohjaa Albuksen menemään ensimmäisenä. Albus ottaa hieman hormipulveria käteensä, sanoo selkeästi
”Potterin Kartano” ja heittää pulverit liekkeihin. Siinä silmänräpäyksessä, kun pulveri osuu smaragdinvihreisiin liekkeihin, Albus katoaa. Rose menee seuraavaksi. Hän kulkee hormiverkostossa nopeaa vauhtia, kunnes vauhti hidastuu ja hän saapuu tutun takan luo. Hän astuu ulos takasta ja huomaa huoneessa olevan muitakin kuin Albus. Nojatuolilla takan edessä istuu tuttu, tällähetkellä sinihiuksinen poika.
-Teddy, sinäkin täällä? Rose kysyy turhaan, nähden vastauksen edessään.
-Siltä se kovasti näyttää, Teddy vastaa nauraen ja nousee ylös tuolista halatakseen tulijaa, -Minulla ei oikein ole muuta paikkaa, missä voisin viettää joulun, paitsi tietysti Tylypahka, hän lisää ennen kuin kahmaisee melkein-serkkunsa karhunhalaukseen.
-Kivat hiukset, Rose huomauttaa nauraen vastaanotolleen.
-Ai, onko tämä huono väri, voin kyllä vaihtaa, Teddy nauraa ja hänen hiuksensa muuttuvat vaaleanpunaisiksi, -Tämä oli kuulemma äitini useiten käyttämä hiusväri, hän toteaa surullisesti.
-On varmaan kamalaa kasvaa ilman vanhempia, Rose sanoo surullisesti.
-Niin on, takkaan juuri ilmestynyt Harry vastaa, -Teddy, oletko varma tuosta väristä? Se saa meidät kaikki masentumaan, kun äitisi tulee niin kovasti siitä mieleen, hän lisää kummipojalleen.
-Äh, ehkä se sähkönsininen olikin ihan hyvä väri, Teddy toteaa ja hiukset muuttuvat takaisin sinisiksi.
-Haluatteko kuulla nyt sen tarinani? Harry kysyy Albukselta ja Roselta, jotka nyökkäävät samantien. Harry istuu nojatuoliin ja jatkaa: -Aloitan tarinani aivan alusta, jotta kaikki olisi selvää teille kummallekin. Jo ennen kuin minä synnyin, maailmaa hallitsi pimeyden velho, mahtavin kaikista, Lordi Voldemort. Kun minä olin syntynyt, tehtiin ennustus, että vain minä voisin tuhota Pimeyden Lordin. Voldemort ei itse kuullut ennustusta, vaan vain huhuja siitä. Hän päätti, että minut olisi tapettava, ennen kuin olisin kykeneväinen puolustautumaan. Niinpä eräänä iltana, ollessani yksivuotias, Voldemort tuli kotiovellemme. Isäni James ehti juuri huutaa varoituksen äidilleni, ennen kuin tappokirous osui hänen rintaansa. Isäni oli kuollut. Voldemort käveli huoneeseeni, löytäen sieltä minut ja äitini Lilyn. Lily käski Voldemortia tappaa hänet minun sijastani. Voldemort tappoi äidinkin, vaikka hänen oli pitänyt jättää äiti henkiin. Voldemort ei välittänyt, jos ylimääräisiä kuolisi. Äidin kuoltua Voldemort käänsi taikasauvansa minuun. Hän lausui tappavat sanat, joista kukaan ei ollut selvinnyt hengissä. Mutta jotain tapahtui. Kirous teki minuun vain tämän arven, Harry kertoo ja osoittaa otsaansa, -Voldemort tuhoutui, mutta hän ei kuollut. Sinä yönä minusta tuli kuuluisa. Dumbledoren käskystä Hagrid tuli noutamaan minut Godricin notkosta, se talo on itseasiassa tuossa aivan lähellä, ja vei minut Likusterintielle, äitini siskon perheen luo. He olivat pahimman luokan jästejä, ketä ikinä tunsin. Oloni siellä oli kurjaa. He eivät kertoneet minulle mitään taustastani, väittivät, että vanhempani kuolivat auto-onnettomuudessa, josta