Nimi: Kauneuden ero katkeruuteen
Kirjoittaja: toiveajatus
Ikäraja: S (saa valittaa jos ei ole, en yhtään osannut arvioida)
Genre: angst
Disclaimer: Minä omistan tekstin. Tämä on äikäntehtävä, josta tuli idea. (Ja jos äikänopeni tämän löytää, niin tämä on todella siis minun tekstini.)
Summary:
"On pakko tottua täydellisyyteen, on pakko oppia elämään virheettömyydessä."A/N: Joo. Tämä on tälläinen keskellä yötä kirjoitettu äikäntehtävä. Toivottavasti pidätte.
Ja siis en malttanut siihen saakka, että saisin tästä arvion ilman epäilyttäviä kysymyksiä netistä kopioinnista, mutta minkäs teet... :'D
Kun palataan ajassa muutamia vuosisatoja taaksepäin ja avataan silmämme, mutta myös sydämemme mahdottomuuksille, voimme löytää aivan uuden maailman. Vinkkejä, kuinka päästä sinne on joka puolella. Lyhtypylväissä, ovien kahvoissa, peileissä ja veneiden mastoissa. Joka puolella on pieniä vihjeitä. Ja kun niitä seuraa, pääsee uuteen maailmaan.
Me kaikki haaveilemme siitä, kuinka pääsisimme paikkaan, jossa jokainen ihminen olisi juuri meitä varten, kuinka me olisimme se kaikkein kaunein ja kaivatuin. Kuinka saisimme kaiken, emmekä vahingoittaisi koskaan ketään harkitsemattomilla sanoillamme tai väärillä teoilla. Miettikää, kun olisi paikka, johon ette väsyisi koskaan. Kuin taivas.
Kun vain osaa seurata merkkejä, pääsee sinne. Hulluun pieneen hotelliin, joka syvemmällä tutkailulla osoittautuu kaikkea muuta kuin pieneksi. On tulevaisuus, menneisyys ja nykyhetki samassa paketissa, on täydellinen harmonia. On maailman alku ja loppu. On miljardeja ja taas miljardeja ihmisiä samassa paikassa, silti tunnet kaikki ja elät juuri niin täydellistä ja nurinkurista elämää kuin vain haluat.
Kaikki on täydellistä, täydellisempää kuin maailma joka luotiin täyttämään ihmisten kaikki toiveet ja synkät ja salaiset halut. Aamiaista saa, kun on herännyt, huoneet muuttuvat ajatuksen voimasta, jos haluat, voit nukkua auringonkukassa tai linnun siivellä. Voit tanssia sumussa kuutamolla. Tai voit suudella enkeliä.
Joskus se käy raskaaksi. Vaikeaksi. On vaikeaa vetää henkeä, on vaikeaa saada selvää vallitsevasta maailmasta. Ja silloin vajoaa. Vajoaa sen hiekan täyteisen autiomaan läpi maanalaisten jokien syleilystä siniseen ja verenpunaiseen. Makaa auringonkukkavuoteellaan purren alahuuleen haavaa, niin että maistaa veren ja tuntee olevansa elossa. Ei, muistaa. Muistaa olevansa elossa.
Kun se on käynyt raskaaksi, juokset portaat, sadat tuhannet portaat alas – tietenkään rasittamatta itseäsi sen enempää – ja avaat oven. Säätön sää vyöryy ylitsesi tulva-aallon lailla ja sydämessäsi tunnet sen muuttuvan pienemmäksi, ilma ei riitä sinulle, et saa tarpeeksi happea, vajoat polvillesi.
Yksi kuistilla istuvista, piippua polttelevista ja tuhansia vuosia vanhoista miehistä katsoo sinua säälien. Tunnet ajatusten musertavan lohdun, tiedät, että hän tietää. Taas yksi epätoivoinen sielu, joka kuvittelee olleensa ensimmäinen, joka tajuaa täydellisyyden epätäydellisyyden. Hallitun kaaoksen valumisen tasaisesti ylitsesi. Tuskan, joka aaltoilee ihollasi, tekee sinusta ahdistuksen ja epätoivon täyteisen ihmisraunion.
Silti sinun on pakko lähteä. Tunnet luissasi tyhjyyden, tunnet silmien pohjalle valutetut tunteet, jotka juovat kyyneleesi pois ja pistävät jalkoihisi liikettä. Lähdet juoksemaan, sillä ihminen omassa rappiossaan ei kestä täydellisyyttä ilman katkeruutta sitä kaikkea kohtaan mitä on saavuttanut – tai saanut tässä tapauksessa.
Juokset kunnes ilmassa vellova sumu ja kosteus täyttää keuhkosi ja tappaa pakokauhusi. Jäljelle jää se kuvailematon ahdistus, joka tahtoo puristaa keuhkosi kasaan ja pakottaa sinut kääntymään takaisin. Jalkapohjasi ovat haavoilla terävästä hiekasta ja tulikuumasta pölystä, mutta et tunne jalkojasi. Viimein pääset takaisin kuistille, ja se tuudittaa sinut unettomaan uneen, kuten aina, sillä talo tahtoo sinulle vain hyvää.
Muutaman sataa vuotta mielesi lepää, ja herättyäsi jalkasi ovat terveet. Kaihoten piirrät mieleesi kaupunkien siluetteja, joita näit suudellun enkelin olan yli niin kauan sitten. Kapuat mieli raskaana, ruumis keveänä huoneeseesi. Istut vuoteella ja annat tunteiden syödä kyyneleesi jälleen.
On pakko tottua täydellisyyteen, on pakko oppia elämään virheettömyydessä. Vaikka ottaisit veitsen ja viiltäisit haavat käteesi, se paranee ilman jälkiä. Sillä katkeruus kaunistaa ja siloittaa.
Ikkunasta puhaltaa sisään kosteaa hiekkaa, ja kaukana olet varma näkeväsi kaupungin. Ja jonkun niistä muista, jotka haluavat pois. Sillä sinä tiedät, että he eivät kestä. Kukaan ei. Maailmaa ympäröi jää. Ja enkelit nauravat kyyneleet silmissä ja lohduttavat – teistä tulee samanlaisia.
A/N2: Elän ja hengitän kommenteista...
