Title: Just lose it
Author: Minä, Missweasley
Rating: K-11
flawless nosti varmuuden vuoksi, parin kirosanan takia
Pairing: Femme-paritus, ei sen tarkemmin mainittu
A/N: Tykkään tosi paljon kirjottaa tälläsiä pieniä arkisia hetkiä. Toivon, että myös te tykkäätte lukea!
Kommentoidakin saa
Tää on mun eka teksti pitkään aikaan mitä finiin laitan, on ollut aika iso lukko päällä. Ja tää on omistettu mun kaikille ihanille ystäville♥
~~
En koskaan olisi arvannut, että oikeasti olisin tässä tilanteessa. Hän ei voisi kävellä ohitseni, mikään ei voisi mennä pieleen.
Tai voisi, miljoona asiaa voisi mennä pieleen. Joku voisi olla käytävällä silloin. Joku voisi
tulla käytävälle juuri sillä hetkellä. Matilda tai Jooa voisi tulla ennen sitä, niin etten voisikaan tehdä sitä.
Olin lykännyt tätä hetkeä liian kauan. Aluksi oli sovittu joulusta, mutta olin jänistänyt kuitenkin.
Siinä käytävällä istuessani – kaiken kaikkiaan istuin siinä 45 minuuttia ennen kuin mitään tapahtui – tiedostin monta asiaa. Ei ollut oikeasti liioiteltua sanoa, että sydän hakkasi kylkiluita vasten. Eikä myöskään ollut liioiteltua sanoa, että joku oli varma muiden kuulevan sydämensä hakkaamisen rintakehän läpi. Tällä hetkellä olin varma kummastakin asiasta.
Ovi avautui ja pääni nytkähti pystyyn kuin joku olisi vetänyt sen ylös marionetti naruilla. Hengitykseni salpaantui.
Ei, ei se ollut sittenkään. Yritä nyt rauhoittua jumalauta sentään. Mutisin itsekseni monenlaisia mantroja ja rohkaisun sanoja, mutta aina oven avautuessa meinasin oksentaa, pyörtyä ja juosta kirkuen pois – kaikkia samaan aikaan.
Ihmisiä tuli ja meni ja stressasin koko ajan, jäisikö joku istumaan siihen. Olisi helpointa, että käytävä olisi tyhjä. Mutta vaikka ei olisi, tarttuisin tänään tilaisuuteen. En olisi turha, en olisi nössö. Tällä kertaa en jänistäisi kuten niin monella kerralla aiemmin. En ole rikkahippunen – niin kuin Veljeni Leijonamielessä sanottiin. ”On asioita, jotka täytyy tehdä. Muuten ihminen ei ole ihminen vaan vain pieni rikkahippunen.”
Kädet hikosi kuin porsaalla, niillä olisi voinut vaikka voidella oven saranat. Ne tärisivät kuin olisin juuri tullut tehosekoittimesta.
Yritin taas kerran rauhoittua ja vedin syvää henkeä. Rauhoitu, rauhoitu, rauhoitu, rauhoitu…
Oloni alkoi käydä todella levottomaksi. Yritin kävellä edes ympyrää niin kuin levottomat ihmiset aina elokuvissa tekevät, mutta olin liian hermostunut siihenkin. Laskin seinien vieressä olevien kaappien numerot kaksi kertaa. Myös takaperin. Puhelimeni kello oli tasan 31 sekuntia jäljessä koulun kellosta. Lopulta päädyin lukemaan aprillipiloja internetistä puhelimeni kautta. Naurahdin välillä ääneen hauskoille jutuille jolloin jouduin tarkistamaan ettei käytävässä ollut ketään.
Silloin ovi aukesi. Automaattisesti nostin katseeni tulijaan, ja tuntui kuin sisukseni olisi valahtanut tyhjäksi: äsken hulluna hakannut sydämeni oli unohtanut kuinka lyödään, hengitykseni katkesi, mahassani räpiköineet perhoset – tai tässä tapauksessa varmaan talitintit, niin pahasti minua jännitti – olivat lyyhistyneet kaikki mahalaukkuni pohjalle. En oikeastaan ehtinyt ajatella mitään, mutta toisaalta ajattelin kaikkea mahdollista. Yksi ajatus, joka mieleeni jäi päällimmäiseksi oli se, että minun olisi pakko tehdä se. Nouseminen penkiltä ei ollut niin ylitsepääsemättömän vaikeaa kuin olin luullut.
Kävelin suoraan häntä kohti. Välillämme ei alkujaankaan ollut kuin muutama metri, mutta tuntui kuin olisin kävellyt olympiastadionin päästä päähän. Hän vilkaisi minua, mutta ei muuten osoittanut huomanneensakaan minua. Kutsuin häntä nimeltä ja hän pysähtyi.
