A/N: Koska tuo aiempi luku oli niin tynkä, jatkan tarinaa näinkin pian (:
Chelsey: Kiitos kommentista! Hyvä, että PVS-ope selkeni.
Swizzy: Kiitos sinullekin palautteesta!
– Kolmas luku –
Miesten ja naisten paikat
Tylypahkan suuri sali ei ollut entisensä. Poissa olivat neljä pitkää tupapöytää, joissa tytöt ja pojat saivat istua vierekkäin. Tilalle oli asetettu kaksi suurta pyörää pöytää, joita koristivat vanhojen tupien tunnuseläimet. Oppilaat ohjattiin pöytiin niin, että toisessa istuivat pojat ja toisessa tytöt.
Opettajat istuivat tutulla paikallaan salin perällä. He kaikki näyttivät melko tyytymättömiltä, paitsi korkeakauluksiseen mustaan kaapuun pukeutunut rehtori Pendragon, joka hymyili leveästi. Hän oli ajanut mustan partansa lyhyeksi ja vahannut leukaan pienen kiehkuran. Hän näytti enemmän lastenkutsujen taikurilta kuin vakavasti otettavalta velholta.
Onneksi lumottu katto oli ennallaan. Sadat pienet tähdet tuikkivat suureen saliin, kelmeä puolikuu vierellään hohtaen.
”Entäs lajitteluhattu?” Brina kysyi, kun he istuivat toiseen suurista pöydistä. ”Miten sille käy?”
Rose katsoi salin etuosaan. Poissa olivat sekä pieni jakkara että puhuva noidanhattu. Ilmeisesti lajitteluhattua ei enää tarvittu, koska tupajaottelu oli muuttunut niin selkeäksi ja karkeaksi.
”Missä me mahdamme nukkua?” kysyi heidän viereensä istunut Hetty McBluewater, jonka isoveli Hank seurusteli nykyään Rosen serkun, Louisin, kanssa. Hetty oli kesän aikana ruskettunut niin, että hänen silmänvalkuaisensa suorastaan loistivat. Hänen rinnassaan ei komeillut valvojaoppilaan merkkiä, mikä oli varmasti kova kolaus huomiolle persolle Hettylle.
”Toivottavasti sängyissä”, Brina huokaisi, ”minä olen rättiväsynyt.”
He eivät ehtineet vaihtaa muita kuulumisia, koska rehtori Pendragon alkoi nauraa typerästi. Ilmeisesti hän halusi vaientaa oppilaat mahdollisimman rennosti, säilyttääkseen leppoisan tunnelman.
”Ahahhaa, hienoa, hienoa!” rehtori huudahti rehvakkaasti ja paiskasi kätensä yhteen. ”Olen valtavan ilahtunut, kun näen teidät kaikki uusissa hienoissa kaavuissanne. Tästä vuodesta tulee
mahtava!”
Pendragon hymyili leveästi, mikä oli oikeastaan lievä yllätys. Joululoman jälkeen rehtori oli näyttänyt melko apaattiselta ja kalpealta koko kevätlukukauden. Ilmeisesti hän oli saanut elämänilonsa takaisin ja toipunut joulunäytelmän katastrofista.
Rehtori aloitti perinteisen tervetuliaispuheensa Tylypahkan turvallisuuskäytännöistä ja säännöistä. Samalla Rosea hymyilytti; niin paljon kuin koulussa riittikin erilaisia turvajärjestelyjä, melkein joka vuosi linnassa tapahtui jokin odottamaton onnettomuus. Taikamaailmassa tuntui olevan se huono puoli, että riskien määrä kasvoi moninkertaiseksi verrattuna jästimaailmaan.
Rose vilkaisi Scorpiusta, joka katseli kyllästyneesti opettajien pöytää. Scorpius oli yhden sellaisen onnettomuuden uhri, jollaisiin törmäsi vain yliluonnollisten olentojen keskuudessa. Hän oli, kuten Pyhän Mungon taikatautien ja –vammojen sairaalan eräs parantaja oli todennut, nyt kahden eri rodun edustaja. Parannuskeinoa ei ollut. Scorpius oli osittain ihmissusi. Rose vakuutti itselleen, että se ei haitannut häntä. Sen hän kuitenkin tiesi, että hänen poikaystävänsä sairaus vaikeuttaisi tämän elämää jatkossa, esimerkiksi työpaikan saannissa.
