Kirjoittaja Aihe: Haluatko varmasti poistaa kaikki tiedostot? (S, dystopia, draamakauhu)  (Luettu 1852 kertaa)

Winga

  • Gremlin
  • ***
  • Viestejä: 2 446
Kirjoittaja: Winga
Ikäraja: Sallittu
Hahmot: aika monta
Tyylilaji: draama, dystopia, kauhu
Yhteenveto: Kun vihdoin on helppoa tyhjentää muisti, poistaa ajatukset - mihin se johtaa?
Varoitukset: dystopia
Kirjoittajalta: Oikeesti mun piti kirjottaa nanoa, mutta siitä ei tullut mitään niin aloin kirjoittaa novellia. Sitten se pysähtyi tökstöks yhteen kohtaan ja jäi odottamaan, että saisin sen lopetettua. Nyt se on valmis.

Haluatko varmasti poistaa kaikki tiedostot?

Jossain vaiheessa unohdat sen, joksi olet itseäsi luullut ja sen, joksi olet itseäsi muotoillut. Kaikki kehittämäsi mielikuvat ja näkemykset katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin, vaikka sinusta se on naurettava ajatus, sillä olet aina luullut, että jos jotain ilmestyy sisimpään, se säilyy siellä tai ainakin jälki siitä. Mutta nämä kaikki katoavat kokonaan.

Tabula rasa.

Toisaalta unohdettuasi et välttämättä edes muista edellisiä, et muista tapahtumia etkä tunteitasi vaan kadotat kaiken – muut ihmeissään sinulle puhuvat, kertovat, muistuttavat ja sinä katsot vain tyhmänä heitä, hiljaa, naurat, enhän minä koskaan, ja kehität uusia muotoja, mielikuvia, näkemyksiä. Keinoja elää ja olla hetkessä.

(Palaat vahingossa samoihin kuin aiemmin, toistat virheet ja huomaat muiden ilmeistä, hymyistä, sen, että olet palannut takaisin siihen, mistä tahdoit pois ja uudelleen unohdat kaiken, paitsi pettymykset, ja niiden pohjalta koetat muodostaa täydellisen ihmisen, joka ei tee virheitä. Et suostu uskomaan, kun sinulle kerrotaan sen olevan mahdotonta, et, vaikka toistat kierteen kymmeniä kertoja.)



Eivät he sitä, tahallaan, tuollaiset tallaajat. Ensimmäinen kehitti sen vahingossa, tutkiessaan jotain aivan muuta, jo kauan sitten unohtunutta, törmäsi pieneen pisteeseen ja suurennuslasilla huomasi sen säilyttävän tietoja ja pienellä kosketuksella poistavan ne. Aikansa sitä tutkittuaan innostui ja selvitti jostain itselleen koekaniinin, joka ei kaniinia ollut nähnytkään.

”Haluatko unohtaa?” hän kysyi ja vastaus nyt tietenkin oli kyllä, kovin moni kuitenkin mielellään aloitti alusta. Ja hän painoi sitä, tai laittoi jonkin painamaan sitä. Viisi minuuttia meni, ja koko keskusmuisti tyhjentyi. Ei muistanut edes häntä, vanhempansa kyllä, mutta vain hämärästi.

Kuvaili muistojaan usvaisiksi.

Hän kirjoitti artikkelin aiheesta ja lähetti sitä eri julkaisuihin, odotti jonkun edes vastaavan – meni aikaa että häntä uskottiin. Mutta tuotuaan koekaniininsa julkisuuteen he uskoivat. Ja pian hänestä tuli rikas ja kiireinen nainen.

Yksinäinen.



Kaiken oli tarkoitus kulkea määrätyllä tavalla ja tiettyjä polkuja pitkin. Kukaan ei oppinut, ottanut oppiakseen. ”Minä muutun”, sanoi jokainen ensimmäistä kertaa ennen ja astui naisen toimistoon.

”Onko teillä aika varattuna?” ”Ei, mutta ne sanoivat, että tässä menee vain hetki.” ”Hetki, joka on tarkoitettu toiselle. Ole hyvä ja käy varaamassa aika sihteeriltä, minä ehdin vielä tänään.”

(Usein näin tapahtui, koska jokainen piti omaa napaansa maailman napana. Jokainen ajatteli olevansa ainutlaatuinen ajatuksissaan, mutta nainen oli huomannut yksinkertaisen samanlaisiksi jokaisen.)

Kun nainen otti vastaan, viimein, he hymyilivät, kertoivat päätöksistään ja lupauksistaan. Väsynyt nainen koetti vastata hymyyn ja kertoa heille, miten hienolta ideat kuulostivat. Jätti sanomatta, että ne unohtuisivat viidessä minuutissa, kun edelliset pyyhittäisiin, jotta tilaa saataisiin sille tyhjyydelle, jota he etsivät.

Usein he palasivat vuoden kuluttua tietämättä olevansa paluumatkalla. Ja toistivat saman, kulkivat yhtä tietä.