”Onko sinulla kiire?” kysyin varmasti, olin harjoitellut tätä kuukausia etukäteen. Vaikka ei ääneni ollut varma, se oli jännityksestä käheä ja tärisi.
”Ei?” hän sanoi ihmetellen ja rypisti kulmiaan.
Siitä eteenpäin en ollut edes varma mitä puhuin. Se kaikki tuli suusta ulos itsekseen, liekö johtunut sitä, että olin käynyt tätä keskustelua läpi kuukausia pääni sisällä.
”Tämä kuulostaa varmaan tosi tyhmältä ja kaikkea…” mutisin katsoen kaikkialle muualle paitsi häneen.
”… Mutta olen ihastunut sinuun”, lopetin lauseeni.
Minun ei ollut villeimmissäkään kuvitelmissani pitänyt katsoa häneen suoraan, mutta sen lauseen sanoessani nostin katseeni lattian halkeamista ja katsoin häntä silmiin.
Samaan aikaan hän näytti täysin yllätetyltä mutta samaan aikaan kuitenkin siltä, että oli tiennyt tämän tulevan. Hän ei sekuntiin sanonut mitään, mutta hiljaista ei kuitenkaan ehtinyt tulla, sillä kiirehdin sanomaan taas:
”Tiedän, kuulostaa tosi tyhmältä…”
”Ei”, hän sanoi. ”Ei kuulosta, mut minä en tiedä mitä sanoa…”
Ilmeisesti hän ei sitten ollut kuitenkaan tiennyt etukäteen.
Silloin ovi aukesi taas ja ulos astui joku, joka oli turvallisen tietämätön kaikista niistä asioista joita me käytiin tässä hetkessä kahdestaan läpi. Asioista ja tunteista, joita minä tällä hetkellä kävin sisäisesti läpi. Toivoin alitajuisesti jossain aivojeni syvimmissä perukoissa, että ihastukseni osaisi pitää suunsa kiinni kunnes tyttö – tai poika, en muista, sillä en katsonut häntä tarkkaan – pääsisi meidän ohi. Päästettiin hänet meidän ohitsemme väistämällä käytävän seinän viereen. Ja onneksi ihastukseni olikin hiljaa ja alkoi puhua vasta kun tunkeilija oli mennyt menojaan, vaikken katsonut kuinka kauas hän ehti.
”Mutta tuota, täytyy sanoa että minä en ole”, hän sanoi ja katsoi suoraan minua silmiin. Kai. En ollut varma katoinko minä suoraan siihen. Tilanne oli sekava, enkä varmasti tulisi muistamaan sitä kunnolla jälkeenpäin.
”Joo minä tiedän”, kiirehdin itse sanomaan. ”Minun vain oli pakko kertoa.”
Helvetti, eihän minun ollut edes tarkoitus sanoa noin!
”Täytyy sanoa, että saat kaiken arvostukseni, itse en olisi uskaltanut”, hän sanoi. Tajusin, että hän oli koko ajan puhunut tosi lempeästi. Nyt hän hymyili ja katsoi minua kun hymyilin hieman takaisin ja hänen ääni oli lempeä ja ystävällinen ja kohtelias ja, vittu, adjektiivit, sanat tai lauseet ei riitä kuvaamaan minun sisäistä tunnetta, jossa myrskysi sekaisin helpotusta, pelkoa, surua, haikeutta, iloa ja kiitollisuutta.
Karaisin vähän kurkkuani.
”Mutta… onnea yliopiston pääsykokeisiin ja jatkoon ja kaikkea…” mutisin ystävällisesti, ehkä hieman hymyillen.
”Joo, hei onnea sinullekin tulevaisuuteen, tosiaan hienoa, että uskalsit kertoa!” hän toivotti ja olimme jo kääntymässä eri suuntiin kun hän huikkasi vähän matkan päästä:
”Kyllä sinä paremmankin löydät!”
Niin sen tapaista. Se oli hauska ja veikeä ihminen, sellainen renttu, jolla on karismaa ja rohkeutta, mutta, joka on kuitenkin kiltti ja ymmärtäväinen.
Käännyin omaan suuntaani. Oloni oli turta. Olin olettanut, että romahtaisin hänen edessään, mutta sitä ei ollut tapahtunut. Oikeastaan minua ei itkettänyt yhtään ja olo oli enemmänkin helpottunut. Hirveä pissahätä minulla tosin oli.
Kun sitten pääsin vessaan, kurkkuani alkoi polttaa. Osaksi ulos pyrkivästä itkusta ja osaksi siitä, että tajusin nyt vasta että se oli kuiva kuin Saharan autiomaa. Join vettä ja istuin takaisin penkille käytävään. Juuri siihen kohtaan, missä olin istunut, ennen kuin se kaikki oli tapahtunut. Siinä minulla vihdoin tuli itku, keskellä käytävää ja yritin hillitä itseäni. Luokasta tuli ulos joku minua nuorempi tyttö ja pyyhin kasvoni. Ei tyttö varmaan huomannut mitään.
