Kirjoittaja Aihe: Remus John Lupinin nuoruudesta | K11 | Draama, angst, seikkailu  (Luettu 7071 kertaa)

Varjuska

  • sanojen sirottaja
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Clue-ing for looks.
Prefacetus: Tuntuu uskomattoman hyvältä päästä kirjoittamaan kunnolla pitkästä aikaa, ja vieläpä vaihteen vuoksi ficcitekstejä! Sain idean tähän tekstiin luettuani pari kuukautta sitten AV:n. Siitä iti idea tähän sidestoryyn. Kelmit ja heidän nuoruus ei nyt ole mikään omaperäisin ficciaihe, mutta siitä vain on niin kiehtovaa kirjoittaa. Remus on yksi lempihahmoistani, joten halusin sen tähden antaa hänelle pääroolin ficissä, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että muut kelmit jäisivät taka-alalle.
Tässäpä siis ensimmäinen osa, josta toivoisin saavani kaikenlaista palautetta jotta tiedän, haluaako kukaan tällaista lukea. (Todennäköisesti jatkaisin kyllä osien postailua, vaikka tätä ei kukaan kommentoisikaan.)

Nimi: Remus John Lupinin lapsuudesta
Kirjoittaja: Allekirjoittanut
Beta: kanelimarja alkaen luvusta 1.2
Ikäraja: K-11 (varmuuden vuoksi, kun ei tiedä mihin suuntaan ollaan menossa)
Genret: Draama, angst, seikkailu
Hahmot: Remus Lupin sekä Sirius Musta, James Potter ja Peter Piskuilan + mahdollisesti muita heidän kanssa samaan aikaan Tylypahkassa olleita
Copyright: En omista ainuttakaan tarinassa käytetyistä hahmoista tai käsitteistä yms. vaan niistä ylistys ja kunnia kenelläpä muullekaan kuin Row'lle. // The original storyline, world and characters in which this fanfiction text is based on belong to J. K. Rowling
Haasteet: FF100: 10. Vuodet
Yhteenveto juonesta: Tarina alkaa Kelmien toisena kouluvuotena. Se on kirjoittajan oma näkemys siitä kuinka James, Sirius ja Peter saivat selville Remuksen olevan ihmissusi, kuinka he päättivät ryhtyä animaageiksi ja mitä kaikkea siitä seurasi. Tärkeimmässä roolissa on Remus Lupin, mutta luonnollisesti myös muut Kelmit kytkeytyvät läheisesti tarinaan. Yhdenmukaisen juonikaaren sijaan tarina etenee harppauksin ja kuvaa Remuksen lapsuuden / nuoruuden merkittävimpiä vuosia.
 
Olen jakanut tämän ficin osiin, jotka jakautuvat edelleen lukuihin. Tietty osa lukuineen kuvaa tietyn vuoden tapahtumia, eli kun vuosi vaihtuu, myös osa vaihtuu. Toivottavasti tämä rakenne ei tule hämmentämään lukijaa.



Osa 1, luku 1

(1972)

