Nimi: Invincible
Kirjoittaja: Kristallitiara
Luokitus: K-11 / hyvin lievä R
Genre: angst, fluff, (flangst!), H/C, deathfic, songfic, femme, oneshot
Paritukset: No, femmeä tiedossa...
Varoitukset: Betailettomuus, kliseet, ennalta-arvattavuus
A/N: Eräänä päivänä teki mieli kirjoittaa itselleni varsin epätyypillisesti puhekielistä femmeä. Ja nämä tyttösethän omistan minä! Kappale on
Musen Invincible.”Follow throught,
make your dreams come true”Vaikka monet on pyytäneetkin monesti mua kertomaan yksityiskohtasen tarkkaan, millon ja miten mun ja Mirandan 'juttu' alko, mä en oo ikinä osannu vastata. En mä tiedä, voiko sitä edes 'juttu'-nimellä kutsua ees lainausmerkein, kun ei me koskaan sovittu mitään. Kai se oli jotain astetta korkeempaa, ei siihen mitään sopimuksia tarvittu, kumpiki tiesi joka tapauksessa missä mennään. Enkä mä myöskään tiedä, mikä mun päässä naksahti, kun mä menetin liian ison palan mun sydäntä sellasen jääkuningattaren käsiin ja ensivaikutelman jälkeen aloin nähdä sen uudessa valossa. Tiesin aina, että me ollaan liian erilaisia toisillemme, mut ei se silti estänyt tätä jästipäätä sotkemasta itseään harvinaisen sakeaan soppaan, jossa ei ollu reseptistä tietoakaan – sen kun vaan lasket siihen keitokseen mitä tahansa myrkkysienistä vaahterasiirappiin ja pikkukiviin.
”Don't give up the fight,
you will be allright”En mä silti kiistä, etteikö ne muutamat kuukaudet olis ollu mun elämän parhaita. Miranda jako mun kanssani parhaina hetkinä ihan kaiken ja tarjos vielä itsensäkin kaupanpäälliseksi. Kaikesta puhumattomuudesta ja salailusta huolimatta mä uskon vielä jopa siihen naurettavaan kliseeseen, et erilaisuudet muka täydentäis toisiaan, vaiks meillä se ei tainnu niin mennäkään. En silti haluu syyttää itteeni mistään tapahtuneesta, mä toivottavasti tein voitavani enkä ois voinu tehdä mitään enempää. En mä voi muuttaa ihmistä, joka ei selvästikään haluu muuttua.
”Because there's no one like you in the universe”Miranda oli aluks mulle vaan pelkkä koulukaveri. No, okei, mä myönnän et naureskelin muiden mukana sen pikimustille kajaalisilmille, aina mustille vaatteille ja niille sen hiuslisäkkeille. Kyllähän se näytti pikkukaupungin mittakaavassa hiukan oudolta, ku täällä oltiin totuttu kiltteihin naapurintyttöihin. Mut muiden katseista huolimatta mä menin esitteleen itteni sille, kun se nojas ylhäisessä yksinäisyydessään koulun seinää vasten välkällä ketjuissaan ja korkkareissaan.
- Anni, se toisti. Muistan vielkin miten se lausu mun nimen tosi arvioivasti, ihanku se ois maistellu sitä kielellään. Hetken olin jo varma, et se hylkäis mun tuttavuuden, oonhan mä kuitenkin sen rinnalla vaan tavis, mut se tarttu mun ojentamaan käteen verkkohansikoiduilla sormillaan ja me käteltiin. En mä ois sillon ikimaailmassa aavistanu, kuinka asiat johtais toisiin ja lopulta tässä kävis näin.
”Don't be afraid
of what your mind consumes”Meidän luokka alko hitaasti jakaantuu kahteen leiriin – Mirandan vihaajat ja sen ihailijat. Toisten mielestä Miranda oli kiinnostava, kaunis ja haluttava vihjailevine asusteineen ja avoinaisine korsettitoippeineen. Toiset oli joko hiljaa tai niin vanhoillisia, et ne kuvitteli Mirandan olevan saatananpalvoja. Ei se sitä ollu, sen mä opin myöhemmin perinpohjasesti, kun se selitti mulle ajatusmaailmastaan.
