Kirjoittaja: Crownless
Ikäraja: S
Genre: Draama, ehkä höyhenenkevyt angsti
A/N: Eräs päivä oli pakko saada kirjoittaa jotain kesäistä näin talven paukkupakkasien keskellä. Tällaista syntyi, tässä äskettäin kirjoittelin loppuun. Halusin käyttää välttämättä omaa murrettani.
Osallistuu myös Originaali10 haasteeseen.
--
On valoisaa ja lämmintä. Kaikkialla on vihreää, paitsi yläpuolellani. Siellä avautuu vaaleansininen katto, jonka valkoisia siellä täällä purjehtivia hattaroita en voi koskettaa. Ne ovat liian kaukana minusta, tahdon lähemmäs.
Hennot ruohonkorret kutittelevat leikkisästi raajojani, jätän selvän painauman itsestäni kohtaan jossa lepään. Kuin viestin johonkin rakennukseen, I was here. Mutta sellaista tekevät vain typerykset. Minä en ole sitä rotua.
Olen eristäytynyt muusta maailmasta. Tunnen, kuinka leijun ainakin viisi metriä ylempänä Äiti Maasta. Voin kuvitella, miten saavutan tavoitteeni: hipaisen silkin pehmeää untuvapilveä ja sukellan sen läpi. Armoa antamaton viileys pujahtaa joka sielun sopukkaan. Kuulen, kuinka tuuli suhisee korvissani, kun lennän kattojen yllä...
”Jonna. Siulle soitettiin.”
Yllättäen tuuleen sekoittuu jokin tuttu ääni. Lähden putoamaan alas takaisin sinne todellisuuteen, jonne minut on fyysisesti iäksi kirjattu.
Minulla on sen hetkisen taivaan väriset silmät, joissa on kuitenkin vivahde ruohonvihreää. Olen selvä kesänlapsi, minut on luotu tälle vuodenajalle asumaan. Puhkean kukkaan ja herään eloon aina kun on kesä.
Huomaan lähellä kasvojani tutut silmät, samoin sen hassun perunamaisen nenän jolle jaksoin nauraa kakarana.
Isä.
Hänen parrakas naamansa on lähempänä kuin pilvet, jotka ovat kiehtovan etäällä. Tämä hetki puolestaan ei kuulu siihen kastiin.
”Nukutko sie?”
Nousen istumaan. Puistelen oranssia hellemekkoani ruohosilpulta.
”En. Kunhan muuten vaan haaveilen, kai siun se pitäisi tietää. Kuka se oli?” kysyn närkästyneellä äänensävyllä. Eskapismi on intohimoni, suojamuurini – sen jos joku mursi, siitä jäi lommo.
”Mikä kuka?”
”No se soittaja, kuka se oli.”
Lähden harppomaan poikki kukkameren pihallemme. Isä laahustaa perässä.
”Joku siun kaveri. Ei se nimeä sanonut. Sanoi soittavansa myöhemmin uudestaan. Jonnekin rantajuhliin se oli sinua kutsumassa kun tiedustelin asiaa varmuuden vuoksi.”
”Okei, kiva” sanoin, vaikken tarkoittanutkaan sitä. En juuri nyt ollut juhlatuulella, vaikka rakastinkin erilaisia kesätapahtumia.
Rellestävät ystäväni järjestivät niitä usein, aina kun oli tilaisuus. Joka kerta en ollut paikalla, en jaksanut loputtomiin katsoa kun puolitutut ja hyvät kaveritkin riehuivat milloin selvin päin, milloin pienessä sievässä. He nauttivat elämästä; carpe diem, sanottiin. Ehkä minunkin olisi syytä opetella.
Mutta sehän oli liian hankalaa tällaiselle taiteilijasielulle. Minulla oli oma maailmani, mutta siitä huolimatta minun oli hyvä olla näin.
En kaivannut realismia.
Nytkin mietin huomista, jolloin olisi juhannusaatto. Silloin kaikki on kauneimmillaan; luonto, ihmiset, koko maailmankaikkeus. Kesän pisin yötön yö on joka kerta pakko valvoa kokonaan. Sitä satumaista tunnelmaa en jättäisi väliin mistään hinnasta.
Istahdan harmaille kiviportaille ulko-oven eteen. Olen käynyt hakemassa eteisen pakastimesta vaaleanpunaisen jäätelön, jonka makeus saa kielen makunystyrät kireille ja kylmyys tuntuu päässä.
