Kirjoittaja Aihe: Miltä tuntuisi, jos et voisi enään ikinä katsoa itseäsi peilistä? , K-11 , PROL0GI  (Luettu 1420 kertaa)

Harhakuva

  • Emoernuhippirockari
  • ***
  • Viestejä: 42
  • my precious.
Nimi: Miltä tuntuisi, jot et voisi enään ikinä katsoa itseäsi peilistä?
Kirjoittaja: Harhakuva
Tyylilaji/Genre: Horror/Fantasia
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Päähenkilönä Harper & Anthony Frostlake - ei sen kummepia parituksia
Tiivistelmä: Eli, 16-vuotias Harper kohtaa eräänä päivänä erään kuolemattoman, ja tästä tapahtumasta alkaen todellisen 'unelmalapsen', Harperin elämä alkaa laskea roimasti alaspäin, eikä mikään enään onnistu. Miten käy, kun Harperille selviää että hän tuntee tämän vampyyrin paremmin kuin uskookaan?
Vastuunvapaus: Tarinasta saa kiittää minua ja oudohkoa mielikuvitustani, nimi Harper tosin on napattu jostain Juorulehdestä.
Oma sana: Eli, tämä on ensimmäinen tarina/prologi jonka tänne Finiin kirjoitan, eli älkää purko >:Kommentoida saa, enemmän kuin mielellään!


Vielä vähän aikaa sitten, kaikki oli toisin. Olin koulussa ehkä kaikkein suosituin oppilas, ja sain aina täysiä kymppejä. Eräänä päivänä – Minä, Harper Frostlake – kuitenkin kohtasin erään.. kuolemattoman, ja pian elämäni alkoi mennä huonompaan suuntaan.. Sitten sain tietää, että tämä vampyyri oli minulle tutumpi kuin uskoinkaan. 


Oli marraskuinen ilta, ja kello näytti tasan klo 24’jää. Minun olisi pitänyt olla kotona jo tunteja sitten, mutta ystäväni Charlotan niin sanotut bileet olivat vähän venähtäneet pitemmiksi mitä oli alun perin suunniteltu. Lumi kimmelsi keskellä yön pimeyttä, ja valaisi liukasta kävelytietä – toisaalta parempi niin, sillä tuurini tuntien olisin muuten kaatunut nurin. Yllättäen tuli kuitenkin täysin hiljaista: Mistään ei kuulunut niin minkäänlaista äännähdystä, kuin aika olisi pysähtynyt. Nielaisin, pysäyttäen kulkuni. Saatoin tuntea sen, kuinka joku katseli minua. ”Ku-kuka siellä?  ”
kysyin, äänensävystäni loistaen silkka pelko ja kauhu. Ei vastausta. Pian kuitenkin tunsin, kuinka joku asetti kätensä suuni eteen, puristi kurkustani, ja veti minut mukaansa. Pakokauhu valtasi mielensopukkani, yrittäessäni rimpuilla irti tämän tuntemattoman otteesta. Pian tuntematon kuitenkin hellitti otteensa, ja saatoin nähdä hänen kasvonsa: Ne olivat vitivalkeat, ja hänen silmänsä..  ne olivat verenpunaiset. ”Kuka.. Anteeksi, mikä sinä olet? ”  Kysyin, vaikka tiesin enemmän kuin hyvin mikä tämä olento oli – Vampyyri.  Siristin  niitä jäänsinisiä silmiäni, ja tuuli puhalsi vaalean  poikatukkani otsahiukset silmilleni, ja huuliltani karkasi ärtynyt sihahdus. ”Hm, taidat olla tyhmempi kuin luulin, Harper ” Mies sanoi, virnistäen ilkikurisesti. Samassa tajusin sen; Tämä .. olento oli juuri se samainen mies, joka oli ollut painajaisissani jo useamman vuoden ajan. Hänen hiuksensa olivat lyhyet, mustat, ja hänen koko olemuksensa huokui silkkaa voimakuutta, pelottomuutta. ”Mistä sinä tiedät minun nimeni? Kuka olet? ” kysyin, kurtistaen oudoksuen kulmiani. Vampyyrin virne sen kuin vain leveni, hänen tullessa seisomaan nyt aivan kasvojeni eteen. ”Kyllä sinä tunnet minut, Harper-kulta. Olen.. Sanotaanko vaikka että, Dominic. ” Vampyyri vastasi, painaen kätensä poskeani vasten – hänen kätensä oli jääkylmä.. Mutta silti, tuo kuolematon  tuntui jotenkin tutulta, liiankin tutulta. ”Dominic? nimi ei sano minulle mitään. ” Vastasin piikittelevästi, vastaten samalla mitalla. ”Älä huoli, vielä sinä opit minut tuntemaan.. ” Tämä Dominic vastasi, kadoten sittemmin yön pimeyteen. ~

« Viimeksi muokattu: 22.02.2015 17:55:30 kirjoittanut plööt »
avatar (c) raitakarkki
it takes two to tango.