Author: Inu-chan
Summarry: Mietin vain omaa isääni ja tällainen syntyi ^^ eli aika henkilökohtainen…
Genre: Tunnelmointi(?) Pohdinta.
Ikäraja: sallittu.
A/N Eli jaah… mitähän tästä voisi sanoa. Ei ehkä kirjoitusasultaan ja tyyliltään parasta mahdollista mutta halusin vain jotenkin kunnioittaa isääni ^^’’
Isä oli aina lämmin. Niin sisältä kuin ulkoakin. Jo pienenä mulla oli tapana käpertyä sen kainaloon ja niin mä teen vieläkin, vaikka olen seitsemäntoista. Ei se haitannut meitä kumpaakaan.
Meidän suhde nyt vain sattuu olemaan sellainen. Mutkaton. Se ei ala päivittelemään, tai lässyttämään, jos mä halaan sitä yhtäkkiä, tai otan sitä kädestä tai jotain. Se vain vastaa mun pieniin hellyydenosoituksiin.
Me ei niinkään käytetä sanoja. Me enemmänkin viestitään pienin kosketuksin. Isä on hyvin rauhallinen, eikä se ole huutanut meille koskaan. Mulla on siitä hyvin paljon positiivisia muistoja.
Mä muistan, kun oltiin menossa hiihtää ja mä olin niin pieni, etten osannut kääntyä mäessä. Mäen alapuolella oli järvi. Aloin jo olla paniikissa, kun isä laittoi oman sauvansa mun tielle.
Toinen muisto on vielä aikaisempi. Oltiin jossain ostoskeskuksessa ja mä olin menossa liukuportaisiin, mutta yhtäkkiä tajusin, ettei isä ollutkaan siinä. Taisin huutaa sitä hädissäni ja horjahdin.
Yhtäkkiä isä olikin siinä ja otti mun olkapäistä kiinni. ”Ei mitään hätää”, se sanoi.
Sillä oli myös tapana tanssittaa mua aina kesällä, kun televisiossa pyöri kesäillan valssi. Tai ei se oikeastaan mitään tanssittamista ollut. Se vaan pyöritti mua sylissään.
Jos meillä on jotain rikki, se menee ja yrittää korjata sen. Se ei ikinä valita tai huuda. Joskus mua huolettaa. Eikö olisi välillä terveellistä päästää vähän höyryjä ulos? On sillä ollut pari sydänkohtaustakin… Se oli tosi outoa. Mä olin tottunut näkemään sen aina terveenä ja vahvana ja sitten se yhtäkkiä makasikin sairaalasängyssä vihreä paita päällä… Onneks se toipui siitä.
Kyllä se kiroilee. Muttei ikinä kotona, eikä ikinä meille. Ja silloinkin vain yhden nasevan sanan. Ensimmäinen kerta taisi olla, kun se pelasi siskon kanssa sulkapalloa ja osui mailalla huti. toinen kerta oli, kun oltiin autossa ja muistaakseni jokin mittari ei toiminut.
Söpöin hetki oli Lahdessa, tädin luona. Oli aamu ja televisiosta tuli muumit. Se repesi nauramaan Niiskuneidin muistinmenetykselle.
En ole ikinä nähnyt sitä huutamassa suuttuneessa. Kyllä se olisi kai pelottavaa, mutta jos mä teen jotain väärin, isän rauhallisuus ja alistunut huokaus syyllistää vielä enemmän. Eikä ole hyvä padota asioita sisälleen niin paljon. Joskus mä olisin halunnut kysyä, onko sillä kaikki hyvin, mutta mä tiedän, että se olisi vastannut myöntävästi.
Lempeä, rauhallinen, rento… Mun täytyy sanoa, että mä rakastan meidän isää ja totta kai koko perhettä.