Kultainen aurinko häikäisee näköäni, joudun peittämään vapaalla kädelläni silmiä. Mustansankaiset, pyöreät aurinkolasini unohtuivat viikko sitten mummolaan. Mummin kesämökki sijaitsee Pieksämäellä, meidän koti Pohjois-Karjalan vaaramaisemissa. Päätän tyytyä uusiin laseihin ensi viikolla saamillani kesätyörahoilla.
Lempeä tuuli heittää pitkiä vaaleita hiuksiani naamalle. Hotkaisen lopun jäätelön ja sitten pakenen taas. Tällä kertaa menen pihamme ulkopuolella solisevan puron luo. Pienempänä tykkäsin rakentaa kaarnalaivoja ja uittaa niitä vedessä, katsoa kun ne purjehtivat pois uusiin seikkailuihin.
Nykyisin vain joko tuijottelen pyörteitä, mietin miten helppoa olisi antautua virran vietäväksi, kylpeä linnunmaidon kaltaisessa vedessä. Tai sitten vuorostaan jänistän ja vain huljuttelen kirkkaanpunaisella lakattuja varpaitani, niin kuin nyt.
Ei vesi oikeasti ole koskaan yhtä lämmintä mitä kuvittelen.
Kesken vesileikkini kuulen polkupyörän kellon ärhäkkää rimputusta. Käännyn salamannopeasti ja nostan jalat vedestä. Katseeni on takuulla säikähtäneen näköinen.
Nuori tummasilmäinen ja hiuksinen, pitkä tyttö seisoo maastonvihreän Joponsa vierellä, hymyilee kilpaa auringon kanssa.
Hän on kaverini Tiia.
”Moi. Sori, jos säikäytin.”
”Ei... ei se mitään. Mitäs sie?” sopersin ja kävelin Tiian luokse. Tungin käteni mekon syviin taskuihin.
”Soitin siulle aiemmin, muttet ollut silloin paikalla. Meinasin soittaa myöhemmin uudestaan, mutta sitten tuumin, että samahan se on tulla kysymään kasvotusten.” Tiia sanoi näpräten pyörän kelloa.
”Ai niistä juhlista?”
Tiia nosti hämmentyneen katseensa minuun, aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta minä kerkesin ensin.
”Isä kertoi.”
”Aa, okei. No, tuutko sie sinne? Sama paikka kuin ennenkin. Ne on tänä iltana kuudelta.”
Epäröin. Olisin halunnut viettää tällä kertaa aikani yksin, mietiskellen niitä näitä, kuluttaa lomani sumuisessa toisessa ulottuvuudessani.
”Tuu nyt. Siellä on hauskaa. Olethan sie ennenkin ollut niissä juhlissa. Tuttuja naamoja, paitsi no ehkei tänään välttämättä kaikki. Make kutsui pari tyyppiä lisää.”
Tiia vaikuttaa innostuneelta. Hänen nappisilmänsä tuikkivat, hiukset lepattavat tuulessa. Hieman vino hammasrivistö hohtaa.
Rypistän otsaani ja kuovin paljailla jaloillani pehmeää hiekkatietä.
Lopulta liiallinen kiltteyteni vetää pidemmän korren ja luovutan.
”No, kaipa mie sitten voin tulla. Tuutteko hakemaan taas?”
”Totta kai. Nähdään puoli kuudelta.”
Sinne häviää Tiia ja hänen armeijamainen vanha pyörä. Tuijotan yhä kauemmaksi katoavaa mustaa pistettä. Vain äskeinen lupaukseni kaikuu korvissa, Tiian sanat jälkijunassa.
****
Kun päivä kääntyy iltaan ja aurinko alkaa valua puiden taakse piiloon, hieman ruosteinen, haalean keltainen Volkswagenin Peace auto kaartaa pihaamme. Romu on Maken ylpeys, vaikka se on oikeastaan hänen isänsä. Mutta hän sai lellipentuna lainata sitä milloin halusi.
Minulla on ylläni eri mekko. Se on punavalko pilkullinen, puolipitkää silkkiä. Olkaimet puuttuvat, vapaana roikkuvat hiukset peittävät vähän palamaan päässeet olkapääni. Haluan näyttää tänään kauniilta, vaikken tiedä siihen varsinaista syytä.