muka sain arpenikin. Jossain vaiheessa ympärilläni alkoi tapahtua kummia. Kun Petunia-täti leikkasi hiukseni rumiksi tahtomattani, yön aikana ne olivat kasvaneet samanlaisiksi kuin ennen. Eräänä päivänä, kun pääsin mukaan eläintarhaan, puhuin käärmeen kanssa, ja Dudley, serkkuni, tuli siihen ihmettelemään, suutuin kovasti, ja lasi käärmeen edestä katosi ja Dudley kaatui terraarioon. Minua rangaistiin, vaikken tajunnut itse aiheuttaneeni sitä. Pian sain kirjeen, ensimmäisen elämässäni. Vernon-setä ei kuitenkaan antanut minun lukea sitä. Kirjeitä rupesi tulemaan lisää, joka puolelta. Lähdimme pois Likusterintieltä, asumaan pieneen majakkaan, Vernonin mukaan sieltä meitä ei löydettäisi. Keskiyöllä kuitenkin Hagrid saapui sinne, ja toi minulle kirjeen. Hän selitti minulle, että olen velho, ja kuuluisakin vielä. En ollut uskoa korviani. Lähdimme Hagridin kanssa viistokujalle ostamaan koulutarvikkeitani. Siellä huomasin, että ihmiset tosiaan tunnistivat minut. Silloin Hagrid osti minulle pöllön, Hedwigin. Pian oli syyskuun ensimmäinen päivä, ja oli aika lähteä Tylypahkaan. Olin aivan hukassa King’s Crossin asemalla. En tiennyt miten pääsisin laiturille 9 ¾. Sitten kuitenkin, aivan sattumalta, kuulin puhetta jästeistä. Silloin tiesin, että tätä porukkaa minun olisi seurattava. He opastivat minulle kuinka laiturille pääsee. Myöhemmin minulle selvisi, että he olivat Weasleyn perhe. Junassa menin istumaan tyhjään vaunuosastoon ja hetken kuluttua Ron saapui sinne, koska muualla oli täyttä. Esittäydyimme, ja Ron oli melko, miten sen nyt sanoisin, hämmentynyt, kun oli päässyt tutustumaan Harry Potteriin. Pian myös Hermione tuli käymään vaunuosastoomme, koska Nevillen, kyllä professori Longbottomin, rupikonna oli kateissa. Lajitteluseremoniassa meidät kaikki kolme lajiteltiin Rohkelikkoon. Sinä vuonna saimme kuulla viisasten kivestä, ja huomasimme, että sitä yritettiin varastaa. Luulimme silloin että se olisi ollut Severus Kalkaros, kyllä hän on se jonka mukaan sait toisen nimesi Albus, mutta se tarina selviää vasta myöhemmin. Rupesimme selvittämään asiaa, ja loppuvuodesta onnistuimme kuin onnistuimmekin menemään lattialuukusta, jota vartioi kolmipäinen koira, Pörrö, alas. Kohtasimme matkallamme monia esteitä. Jouduimme ohittamaan pirunnuoran, pelaamaan jättiläisvelhoshakkia, pyydystämään siivellisen avaimen luudanvarren avulla ja vieläpä, tästä saan kiittää Hermionea, en itse olisi pystynyt läpäisemään, jouduimme selvittämään arvoituksen, mitkä taikajuomat auttaisivat eteenpäin. Perillä kohtasin, vastoin odotuksiani, professori Oraven. Lordi Voldemort eli hänen vartalossaan, Voldemortin naama oli Oraven takaraivossa. Onnistuin saamaan viisasten kiven haltuuni. Jouduin vielä taistelemaan Oravea vastaan, mutta hän tuhoutui kosketuksestani. Orave kuoli. Seuraava asia jonka muistan on se, kun heräsin sairaalasiivessä. Albus Dumbledore kertoi minulle, että viisasten kivi oli tuhottu. Tästä seikkailustamme tienasimme Rohkelikolle 170 pistettä, joiden ansiosta voitimme tupapokaalin kymmenen pisteen erolla Luihuisiin.