”…tytöt asettuvat entiseen Korpinkynnin makuusaliin”, Pendragon sanoi ja Rose keskittyi taas kuuntelemaan. ”Pojat sen sijaan nukkuvat Rohkelikkotornissa.”
Uutinen ei ilahduttanut Rosea. Hän olisi mieluusti jatkanut vanhassa makuusalissaan, tuttujen seinien ympäröimänä. Korpinkynnen makuusali ei soisi hänelle samanlaista turvallisuuden tunnetta vielä pitkään aikaan.
”Huispauskarsinnat järjestetään ensi viikolla”, Pendragon jatkoi. ”Johtajaoppilaille on kerrottu sopivista kerhoista, jotka aloittavat toimintansa pian.”
Sopivista kerhoista? Salissa alkoi innostunut sekä kiukkuinen puheensorina. Osa valitti jälleen huispausjoukkueen supistamisesta, osa puhui uteliaasti uusista kerhoista. Rose oli kuulevinaan sanan ´miestenklubi´.
”Seuraavaksi”, rehtori jyrähti ja melu lakkasi, ”minulla on ilo ja kunnia esitellä teille uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettajamme!”
Oppilaat yrittivät kaula pitkänä nähdä, kenestä rehtori puhui. Rose ei ollut huomannut muita uusia kasvoja kuin nuoren kauniin naisen, jolla oli hämmästyttävän suuret, siniset silmät ja siististi leikattu polkkatukka.
”Saanko esitellä poikani, Dristan Pendragonin!” rehtori huudahti hymyillen ja viittoi käsillään kohti opettajien pöydän päässä istuvaa naista.
”Missä?” moni huudahti.
Sitten Rose huomasi suurisilmäisen naisen vieressä ison taulun, jossa seisoi nuori, hurjasti vilkuttava velho.
”Uusi ope on… maalaus?” Brina totesi epäuskoisesti.
Muutkin näyttivät hämmentyneiltä: osa oppilaista kurkotteli edelleen ylemmäs, jotta näkisi, ketä rehtori oikein tarkoitti.
”Neiti Murray avustaa ystävällisesti Dristania, tuota, saamaan oppitunnit sujumaan!” rehtori selvensi.
Nuori nainen opettajien pöydän päässä hymyili ujosti. Hän näytti vain muutaman vuoden Jamesia vanhemmalta. Rose toivoi, että hänkin saisi vielä joskus uransa yhtä nopeasti alkuun kuin tuo neiti Murray.
”No niin, eiköhän siinä ollut tärkeimmät”, rehtori lopetteli puhettaan, ”eiköhän…
Käydä käsiksi!Molemmat pyöreät pöydät täyttyivät saman tien suurista tarjoiluvadeista, jotka olivat täynnä erilaisia herkullisia ruokia.
”Huomaatko”, Brina äyskähti, ”meille on katettu enemmän aterimia kuin ennen.”
Rose vilkaisi lautastaan, jonka viereen oli asetettu siistiin riviin kolmet eri veitset, lusikat ja haarukat. Ilmeisesti Pendragon oli päättänyt uudistaa myös Tylypahkan ruokakulttuuria.
”Tuossa ruukussa on viiniä!” Brina henkäisi nuuhkaistuaan lähimmän juomakannun sisältöä. ”Punaviiniä!”
Rose irvisti. Hän ei ollut koskaan perustanut ranskalaisista tavoista.
”Se on laimennettua”, Brina huomautti maistettuaan punaista juomaa. ”Mutta varmaan tosi vahvaa ainetta kotitontuille.”
He nauroivat, kun kuulivat Jamesin huudahtavan viereisestä pöydästä:
”Oljon suvun vanha viiniresepti on viimein otettu käyttöön!”
Brina näytti erittäin huvittavalta, kun hänellä oli kultainen juomapikari kädessään ja uusi harmaa koulupuku päällään. Viitta ja hattu lojuivat lattialla. Hiekanvaaleat, poskille ulottuvat hiukset hapsottivat junamatkan jäljiltä.
