Kirjoittaja Aihe: Hetken taikaa, S || Jouluinen one-shot  (Luettu 1158 kertaa)

Crownless

  • ***
  • Viestejä: 284
Hetken taikaa, S || Jouluinen one-shot
« : 24.12.2011 10:50:15 »
Kirjoittaja: Crownless
Ikäraja: S
Genre: Draama
Summary: Mitä kaikkea enemmän tai vähemmän taianomaista voikaan tapahtua jouluaattona?
 
A/N: Tällaisen joulunmakuisen kyhäelmän kehitin tuossa parisen päivää sitten. Olkoon tämä joululahjana teille kaikille finiläisille. :) Hyvää joulua ja vielä parempaa uutta vuotta 2012 !

--

Oli jouluaatto pienessä maalaiskylässä. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, kuin rauhanomainen hengitys. Jokainen oli vetäytynyt omiin oloihinsa talojen suojiin. Lämpö, rakkaus ja valo; nämä kaikki kolme heijastuivat ikkunoista. Ulkona oli sen sijaan kylmää ja pimeää, sinne ei olisi halunnut mennä sellaisella hetkellä. Paitsi ehkä korkeintaan katselemaan sinisenmustaa taivaankantta, jota koristi miljoonittain tuikkiva tähtikatto. Taivas oli kuin maalattu jollain sadunomaisella kimalteella, sellaisella, jolla lapset koristelevat askartelemiaan kortteja.
Kuu valaisi maata kilpaa tähtien kanssa. Ympäristö oli kietoutunut vasta pari päivää sitten lopulliseen lumivaippaansa, joka kestäisi ainakin seuraavan puolen vuoden ajan. Maalaiskylä oli saanut kuin oman yhteisen joululahjan.

Kaikissa taloissa oli täysi valaistus, lukuun ottamatta yhdessä. Punainen omakotitalo oli hieman syrjässä muista taloista, muttei se haitannut sen asukasta. Hän oli tottunut ajan saatossa niin ikään erakoitumaan.
Muiden tavoin tämän kyseisen asukkaan talon jokaisesta ikkunasta ei hohtanut kullankeltaista valoa. Vain yhdestä ruudusta saattoi juuri ja juuri erottaa haalean kellertävän säteilyn.
Sen taustalla häilyi tumma varjo, nutturapäinen sekä hivenen kumara. Varjo liikkui eestaas tasaisin väliajoin. Salaperäiseltä tuntuva hahmotelma kuului talon asukkaalle, vanhalle naiselle. Surullista mutta totta, hän vietti tällä kertaa joulua yksin. Tai ei aivan, sillä olihan tällä seuranaan sentään kissa, jota nainen kutsui myös kissaksi. Ei hän ollut jaksanut sille nimeä keksiä, kulkurina kun otus oli tämän luokse saapunut.
Nainen neuloi violetilla langalla pitkää kaulaliinaa. Paksut puikot halkoivat ilmaa nopeasti. Kiemurteleva langanpää johti aina alas vanhanaikaiseen, puiseen lattiantasoon saakka, jossa lanka yhdistyi pyöreään kerään.
Nainen istui vihreässä keinutuolissa ja sen aiheuttaman liikkeen vuoksi myös lankakerä heilui tahtomattaan sinne tänne. Vähän matkan päässä istuva kissa katseli tätä tapahtumaa mielenkiinnolla. Nainen huomasi sen syrjäsilmällään ja hymähti.
”Meinaatko taas saalistaa sen?”
Kuin ymmärtäen naista kissa käänsi katseensa pois. Se tiesi, ettei houkuttelevaan kerään saanut koskea.
Naisen oikealla puolella suorakulmaisella pöydällä radio soitti vaimealla äänellä joulumusiikkia. Välillä väsyneen kuuloinen juontaja lausahti pari sanaa tulevasta ohjelmasta ja toivotteli rauhaisaa joulunaikaa. Nainen hyräili kappaleiden aikana, saattoi jopa laulaakin, jos sille päälle sattui.
Tämä oli hänen tyylinsä viettää yksinäinen joulu. Ja kun sitä tarkemmin ajatteli, tapa oli naiselle sopivan simppeli eikä ylimääräisestä hössötyksestä koitunut stressiä tai mitään muutakaan epämukavaa. Sitä paitsi, hän oli viettänyt aiemmat joulut muiden ihmisten parissa, nyt oli tällä kertaa oman rauhan vuoro. Kissa ja radio riittivät hänelle vallan mainiosti seurapiiriksi.