-Eiköhän nyt ole aika pienelle tauolle? miehen ääni sanoo ovensuusta. Harry katsahtaa sinne, ja näkee siellä kaksi parasta ystäväänsä, vaimonsa ja nuoren Hugon. Puhuja on Ron. Harry nousee ylös nojatuolilta, jossa oli istunut, ja menee tulijoiden luo. Hän halaa ystäviään ja suutelee vaimoaan nopeasti. Sitten hän hyökkää kutittamaan Hugoa, joka alkaa nauramaan kippurassa.
-Ginny-kulta, käytkö katsomassa ovatko tontut saaneet ruuan jo valmiiksi? Harry pyytää. Punapää poistuu huoneesta ja saapuu hetken kuluttua takaisin.
-Ruoka näyttäisi olevan katettu, hän ilmoittaa. Seurue nousee ylös istuimiltaan ja lähtee talon emännän perässä ruokasaliin.
***
-Se basiliski siellä kammiossa oli valtava, Albus sanoo Harryn kerrottua, että oli päässyt kammioon ja löytänyt sieltä 16-vuotiaan Tom Valedron, Ginnyn ja Basiliskin.
-Sitä se kyllä oli, Harry myöntää, -Minä tapoin sen, hän vielä lisää.
-Minä tiesin sen, Albus sanoo.
-Kuitenkin, kun basiliski tuli patsaan sisästä, menin hieman paniikkiin, mutta yritin pysyä rauhallisena, Harry jatkaa tarinaansa, -Kuten jo kerroin, Fawkes tuli sinne kammioon lajitteluhatun kanssa. Fawkes käytännössä pelasti minut helpolta kuolemalta, sillä kuten kerroin, basiliskin katse tappaa. Fawkes puhkaisi basiliskin silmät. Juoksin jonkin aikaa valtavaa käärmettä karkuun, kunnes sain hieman etumatkaa. Kävin tarkastamassa missä kunnossa Ginny on ja huomasin, kuinka lajitteluhattuun ilmestyi miekka. Vedin sen pois. Nyt minulla oli ase. Kun basiliski tuli taas, kiipesin Salazar Luihuisen patsaalle, ja sieltä työnsin miekan käärmeen kitalakeen, kun se yritti hyökätä. Käärme kuoli, mutta yksi sen myrkyllisistä hampaista jäi käsivarteeni. Menin Ginnyn luo ja vedin hampaan pois käsivarrestani. Fawkes tuli viereeni, ja itki. Ihmettelin sitä hetken, mutta sitten se antoi kyynelten tippua haavalleni. Feenikslinnun kyyneleet parantavat. Tom Valedro näytti myös huomaavan sen pettyneenä ehdittyään jo juhlia minun kuolemaani. Silloin keksin sen. Otin hampaan käteeni, ja iskin sen päiväkirjaan. Tom näytti kärsivän siitä. Iskin uudelleen, ja vielä kerran. Tom Valedro katosi, ja sillä samalla hetkellä Ginny heräsi. Myöhemmin Dumbledore kertoi minulle käyttämäni miekan olleen Godric Rohkelikon miekka. En enää epäillyt rohkelikkouttani.
