A/N: Tässä taitaa nyt vaihtua tuo rating asteen korkeammaksi... Tai ainakin varmuuden vuoksi nostan sen. ^^' Ja toivottavasti joku nyt ottaa tästä jotain selvää... Pituutta tulee myös ilmeisesti hippusen lisää joka luvun yhteydessä. ^^' Ei siinä nyt vieläkään paljoa ole, mutta on siinä nyt jotain kuitenkin. :>
Huomaan myös vahvaa angstia tässä, mikä ei nyt ollut ihan alkuperäisen suunnitelman mukaista. Eh... ^^'
--
4. Kirkkaita kahleita
Herään tuulen kuiskauksista ja myrskyn värittämistä laivoista omaan sänkyyni. Huoneessa on pimeä, mutta kello loistaa vasta neljää. Huokaus höyryää avonaisen ikkunan viilentämässä huoneilmassa. Sanoin Noonalle ei, vaikka tarkoitinkin toisin. Noona kuuli toisin, vaikka sanoinkin ei. Hän tuli luokseni, vaikka niin kylmästi hänen luotaan lähdin. Tyttöä ei näy missään, mutta oven ääriviivat on piirretty keltaisella valolla. Paahdetun leivän tuoksu valuu huoneeseen tuoden syvän, sisäisen lämmön mukanaan. Tahdon Noonan syliin. Tahdon pidellä häntä lähelläni tiukasti, enkä koskaan päästää pois enää. Jos haluankin lähteä, jos tekeekin pahaa, haluan ottaa hänet mukaani. En haluaisi enää kipuilla sen tuskan kanssa, vaan oppia nauttimaan siitä. Rakkaus satuttaa. Olenko masokisti, jos tunnen mielihyvää jäänsinisten silmien terävien viiltojen alla? En tiedä parempaa helvettiä kuin se, mihin Noonan lähellä joudun.
Oven toisella puolen on liian kirkasta. Kirkkaus iskee niin äkisti ja niin kirpeästi, ettei edessään näe hetkeen muuta kuin kämmenen varjostamia tummia läikkiä. Noona nauraa keittiössä. Hänen naurunsa on kuin sata lintua kesäyössä mökin saunan rannassa, laiturilla seisten kuultuna. Suklaiset kiehkurat heilahtelevat hänen olkapäillään. Vain sädekehä puuttuu herkältä enkeliltä. “Sä sitten nukut sikeästi.” Silmät tuikkivat kuin seitsemän tähteä. “Sun vierelläs on niin hyvä olla.” Hymy on kuin kasa suklaata ja kermavaahtoa aamiaiseksi murokulhollisen sijaan.
En tiedä, mikä sai Noonan tuntemaan niin. Enkä tiedä milloin. En edes tiedä, onko hän tosissaan, vai yrittääkö hän vain saada minua jäämään. Jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin, on totuus kuitenkin tuleva julki. Miksi Noona valehtelisi niin vakavasta asiasta? Tosin, on sitä ennenkin sanottu asioita, joita ei olla tarkoitettu. Jos uskaltaisin, voisin varmistaa asian helposti. Voisin painaa hellästi huulet vasten hänen kaulaansa, joka hiljalleen sykkii verisuonensisäisen virtauksen vuoksi. Voisin suudella lujaa. Pieni ääni kuitenkin huutaa jostain selkäytimestä asti kitkerää vastalausettaan. “Ei, ei! Ei niin saa tehdä!”
***
Noonan täytyy lähteä. “Se on Matias, joka soittaa…” Hän ei aio edes kertoa pojalle mitään. En tahdo turhaa draamaa enää, en ainakaan muodostaa kolmioita sellaisesta. Eihän kahta voi rakastaa? Yritän pidättää pahaa mieltä, mutta Noona huomaa ja painaa kasvoilleen huolestuneen hymyn. “Älä ole noin… Matias ei saa tietää. Ei se ymmärrä tällasesta.” Yritän olla vihainen ja katsoa pahasti, mutta en voi. Ei Noonaa voi. “Älä tee itselles pahaa.” Miten voisin olla tekemättä, jos kukaan ei saa koskaan tietää? Ehkä minulle ei vain riitä se, että istutaan hiljaa pimeässä huoneessa, kynttilän itkiessä keltaisia kyyneleitään lasipöydälle. Haluaisin huutaa kurkkuni käheäksi, keuhkoni rikki. Niin, että kaikki varmasti tietäisivät.
Toisin kuin uskalsin uskoa, löysin koulusta jonkun. Löysin useampiakin, mutta löysin yhden, josta haluan pitää kiinni. Enkä silti tyydy siihen, mitä saan. Haluan, että Noonakin haluaa. Että hänkään ei koskaan osaisi unohtaa. Miksi sitä on niin vaikea uskoa? Noona tulee lähelle, ja vaikka rapussa on kylmä, en osaa palella. Tytön kädet tiukasti ympärilläni nautin hänen tuoksustaan. Edessäni seisoo jotain niin kaunista, ettei sitä voi kuin kehua ja imarrella. Palvoa ja kiittää. Pitäisi kirjoittaa kirja, runoja ja lauluja Noonasta. Tarinoita ja elokuvia. Kolumneja, mielipidekirjoituksia ja muutama kansalliseepos.
Sydän rullalla kuuntelen tennareiden rytmikästä tumahtelua rappusia vasten. Muutama kerros alaspäin ja sitten kolahtaa ovi. Noonan hyräily himmenee ja katoaa oven pamahdukseen. Vinkeä, vino huoli kasvoillani astun kynnyksen yli ja jään nojaamaan suljettuun, valkoiseen välioveen. Tekee pahaa, tekee kipeää. Sattuu niin, että kämmenet puristuvat nyrkkiin ihan itsestään. Mielessä pyörii kuva pullosta, ja pullon pohjalla siintävästä tähdellisestä vastauksesta kaikkeen. Kaappi notkuu kuitenkin puolityhjää, pulloja ei ole, ruokaa sitäkin enemmän. Jään hetkeksi tuijottamaan suljettua, kapeaa ylätason kaappia, mutta päätän, että ei tänään. Ei pillereitä, ei veitsiä, ei pulloa.
Napsautan television päälle ja jämähdän tunneiksi tuijottamaan sitä. Muistan silloin joskus valinneeni sohvan väriksi pirteän oranssinpunaisen sen energisoivan vaikutuksen takia. Jotenkin en tahdo uskoa sitä enää. Niin monet kerrat siinä on tullut makoiltua päivät pitkät ja väristään huolimatta se on mitä kahlitsevin.