”You should make a stand...”Saattaa olla, et jonkun mielestä me ei tehty paljon muuta, ku raiskattiin kliseitä ja haluttiin tehdä kaikki täydellisesti romantiikan oppien mukaan. Kyllä mäki sen myönnän, et meidän suhde oli pitkälti sellasta kokeilemista, mut sellasia me oltiin. Meistä vaan oli ihanaa tuijottaa auringonlaskua käsi kädessä tai nauttia takkatulen loimusta toistemme sylissä, ei siinä tullu ajatelleeks et miten helvetin typerää se oli. Eihän se meille typerää ollukaan, muiden mielestä vaan ehkä, mut eipä se niille kuulunukaan. Ei me niille kerrottu.
”...stand up for what you believe.”Mä avaan sateenvarjon ja me pidellään sitä yhdessä sateesta kärsivän kaupungin valojen alla. Jossain vaiheessa sun käsi etsiytyy mun kädelle ja sä otat sen omaasi, meidän pidellessä sateenvarjoa yhdessä pystyssä. Kirpee sadeilma ja sun käyttämän hiuslakan keinotekoinen paratiisituoksu tunkeutuu mun sieraimiin.
- Anni, sä sanot hiljaa ja pysähdyt ku seinään keskellä hiljasta katua.
Katseemme kohdatessa huomaan, et jokin on lämmenny sun kylmän mustissa silmissä ja mä olen erottavani sun koppakuoriaissilmien takana häivähdyksen tunteesta. Sä pujotat sormesi mun sormien lomaan ja saat mun huuleni raottumaan hämmentyneenä.
-Miranda, mä kuiskaan ja sä silität varovasti mun poskea.
Sun huulet lähestyy mun omia ja sillä hetkellä mä kuvittelen elämän olevan täydellistä.”And tonight we can truely say
together we're invincible”Mä en tiiä kuitenkaan, et millon sanat muutti merkityksensä tai millon Miranda avasi mulle uusia ovia itessään – vainoharhasuutta, omistushalukkuutta ja pilvin pimein tarkkaan varjeltuja salaisuuksia. En mä edes halua muistella montako kertaa se nyyhkytti mun sylissä kertomatta syytä ja oli täysin hajalla. Enkä mä osannu auttaa, vaikka kuinka oisin yrittäny ja halunnu. Miranda ei osannu puhua tai ehkä mä en osannu kysyä oikeita kysymyksiä joilla oisin saanu sen puhumaan.
- Anni, Anni, Anni, Anni, se kuiski aina itkun jäljiltä haparoivalla äänellään.
Kuiskaustensa lomassa se suuteli kyynelsilmin mun kaulaa ja antautui kerran toisensa jälkeen mulle. Ehkä se kuvitteli, et mä oisin ku jätkä ja liikkuisin pelkästään sen yhen asian perässä ja käyttäisin tilaisuutta hyväkseni, mut en. Yhtä monta kertaa ku se tarjosi itseään niin mä myös torjuin sen – en mä hennonnut hyväkskäyttää rikkinäistä, vaan mä halusin sen oikean Mirandan, johon mä tutustuin. Halusin sen ilkikurisen, peikkotukkaisen ja ehkä vähän julmanki goottitytön, en tätä säälittävää olentoa, jonka mä annoin itkeä mun sylissä kajalit poskilla itsensä uneen.
”During the struggle they will pull us fown,
but please, please lets use this change
to turn things around”Kyllä mä tiesin, ettei meidän onni tulis olemaan pitkäaikasta, mut en ikinä odottanu sen päättyvän näin. En mä osannu ottaa tosissani sitä, miten se kähisi mun korvaan haluavansa kuolla. Voi hyvä Jumala, jos sä oisit ollu olemassa, niin olisithan sä antanu mun kuunnella, oisithan?
Mut vitut sä siellä oletkaan.