Nainen ei tiennyt kuinka monta kertaa he toistivat kiertokulun, tajusivatko koskaan, sillä hän päätti lopulta kadota.



Ei se riskitöntä ollut. Ei sellaista kukaan uskotellutkaan. Hinnat tajuttoman korkeita, sanoivat, sanottiin, ja takuuta ei minkäänlaista.

Nainen nauroi ensimmäisen puolen vuoden ajan.

Hinnat laskivat, riskit katosivat kuin tuhka tuuleen (tai ainakin hän valehteli ne pienemmiksi – ei kellekään mitään käynyt paitsi eräälle vanhemmalle miehelle, joka kuoli), kun hän päätti, että kaikilla pitäisi olla oikeus tyhjennykseen. Eikä hän rahalla enää mitään tehnyt.

Vuoden päästä nainen oli jo unohtanut, miten hymyillä.



Lapset vihasivat vanhempiaan. Ei näillä ollut oikeutta unohtaa heidän syntymäpäiviään, heitä.

Nainen ei syyttänyt lapsia.

Ei hän syyttänyt ketään muuta kuin itseään.



Kahden vuoden päästä nainen piti kurssin viidelle innokkaalle. Hakemuksien perusteella hän päätyi niin erilaisiin vaihtoehtoihin, että nämä kyräilivät kurssilla toisilleen eivätkä puhuneet päivien päätteeksi mitään. Tunneilla he jyräsivät toistensa puheenvuoroja omien vuoriensa alle ja koettivat saada äänensä kuuluville. Tauoilla he majoittuivat eri puolille huonetta, tai ulos kauniimmalla ilmalla, sillä kenelläkään ei ollut mitään innostusta jakaa ajatuksia toisten kanssa. He halusivat vain helpon tavan ansaita rahaa.

Nainen oli tiennyt sen jo heitä valitessaan ja osittain se olikin valinnan peruste. Tulevaisuudessa he todennäköisesti särkisivät koko maailman ja tekisivät virheen, joka koituisi kohtalokkaaksi. Sitä hän tahtoi, sen jälkeen kaikki saattaisi palata ennalleen.

Viikon kurssin jälkeen viisikko kuvitteli olevansa maailman herroja. Nainen tiesi paremmin.



Nainen katosi kuukausi kurssin jälkeen. Kukaan ei ymmärtänyt.



Seuraajat tappelivat asiakkaista, jotka eivät koskaan muistaneet heitä. He tekivät listoja ja vertailivat niitä, tapasivat kahvilassa toisinaan.

”Viisikymmentä.” ”Älä valehtele. Kyllä sinä taukoja pidät.” ”Ole sinä hiljaa.” ”Näytä sitä listaasi nyt tänne näin! - taas joku vanha asiakkaani on eksynyt luoksesi!” ”Kai kun ei sinua muista.”

Heidän puolisonsa, puoliskonsa, jättivät heidät kahden kuukauden kuluessa. Löysivät toisensa ja perustivat ryhmän vastustamaan muistojen tuhoamista, sillä he olivat huomanneet paluukävijät. Huomanneet tuttavissaan taipumusta toistaa samat virheet, käydä samat keskustelut.

Déjà vu. Siitä tuli liian tuttu tunne, joskin osa asioista todella oli tapahtunut aiemmin.

Puoliskot, entiset, tajusivat naisen päätöksen. Päättivät etsiä tätä.



Maailma oli sekasorto täynnä unohtamista.

Lasten itkuja jokaisella kujalla, kun toivotut lapset karkasivat kotoaan vanhempiensa pyyhittyä jotain muistoistaan, kaiken muistoistaan. Eivät lapset kestäneet ailahtelevaa arkea vaan mieluummin elivät muistiorpoina suurissa joukoissa.

Oli aikuisia, jotka tarjosivat lapsille talojaan, lupasivat muistavansa ja olevansa pyyhkimättä muistojaan. Vanhemmille lapsille, teineille ja nuorille lähinnä, kertoivat siitäkin, miten heidän mielestään muistin tyhjentäminen kokonaisuudessaan ei ollut fiksu teko. Kertoivat alkoholista, jota siihen ennen oli käytetty, myrkyksi sitäkin kutsuivat.

”Mutta eivät he itseään menettäneet, saivat takaisin seuraavana päivänä ja pitivät, useimmat, huolen lapsistaan.”

Nuoret huokailivat ja miettivät, miksi siitä oli pitänyt luopua. Aikuiset kertoivat muistintyhjennyksen turvallisemmaksi ja varmemmaksi. Nuoret totesivat vanhempansa typeriksi ja päättivät olla toistamatta näiden virheitä.

Viiden vuoden sisään kolmasosa poisti silti muistinsa.



(Samaan aikaan toisaalla esiteltiin naisen tutkimusta ensi kertaa uskottavana ja viisikko järjesti kurssin innokkaille, jotta keskusmuistin tyhjennystä voitaisiin alkaa toteuttaa muuallakin kuin vain siellä, missä he olivat – eivät he joka paikkaan ehtineet.)