”Sinä näytät ihan siltä, kuin olisit karannut jostain vanhasta romaanista”, Rose huomautti. ”Palohaavojen ansiosta näytät vähän itseltäsi.”
Brina laski pikarinsa pöydälle ja hymyili takaisin.
”Tänä vuonna minä itse asiassa edes yritän olla räjäyttämättä mitään.”
Hetty tuhahti Rosen toisella puolella. Hän katsoi heitä kumpaakin hieman arvostelevasti. Hänen ruskeat hiuksensa oli sidottu niin kireälle nutturalle, ettei yksikään karva sojottanut ilmaan. Valkoisia hampaita korostivat tulipunaisella meikatut huulet, jotka pysyivät syömisestä huolimatta siisteinä.
”Parempi olisi käyttäytyä etiketin mukaan”, Hetty sanoi hieman kopeasti. ”Sunnuntaikutsuilla ei anneta armoa lapsellisesti käyttäytyville ressukoille.”
Hetty vaikutti olevan kuin kala vedessä uuden opetusasetuksen myötä. Hän oli jopa ostanut uuden pienen laukun, joka näytti todella epäkäytännölliseltä ajatellen painavia koulukirjoja.
”Sunnuntaikutsuilla?” Rose toisti ihmeissään.
Hetty siemaisi hieman punaviiniä. Hän siristi silmiään ja näytti mietteliäältä.
”Tamminen… ehkä hieman liian amerikkalainen maku.”
Brina naksautti kieltään halveksuvasti.
”Joo, me kaikki tiedetään millainen rasisti sinä olet, varsinkin amerikkalaisia ja puoliranskalaisia kohtaan. Mutta mitä hölynpölyä se sunnuntaikutsuhomma oli?”
Hetty mulkaisi Brinaa ja läikytti hieman viiniä pöytäliinalle. Brinan tölväisy oli ilmeisesti loukannut häntä.
”Antaa olla”, Hetty ärähti, ”et sinä kuitenkaan piittaa mistään, mihin ei liity James Potter.”
Rose yritti kuumeisesti miettiä, miten saisi alkavan riidan loppumaan. Hetty oli seurustellut lyhyen aikaa Jamesin kanssa edellisenä vuonna, ja kantoi siis varmasti vielä hieman kaunaa Brinalle. Sen sijaan rasisti-huomautus oli varmasti saanut Hettyn varpailleen; hän oli peitellyt huonosti sen, että ei oikein hyväksynyt veljensä poikaystävää – tai sitä, että veljellä ylipäätään oli poikaystävä.
”Mitä sinä selität?” Brina äyskähti takaisin ja kumartui hieman Rosen yli.
”Sinä halusit huispausjoukkueeseen ja joulunäytelmään mukaan vain, koska James oli niissä!” Hetty syytti ja huitaisi melkein Rosea naamaan.
”Tuo ei ole totta!” Brina huusi. He alkoivat jo saada yleisöä pöydän muista tytöistä: ekaluokkalaiset näyttivät suorastaan säikähtäneiltä.
Brina ja Hetty olisivat kenties alkaneet käymään taistoaan taikasauvoin, mutta pian heidän riitansa keskeytti reipas ääni:
”Arvon neidit, tuollainen käytös ei sovi tähän saliin alkuunkaan!”
Rose käännähti ja näki Pendragonin leveät kasvot. Hän hymyili, mutta otsa oli rypyssä. Pään päällä keikkui hopeinen silinterihattu, jotta koristi iso musta strutsin sulka.
”Anteeksi, rehtori”, Hetty änkytti, ”me olemme molemmat väsyneitä pitkän matkan jäljiltä.”
Rehtori nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.
”Pian te jo hillitsettekin itsenne kaikissa tilanteissa, väsyneinä tai sairaina”, rehtori sanoi kannustavalla äänellä, ”tämän vuoden aikana saatte tapakoulutusta.”
Hetty hymyili säteillen, mutta Brina näytti kuin myrkynnielleeltä.
Rehtori palasi paikalleen ja pian ilmestyivät jälkiruoat. Rose söi niin paljon kuin jaksoi ja yritti pitää keskustelun neutraalina, jotta Brina ei todella räjäyttäisi mitään.