”Tähden, tähdistä kirkkaimman
Mä toivoisin hohtavan
Taas joulun sanomaa...”

Radiosta kuului naiselle tuttuakin tutumpi, kaunis laulu. Pienestä pitäen hän oli pitänyt juurikin tästä jouluisesta kappaleesta, muttei varsinaisesti tiennyt miksi. Tähdet ja avaruus, joulu ja kaikki tämä yhdistettynä olivat naiselle tärkeitä asioita.
Mutta jouluna tietysti myös ruoka oli tärkeä elementti. Se mieleen tullessa nainen muisti hänen piparivarastonsa, jonka oli paistanut juuri ennen tätä päivää. Hän nousi ylös jättäen kaulaliina projektinsa keinutuoliin. Kissa käytti tilaisuutta hyväkseen ja loikki tuolille. Se otti mukavan asennon ja käpertyi lopulta kerälle. Päivän sana oli sille selvästi onni ja lämpö.
Nainen kaiveli keittiönkaapeista piparikätköään. Hetken aikaa pengottuaan tavaroita hän löysi etsimänsä. Punaisessa peltirasiassa oli siististi pinottu keskikokoisia sydämenmuotoisia pipareita. Kun nainen avasi rasian puisen kannen, pipareiden inkiväärin ja kanelin huumaava tuoksu valloitti koko huoneiston. Nyt jos koskaan kaikkialla tuoksui joululta.
Rasia kädessään ja pipareita jo nauttien nainen asteli takaisin olohuoneeseen. Saman tien hän näki kissan kaulaliinansa päällä.
”Hei! Et mene minun lankojani sotkemaan... hus, pois siitä.” nainen hätisti kissan paikaltaan peltirasiaa kolistellen. Eläin sähähti ärtyneenä, pomppasi lattialle ja kipitti salamannopeasti jonnekin, mistä naisen katse ei sitä tavoittanut.
Nainen huokaisi ja istuutui takaisin keinutuoliin. Hän pyyhkäisi oikealla kädellään piparinmuruset ryppyisistä suunpielistään ennen kuin jatkoi neulomista.
Eikä kauaakaan, kun naisen puuha jälleen keskeytyi. Juuri kun hän oli saanut edellisen kierroksen kaulaliinaansa tehtyä, joku koputti ovelle. Nainen katsahti eteisen suuntaan hämmästyneenä, koska ei hän vieraita ollut kutsunut. Ikkunassa välähti jotain vaaleaa parin sekunnin ajan, ennen kuin se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ulkoa kantautui hiljaista, tasaista moottorin murinaa, joka ajatui yhä enemmän poispäin, mitä lähemmäs nainen saavutti ulko-ovea.
”Kuka ihme tähän aikaan...” hän aloitti kun avasi oven.
”Hei” matala miesääni vastasi.
Nainen katsoi tulijaa silmiin. Hänen kasvoilleen ilmaantui lämmin hymy, kun huomasi kuka hänen luokseen oli tullut.
”Ai, hei. Mitä sinä täällä teet? En ollut kutsunut ketään täksi jouluksi, halusin viettää sen tällä kertaa yksin.”
”Minä tiedän. Mutta ajattelin silti tulla ilahduttamaan sinua. Et siis varmaan pahastu jos käyn peremmälle?”
”Ei, en toki! Tule sisään, siellä on näköjään melko kylmä...”
Mies veti tumman karvahattunsa päästään astuessaan eteiseen. Nainen veti raskaan oven kiinni niin että tömähti.
”Minne tämän voi laittaa?” mies kysyi riisuttuaan takkinsa.
”Sinne vain muiden joukkoon, etsi henkari” nainen totesi. Mies naurahti.
”Ai näinkö täällä vieraita kohdellaan, jopa jouluna?”
”Kotini ei ole herraskartano, ja tiedät, että täällä saa ottaa vähän rennommin.”
”Aivan, totta kai... no, mites aattosi on mennyt?” mies kysyi kun he olivat päässeet tuvan puolelle.
Hän istuutui keinutuolia vastapäätä olevaan nojatuoliin.
”Ihan mukavastihan se. Mitä nyt kissa on välillä häirinnyt neulomistani. Tiedät kai, millainen se viheliäinen otus saattaa joskus olla. Otatko teetä?”
”Kiitos, mikä ettei.”
Nainen hipsi keittiön puolelle. Pian miehen korviin kantautui voimakas sihinä, kun teevesi alkoi kiehua.
