Title: Rakastat kuitenkin
Author: Swizzy
Betat: Nelxis ja Sirppi
Genre: Drama, romance, angst
Rating: K-11
Pairing: Aleksi/Mikael
Disclaimer: Minun.
A/N: Meidän luokalta muutti yksi poika tänä keväänä, ja minun vilkas slasharinmielikuvitukseni innostui. Tämä ei sen kummemmin pohjaudu todellisuuteen.
Rakastat kuitenkin
Kahdeksannen luokan loppu, todistusten jako. Oppilaat istuivat malttamattomina paikoillaan odottaen kesälomalle pääsyä. Opettaja luetteli nimiä aakkosjärjestyksessä.
”Mikael Hämäläinen”, opettaja sanoi kuuluvalla äänellä. Takarivistä nousi pitkä ja hontelo, hiirenharmaanruskean värisen tukan omaava poika, joka suki hiuksiaan pikaisesti pois silmiltä. Hän käveli opettajan luo, kätteli ja otti todistuksen. Hänen katseensa osui hänen viereisellään paikalla istuvaan Aleksiin. Mikael ei tulisi enää näkemään tätä luokkaa, Aleksia jalat pulpetilla takarivissä, tämän tapaa pyöräyttää silmiään ja sitä, miten tämä osasi nostaa toista kulmakarvaansa. Hän jäisi kaipaamaan kaikkea. Etenkin Aleksia. Miksi, miksi äidin oli pitänyt saada päähänsä muuttaa toiselle puolelle Suomea?
”Aleksi Laine”, kuuli Mikael opettajan sanovan ja näki, miten Aleksi hänen vieressään nousi hitaasti, melkeinpä venytellen, aivan kuin tällä ei olisi kiirettä mihinkään. Aleksi oli tummatukkainen, urheilijan vartalon omaava poika, joka osasi olla suunnattoman ärsyttävä, varsinkin halutessaan. Mikael ei voinut muuta kuin katsoa. Katsoa miten Aleksin puolipitkä tukka pompahteli askelten tahdissa ikään kuin se olisi tanssinut, katsoa miten tämän tennarit koskettivat maata ja… Sitten tämä jo pysähtyikin opettajan eteen ja Mikaelin katse harhaili Aleksin takapuoleen. Hyvin. Kuolattavaan. Sellaiseen. Mikael räpäytti silmiään ja siirsi katseensa ylemmäs. Hänellä ei ollut lupaa tuijotella Aleksin takapuolta julkisesti.
Kuitenkin hän oli myöntänyt itselleen luvan siihen heidän kahdenkeskisinä hetkinään, joina joskus huulet eksyivät kohtaamaan toiset, sormet silittivät tukkaa ja käsi kiertyi toisen ympärille kuin luonnostaan. Niinä hetkinä Mikael saattoi tuntea olevansa itsensä, pystyvänsä näkemään tulevaisuudessa kirkkaan ja pysyvän valopilkun, ei, pikemminkin auringon. Aleksin. Ja niin se oli ollut siihen asti, kunnes äiti oli kertonut saaneensa hyvin palkatun unelmatyön Oulusta. Miten Hangossa asuvan perheen äiti oli edes etsinyt työtä sieltä? Sitä Mikael ei tiennyt, mutta äitikään ei ymmärtänyt, miksi Mikael suhtautui muuttamiseen niin masentuneesti.
***
Pojat istuivat Aleksin sängyllä. Oli jäähyväisten hetki, ja kumpikin toivoi sen kestävän ikuisesti. Niin ei kuitenkaan tulisi käymään, joten Aleksi tarttui hellästi toisen kasvoihin ja painoi huulensa tämän suulle. Mikael takertui Aleksiin, suuteli takaisin kuin se olisi viimeinen suudelma, jota se ei ehkä ollut, mutta viimeisiä varmasti.
”Mä tuun kaipaamaan sua”, Aleksi kuiskasi rutistaessaan Mikaelin itseään vasten.
”Niin mäkin sua”, Mikael vastasi.
”Soitellaanhan joskus, ja tuut sit tänne ja mä sinne.” Mikael nosti päänsä toisen olalta. Ajatus oli houkutteleva, viettelevä, mutta ei heistä koskaan kuitenkaan tulisi mitään. Ei olisi pitänyt koskaan ollakaan.
”En mä tiiä, ehkä olis vaan helpompi päästää kerralla irti”, Mikael huokaisi.
”Päästää irti?! Mä mitään susta irti päästämässä oo, en mä vittu halua!”
”Siis luuletsä et me ollaan tyyliin menossa naimisiin, katellaan toistemme naamoja viel pappaiässäkin?” Mikaelkin tulistui.
”No saatana oletin et me oltiin edes jotain, josta oisit halunnu pitää kiinni! Sattuu niin helvetisti jos pitää antaa sun vaan mennä, vittu miten mä vihaan sua ja sitä miten sä satutat!”
”Rakastat kuitenki.” Mikaelin äänensävy oli muuttunut täysin, nyt hän katsoi toista poikaa anteeksipyytävästi.
Aleksi vilkaisi Mikaelia silmiin ja sitten pomppasi tämän päälle kaataen Mikaelin sängylleen. Hän suuteli poikaa innokkaasti, täynnä niitä kaikkia tunteita jotka Mikael oli kahteen viimeisimpään sanaansa tiivistänyt.
Mikaelin äiti kutsui poikaansa, sanoi että olisi aika lähteä. Mikael suukotti nopeasti Aleksia ja sanoi:
”Varmana soitellaan, nähdään heti ku ehitään, okei?”
”Enemmän ku okei”, Aleksi kuiskasi käsi Mikaelin poskella ja siinä hetkessä poika olikin jo pian ulkona autossa, hymyilemässä ikkunasta katselevalle Aleksille.
Noin vartin kuluttua Mikaelin kännykkä piippasi, kertoen hänen saanen uuden viestin. Se oli Aleksilta, ja Mikaelin kasvoille levisi hymy, kun hän luki sen:
”Rakastan kuitenki.”