”Niin, mitä ne sunnuntaikutsut ovat?” Rose kysyi lopulta uteliaana.
Hetty kohautti olkiaan.
”No, äidin mukaan niitä järjestettiin silloin, kun hän kävi Tylypahkaa. Ne olivat pienen piirin kutsut, joilla johtajatyttö jakoi suosikeilleen tehtäviä ja juonitteli hyljeksittyjen oppilaiden päänmenoksi. Aika naurettavaa, oikeastaan. Mutta ilmeisesti sunnuntaikutsut ovat palaamassa, koska johtajatytöksi nimitetty Rebecca Winstead puhui niistä junassa. Pendragon on ilmeisesti itse vaatinut, että johtajatyttö luo meidän tyttöjen tupaan jonkinlaisen kerhon, koska pojilla on vastaavasti omansa.
Rose katsoi Hettyä ällistyneesti. Tämä kohautti taas olkiaan.
”Ehkä se on hyvä idea. Minä aion ainakin pyrkiä kutsuille.”
Silloin Pendragon nousi taas seisomaan ja komensi oppilaat nukkumaan. Rose lähti valvojaoppilaana ohjastamaan ekaluokkalaisia. Aluksi hän erehtyi suuntaamaan Rohkelikkotorniin, mutta muisti sitten uudistuksen ja lähti tarpomaan väsyneenä ja ärtyneenä vastakkaiseen suuntaan. Uudet oppilaat pulisivat innoissaan ja osoittelivat lumottuja tauluja, jotka huutelivat heille sekä tervetulotoivotuksia että hävyttömyyksiä. Onneksi Riesu sentään pysytteli poissa näkyvistä.
Korpinkynnen oleskeluhuone sijaitsi toisella puolella linnaa, mutta myös yhdessä korkeimmista torneista. Ovessa oli kotkan muotoinen pronssikolkutin, joka lausui:
”Sinä olet yksin pimeässä huoneessa. Sinulla on jäljellä enää yksi tulitikku. Edessäsi on pöytä, jonka päällä on kynttilä, öljylamppu ja helposti syttyvä puupala.
Minkä sytytät ensimmäisenä?”
Ilmeisesti tähän oleskeluhuoneeseen ei päässyt salasanan avulla, vaan oli ratkaistava kolkuttimen kertoma arvoitus. Rose haukotteli. Hän ei jaksanut ajatella, joten ehkä kannattaisi arvata. Ehkä vastaus oli kynttilä, koska se olisi ainakin turvallisempi kuin puupala…
”Sytytän ensimmäiseksi tulitikun”, vastasi joku ekaluokkalaisista Rosen takaa.
Ovi heilahti auki. Niinpä tietysti, olipa Rose antanut itsensä olla tyhmä. Ekaluokkalaiset valuivat oleskeluhuoneeseen ja Rose odotti, että joku entisestä Korpinkynnen tuvasta saapuisi ohjeistamaan makuusaleihin jakautumisessa.
”Vähän kaihoisa olo, vai mitä?” kysyi hänen luokseen ennättänyt Brina. ”Ihan kuin olisimme vieraita omassa oleskeluhuoneessamme.”
Tyttöjen oleskeluhuone oli pyöreä ja täynnä suuria ikkunoita – päiväsaikaan siellä olisi varmasti mukavan valoisaa. Kattoon oli maalattu tähtiä, jotka hohtivat himmeästi.
Joku toisista valvojaoppilaista ohjasi ekaluokkalaiset oikeaan makuusaliin. Rose ja Brina menivät kolmanteen kerrokseen, joka oli tarkoitettu viidennen vuosikurssin tytöille.
Saatuaan vaatekerrokset yltään ja painettuaan päänsä tyynyyn Rose nukahti melkein heti ja alkoi uneksia tanssitunneista, joilla Scorpius vei hänet ylös pilviin asti.
Lukukauden ensimmäinen pimeyden voimilta suojautumisen tunti jännitti oppilaita. Olihan kyseessä uusi opettaja, jota kukaan ei tuntenut. Opetusasetus kahdeksansataayhden takia oppitunnit oli jaettu niin, että saman vuosikurssin tytöille ja pojille järjestettiin omat tunnit. Heillä oli jopa erilliset oppikirjat, mikä oli Rosen mielestä pöyristyttävää.