Hän katseli ympärilleen. Huone oli tumman hirsiseinäinen ja vanhanaikainen. Yhtä seinää koristi hieman nukkaantumaan päässyt ryijy. Sen molemmin puolin oli naulattu muutamia valokuvia eri henkilöistä. Miehen katse jumiutui yhteen niistä, siihen joka esitti nuorta, kaunista naista.
”Millä sinä muuten tulit tänne?” naisen yllättävän kauaskantoinen ääni kuului jostain keittiön suunnilta.
Mies havahtui mietteistään.
”Taksillahan minä. Kuinka niin?”
”Ei kun kysyin vain. Huomasin jonkun tuntemattoman auton kääntyvän pihaltani juuri kun tulit.”
Nainen saapui takaisin olohuoneeseen käsissään painavan näköinen, kulunut vaaleanpunainen teepannu. Hän laski sen vapisevin käsin pöydälle radion lähettyville.
”Odotas hetkonen, käyn vielä hakemassa meille kupit.”
Nainen häipyi taas huoneesta.
Hetken kuluttua hän palasi kaksi pikkuruista valkoista kuppia kantaen.
”No niin, tulehan tänne.”
Mies nousi ja istuutui naista vastapäätä, kaataen saman tien kuppeihin teetä.
”Olisin minä itsekin voinut, mutta kiitos” nainen sanoi.
”Ei, kyllä naisille täytyy olla kohtelias” mies totesi hymyillen.
”Kuka muuten on tuossa kuvassa?” hän jatkoi ja osoitti seinällä olevaa valokuvaa, jota oli äsken tiiviisti tuijottanut.
”Minähän se.”
”Mitä? Et voi olla” mies huudahti hämmästyneenä.
”Kyllä vain, tosin olen siinä huomattavasti nuorempi. Yhdennäköisyys, no jaa, se voi olla hieman hankalampaa tulkita. Rypyt ovat tehneet tehtävänsä, luulen niin.” Nainen hörähti.
”Jaa, niin kai sitten... siis tarkoitan, että...” mies aloitti anteeksipyytävään sävyyn.
”Esko, ei sinun tarvitse. Tiedän kyllä mitä tarkoitat. Tunnenhan minä sinut!”
Naisen katse oli leikkimielinen, mutta sanat sen verran voimakkaat, että Esko ei voinut enää väittää vastaankaan.
Sitten keskusteluun syntyi pienoinen tauko. Kumpikin osapuoli nautti kuumasta teestään, jonka piti maistua sen etiketin mukaan marjaisalle, mutta totuus oli tarua ihmeellisempää. Juoma oli pelkkää veden ja värien leikkikenttää, mutta meni kuitenkin paremman puutteessa.
Radio oli yhä päällä ja sen musiikki tavoitti Eskon korvat. Hän ryysti viimeiset pisaransa kupista ja laski sen pöydälle. Mies kuunteli sävelmää tarkkaan ja alkoi hyräillä. Nainen katseli tätä kiinnostuneena. Esko huomasi sen.
”Muistat kai tuon kappaleen, Anna?”
”Tottahan toki. Miten minä sen nyt voisin unohtaa? Sinähän tanssitit minua tämän tahtiin silloin siellä joulutanssiaisissa kuin mikäkin parkettien partaveitsi” nainen naurahti.
”Niinpä. Mitäpä jos verestettäisiin hiukan muistiamme? Miten se kaikki silloin menikään.”
Esko ehdotti. Hän nousi ja käveli Annan luokse.
”Saanko luvan?” hän kysyi kohteliaasti ja tarjosi kättään. Ruskeat silmät tuikkivat ja parrakkaan kasvojen seasta piirtyi esiin lämmin hymy.
”No, jos nyt tämän kerran. En nimittäin tosiaan ole tanssinut niiden joulutanssiaisten jälkeen. Eikös siitä ole jo aikaa liki kaksikymmentä vuotta?” Anna kysyi, kun he ottivat ensimmäisiä askelia kaihoisassa valssissa.
”Juurikin sitä luokkaa. Ajatella, että ystävyyssuhteemme on kestänyt näinkin kauan.”
”Miksei olisi?” Anna ihmetteli.
”Ei sitä koskaan tiedä, mihin elämä kuljettaa. Ties vaikka minäkin olisin jäänyt lopullisesti asumaan sinne Australiaan.”
”Huh, no onneksi et. Meidän pitäisi oikeastaan nähdä useammin.”
”Niinpä. No mutta, nythän me olemme tässä, sinä ja minä. Kaiken lisäksi jouluaattona. Mikäs sen mukavampaa?” Esko hymähti.