Minä olin vapaa. No, ainakin jollain tasolla. Se oli ohi kaikki, puolentoista vuoden jälkeen. Olo oli tyhjä, turtunut, käsittämätön ja unenomainen. En olisi koskaan uskonut tekeväni sitä, olin jo menettänyt toivoni. Ja vaikka hän ei ollutkaan vastannut tunteisiini, tilanne tuntui mukavalta näin jälkeenpäin. Olin ylpeä itsestäni, ylpeä siitä, että todellakin olin uskaltanut tehdä niin. En ole rikkahippunen! Sain hetken, edes sen viimeisen kerran puhua hänelle, puhua hänen
kanssaan, saada hänen täyden huomionsa. Ja hän oli kehunut minua, oli ollut ystävällinen.
Siltikin, kun ajattelin kaikkea sitä mitä menetin, tunnuin meneväni palasiksi sisältä. Otsani ja niskani hohkasivat kuumuutta, aivan kuin olisin kuumeessa. Kuitenkin sisältäni oli kylmä, aivan kuin verisuoniini olisi kaadettu jäähilevettä. Tuntui kuin kaikki muistoni hänestä olisivat jotenkin menettäneet merkitystään. Olin yli vuoden katsellut tapahtumia vaaleanpunaisten lasien läpi ja todella toivonut että minulla oli mahdollisuuksia.
Sitten Matilda tuli. En meinannut saada ääntä ulos, se oli jotain kuiskauksen ja ähkäisyn väliltä, enkä olisi lujempaa halunnut puhuakaan sillä minusta tuntui, että ääneni pettäisi.
”Arvaa mitä minä tein”, kuiskasin ja taistelin kyyneleitä vastaan. Matilda katsoi minuun kummastuneena.
”Minä kerroin hänelle”, ähkäisin enkä voinut mitään sille, että kuumat, suolaiset kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani ja Matilda istahti äkkiä viereeni kietoen toisen kätensä hartioideni ympärille.
Itkin hetken sen silittäessä rauhoittavasti olkapäätäni. Sen toteuttaminen oli ollut yllättävän paljon helpompaa kuin luulin. Olin pelännyt murtuvani siinä tilanteessa, hänen edessään. Mutta niin ei ollut käynyt ja, hyvä luoja, luulen että enimmäkseen en itke hänen vastauksensa takia vaan sen takia, että hän oli ollut niin hemmetin ystävällinen. Itkin liikutuksesta ja kiitollisuudesta. Ja se minua ehkä vähän ärsyttikin. Jos hän olisi edes järkyttynyt, huudahtanut hysteerisesti tai lähtenyt pois mitään vastaamatta, minulla olisi kunnon syy itkeä. Nyt tuntuu kuin minulla ei olisi.
Sitten Jooakin tuli.
”Hei, mitä sinä itket?” hän kysyi ja tuli myös viereeni. Tuntui etten pystyisi puhumaan joten vain pudistin päätäni ja Matilda selitti sille lyhyesti.
”Mutta hei, olen ylpeä että sinä uskalsit!” Matilda kehui. ”Olet tosi rohkea, ei monellakaan olisi munaa tehdä sitä.”
”Minulla olisi…” mutisi Jooa partaansa.
”Niin kai kun sinulta puuttuu aivot, senkin tahditon naistennielijä”, Matilda tuiskahti.
Nauroin itkuisesti ja kumarruin laukkuni puoleen.
Kaivoin muistivihkoni esiin ja sieltä esiin sivun, joka oli täynnä eriväreillä kirjoitettuja nimiä. Tai sitä yhtä nimeä, hänen nimeään.
”Aiotko sinä repiä sen?” Jooa kysyi kiinnostuneena.
”En”, sanoin ja otin paksun mustan tussin.
”Miksi?” Jooa ihmetteli kun piirsin isoilla, kissan kokoisilla kirjaimilla nimien päälle: EN OLE RIKKAHIPPUNEN!
Matilda hymähti turhautuneena.
”Ei hän halua unohtaa. Ei kieltäminen ja elämästä poissulkeminen auta, ne voi olla isompana hyviä muistoja. Surut ja ongelmat täytyy käydä läpi, jotta ne voi hyväksyä.”
Matilda kääntyi minuun päin omahyväinen hymy huulillaan, kuin toivoen jonkinlaista myönnytystä siitä, että hän oli ollut oikeassa.
”No ei, vaan koska toisella puolella on Madonnan nimmari.”
Me kaikki kolme nauroimme, ja olin varma, että pääsisin hänestä yli ystävieni avulla.
Olin vahva ja rohkea ja vain sillä oli väliä, että olin uskaltanut tehdä sen.
