Title: Yksinäisen keijun tarina
Author: Katriona
Beta: Herkkuoone
Genre: Angst, songfic
Rating: S
Disclaimer: Hahmot ovat minut, kappale on Chisun.
Warnings: Itsemurha ja todella masentavaa tekstiä
Summary: Pidättelen kyyneliä. Ne uhkaavat valua poskille, mutta siihen en suostu. Parempi kärsiä yksin, kun kukaan ei näkisi kuitenkaan.
A/N: Kuuntelin musiikkia ja törmäsin aivan uskomattoman ihanaan biisin, joka kyllä nosti tunteet pintaan.
-----
YKSINÄISEN KEIJUN TARINA
Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin,
että vastatuulessakin lentää jaksaisi.
Kovat oli ajat ollu hällä takana.
Mutt’ kuka uskois ett’ on olemassa
surullisia keijuja?
Pukeudun ja aloitan päivittäisen näytelmän. Näytelmän, että olen kuin kuka tahansa tässä maassa, joku jolla on kaikki asiat kunnossa. Taas edessä olisi yksi näytelmien päivä. Kukaan ei nähnyt esitykseni taakse, kukaan ei tiennyt menneisyyttä, joka minulla oli takana. Kukaan ei osannut arvata, miten huonosti asiat olivatkaan.
Menin aamiaiselle ja otin leipää ja lähdin kouluun. Äiti ja isä olivat jo töissä. He eivät osanneet kaivata minua, koska olin ollut jo enemmän tai vähemmän kuollut jo pitkään. Sitäkään he eivät kuitenkaan huomanneet. Tänään koulussa kuitenkin aioin tehdä muutoksen asioihin.
Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
”Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?”
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju
nukkui pois.
Koulun pihassa tapasin yhden ystävistäni, joka ei ollut vielä hylännyt minua. Menin ystäväni luokse ja kysyin:
”Voidaanko puhua?”
Hän nyökkäsi ja katsoi odottavana, mitä kertoisin. Tämä ei ehkä ollut asia, jota hän olisi odottanut, mutta joskus sekin pitäisi kertoa. En voinut enää elää tämän taakan kanssa. Sitä en miettinyt ollenkaan, että pitikö se ystävälle kertoa, mutta häneltä ainakin saisin tukea.
”Tämä tulee ehkä yllätyksenä, mutta olen ollut masentunut jo vuosia, mutta nyt vasta olen päättänyt, että sille on tehtävä jotain. En jaksa enää, kun kukaan ei näe kipuani eivätkä siksi osaa tehdä sille mitään. Minua pelottaa.”
Kaverini vain katsoi minua ihmeissään. Silmistä näki, ettei hän uskonut. Hänkin oli yksi niistä, jotka uskoivat ikuisesti, että minulla on kaikki hyvin, mitä olen esittänyt viimeiset vuodet. Vaikka itkisin, hän ei näkisi sen syytä. Sitä perimmäistä syytä, masennusta.
”Häh, et voi olla. Sähän olet se ilopilleri, joka nauraa kaikelle. Hah, älä kuseta.”
Se tuntui iskulta suoraan sydämeen. Ja ajatus vahvistui mielessäni. Ajatus, joka oli houkutellut jo vuosia, mutta nyt kangasteli jo aavemaisen lähellä. Tämä olisi se virstanpylväs, joka herättäisi kaikki näkemään totuuden, jota he eivät halunneet nähdä.
En mennyt kouluun koskaan sisälle. Juoksin suoraan läheiseen metsään ja kaivoin repustani rasian, jossa säilytin voimakkaita unilääkkeitä. Tiesin, mitä tapahtuisi, kun ottaisin ne. Pääsisin pois tästä kivusta. Viimein. Otin repustani myös paperiarkin ja kirjoitin:
Anteeksi, tämä oli ainoa mahdollisuuteni. Ette osanneet auttaa minua, joten lähdin pois. En kanna teille kaunaa, olisitte parhaimmillanne vain lykänneet tätä. Älkää surko, minulla on nyt asiat hyvin.
Myöhemmin päivällä Emman ystävä tuli kävelylle metsään ja löysi ystävänsä rypistetty paperi kädessään. Kyynelet kihosivat tytön silmiin, kun hän tajusi, että Emma oli yrittänyt vain saada apua pahaan oloonsa.
On paratiisi meillä täällä näin,
vaan ei aina kaikki koe sitä näin.
Sillä faunin, peikon, keijunkin
Suru joskus kiinni saa
ja vie mukanaan.