***
-Billin ja Fleurin häihin tuli ilmoitus, että ministeriö oli kaapattu. Kuolonsyöjät olivat tulossa häihin, Harry kertoo, -Minä, Ron ja Hermione nappasimme toisiamme käsistä ja kaikkoonnuimme. Olimme tulleet ruuhkaisalle jästikadulle. Vaihdoimme vaatteet, ja menimme kahvilaan miettimään seuraavaa siirtoamme. Epähuomiossa tulin sanoneeksi Voldemortin nimen. Se oli tabu, eli jos joku sanoo sen ääneen, paljastaa olinpaikkansa kuolonsyöjille. Tässä vaiheessa emme vielä tienneet siitä. Pian kaksi miestä tulivat kahvilaan. Huomasin heidän ottavan taikasauvat, huusin ystävilleni varoituksen ja olimme taas taistelussa. Onnistuimme tainnuttamaan molemmat kuolonsyöjät, ja varmuuden vuoksi pyyhimme vielä heidän muistinsa. Lähdimme nopeasti pois kahvilasta, Kalmanhanaukiolle. Siellä meille selvisi, että R.A.M., joka oli vienyt oikean hirnyrkin piilopaikasta, oli Siriuksen veli, Regulus. Aloimme etsiä medaljonkia, sillä emme tienneet, oliki Regulus ehtinyt tuhota sen. Saimme selville, että se oli ollut Oljolla, mutta Mundungus Fletcher oli vienyt sen. Mundungus oli kuitenkin joutunut luovuttamaan sen Dolores Pimennolle. Niimpä päätimme tunkeutua Taikaministeriöön, etsimään medaljonkia. Monijuomaliemen avulla meistä tuli ministeriön työntekijöiden näköisiä, ja pääsimme sisälle. Minä menin Pimennon työhuoneeseen, mutta medaljonki ei ollut siellä. Lähdimme Ronin kanssa oikeudenkäyntiin, jonne Hermione oli joutunut törmättyään Pimentoon. Ronin esittämän henkilön vaimo oli siellä kuulusteltavana, joten pystyimme helposti menemään sinne, kun minä olin selvästi niin sanottu ”Paha työntekijä”. Huomasimme kaikki kolme medaljongin, Pimennon kaulassa. Vedin sauvani esiin, ja Pimento huomasi sen. Hän kysyi mitä teen, vastasin siihen jotain, ja sanoin vielä lopuksi ”Ei saa valehdella, tiedäthän” ja tainnutin Pimennon. Pienen hämmennyksen vallitessa Hermione nappasi medaljongin Pimennon kaulasta. Monijuomaliemen vaikutus alkoi haihtua, minä näytin jo itseltäni. Lähdimme juoksemaan ja ehdimme juuri ja juuri ilmiintymään pois, ennen kuin kaikki takat olivat lukittu. Emme kuitenkaan menneet Kalmanhanaukiolle, vaan metsään. Kuolonsyöjä oli tarttunut Hermionen jalkaan, emmekä siis voineet jäädä sinne. Ron oli halkeentunut. Jouduimme siis pysymään metsässä. Huomasimme pian, että medaljongin kaulassa pitämisellä oli sivuvaikutuksia. Se teki meistä ärtyneempiä. Jossain vaiheessa Ronilla meni hermot ja hän lähti. Jäimme Hermionen kanssa kahden. Kävimme Godricin notkossa, koska sieltä olisimme saattaneet löytää Rohkelikon miekan. Löysimme sieltä kuitenkin vain Voldemortin käärmeen, joka yritti tappaa meidät. Onnistuimme kuitenkin karkaamaan siltä.