Peacen sisältä kuuluu 70-luvun kultaisia hittejä kovalla voimalla, autolle ominaista siis. Tiia istuu etupenkillä, hän huiskuttaa minulle iloisesti ja rullaa ikkunan auki.
”Moi, hyppää kyytiin. Tuukka ja Mira, tehkää tilaa” Hän huudahtaa takapenkillä löhöävälle pariskunnalle.
Kun istun Tiian taakse kaakaonruskealle nahkapenkille, sisääni hiipii nyrkin kokoinen levottomuus. Se ei yleensä ole tavallisin tuntemukseni tässä seurassa. Tänä iltana jokin on toisin.
Peace lähtee kolisten vyörymään pois kotikulmiltamme. Sen keula suuntautuu kohti viiden kilometrin päässä olevaa autiota hiekkarantaa. Juuri silloin auton stereoista kajahtaa Katri Helenan tunnettu biisi. Hymähdän. Make vilkaisee minua etupeilistä neonvihreiden aurinkolasiensa takaa.
”Vähän iloisempi ilme hei, Jonna. Nyt on oikea intiaanikesä, hyvät bailut tiedossa ja sie vaan murjotat! Mikä mättää?”
Heilautan kättäni, en jaksa ruveta selittämään näille haaveilun kaipuustani, oman rauhan tarvitsemisesta. He vain ajattelisivat, että olin tarpeeksi yksin muutenkin. Tarvitsisin seuraa ja periaatteessa oikeassa he siinä ovatkin. Ehkä tämä tästä.
Tiia ja Make laulavat kurkut suorina minulle tuntemattoman kappaleen tahtiin. Tuukka ja Mira ovat kuin muita ei olisikaan, käpertyneinä toisiaan vasten silmäluomet painautuneina kiinni.
Rullaan lähimmän ikkunan auki. Työnnän käteni auton ulkopuolelle ja pyydystän tuulenvireitä kämmenelleni. Hymyilen pienesti, kesä on liian ihanaa aikaa. Joskus toivon että se jatkuisi talven yli.
Vedän käden takaisin sisälle, mutta annan ikkunan olla avoin. Mira ojentaa minulle jotain kiiltävää.
”Katohan sie, minkä Tuukka anto miulle.”
Se on sormus täynnä timanttiloistetta. Pystyn kuvittelemaan sieluni silmin tyyriin hintalapun esineestä. Miten Tuukalla saattoi olla varaa tällaiseen?
”Onpa hieno. Ootteko te menny kihloihin tai jotain?” kysyn, vaikka tiedän jo vastauksen. Ojennan sormuksen takaisin. Mira hymyilee raukeasti.
”Joo, toissa päivänä. Ollaan oltu nyt kohta kolme vuotta yhdessä.” Tuukka vastaa.
”Aijaa, onneksi olkoon” sanon ilahtuneesti. En ollut kovin läheinen näiden kahden kanssa, joten en ollut täysin perillä heidän taustoistaan. Mutta puheväleissä sentään oltiin.
Käännän katseeni maisemaan. Vihreät puut vilisevät silmissä ja järvenselkä paistaa lehtimetsän lävitse. Tekisi mieli soutamaan.
”Onko rannalla venettä?” huudan suoraan Tiian korvaan, se kun tuskin kuuli auton mölyltä ja laulultaan mitään.
”Mitä sanoit?”
”Että onko rannalla venettä.”
”Kai siellä on” Tiia sanoo venytellen sanojaan.
Nyökkään tyytyväisenä. Ehkä pääsisin sittenkin hetken olemaan yksikseni.
Pian marmorimainen maisema kantautuu piskuisen hiekkatien päästä. Ranta on pitkä ja kauempaa katsottuna se näyttää lähes koskemattomalta. Paikka on takuulla yksi kauneimmista joita olen koskaan nähnyt.
Make parkkeeraa kaaransa rannan rinteelle. Tuukka ja Mira lähtevät jo edeltä rantaan käpyisää polkua pitkin, me jäämme purkamaan juhlatarvikkeita Peacen takakontista.
”Paljon on aikaa?” kysyn Makelta. Hän kiskoo isoa köynnöskoria lähemmäksi.
”Mihin?”
”No mihinköhän luulisit?” heitän sarkastisesti.
”Aa, joo. Joku tunti suunnilleen” Poika vastaa kännykän näyttöä tiiratessaan.