Sinä iltana Emman perhe sai suruviestin poliisilta, joka oli tullut Emman ystävän kutsumana paikalle, josta ruumis löydettiin. Poliisi kertoi, että Emma teki itsemurhan ottamalla liian monta vahvaa unilääkettä. Sitten hän antoi viestin tytön vanhemmille.
”Tämä löytyi tytön kädestä.”
Äiti otti paperin ja luki sen. Sitten hänen oli pakko istuutua. Kyynelet putoilivat pöydän tummalle puupinnalle ja tahrivat hauraan paperiarkin reunat suolavedellä. Hänen oli myönnettävä, ettei ollut nähnyt tyttärensä pahaa oloa. Hän oli uskonut, ettei hänen tyttärellään olisi mitään huonosti. Oli jotenkin järkyttävää, että Emma ei ollut nähnyt maailmaa samalla tavalla kuin muut. Masennus ei kysellyt lupaa tullessaan, vaan saattoi kaataa kenet vaan ja ajaa samanlaiseen kohtaloon kuin Emman.
Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia,
peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja
Kaikkialla huokausten kera toistettiin:
Miksi se yhden hengen vaati
ennen kuin me muistettiin:
Seuraavana päivänä koulussa pidettiin muistotilaisuus ja hiljainen hetki itsemurhan tehneen tytön kunniaksi. Emman ystävät halasivat toisiaan ja tukivat sanattomasti, sillä sanat eivät riittäneet surun väyläksi. Salissa, jossa muistotilaisuus pidettiin näkyi vain itkettyneitä kasvoja ja kyyneleisiä silmiä, sillä Emma oli ollut kaikkien kaveri ja yksi koulun rakkaimmista oppilaista. Jopa rehtori ja opettajat itkivät, sillä Emma oli ollut heillekin läheinen.
Sen päivän puhutuin puheenaihe oli se, miksi kukaan ei nähnyt Emman kipua, vaan tilanteen piti paljastua näin ikävällä tavalla. Kukaan ei ollut ajatellut, että juuri Emma voisi olla se, jonka piti lähteä näin ikävällä tavalla. Yleisesti mietittiin, miksei Emma kertonut kenellekään, mutta siihen osattiin vastata.
”Kukaan ei olisi uskonut, että Emmalla oikeasti ei mennyt hyvin.”
Ois paratiisi meillä täällä näin
jos elettäisiin aina lähekkäin
ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
suru silloin kiinni saa
se ei vie.
Hautajaiset vietettiin hiljaisuudessa ja vain suku ja läheisimmät ystävät oli kutsuttu. Emman vanhemmat itkivät koko toimituksen läpi, sillä oli raskasta menettää rakas tytär. Ainoa lohdutus oli se, että Emmalla oli nyt paremmat oltavat Taivaan Isän rakastavassa hoivassa.
Hautajaisissa soi yksi Emman suosikkikappaleista, mikä herkisti vieraita ennestään. He kaikki olivat kuulleet tuon kappaleen monesti silloin, kun Emma vielä oli heidän luonaan. Monet olivat kuulleet, kuinka Emma lauloi sitä itsekseen hiljaisella äänellään.
Hautajaisten jälkeen kaikki laskivat kynttilän tytön muistolle ja ainoa, joka haudalle vielä jäi tilaisuuden loputtua, oli Emman ystävä, jolle tämä oli kertonut tilanteestaan.
”Kadun, etten uskonut sinua. En tiedä, olisinko pystynyt paljoakaan tekemään tilanteellesi, mutta olisin voinut edes olla tukena. Korvana, jolle kertoa niistä suruistasi ja murheistasi. Haluaisin niin kovasti saada tietää tarinasi tämän teon takana, mutta en kai sitä koskaan saa kuulla. Tulee ikävä sinua, ystävä.”
Ois paratiisi meillä täällä näin
jos elettäisiin aina lähekkäin
ja vaikka faunin, peikon, keijunkin
suru silloin kiinni saa
se ei vie mukanaan.
Hautajaisten jälkeen Emman lähimmäiset katsoivat parhaaksi tavaksi vaalia ja kunnioittaa itsemurhan tehneen tytön muistoa sillä, että eivät unohtaisi hänen tarinaansa. Kunnioittamalla hänen valintaansa, mutta ottamalla siitä opikseen. Mitään Emman omistamaa ei heitettäisi pois, vaan tämän huone kotona ja pulpetti koulussa säilytettäisiin kuin tyttö olisi yhä ollut läsnä. Ehkä hän olikin. Ehkä ne, jotka ovat meille tärkeitä, eivät koskaan jätä meitä, jos vain muistamme heidät.
