Title: Kissannappaaja - Edgarin nuoruusvuodet
Author: SnowBlind
Beta: Penelope
Genre: Drama, slash, general
Fandom: Aristokatit
Pairing: Edgar/Maitokuski
Rating: S
Summary: Minusta, Edgarista sekä meistä molemmista.
A/N: Mieleen putkahtaessa tämä paritus herätti lähinnä nauruntyrskähdyksiä. Kyllähän siitä sitten tekstiä irtosi, vähän vakavamielisempää tosin.
Alkuperäisesti kirjoitettu Tähden
halloweenkalenteriin.
Olkaa hyvät.
Kissannappaaja
- Edgarin nuoruusvuodet
Te kaikki tunnette Edgarin vain 'sinä ihmisenä, joka varasti madame Bonfamillen kissat', mutta minä tiedän todella kuka hän on. Ainakin kuka hän oli. Jos viitsitte hetken hengähtää, istahtaa maitotonkan päälle ja kuunnella, voin kertoa teille mistä kaikki alkoi.
Edgar Adrien Legrand syntyi 22.10.1929 Tolousissa keskelle lamaa kärsivää Ranskaa. Hänen äitinsä oli sairaanhoitaja ja isänsä työskenteli tehtaassa. Edgar oli ainoa lapsi, vanhempiensa silmätikku ja ylpeys. Hän itse oli jo nuorena erittäin miellyttämisenhaluinen poika, josta jo silloin ajateltiin tulevan jotain Suurta ja Erityistä. Edgar oli mukava, tavattoman älykäs ja erittäin musiikaalinen. Hän soitti jumalaisesti pianoa ja suhtautui erittäin intohimoisesti omaan viuluunsa.
Me tutustuimme toisiimme jo pienenä. Vaikka Edgaria pidettiinkin poikkeuksellisen hienona lapsena, se ei estänyt häntä harjoittamasta normaalin pikkupojan harrastuksia. Kahdeksanvuotisina nassikoina juoksentelimme kaupungin kaduilla aiheuttaen lievää paheksuntaa muissa ihmisissä. Kivitimme puluja ja heittelimme herjoja sellaisten ihmisten perään, jotka olivat ulkoisen olemuksensa tai yleisen käyttäytymisensä takia meidän mielestämme säädyttömiä tai ala-arvoisia. Me olimme hippusen hienommasta perheestä - ja siihen aikaan erittäin tietoisia siitä!
Koulumme oli suuri, mutta vaatimaton. Luokat olivat isoja ja harmaita ja täynnä hometta. Edgarin huonepölyallergia - joka myöhemmin johti sairaalloiseen siisteyden tavoitteluun - paheni vain entisestään hänen viettäensä aikaansa huonosti ilmastoiduissa, pölyisissä luokkahuoneissa.
Toisen maailmansodan syttyessä olimme Edgarin kanssa noin kymmenvuotiaita. Sota oli samaan aikaan kiehtova ja pelottava. Kun pommikoneet lensivät ensimmäisiä kertoja kaupungin yllä tummina muistuttaen vihollisen läsnäolosta, minä osoittelin niitä sormella ja hihkuin. Piirtelin usein huoneessani tykkejä ja aseita, vallihautoja ja kranaatteja. Kuolleita ihmisiä ja sotilaita kivääri olalla urheana taistelemaan isänmaansa puolesta. Kaduilla ylväänä ja arvokkaina marssivat sotamiehet tuskin lievensivät intoani sodankäyntiä suhteen.
Edgar oli täysin toista maata, häntä sota ahdisti ja hirvitti kamalasti. Monta kertaa hän ilmestyi ovemme taakse hengästyneenä, kasvot juoksemisesta punaisena kysyen voisiko meille tulla käymään. Jostain syystä Edgar tunsi olonsa turvallisemmaksi meillä ollessaan. Yhdessä keksimme vaikka mitä leikkejä ja pelko unohtui.
Olin neljätoista kuin kaikki muuttui. Ensin kielsin kaiken jyrkästi, olihan minut kasvatettu sen aikaisten arvojen mukaan, mutta väistämättä totuus hiipi eteeni järkyttäen minut totaalisesti ja muuttaen elämäni.
Minä olin rakastunut Egdariin.
Kun tajusin mitä todella oli tapahtunut, rupesin katsomaan maailmaa uusilla silmillä ja esittämään itselleni kysymyksiä, jotka olivat ennen olleet minulle valitettavan itsestäänselviä. Mitä oli rakkaus? Mikä oli hyvää, mikä pahaa? Miksi ihmiset estivät itseään ja tunteitaan? Mikä oli aitoa, mikä teeskentelyä? Mitä elämä ylipäätänsä oli? En enää ihaillut kuolemaa ja sotaa, en isänmaallisia sotilaita ja konservatiivisia arvoja.
Ensin olin sitä mieltä ettei Edgar mitenkään voisi rakastaa minua. Tuonkaltaisen, hyvästä perheestä tulleen hurmaavan älykönhän pitäisi ottaa vaimoksensa rikas ja kaunis vaimo ja elää elämänsä onnellisena loppuun asti isossa kartanossa asuen viiden ihastuttavan lapsen kanssa.
Vuosi - parikin - vierähti haparoiden ja toista katsellen. Jotenkin oudosti palaset loksahtivat kohdalleen ja muusta maailmasta huolimatta tunnustimme rakkautemme toisillemme. Ihmettelen vieläkin miten kaikki saattoi mennä niin hyvin. Sinä iltana, kun Edgar täytti kuusitoista, suutelimme ensimmäisen kerran. Hänen huoneensa oli hämärä ja ulkona oli hiljaista. Sota oli vihdoinkin loppunut ja meidän salainen matkamme alkanut.
Emme ikinä kertoneet tunteistamme muille. Muiden ihmisten seurassa käyttäydyimme kuin tavalliset ystävät eikä kukaan epäillyt ikinä mitään. Tuskin kukaan olisi uskaltanut ajatellakaan, että heidän ystäviensä joukossa olisi meidänlaisiamme poikapareja. Emme ikinä päässeet suutelemista pitemmälle, eikä se ollut mikään edellytyskään. Meidän rakkautemme oli katseita ja pieniä kosketuksia, kuiskauksia toisen korvaan ja hymyä.
Maailman maalaillessa synkkiä varjoja taivaankannelle ihmisten sieluja pimentäen, me istuimme lähekkäin kädet toistemme kädessä onnellisina, eläväisinä, rakastavaisina.
Kaksikymmentä vuotta täytettyään Edgar muutti Pariisiin ja aloitti opintonsa sen ajan suosituimmassa ja arvostetuimmassa koulussa. Hän halusi karistaa Tolousin pölyt pois jaloistaan, minä taas, typeränä, halusin jäädä. En siltikään halunnut estää hänen opintojaan, joten annoin hänen mennä. Päästin irti, vaikkei se helppoa ollutkaan.
Juna-asemalla lupailimme kirjoittavamme toisillemme joka päivä, viettävämme jok'ikisen viikonlopun ja loman yhdessä. Niinhän me aluksi teimmekin.
Ehkä oli silti hyvä lopettaa vielä silloin, kun kaikki oli vielä hyvin.
Hänestä tuli hovimestari, minusta maitokuski.
