Kirjoittaja Aihe: Vanhan miehen kaipuu | K-11 | Oneshot |  (Luettu 1405 kertaa)

luvlikewinter

  • ***
  • Viestejä: 50
Vanhan miehen kaipuu | K-11 | Oneshot |
« : 19.03.2012 18:20:14 »
Nimi: Vanhan miehen kaipuu
Kirjoittaja: luvlikewinter
Genre: Drama, vähän angstia ja comfortia
Ikäraja: K-11
Oikeudet: Minun on kaikki.
Warnings: Eipä liiemmin mitään, tupakointi, alkoholismi ja pari kuolemaa mainittu. Tuosta ikärajasta en ole aivan varma, laitoin korkeimman mielestäni mahdollisen.

A/N: Päätinpä rustailla aikani kuluksi eräänä yönä jotain, tässäpä sitten näette lopputuloksen. Halusin kokeilla kirjoittaa vanhemman ja elämää kokeneemman miehen näkökulmasta. Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita, mutta jooko, jos haukutte lyttyyn, perustelkaa toki syynne. :D

Istuin kahvikuppini ja savukkeeni kanssa parvekkeella aamuauringon noustessa kaupungin ylle ja katselin, kun ihmiset alkoivat lähteä työpaikoilleen. Kiireiset ihmiset juoksivat busseihin tai kävelivät ripeästi pääkatua pitkin, eivätkä he pysähtyneet hetkeksikään katselemaan ympärillään avautuvaa näkyä. Tunnelma oli samaan aikaan jotenkin painostava, mutta myös kaunis. Rakastin aamuja, ne olivat vuorokauden kauneinta aikaa, oli upeaa katsella parvekkeeltani kaupungin heräämistä taas kerran uuteen päivään, päivään, jolloin lähes kaikki näkivät jonkun heille rakkaan ihmisen tai edes eläimen. Minä taas… Minä en kuulunut siihen joukkoon. Kaikki minulle rakas oli riistetty pois ja minusta jäi jäljelle vain ontto kuori, joka ei löytänyt muita pakoreittejä kuin kuningas Alkoholin. Katsahdin sivusilmällä jalkojeni juureen, parvekkeen lattia oli täynnä lytättyjä kaljalavojen kuoria ja sisällä parvekkeen oven vieressä oli pitkä rivistö tyhjiä viinapulloja.

Vuosikymmeniä sitten ollessani vielä nuori, parikymppinen tarkemmin sanoen, löysin elämääni upeimman naisen mitä ikinä olisin voinut kuvitellakaan. Elimme tavallista arkea, meillä oli lapsi, koira, omakotitalo pienessä kunnassa, kävimme kumpikin töissä, minä olin bussinkuljettaja, vaimoni opetti ranskaa yhdessä kunnan yläkouluista. Ensin lapsemme lähti muille maille, toivottavasti paremmille. Hän oli kaunein tytär, jonka olisin ikinä voinut kuvitella saavani. Hän menestyi koulussa, hänellä oli ystäviä, poikaystäväkin. Viiden päivän päästä hän olisi aloittanut suuremmassa kaupungissa lukion, se lukio oli eräs Suomen parhaista. Hän oli viettämässä iltaa kylällä kavereidensa kanssa, kunnes joku rattijuoppo ajoi häntä ja hänen ystäväänsä päin. Hänen ystävänsä vajosi koomaan, minun tyttäreni kuoli heti. Sairaalassa sanottiin, ettei hän ehtinyt tuntea kipua. Minä tunsin kivun ja vihan hänen puolestaan.

Eräänä kevätyönä minun rakas vaimonikin vietiin minulta, hän oli sairastanut syöpää jo pitkään, eräänä aamuna herätessäni löysin hänet vierestäni kalpean ja elottoman näköisenä. Yritin ravistella häntä hereille, mutta hän ei reagoinut ravisteluihini. Paniikissa yritin vielä elvyttää häntä, mutta en saanut häntä virkoamaan. Näppäilin Nokialaiseeni hätänumeron, minulle sanottiin, ettei minun enää edes kannattanut yrittää elvyttää häntä. Yksi ainoa kyynel valui silmäkulmastani hänen paljaalle rinnalleen.

Siitä lähtien elämäni lähti kulkemaan alamäkeä, tartuin viinapulloon, vaikken ennen juonutkaan paljoa, sain alkoholiongelmieni vuoksi potkut töistä, talo joutui ulosottoon, koska en saanut maksettua laskuja, lainailin rahaa viinaan sukulaisiltani ja ystäviltäni ja kun en palauttanut rahoja, he katkaisivat välimme. Jäin täysin tyhjän päälle.