”
Suojaudu pahuuden silmiltä”, Rose luki uuden kirjansa kannesta ja otti sitten Albuksen kirjan, ”
Hyökkää pimeitä voimia vastaan, osa viisi. Mitä tämä tarkoittaa? Tytöt istuvat kotona leipomassa, kun pojat harjoittelevat taikomaan?”
Albus otti kirjansa takaisin ja tunki sen laukkuunsa. Hänellä oli kiire Nevillen pitämälle yrttitiedontunnille.
”Nähdään päivällisellä – tai siis – no, joskus”, Albus huikkasi ja hölkkäsi eteisaulasta ulos. He olivat juuri syöneet aamiaista ja päivän ensimmäiset oppitunnit olivat alkamassa. Rose ja Brina suuntasivat pimeyden voimilta suojautumisen luokkaan.
”Tämä on turhauttavaa”, Brina huokaisi, ”me emme näe poikia missään.”
”Tanssitunneilla”, Rose huomautti. Hän odotti valssin opettelua, aivan kuten suurin osa muista tytöistä. Brina irvisti.
He olivat jo melkein perillä, kun Rose tunsi pehmeän hipaisun olallaan. Hän kääntyi ja katsoi yllättyneesti Channing Rinteen paksujen kulmakarvojen varjostamiin tummiin silmiin. Channing oli totta vie kasvanut pituutta ja leventynyt hartioista kesän aikana. Hän näytti vanhemmalta kuin James, vaikka he olivat saman ikäisiä. Luultavasti vaikutelma johtui Channingin parransängestä ja yrmeästä hymystä.
”Hei Rose”, Channing tervehti hieman ylimielisesti. Vielä vuosi sitten Rose olisi ollut tästä huomionosoituksesta haltioissaan, mutta nyt hän osasi jo puhua Channingin kanssa punastumatta.
”Pitkästä aikaa”, Rose vastasi.
”Kuule, sinä voit varmaan pahoitella minun puolestani Malfoylle, että en millään voi hyväksyä häntä miestenklubiin", Channing sanoi pahoittelevalla äänellä. Hän mutristi hieman huuliaan.
Rose kohotti kulmiaan hämmentyneesti.
”Minä olen Tylypahkan miestenklubin puheenjohtaja, koska olen johtajapoika”, Channing selvensi ja kohensi ryhtiään. Hän seisoi hieman liian lähellä Rosea.
”Ymmärrät varmaan, että voin sallia vain
miesten pääsyn klubiin”, Channing jatkoi ja hymyili anteeksipyytävästi. ”Sääli.”
Sitten hän kääntyi kannoillaan ja marssi pois.
Brina vetäisi Rosen perässään luokkahuoneeseen. He olivat jo pari minuuttia myöhässä, mutta luokassa oli onneksi vielä paikkaa etsivien oppilaiden hälinää.
”Mitä se sontakasa tarkoitti?” Brina suhahti, kun he istuivat luokan etuosaan (takimmaiset paikat täyttyivät aina ensimmäisinä). ”Hyväksyykö hän siihen tyhmään klubiin vain täysi-ikäisiä?”
Rose pudisti päätään ja katsoi liitutaululle. Dristan Pendragon oli ripustettu sen eteen telineelle, ja neiti Murray istui opettajan pöydän takana luettelemassa nimiä. Brina ehti huikata omansa kohdalla ”paikalla!”
Kun paikallaolijat oli käyty läpi, Rose vastasi nopeasti Brinalle:
”Rinne viittasi siihen, että Scorpius ei ole ihminen.”
Brinan punertavat kasvot täyttyivät ensin ymmärryksestä ja sitten vihasta. He eivät kuitenkaan voineet haukkua Channingia enempää, koska Professori Pendragon katsoi heitä merkitsevästi ja alkoi esitellä itseään.
