Author: Sole
Rating: K-11
Pairing: Mikke/?
Huomautus: Monikielinen, mutta englanti ja saksa tasoa easy
Summary: Mikke tahtoo uuden elämän jossain muualla. Kaukana Suomesta, toisessa maassa kaukana ihan kaikesta. Tämä on tällainen hassu idea, jonka sain englannintunnilla. Miksi pojatkin eivät voisi olla Au paireja, paeta pois Suomesta ja löytää itselleen uutta elämää jostain muualta? Harkitsin ensin kirjoittavani tästä ficin, mutta päädyin lopulta originaaliin. Tämä on ensimmäiseni, tai ainakin ensimmäinen, jonka päähenkilölle minun on täytynyt piirtää ääriviivat. Kommentit olisivat oikein kivoja!
Laulunpätkä on Adam Lambertin laulusta
Soaked.
Lähtö
Muovisiivet
Lentokentällä on paljon ihmisiä. Koneeseen on pitkä jono. Mikke seisoo kukkahattuisen naisen takana selässään reppu, jossa on tyhjä vesipullo, iPod, myslipatukka ja karkkipussi. Hän on vain yksi monista, jotka odottavat pääsyään koneeseen, joka kuljettaisi heidät pois harmaalta Tampere-Pirkkalan lentokentältä. Jono alkaa liikkua.
Mikke ottaa passinsa taskustaan ja katsoo kuvaansa. Se on vähintäänkin kamala. Hänen kasvonsa näyttävät pyöreämmiltä kuin ne ovat peilissä, hänen silmänsä ovat liian kaukana toisistaan, ja niiden hailakan sininen väri valunut pois itkun mukana. Hän puristaa passia kädessään niin tiukasti, että hänen kämmeensä ja sormiinsa jäävät punaiset juovat sen reunoista.
Mikke ojentaa passinsa naiselle, jolla on tummansininen hame ja kasvoillaan ylipirteä tekohymy. Kummankin tämä on pukenut päälleen aamulla töihin lähtiessään. Nainen hymyilee entistä leveämmin ja ojentaa passin takaisin Mikelle. Hän työntää sen farkkujensa taskuun ja seuraa kukkahattuista naista ulos harmaaseen aamupäivään.
Lentokenttä on iso harmaa neliö, johon on maalattu valkoisia viivoja.
Mikke hyppelee niiden yli kohti lentokonetta.
Mikke istuu paikoilleen koneessa.
Rivi 8, ikkunapaikka. Lentokoneen penkit ovat violetinsinisiä, melkein harmaita. Suomessa kaikki on harmaata ja kamalaa. Hän huomaa toivovansa, ettei Saksassa kaikki olisi vielä harmaampaa ja kamalampaa. Hän laskee reppunsa jalkoihinsa ja nojautuu vasten penkin selkänojaa. Se on kova, ja hän tuntee itsensä puutuneeksi ja turraksi ennen kuin kone on ehtinyt edes ilmaan.
Miken viereen istuu mies, jolla on kainalossaan sanomalehti ja toisessa kädessään kulunut salkku. Hän katsoo poispäin, ulos ikkunasta. Se on yksinkertaisin tapa vältellä ihmisten katseita, välttää uusia sosiaalisia kontakteja. Hän katselee lentokentän harmaata asvalttia ja kuuntelee, kuinka salkkumies hänen vieressään ottaa silmälasikotelon takkinsa taskusta ja taittaa lasiensa sangat niin että ne mahtuvat koteloon.
Lentokoneen lähtiessä Mikke tuntee nytkähdyksen vatsassaan. Hän ei tiedä, miltä lentäminen tuntuu, hän ei ole ollut koskaan lentokoneessa. Lentokoneiden siivet ovat metallia ja muovia, mutta ne ovat silti siivet, ja niillä voi lentää kauas pois. Hän kaivaa iPodinsa repustaan ja työntää kuulokkeet korviinsa. Hän ei tahdo kuunnella neljää tuntia lentokoneen hurinaa.
Soaked to the bone, sink like a stone
I will take you homeMikke sulkee silmänsä ja toivoo lentokoneen kantavan hänet muovisiivillään kotiin. Hänen päänsä tulee kipeäksi kaikesta toiveajattelusta.
Salkkumies Miken vieressään nukahtaa puolivälissä lentoa, ja hän lisää äänenvoimakkuutta tämän alkaessa kuorsata.
Lentokone laskeutuu Frankfurtin lentokentälle viisi minuuttia ennen arvioitua laskeutumisaikaa. Mikke ottaa kuulokkeet pois korvistaan ja sujauttaa iPodin takaisin reppuunsa. Hän nostaa repun vasemmalla olkapäälleen. Onneksi salkkumies on herännyt oma-aloitteisesti koneen pyörien töyssähtäessä asvalttiin. Mikke ei olisi halunnut joutua herättämään tätä.
Ihmiset valuvat ulos lentokoneen ovista tasaisena virtana. Mikke löytää kukkahattuisen naisen heidän joukostaan ja asettuu tämän taakse jonoon. Naisen hattu on kuin huomioliivi, hän ei voi eksyä, kunhan pitää katseensa siinä. He tulevat suureen halliin ja odottavat matkalaukkuaan kuka mitenkin äänekkäästi huokaillen. Mikke ottaa pienen laukkunsa hihnalta ja odottaa kukkahattuisen naisen saavat laukkunsa.
He kävelevät portaat ylös terminaaliin. Mikke siristää silmiään suurista ikkunoista lattiaan lankeavassa auringonpaisteessa. Saksassa ei näytä mustalta, vaan pikemminkin keltaiselta. Hän pysähtyy paikoilleen ja hakee katseellaan uutta perhettään väkijoukosta. Hänen silmänsä tavoittavat pahvin, jossa lukee tikkukirjaimin Mikael Meri. Sitä pitelee mies, jonka kasvoille ilmestyy iloinen hymy hänen kävellessään tämän luokse.
”Mein Frau – ” mies aloittaa, ”my wife couldn't come, and our two daughters are with their grandmother, aber mein Name ist Sebastian Kaufmann, nice to meet you, Mikael.”
”Hallo”, Mikke sanoo, ”it's nice to meet you too.”
He kättelevät, ja Mikke vastaa miehen hymyyn. Hänellä on hyvä tunne tästä kaikesta. Uudesta elämästä jossain muualla.