Vuodet vierivät eteenpäin lumivyöryn lailla, eikä niistä jäänyt mitään käteen, paitsi kasa maksamattomia laskuja, tyhjiä oluttölkkejä, katkenneita ihmissuhteita ja paljon murheita. Silti jollain tapaa olin onnellinen, vaikkakin yksinäinen. Minulla ei ollut ketään, mutta toisaalta, mihin olisin tarvinnutkaan ketään? Kaikki, mitä olisin tarvinnut, oli rakas perheeni, vaimoni ja tyttäreni. Muuta en tarvinnut, eikä heitä voinut korvata millään, ei ikinä. Tokihan minä toisinaan kaipasin jotain ihmistä vierelleni, jotain, jonka kanssa voisin istua saunassa puhumassa paskaa ja jonka kanssa voisin puhua päivän uutisotsikoista. Joku ihminen, joka lievittäisi utuista yksinäisyyttäni.

Menneiden muisteluni katkaisi yhtäkkiä postiluukun kolahdus. Poltin savukkeeni nopeasti loppuun ja kävelin ovelle, vaikka tiesin, ettei siellä kuitenkaan olisi mitään muuta kuin laskuja ja mainoksia. Avasin välioven ja nostin postikasan lattialta. Mainos, mainos, lasku, mainos, lasku, kirje, lasku, lasku… Kirje? Mitä ihmettä? Ei minulle kukaan ikinä lähetä kirjeitä. Poimin kasasta kirjeen, jonka osoite- ja nimitiedot olivat kirjoitettu sinisellä kynällä, oletettavasti mustekynällä. Oikeassa reunassa oli postimerkki, postin leima ja tarra, joka liimataan postissa kirjeeseen, jos kirje on alun perin lähetetty vanhentuneeseen osoitteeseen. Vasemmassa reunassa luki lähettäjän tiedot. Kirje oli veljeltäni, luettuani nimen hämmennys valtasi minut vielä entistä enemmän. Hänhän katkaisi ensimmäisenä välimme jo vuosikausia sitten. Avasin kirjekuoren tärisevin käsin ja vedin käsinkirjoitetun kirjeen kuorestaan. Vaikka kirje ei ollutkaan pitkä, sen merkitys oli korvaamaton.

”Hei,

Jaakko, olen miettinyt viime aikoina paljon asioita. Kadun syvästi sitä, että katkaisin välimme silloin, ei verisuhdetta voi korjata tai rikkoa rahalla. Minun olisi pitänyt ymmärtää ja tukea sinua elämäsi vaikeimpina aikoina, ei heittää välistämme suhdetta roskiin kuin rytättyä suttupaperia.

En voi tässä kirjeessä millään tavoin ilmaista kaikkia näitä asioita, joten pyydän sinua tulemaan syömään meille ensi viikon tiistaina, vaikka kello 19. Nykyisen osoitteeni näet kirjekuoresta, laitoin mukaan vähän rahaa, jos sinulla ei ole itse varaa maksaa matkaasi tänne.

Veljesi, Oskari.”
« Viimeksi muokattu: 10.05.2015 08:38:26 kirjoittanut Pyry »

Human_cannonball

  • ***
  • Viestejä: 308
Vs: Vanhan miehen kaipuu | K-13 | Oneshot |
« Vastaus #1 : 24.04.2013 16:00:17 »
Tämä oli hieno, herkkä ja koskettava, mutta samalla jotenkin karu ja niin totuudenmukainen. Tarina eteni luontevasti, eikä sekään häirinnyt että tapahtumia kuvattiin melkoisella vauhdilla. Ja tavallaanhan tässä kuvattiin ajatuksenjuoksua, joka muutenkin on aika nopeatempoista ja vaihtelevaa. Vaikka kertomuksen miehen elämäntarina onkin surullinen ja ehkä ahdistavakin lukea, se ei onneksi mene äärimmäisyyksiin. Lopun käänne on ihanan valoisa ja herättää toiveita. Lopussa häiritsi vähän se, ettei veljen nimeä oltu mainittu aikaisemmin tai veljesten väleistä kerrottu. Olisin toivonut suurempaa sidosta tarinan ja kirjeen välille.

Lainaus
Istuin kahvikuppini ja savukkeeni kanssa parvekkeella
Tämä on ihan alusta. Sanojen asettelusta tulee sellainen mielikuva, että myös kahvikuppi ja savuke istuvat. Parempi rakenne olisi esimerkiksi: Istuin parvekkeella savuke ja kavhikuppi käsissäni.
Käytit myös sanaa ikinä aika usein (en tiedä miksi kiinnitin huomiota tähän). Kannattaa välillä vaihdella sanoja. Tässä tilanteessta koskaan/ei koskaan käy hyvin. Suomenkieli on siitä hieno, että meillä on niin paljon varaa valita :)

Kokonaisuudessaan oikein mukava, helppolukuinen ja realistinen tarina. Kun kiinnität vielä hieman enemmän huomiota kieleesi niin susta tulee loistava kirjoittaja!

Banneri by: Ingrid