”Kuten näette, minä olen maalaus. Minä olen heijastus ihmisestä, joka kerran eli. Ajattelen samalla tavalla kuin Dristan Pendragon, mutta minua rajoittavat fyysiset puutteet”, Dristan selitti matalalla äänellään. ”Te ette kuitenkaan tarvitse minua liikkumaan tässä luokkahuoneessa. Sen sijaan minä haluan nähdä, kuinka te liikutte.”
Seuraavaksi heidät jaettiin pareiksi ja Dristan alkoi neuvoa heille perustavien suojataikojen käyttöä.
Kun he tunnin loppupuolella harjoittelivat kilpiloitsua, Rosen huomio herpaantui hetkeksi ja Brina sai kaadettua hänet maahan. Brina nauroi, jolloin Rose kosti ja lennätti Brinan huoneen toiseen päähän. Neiti Murray kiljaisi niin, että moni keskeytti taikomisen.
”Tytöt, älkää olko noin rajuja!” Neiti Murray torui ja käveli heidän luokseen korot kopisten. ”Miehet eivät pidä naisista, jotka käyttäytyvät kuin villieläimet.”
Brina katsoi Murrayta ällistyneesti, kuin odottaen, että neiti paljastaisi vitsailevansa.
”Me – me harjoitellaan ihan niin kuin professori neuvoi”, Rose änkytti. Hän ei pitänyt ollenkaan siitä, että häntä toruttiin.
”Niin, me ei harjoitella tässä miesten iskemistä”, Brina lisäsi.
Neiti Murray katsoi Brinaa kuin olisi juuri kuullut hirvittävän loukkauksen. Hänellä oli suuret ruskeat silmät, joiden katsetta oli vaikea väistää.
”Neiti ei vissiin oo käyny Tylypahkas´ aikaisemmi. Tääl nää neidit
on villieläimiä”, Brina heitti paksulla irlantilaismurteella, jollaista käytti lähinnä hänen mumminsa. Muutama oppilas nauroi.
Neiti Murray kohotti uhmakkaasti pientä leukaansa.
”Etkös sinä ole se sama tyttö, joka rähisi eilen illalla pidoissa?” Neiti Murray kysyi.
Brina kallisti päätään. Hetty pudisti varoittavasti päätään neiti Murrayn takana. Professori Pendragon ei huomannut välikohtausta, koska hän neuvoi parhaillaan Cecilia Dursleytä.
”Minä olen Brina Finnigan”, Brina sanoi kovaa, ”minä pelastin viime vuonna koko koulun.”
”Neiti Finnigan, minä määrään sinut sunnuntaikutsuille – sinun tulee osallistua joka ikiselle! Ehkä
minä voin pelastaa
sinut koulusta erottamiselta”, Neiti Murray tiuskaisi.
Brina katsoi häntä vihaisesti ja korvat punottaen, mutta piti kerrankin suunsa kiinni. Vanhahtavat koulukaavut laimensivat armottomasti Brinan kapinallista ilmettä. Rosen mielestä oli melkoista suurentelua puhua Brinan erottamisesta Tylypahkasta siksi, että tämä käytti viatonta kamppiherjaa ja soitti hieman suutaan. Normaalisti opettajat olisivat vain napanneet muutaman pisteen tai huomauttaneet asiasta. Neiti Murray vaikutti melko vanhoilliselta ihmiseltä, joka ei sietänyt kuulla oppilaiden nurinaa.
Kello soi tunnin päättymisen merkiksi. Samalla, kun he pakkasivat laukkujaan, Brina jupisi kiukkuisesti.
”Minä menen käymään makuusalissa ennen muodonmuutoksia”, Brina sanoi kipakasti, kun he poistuivat luokasta, ”nähdään siellä!”
Sitten hän marssi pitkin askelin matkoihinsa. Kun he pian taas näkivät, oli Brina vaihtanut koulukaapunsa jästivaatteisiin: hänellä oli muodonmuutostunnilla yllään mustat housut, niittivyö ja kirkkaan punainen toppi, jossa oli kultaisen leijonan kuva. Jääräpäinen Brina oli ilmeisesti saanut tarpeekseen uudesta opetusasetuksesta.
Yllättävintä oli kuitenkin se, että Professori Margareta McGarmiwa ei huomauttanut mitään koko tunnin aikana Brinan arkisesta pukeutumisesta.
