Title: Täysikuuoireita
Pairing: Sirius/Remus
Rating: korkeanpuoleinen K-11
Genre: romance, fluff, humour
Summary: Ystävänpäivä, täysikuun terästämät aistit ja Remus kahden kesken Siriuksen kanssa - lupaava yhdistelmä.
Disclaimer: Nerokas Rowling on keksinyt Siriuksen ja Remuksen, mutta minä olen yksi niistä monista nerokkaista jotka ovat keksineet parittaa heidät toisilleen.
Rahaa ei tule penniäkään.
A/N: Päätin nyt sitten vihdoinkin kirjoittaa
Ystävänpäivä III -haasteeseen ja tämä syntyi kyllä erittäin spontaanisti. Olin kirjoittanut heistä jo jonkin aikaa angstia, ja melkein unohdin että täydellisin genre heille on kyllä fluff.
Kommentit on aina rakkaus!
*
Remus kuuli kuinka Sirius joi kermakaljaansa makuusalin oven takana. Niin,
kuuli. Se oli niitä ihmissuteuden kyseenalaisia hienouksia: tavallista tarkemmat aistit. Kuunkierron puolivälissä aistit olivat lähes täysin tavalliset, mutta paria päivää ennen täysikuuta, kuten nyt, ne olivat äärimmillään. Hän tunsi myös oven läpi vienon kaljantuoksun, joka sai hänenkin mielensä tekemään kyseistä juomaa – mutta sitäkin paremmin hänen nenäänsä kantautui ihana makean mausteinen tuoksu, joka ei ollut mikään muu kuin Siriuksen ominaistuoksu. Tuoksu oli käynyt vain huumaavammaksi kun pojasta oli varttunut nuori mies, ja nyt Remuksen ensisijainen tavoite oli pysyä Siriuksesta aina asiallisen välimatkan päästä, sillä sen lisäksi että murrosikä oli saanut Siriuksen tuoksumaan pirullisen hyvältä, se oli myös saanut Remuksen mielen hieman levottomaksi.
Toisaalta, hän hieman ihmetteli sitä, että levottomuus koski vain Siriukseen liittyviä ajatuksia. Hän saattoi katsella, kuunnella, haistaa vaikka kuinka vetovoimaisia tyttöjä pysyen lähes täysin välinpitämättömänä, puhumattakaan tunkkaiselta haiskahtavasta Jamesista ja laimean happamesta Peteristä – mutta niin, Sirius, Sirius oli liikaa. Liian hyvä.
Remus ei voinut olla nauramatta, kun ajatteli että tosiaan kulutti ystävänpäivän miettien miten hänen hajuaistinsa reagoi hänen ystäviinsä. Ja kuunnellen kuinka Sirius joi. James ja Peter olivat onnistuneet järjestämään itsensä treffeille, mutta Sirius istui ylimmällä portaalla makuusalin ulkopuolella, niin Remus arveli. Koko tilanne oli kummallinen. Remus toivoi, ettei Sirius tulisikaan sisään, sillä kahdenkeskiset hetket olivat kaikkein pahimpia.
Samassa ovi raottui natisten, ja istuvan Siriuksen kasvot pilkistivät makuusaliin.
”Aiommeko tosiaan viettää ystävänpäivämme näin?” Äänessä oli huvittuneisuutta.
”Ei kukaan ole kieltänyt sinua tulemasta sisään”, Remus sanoi ja hätkähti omaa kireää äänensävyään. ”Tarkoitan... tule vain tänne.”
”No ilomielin”, Sirius sanoi ja loikki huoneeseen niin että kalja läikkyi pitkin. ”Vaikutit siltä että halusit olla yksin, mutten oikein jaksaisi viettää koko iltaa kuuntelemassa kun kävelet täällä edestakaisin.”
”Enkä minä kuuntelemassa kun juot”, Remus totesi ja hymyili itsekseen.
”Älä aina paasaa juomisesta”, Sirius nurisi tajuamatta Remuksen viittausta aisteihinsa, vajoten lattialle ja nojaten selkäänsä sängynpäätyyn. ”Minulla on syyni.”
”Ja mikähän syy on tällä kertaa?” Remus kysyi, nojaten ikkunalautaan huoneen toisessa päässä. Välimatka ei kuitenkaan auttanut, sillä Siriuksen tuoksu huimasi sinnekin asti hänen päätään. Hän avasi ikkunan ja hengitti lumentuoksuista ilmaa syvään sisään.
”No kun”, Sirius aloitti surkuteleltavalla äänellä, ja napsautti uuden kermakaljapullon auki, ”minä en osaa seurustella.”
Remus katsoi häneen kysyvästi.
”Siis tyttöjen kanssa”, Sirius tarkensi. ”Kaikki suhteet kariutuvat ennen aikojaan. Ystävänpäivä ja kaikki ovat jossain kuhertelemassa. Minä täällä kuhertelemassa kaljapullon kanssa.”
”Vaikutat silti ihan onnelliselta”, Remus huomautti katsellessaan väsyneesti hymyilevää Siriusta, jonka hiukset olivat suloisessa epäjärjestyksessä, ja jonka kieli lipaisi ylähuulelta juoman vaahtoa pois...
No niin, Remus, yksi aisti liikaa, Remus ajatteli ja riipi katseensa irti toisesta.
Sirius tuhahti. ”No jaa. Olisin ehkä onnellisempi, jos olisi joku jota suudella ystävänpäivänä.”