***
-Sen näyn jälkeen tiesin, että viimeinen Hirnyrkki olisi Tylypahkassa, Harry kertoo, -Ilmiinnyimme Tylyahoon, mutta siellä oli ulkonaliikkumiskielto öisin, joka aiheutti mouruloitsun laukeamisen. Pääsimme kuitenkin turvaan, Dumbledoren veli Aberforth pelasti meidät, ja pienen suostuttelun jälkeen hän avusti meidät Tylypahkaan. Saimme siellä aikamoisen vastaanoton, ”Murtauduitteko todella Irvetaan?” ”Ei, vaan lähdittekö sieltä oikeasti lohikäärmeellä?” olivat yleisiä kysyttyjä kysymyksiä. Lähdimme selvittämään mikä olisi Korpinkynnen esine, joka voisi olla hirnyrkki. Jossain vaiheessa Ron ja Hermione katosivat. Puhuin Korpinkynnen aaveen, Harmaan leidin, oikealta nimeltään Helena Korpinkynnen, kanssa aiheesta, ja pienen suostuttelun jälkeen hän antoi vihjeen, missä esine, Korpinkynnen kadonnut diadeemi, voisi olla. ”Siellä mihin kaikki piilotetaan”, hän sanoi. Tajusin heti sen tarkoittavan Tarvehuonetta. Löysin sen, mutta jotenkin Draco, Crabbe ja Goyle olivat onnistuneet löytämään meidät sieltä, myös Ron ja Hermione olivat jälleen seuranani. Goyle sytytti koko huoneen helvetintulella, joten meidän oli juostava. Diadeemi putosi, mutta myös helvetintuli näytti tuhoavan hirnyrkit. Saimme selville Voldemortin olinpaikan, ja saimmekin todistaa, kun hänen käärmeensä tappoi Kalkaroksen. Voldemortin lähdettyä paikalta riensin entisen opettajan luokse. Hän käski minun ottaa muistonsa. Otin ne talteen pieneen pulloon. Kalkaros käski minun katsoa vielä häntä silmiin. Sen jälkeen poistuin paikalta. Tiesin minne menisin, rehtorin kansliaan. Sieltä löysin ajatusseulan. Severuksen ajatuksista selvisi, että hän oli rakastanut äitiäni Lilyä. Hän oli siitä asti, kun Voldemort oli tappanut äidin, ollut hyvän puolella. Voldemortin uudesta noususta asti hän oli toiminut vakoojana. Hän tappoi Albuksen, kyllä, mutta vain siksi, että tämä oli käskenyt. Muistoista myöskin selvisi, että minä olin yksi hirnyrkki. Tajusin, että minun olisi kuoltava. Menin Kiellettyyn metsään, jossa Voldemort sillä hetkellä oli, kuolemaan. Voldemort tappoi minut. Tai niin hän luuli jonkun aikaa. En kuollut taaskaan hänen tappokirouksestaan, koska uhrauduin kuolemaan. Voldemort luuli voittaneensa, mutta ilmoitettuaan siitä minun puolellani taistelleille, hyppäsin pois Hagridin, joka oli joutunut kantamaan minua, sylistä. Taistelu jatkuisi. Neville veti hatusta Rohkelikon miekan. Tiesin, että voitto olisi meidän. Neville, täysin tietämättömänä tekojensa merkittävyydestä, tappoi Naginin, Voldemortin käärmeen, joka oli yksi hirnyrkeistä. Jäljellä oli enää vain minä ja hän. Onnistuin kuin onnistuinkin tuhoamaan Voldemortin oltuani merkittävänä osana kaikkien seitsemän hirnyrkin tuhoamisessa. Siinä koko tarina. Olen nyt kertonut kaiken.
-Isä, sinä todella olet maailman mahtavin velho! Albus ilmoittaa innoissaan tarinan loputtua.
-Minä kyllä väitän molempien velhojen, joiden mukaan olet nimetty, olleen mahtavampia kuin minä, Harry toteaa vaatimattomasti.
-Harry, älä vähättele itseäsi, Rose sanoo komentavalla äänensävyllä kummisedälleen.
-En minä itseäni vähättelekään, nostan vain muut korkeampaan arvoon, Harry puolustautuu, -Mutta nyt taitaa olla aika mennä nukkumaan. Huomenna takaisin kouluun.
Rose ja Albus nousevat vastahakoisesti sohvalta ja lähtevät kävelemään makuuhuoneitaan kohti. Harry katsoo heidän kulkuaan, kunnes he ovat kadonneet nurkan taakse.
-Olisi mukavaa olla vieläkin noin nuori, Harry toteaa itsekseen ennen kuin nousee itsekin ylös ja kävelee makuuhuoneeseen. Hän käpertyy jo nukkuvan vaimonsa viereen ja nukahtaa samantien. Tämä joululoma oli pistänyt hänet käymään koko elämänsä rankimmat kohdat uudelleen läpi.
