Nimi: Kokonainen elämäni
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Star Trek: The Next Generation (TNG)
Genre: angstificlet, deathfic
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Parituksia ei ole, päähenkilönä Datan tytär Lal.
Varoitukset: Käsittelee kuolemaa.
A/N: Ensinnäkin Fandom10:ni on seissyt paikoillaan jo vaikka kuinka kauan. Ja toisekseen, ihan itken aina kun katson TNG:n jakson The Offspring ihan vain pelkästä liikutuksesta Lalin kohtalon takia. Ei tosin tarvitse olla katsonut kyseistä jaksoa että pääsee tähän sisälle, mutta suosittelen kyllä. Ehdottomasti yksi TNG:n parhaimpia jaksoja.
Kokonainen elämäni
Ennen silmieni avaamista laskin jo ensimmäiset satatuhatta piin desimaalia. En vielä tiennyt mikä itse olin, kun jo tarkistin ensimmäistä kertaa tietopankeistani mikä pii oikeastaan on.
En ollut vielä valmis, kun isäni selitti millainen olento rakennetaan metallista, positroneista ja mikrosiruista. En osannut laittaa sanoiksi millainen riemu oli tuntea olevansa elossa, vaikka olin vasta kahden tunnin, neljän kymmenen sekunnin ja kuudentoista sadasosasekunnin ikäinen, ja laskisin sen vastaavaan biologisen elämänmuodon ensimmäistä viittä ikävuotta helposti.
Isäni oli erilainen kuin muut ja opasti miten minäkin olen erilainen, vaikka näytänkin samanlaiselta kuin suurin osa näistä kutsutuista ihmisistä, jotka tapasin. Isälläni oli kalpea iho ja kullankeltaiset silmät, eikä hän ollut ollenkaan kuin me muut. Hän oli silti rakentanut kasvoni niin, että näytimme sukulaisilta. Pidin siitä miten metalliset luuni tekivät piirteistäni isäni kaltaiset, vain hieman sirommat ja silmänikin olivat kauniin suklaanruskeat kuten muuan ihminen sanoi minulle. Seuraavat kolmetoista sekuntia etsin muistitiedoistani kaiken suklaasta.
Isä kysyi miksi valitsin ulkokuorekseni nuoren naisen, vaikka vaihtoehtoja minulla oli tuhansia. Jos hän olisi kysynyt kuinka nopeasti Constitution-luokan tähtilaiva kulkee poimunopeudella kuusi Maan ja Uranuksen välin, olisin osannut vastata kahdessa pilkku viidessä mikrosekunnissa, mutta kysymykseen miksi halusin olla juuri nainen en voinut sanoa mitään.
Huomasin pian myös monia muita asioita joista en voinut puhua. Kuten käden kädessä pitämisestä, suutelusta tai seksistä. Kaikesta uudesta, jota halusin.
Isä kertoi, ettei hän mitään olisi tahtonut niin paljon kuin tuntea, niin kuin ihmiset tuntevat. Minä halusin kysyä, että etkö sinä sitten halua pitää ketään kädestä, mutta hän oletti jo kysymättä etten kaivannut mitään. Eihän minun huippumoderneihin positronisiin aivoihini, jotka pystyvät laskemaan 60 biljoonaa laskua sekunnissa, oltu asennettu yhden yhtäkään iloitsevaa, surevaa, nauravaa tai rakastavaa virtapiiriä. Niin kuin ei isälläkään.
Silti olin iloinen saadessani oppia lisää elämästä katsomalla muita. Surin etten saanut muista lapsista ystäviä erilaisuuteni vuoksi, olin aikuisen näköinen, vaikka vain viikon ikäinen. Nauroin ensimmäisen kerran Keulakympin kahvilassa kokeeksi. Vasta kolmannella kerralla se oli aitoa.
Kun Daystorm Institute ilmoitti, ettei kaltaiseni oppiva kone ole ollenkaan oikeassa ympäristössään Enterprisen tähtilaivassa ahdistuin perinpohjin aivan keinotekoisia varpaitani ja keinokuituisia hiuksiani myöten. Tunsin miten paljon rakastin isääni, enkä halunnut lähteä mistään hinnasta pois..
Menin rikki.
Se alkoi vain yhdestä murtuneesta mikrosirusta. En edes hengitä, mutta haukoin ilmaa. Minut vietäisiin pois jonnekin kauas, jossa olisi Daystormin professoreita. Joutuisin istumaan jok'ikisen päivän pöydän takana tutkittavana, laskemassa laskuja kuin kahdella jalalla kulkeva tietokone. Kukaan ei koskaan kysynyt minulta haluaisinko mieluummin pyyhkiä pöytiä Keulakympissä tarjoilijana, puhuttiin vain siitä kuinka se oli täysin naurettavaa minun potentiaaliini katsoen. Isä pisti vastaan, mutta hänenkin ylitse vain käveltiin.
Toinen mikrosiru kaatui. Järjestelmä toisensa jälkeen alkoi sammua. En saanut yhteyttä logistiikkakeskukseen, muisti ei vastannut, raajakontrolli hävisi. Isä ei tuntenut mitään, tai niin hän sanoi. Hänen kasvonsa olivat täysin rauhalliset kun hän kertoi, ettei mitään ole tehtävissä. Järjestelmäni sulkeutuisi pian, eikä romahdusta voitaisi enää korjata. Stressi oli rapauttanut vielä kehittymättömän keinohermostoni.
Kuolisin. Enkä ollut vielä kuukauttakaan vanha. En saisi enää enempää aikaa, eikä isäni voinut tehdä muuta kuin katsoa vierestä. Pystyin laskemaan lopulliseen järjestelmän kaatumiseen sekunteja. Koodasin kiireen vilkkaa jäljelle jääviin siruihini viestejä, sillä olin varma että isäni kuitenkin ottaisi minut talteen, vaikka lakkaisinkin olemasta. Yritin muistaa millaista oli ennen kuin laskin piin likiarvon. En tavoittanut ajatusta ennen kuin sammuin.
Kiitos tästä isä. Olen niin pahoillani etten kestänyt minulle vahingossa antamaasi kykyä hymyillä ja itkeä.
FIN