Remus tujotti ikkunasta ulos lumisia puita ja valkeanharmaata taivasta. Lumessa oli elottomuuden haju, pysähtynyt ja luotaantyöntävä, kun taas muutaman metrin päässä hänestä oli jotakin niin elävää, lämmintä, kutsuvaa. Pitikö tämän vielä puhua suutelemisesta? Se aiheutti häiritseviä mielikuvia, vaikka se tuskin oli Siriuksen tarkoitus.
”Kuten huomaat”, Remus sanoi pitäen katseensa visusti männynoksassa, jolta oli juuri pudonnut raskas kinos lunta, ”ei minullakaan ole ketään suudeltavaa.”
Järki hoi, Remus ajatteli pöllämystyneenä. Miksi hän lähti suutelukeskusteluun mukaan ja vielä tuolla äänensävyllä? Oli kuin hän ei oikein olisi hallinnut itseään. Niin kävi usein täysikuun lähestyessä, mutta tämä oli erityisen epäsopiva hetki hallinnan menettämiselle.
”Rakkaudeton elämä on kurjaa”, Sirius mutisi kaljapullolleen, ja Remus ehti jo huokaista helpotuksesta kun tämä ei alkanutkaan tapansa mukaan vihjailla mitään. Mutta sitten Sirius ponkaisi ylös ja viipotti ikkunaan Remuksen luo. Remus katsoi kauhistuneena hymyilevää Siriusta. Tuo oli
juuri se hymy, joka kertoi että pojalla oli jotakin mielessään.
”Kuutamo”, Sirius sanoi silmiään räpytellen - ei tyttömäisesti,
vaan niin perkeleen himoittavan siriusmaisesti, Remus tajusi ajattelevansa perääntyessään ikkunaa vasten. ”Sovitaanko, että jos kummallakaan ei ole ketään ensi ystävänpäivään mennessä...”
Sirius nojautui lähemmäs ja Remus vilkaisi taakseen, monen kymmenen metrin pudotukseen.
Umpikujassa olet. Tuoksu, kasvot, ääni, lämpö... Kaikki ärsykkeet vyöryivät hänen sumentuneeseen tajuntaansa yhtenä pökerryttävänä sekamelskana, saaden hänen verensä kohisemaan sopimattoman villisti.
Perkeleen Sirius, Remus ajatteli ja halusi vain purra tämän alahuulta.
”...niin
me, sinä ja minä, menemme yhteen?”
Remus katsoi Siriuksen kysyviä silmiä, hymyilevää suuta, ja kuuli kuin unessa itsensä sanovan: ”Vai otetaanko aikarajaksi kesäloman alkamispäivä?”
Hetken ajan Sirius näytti hämmentyneeltä Remuksen vastauksesta. Hän katseli Remusta kuin yrittäen lukea tämän ilmettä, vaikka Remus epäili raskaan hengityksensä ja kuumottavien kasvojensa kertovan riittävästi. Jos Sirius vielä painautuisi häntä vasten, tämä tuntisi kyllä viimeisenkin todisteen ystävänsä tilasta...
”Eiköhän samantien sovita aikarajaksi
heti”, Sirius kuittasi sitten, vei kätensä Remuksen niskaan, aiheuttaen hänelle pahempaa huimausta kuin koskaan, ja nojautui painamaan huulensa Remuksen huulille. Kaikkien muiden aistien lisäksi ilmaantunut makuaisti oli tottavie liikaa. Yllätyksekseen Sirius huomasi yhtäkkiä olevansa se, jonka alaselkä nojautui kipeästi ikkunalautaan ja jota suudeltiin antaumuksella. Remus nautti jokaisesta ynähdyksestä, jonka sai Siriukselta, ja alkaessaan napittaa tämän paitaa auki, hän totesi olevansa sillä hetkellä juuri sopivasti susi.
*
”Minä kun luulin että ystävänpäivänä kuuluu halata ystäviään”, Sirius mietti hymyillen, hyväillen jalallaan Remuksen jalkaa myttääntyneen lakanan alla, ”eikä tehdä heille tuollaista mitä me äsken.”
”Niin minäkin luulin, mutta sitten tulivat täysikuuoireet”, Remus myönsi voipuneena.
”Sinun nimityksesi minun kanssani rakastelulle on siis täysikuuoire”, Sirius sanoi muka-pahastuneena, mutta äänensävynsä vastaisesti kiersi kätensä tiukasti Remuksen ympärille.
Remus hymyili Siriuksen sanoille.
Vai että rakastelu. Ennen se oli Siriuksen suussa ollut kyllä vain naimista. Ehkä jokin oli muuttunut. Ei – ei ehkä. Jokin
oli muuttunut. Hän näki sen Siriuksen katseessa, sen vaellellessa hänen kasvoillaan niin lempeänä ja kiintyneenä. Hän tunsi sen tämän kosketuksessa, kun tämä silitteli häntä kuin hän olisi aina ollut Siriuksen ikioma.
”Saanko kysyä jotain”, Sirius sanoi hänen rintakehäänsä vasten. Ja odottamatta vastausta jatkoi: ”Olemmeko me tässä nyt vain koska sinulla on täysikuuoireita?”
Remus hymyili ja puristi toisen aivan kiinni itseensä.
”Me olemme tässä koska meidän kuuluu olla tässä. Täysikuu tai ei.”