”Do it on your own,
it makes no difference to me.”Miranda-kulta - mä voin kuvitella, kuinka sä nauraisit tälle kaikelle sieltä ylhäältä. On se niin naiivia, et miten ateistinkin on vaan helpompi kuvitella lapsekkaasti sun lepäävän Taivaan Papan sylissä pää pilvityynyllä. Mut en mä halua kuvitellakaan sua mullassa, jossa madot ja ties mitkä kaivautuu sun pään sisään korvista, suusta, nenästä ja silmistä. Mä tiedän, miten paljon sä vihasit ötököitä, enkä mä koskaan haluais sulle käyvän niin. Oot aivan liian kaunis sellaseen. Vaikka sun vanhemmat vastustikin sun kohdallas polttohautausta, niin ehkä ne vaan pelkää lesbon palavan helvetin tulessa, eikä suinkaan pääsevän taivaaseen.
Kaiken tän ajatustulvan lomassa mä vilkaisen viimein papin yhteen liitettyjä käsiä. En mä voi estää kyyneleitä jälleen valumasta pitkin poskiani tai isosiskooni tarttumasta käteeni lohduttavasti uudelleen ja uudelleen. Eihän se tietenkään tiedä mitä mun ja vainajan välillä oli – se varmaan luulee meitä vaan hyviksi, läheisiksi ystäviksi.
”What you leave behind and what you choose to be...”Entä sitten tää ruusu sun haudalla? Sen terälehdet on yhtä valkeet, ku sun kasvot, sillon ku mä löysin sut punaselta nahkasohvalta. Miten sä onnistuit olemaan kuolleenakin niin itkettävän kaunis? Ehkä kauneus oli sulle vaan niin ominaista, ettei kuolemakaan saanu vietyä sitä sulta pois. Viimeisinä päivinähän sulla tuntui olevan vaan kolme asiaa – mä, henkesi ja sun kauneutesi. Kaksi niistä jäi, sä lähdit.
”... and whatever you say,
your soul is unbreakable.”Musta huivi tarttuu huulikiiltoon ja mä katson kuinka mustapukuiset miehet kantaa kastanjanruskeeta arkkua. Mä oon ainoa kyynelehtijä, kaikki muut on niin ihailtavan tyyniä. Mä en oo koskaan ennen osannu itkeä, pidin sitä aina luovuttamisena. Sun äitikään ei itke. Mutta eihän se tietenkään välittäny Mirandasta samoin ku mä. Miranda sano aina, miten sen äiti ei välittäny siitä, mutta mä vaan tuhahtelin ja vakuuttelin et se välittää kyllä. Mut ehkä nyt mä jopa uskon Mirandaa.
”And tonight...”Yö on täynnä tuskaa ja kyyneleitä. Mä oon aivan hysteerinen, tarvitsisin jonkun piteleen mua aloillaan. Nyyhkytykset vavisuttaa mun kehoa puolelta toiselle kerran toisensa jälkeen – ja se ei ookaan ihan pieni asia, sillä mä en ole yhtä pikkuruinen ku Miranda.
Miranda.
Miranda.
Helvetti.
Tää yö on niin helvetin musta ja pimeä, etten mä näe ees mun käsiä. Ehkä mä en haluiskaan nähdä sillä en tiedä yhtään miten asiat johtais toisiin ja tekisinkö mä lopulta jotain peruuttamatonta. Mut mun silmissä alkaa kirkastua, huoneen nurkasta näkyy valonsäteitä. Voi helvetin helvetti, eikö kukaan oikeesti osaa sammuttaa valoja, mä tahdon nukkua. Itkeä. Surra.
Mun silmien tottuessa kirkkauteen mä huomaan valolla olevan kasvot. Kalpeat, liian kauniit kasvot, ja pitkät mustat hiukset. Valo näyttää aivan enkeliltä ja mun turvonneisiin silmiini sattuu sen katsominen.
- Anni, valo sanoo.
- Miranda, nielaisen ja kohotan kättäni näkyä kohti. Enkelin, siksi mä sen valokimpun luettelen, kasvoille nousee varovainen hymy.
”...we can truely say,
together we're invincible.”
- Tartu mun käteen, mä pyydän.
Ja niin sä teet.”...together we're invincible.”[size=85]
A/N 2: Kiitän. Kaikenlainen kommentointi tervetullutta risuista ruusuihin. Rakentavat plussaa![/size]