”Ota sie tuo” hän vielä sanoo ja sysää painavan pahvilaatikon syliini. Lähden muiden mukana alas, vaikka olisinkin heti tahtonut suunnistaa ihan toiseen suuntaan kohti laituria, tarkemmin sanottuna puuvenettä, jonka kylkeen on maalattu punaisin tikkukirjaimin ”Aallotar”. Vaikken ollut soutanut sillä vähään aikaan, muistan, että sen kirjaimet ovat haalistuneet ajan raaputtaessa niitä kuin arpoja, joilla ei voita mitään.
Rannan lähettyvillä on keskikokoinen grillikatos ja pari puupenkkiä, muttei mitään sen enempää.
Vastarannalla häämöttää himoitsemani vene. Jään katselemaan sitä hetkeksi kaihoisasti, kunnes havahdun ja lasken pahvilaatikon penkille. Täytyisi pysyä tässä todellisuudessa vielä muutama minuutti.
Kun olemme suurin piirtein saaneet juhlapaikan koristeltua, olen jo siinä vaiheessa rättiväsynyt.
Samalla juhlavieraita alkaa vähitellen saapua. Parkkipaikalta kuuluu moottorin kumeaa ärjyntää ja ovien paiskomista vähän väliä.
Katson parhaakseni poistua.
Etsin käsiini Tiian, hän oli kaikista näistä ihmisistä luotettavin.
Tyttö oli rientämässä vieraita vastaanottamaan. Tartun silti häntä käsivarresta ennen kuin hän kerkeää mennä.
”Tiia, mie meen soutelemaan. Tuun sitten joskus.”
Tiia katsoo minua kuin olisin yhtäkkiä ruvennut puhumaan siansaksaa tai muuttunut avaruusolioksi. Lopulta hän purskahtaa nauruun.
”Kai toi oli läppä? Et sie nyt hyvä nainen voi lähtee yhtään mihinkään kun juhlat on vasta alkamassa.”
”Mut kun...”
Tiia nostaa kätensä merkiksi, että keskustelu on päättynyt eikä muttia suvaittaisi.
Sitten hän kääntyy kannoillaan ja lähtee parkkipaikalle miltei juosten. Tuuli tarttuu hiuksiin, paljaissa jalkapohjissa tuntuu varmasti kivulias käpyjen tervehdys. Jään orpona katsomaan ystäväni perään. Tiian sanoissa on kyllä perää, mutta minulla on ollut koko päivän sen verran voimakas pakenemisen tarve, ettei sitä enää voi estää millään muotoa.
Äh, paskat. Hulluksiko tässä on tulossa. Lopulta mietin turhautuneena omasta erakoitumisen tahdostani ja päätän jäädä sittenkin vähäksi aikaa muiden luokse. Mutta en liian pitkäksi ajaksi.
Menen takaisin grillikatokseen ja istun harmaalle, miltei lahoamispisteessä olevalle penkille. Se kuitenkin kestää vielä painoni. Polulta saapuu muutamia tuttuja kasvoja, mutta myös uusia ilmestyksiä. Tervehdin paria ihmistä yrittäen väläyttää pirteän hymyn. Todennäköisesti se jää laimeaksi irvistykseksi.
Maken seurassa saapuu joku poika, jonka olen joskus muutama viikko sitten nähnyt koulussa, mutten saa pyydystettyä hänelle nimeä. Make huomaa katseeni ja tuo pojan näytille virnistellen.
”Jonna, tässä on Rasmus. Oot varmaan joskus nähnytkin koulun käytävillä.”
Katson Rasmusta kohteliaasti silmiin ja hymyilen. Pojalla on syvänruskeat silmät ja hiekanruskeat rastat. Alahuulesta roikkuu musta rengas.
”Terve.”
Rasmus ojentaa kättään. Tartun siihen hämmentyneesti. En ole tottunut tällaisiin esittelyihin. Mutta arvaan, että Make haluaa vain että saisin uusia kavereita ja oikeasti piristyisin. Olisin taas se sama vanha Jonna mikä aina ennenkin. Mutta tänään en valitettavasti pystynyt siihen.
Make ja Rasmus häipyvät pian muualle, minä jään taas yksin. Unohdun tuijottamaan järvelle, kuvittelen kuinka veneen airot syleilee sen pintaa. Nostan ne kuiville ja annan alukseni purjehtia tyynesti sinne minne se haluaa. Käyn pitkäkseni ja suljen silmät...