Minun onnekseni muodonmuutos on helppo, jos rahaa on.

He ovat yllättyneitä siitä, ettei kukaan ole löytänyt lappua aiemmin. He ovat yllättyneitä siitä, miten suoraan nainen sentään myöntää katoamisensa.

Minä odotan tuhoa ennen kuin palaan. Jos palaan.

He tuhoavat lapun ja tietävät, ettei nainen ole löydettävissä. Todennäköisesti kuollut. Tai poistanut muistonsa tuntemattomana.



Kymmenessä vuodessa jäljellä on enää prosentti (jos sitäkään) ihmiskunnasta sellaisia, jotka eivät koskaan ole antaneet poistaa ajatuksiaan.

Poistajat eivät kuulu tähän ryhmään. He vain opettelevat taitonsa aina uudelleen.



Ensimmäinen suurempi vahinko tapahtuu, kun eräs mies poistattaa muistonsa kymmenennen kerran.

Kun sama alkaa toistua muiden monesti poistaneiden keskuudessa, aletaan epäillä, että jäljet saattavat olla pysyviä ja poistoja pitää rajoittaa.

Kukaan ei silti ota opikseen, eräskin nainen muuttaa ulkonäköään ja kaikkia tietojaan. Kun hänet löydetään seuraavan viikon aikana harhailemassa ulkona eksyneenä, muistittomana, muistottomana, puhetaidon unohtaneena, pieni ryhmä alkaa ajaa lakia, jonka mukaan kymmenen poistokertaa on ehdoton maksimi.



Lain ajajat unohtavat ajaneensa mitään lakia seuraavan kuun aikana. Laista kuulleet unohtavat sen olemassaolon.

Jos sattuukin toistumaan sama, kukaan ei valita. Koska he eivät muista.



Koska minä tiesin sen lopulta muuttuvan aseeksi, nainen kertoi puku päällä kulkevalle miehelle. Hän tunsi miehen, tai luuli tuntevansa, ja kun hän näki aseen tämän kädessä, hän vain huokaisi.

Valta. Se teitä vain kiinnostaa. Ehkä ajattelen tämän armon palana, sillä mieluummin en koe sitä kaikkea.

Maailma pimeni.
« Viimeksi muokattu: 23.11.2011 19:59:18 kirjoittanut Winga »
"It's just like I always say; if you want to find something weird you have to go downtown."

Mort

  • ***
  • Viestejä: 571
Kommenttikampanjasta hyvää päivää.

Oijoi, ihmettelen suuresti, ettei kukaan ole tätä aikaisemmin kommentoinut. Luin tämän jo eilen, mutta väärässä mielentilassa ja liian väsyneenä, joten päätin, että kommentoisin tätä vasta seuraavana päivä luettuani tämän uudestaan - se myös kannatti.

Tämä vaati kyllä täyden keskittymisen, että tästä sai kaiken irti. Ei mikään kevyt iltasatu aiheensa puolesta, mutta tykkäsin ihan hirveästi. Otsikko on aivan loistava – tietotekniikka-alan ihminen kun olen, niin se herätti mielenkiinnon jo täysin.

Melko pelottava tulevaisuudenkuva kieltämättä se, että joku keksisi, miten muistot pystyttäisiin poistamaan. Toisaalta tuntuu, että tämä maailmaa muuttuu koko ajan, niin en ihmettelisi, vaikka joku joskus tällaistakin keksisi.

Tätä kaiken alulle saanutta naista kohtaan kasvoi sympatia tekstin edetessä. Hienosti olit osannut kuvailla hänen muutoksensa – kuinka hän lopuksi ei seisonutkaan keksimänsä asian takana vaan paremminkin oli pahoillaan siitä, että oli laittanut koko asian alulle.

Ei tähän voi muuta sanoa kuin kiitos suuri aivan mielettömästä lukukokemuksesta, joka veti hiljaiseksi ja laittoi ajattelemaan.

RoastedGarlic

  • pullatyttö
  • ***
  • Viestejä: 1 313
  • ilonpilaaja
    • Milkshakespeare
Oi olipa tämä kiehtova teksti.

Tykkään siitä ettei asioita puhuta liian auki. Mielenkiinto säilyy. Lisäksi dystopiaideana tämä on erittäinkin mainio - muistin poistaminen hyvänen aika! ja miksi sitä tehtäisiin ja miten ja miten sitä voisikin käyttää väärin - no kuten huomaat, mielikuvitusta kiihottava kaiken kaikkiaan. Ja se kuinka kauhu on tuolla rivien välissä on aivan mieletöntä.

Kiitos tästä lukukokemuksesta!
"Pardon me for breathing , which I never do anyway so I don't know why I bother to say it, oh God I'm so depressed. Here's another one of those self-satisfied doors. Life! Don't talk to me about life." -Marvin