Niin, mikäpä tosiaan sen mukavampaa, kuin viettää pitkäaikaisen ystävänsä kanssa yhteinen
joulu, vaikkei toinen heistä ollutkaan halunnut alun perin viettää kenenkään kanssa yhtään mitään. Mutta faktaa on se, ettei joulu ole joulu ilman läheisiä ihmisiä. Se lämpö, rakkaus ja valo mitä tarvitaan,eivät synny yksinään. Niin kuin Anna ja Eskokin, myös nuo ominaisuudet tarvitsevat
toisiaan. Sillä yhdessä niistä syntyy jotain taianomaista, jota pieni tai isompikaan ihminen ei
välttämättä voi kokonaan ymmärtää.

Joulun aikana vain yksi olento pystyy siihen. Sinäkin hetkenä, jolloin tanssin pyörre oli kaapannut Eskon sekä Annan mukaansa, suunnilleen polvenkorkuinen hahmo kurkki Annan olohuoneen ikkunasta sisään. Olennon silmät olivat luonnottoman valtavat ja jäänsiniset. Niiden sisältä paistoi yhtä aikaa ystävällisyys ja syvä kunnioitus, kaikki se mikä sisältyi joulun tunnelmaan. Punainen nuttu oli oiva vastaväri otuksen niinkin sinisille silmille. Näky ikkunasta oli sille valtava nautinto. Oli hienoa saada tietää, että edes tämän talon verran maailmassa oli jäljellä pieni pala hyväntahtoisuuttakin. Se jos mikä lämmitti tämän pienen olion sydäntä.
Hymyillen kuin Naantalin aurinko hahmo kääntyi kannoillaan ja luikki lähellä olevan metsän rajan taa. Se katosi silmänräpäyksessä ja yhtä salaperäisesti kuin oli ilmaantunutkin. Vaan mikä se oli, joulunhenki vai tonttu, siitä ei ole varmuutta. Kaikki taisikin olla ainoastaan joulun ikiomaa taikaa.

« Viimeksi muokattu: 25.12.2011 12:27:46 kirjoittanut Felicita »
kuu vain lainaa valoaan