”Jonna. Tuutko sie?” kuulen Miran äänen läheltäni.
”Ai minne?”
”Grillaamaan. Miehän sanoin jo.”
Tyttö pudistelee päätään huvittuneesti.
”En mie taida... ei mulla ole nälkä.”
Mira kohauttaa hartioitaan ja kääntyy.
”Ihan miten vain.”
Kuulen jostain kesäistä musiikkia, jälleen hittibiisit tekevät kunniaa. Huomaan, ettei ympärilläni ole ketään, kaikki ovat lähteneet hieman edemmäksi katoksesta. Tuumin olevani niin näkymätön, että nyt olisi oiva tilaisuus karata.
Sujautan vähän matkan päässä olevani mustat sandaalit jalkaan ja päästän pitkään pyristelleen pakenemishaluni lentämään vapaaksi.
Kävelen ikuisuudelta tuntuvan rinteen ylös. Tunnen koko matkan ajan sandaalieni läpi iskevät kävyt. Ne ovat kuin neuloja, mutten silti anna kivun häiritä. Mikään ei saisi minua nyt pysähtymään.
Suuntaan katseeni taivaalle, se on edelleen kirkas. Aurinko on tosin jo laskemaan päin, muttei se haittaa. Olen aina rakastanut auringonlaskuja, niissä on jotain salaperäistä ja viivytteleväisyyttä, sellaista dramaattisen esityksen tunnelmaa, jonka katsoja haluaa palavasti nähdä loppuun saakka.
Kulkemani hiekkatie on kapeahko, kuljen sen oikealla reunalla. Käsiäni hipelöivät aina silloin tällöin hennot heinäkorret, taitan niistä ohimennen muutamia ja solmin samalla seppelettä. Siitä ei tule kuvankaunista, mutta onpahan ainakin kantajansa näköinen.
Kun saavun viimein laiturille, kävelen sen päähän ja ikään kuin palkitakseni tästä karkuretkestä kruunaan itseni vastatehdyllä heinäseppeleelläni. Todennäköisesti tuuli veisi sen ennen pitkää mennessään tai se tipahtaisi koskemattomaan veteen, muttei sillä ollut loppujen lopuksi liiemmin väliä.
Laituri on sopivasti suojaisassa lahdenpoukamassa muutaman muhkean pensaan peittelemänä. Vastarannan kiiskit eli juhlijat eivät näkisi tänne asti. Paitsi ehkä viimeistään silloin, kun olisin jo päässyt vesille. Silloin kaikki olisi myöhäistä, mikä on minulle parempi.
Irrotan harmaanvalkoisen, hieman tahriintumaan päässeen lujan köyden irti laiturin tolpasta ja hinaan vanhanaikaisen puuveneen vierelleni. Kapuan paattini kyytiin, asettaudun keskelle hyvin istumaan ja nostan ensin köyden veneeseen. Sitten töytäisen laituria, jolloin vene lähtee hiljalleen halkomaan aaltoja, poispäin rannasta. Seuraavaksi annan airojen pudota veteen ja kuulen korvia hivelevän molskahduksen. Suljen silmäni ja hymyilen autuaasti. Tätä on onnellisuus. Kun saa olla omassa rauhassa, eikä ole ketään tai mitään häiriötekijöinä. Ei melusaasteita tai ylipirteitä ihmisiä.
Rikkumaton hiljaisuus.Päätän toteuttaa jo vastarannalla haaveilemani kuvitelman. Nostan airot takaisin veneeseen, varmistan ettei ympärillä ole törmäysvaaraa ja valahdan makaamaan veneen pohjalle. Mahdun sinne juuri ja juuri, penkit vievät tilaa. Neulat ja muut roskat pistelevät, olen kuin Lumikki lasiarkussaan mutta rosoisemmalla alustalla.
Katselen hempeitä pikku pilvenhattaroita, harmittomia, niin viattomia lampaita. Lasken ne, piirrän ympärille lasson, leikin jotain cowboyn tapaista. Aurinko häikäisee silmiäni, painan silmäluomet kiinni.
Jälleen tunnen olevani kukkameressä, matkalla kohti pilvien valtakuntaa.
--
A/N: Jos joku ei saanut kunnolla selkoa, millaista autoa tässä tarinassa hain, niin se on jotakuinkin
tällainen.