Rankkasateen ropina ikkunalasia vasten ja tuulen pauhunta tunkeutuivat Remus Lupin -nimisen kaksitoistavuotiaan pojan uneen ja herättivät hänet.
   Remus ei kuitenkaan avannut silmiään. Hän kuunteli ulkona riehuvan myrskyn ääniä ja oli tyytyväinen saadessaan olla lämpimän ja kuivan peiton alla veden ja viiman ulottumattomissa. Vasta eilisaamuna, hän muisti, sää oli ollut kuulas ja kirkas.
   Oli hiljaista lukuun ottamatta myrskyn ääniä. Remus oli utelias tietämään, mitä kello oli ja kuinka kauan hän oli nukkunut, joten hän avasi viimeinkin silmänsä. Sairaalasiivessä oli hämärää. Remuksen vuoteen eteen oli levitetty verhot näkösuojaksi. Hän mietti, mahtoiko sairaalasiivessä olla muita hänen lisäkseen.
   Hitaasti ja laiskasti Remus kohottautui istuma-asentoon ja asetteli muhkeat untuvatyynyt selkänsä tueksi. Hänen olonsa ei ollut lainkaan levännyt. Hän tunsi inhottavaa uupumusta ja sen lisäksi hänen kehonsa lihaksia aristi aina kun ne joutuivat liikkeeseen. Yhtäkkiä hän tajusi myös olevansa uskomattoman nälkäinen, aivan kuin viimeisestä ateriasta olisi päiväkausia.
   Juuri kun Remus aikoi ryömiä ylös sängystä ja ryhtyä pukemaan, hän kuuli askelten kajahtelua, joka läheni ripeästi. Samassa verhot nykäistiin sivuun ja matami Pomfreyn kasvot ilmaantuivat niiden välistä. Remus hätkähti ja kiskaisi salamannopeasti peitonreunan pyjamansa suojaksi.
   "Ah", matami Pomfrey sanoi, "oletkin jo hereillä."
   "M-mitä kello on? Kauanko olen nukkunut?" Remus kiirehti kysymään.
   Matami Pomfrey ei vastannut heti. Hän oli yllättäen Remuksen kimpussa; kokeili tämän otsan lämpötilaa kämmenellään, kohenteli tyynyjä ja oikoi lakanoita - irrottamatta hetkeksikään katsettaan pojasta. Sitten hän sanoi: "On miltei päivällisaika. Toin sinut tänne aamuviiden aikaan ja olet nukkunut sikeästi siitä asti."
   Remus teki lähtöä. Matami Pomfrey kurtisti hänelle kulmiaan.
   "Matkalla jonnekin, poika?"
   Remus näytti anovalta. "Kiltti matami! Minä voin jo ihan hyvin, ole kiltti ja päästä minut menemään! Lupaan levätä tämän päivän ajan."
   Matami Pomfrey tuhahti. "Ja mikset sitten voi levätä täällä sairaalasiivessä?" hän ärähti. "Merlin sentään, väitätkö sinä minulle, että Rohkelikkotorni on paikka, jossa voi levätä? Täynnä melua ja möykkää, vilskettä ja sekasortoa ja..."
   "Minä lupaan levätä... Ole kiltti! Voin ihan hyvin."
    Viimeinen väittämä ei tietenkään ollut täysin totta, ja sen tajusi jokainen joka tiesi miltä Remus näytti sillä hetkellä. Hän oli kalpea kuin täysikuu ja silmien alla oli tummat renkaat, yhtä tummat kuin yötaivas. Joka tapauksessa Remus ei halunnut antaa periksi. Hän ei halunnut enää jäädä sairaalasiipeen. Hän toivoi vain pääsevänsä mahdollisimman pian Rohkelikkotorniin, missä hän näkisi ystävänsä jälleen.
   Mutta matami Pomfrey pysyi omassa asiassaan vähintäänkin yhtä raudanlujana. "Ei", hän totesi yksinkertaisesti painaessaan Remuksen puoliväkisin takaisin makuuasentoon. "Ei tule kuuloonkaan. Minä tuon sinulle jotain syötävää ja sinä saat luvan jäädä tänne yöksi. Kun aamulla heräät, olet vapaa lähtemään." Ja sitten hän yhtäkkiä muuttui täysin kuuroksi kaikille vastaväitteille ja pyynnöille, joita Remus yhä heitteli hänen jo lähtiessä.
   Huokaisten Remus käänsi kylkeä. Olisihan se pitänyt arvata, ei matami Pomfreyn kanssa auttanut kinata. Tarkemmin ajatellessaan hänen päähänsä pälkähti, ettei se ollut lainkaan hyvätapaista, matami kun huolehti hänestä varsin hyvin vaikka olikin useimmiten ankara ja ylitarkka ja hössötti kaikesta. Pitäisi kai olla pelkästään kiitollinen, Remus ajatteli.
   Ja kiitollinen hän olikin, kaikesta. Etupäässä siitä että hänelle oli koskaan annettu mahdollisuus astua sisälle Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun - ja lähes kaikesta mikä siitä seurasi. Siinä missä kuka tahansa muu rehtori ei olisi antanut Remukselle lupaa, nykyinen rehtori Albus Dumbledore oli poikkeus, ja siksi Remus kunnioitti (ja tavallaan pelkäsi, olihan hän myös melkoisen mahtava velho) häntä. Nuoressa mielessään Remus käsitti olevansa jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa Dumbledorelle ja (useimmiten juuri tällaisina hetkinä) mietti, pystyisikö eläessään koskaan maksamaan velkaansa takaisin.
   Dumbledore oli mahdollistanut Remukselle pääsyn Tylypahkaan huolimatta siitä, että hänellä oli vastenmielinen salaisuus, joka paljastuessaan aiheuttaisi takuuvarmasti negatiivisen reaktion ei vain Tylypahkassa, vaan myös sen muurien ulkopuolella. Dumbledorella oli häntä varten erityisjärjestely, jonka turvin salaisuus pysyisi salaisuutena. Joka kuukausi täydenkuun kynnyksellä joku Tylypahkan henkilökunnasta, useimmiten matami Pomfrey, saattoi Remuksen erityiseen piilopaikkaan. Tylyahon kylän laitamilla sijaitsevassa hökkelissä hän vietti joka kuukausi elämänsä yksinäisimmät hetket, hitaasti matelevat, pimeät ja raastavat yön tunnit, odottaen hartaasti aamunkoittoa...
   Rehtorin avusta huolimatta se kaikki olisi varmaankin ollut täysin sietämätöntä ilman muuan seikkaa: ystäviä. Remus Lupin, nuhjuisen ulkonäkönsä vuoksi muutoin hivenen epäsuosittu poika, ei tiennyt Tylypahkassa olevan mitään parempaa kuin hänen kolme parasta ystäväänsä. Hän ja samalla vuosikurssilla olevat James Potter, Sirius Musta ja Peter Piskuilan olivat erottamattomia. Heidän seurassaan Remus tunsi piristyvänsä, eikä joka kuukausi toistuva valvemaailman painajainen silloin tuntunut yhtä synkältä.
   Remuksella ei kuitenkaan ollut rohkeutta kertoa ystävilleen salaisuudestaan. Remus tiesi hyvin, että hänen kaltaisensa olivat lähes poikkeuksetta velhomaailman pohjasakkaa: syrjittyjä, vihattuja, pelättyjä. Hän uskoi, että ystävätkin alkaisivat inhota ja pelätä häntä ja kääntäisivät hänelle selkänsä, mikäli totuus joskus tulisi julki. Sen sijaan hän tyytyi joka kuukausi valheisiin: useimmiten hän sepitti tarinan siitä, että hänen olisi käytävä kotona katsomassa sairasta äitiään. Toisinaan Remus vannoi näkevänsä ystäviensä ilmeistä, että nämä tajusivat hänen salailevan jotain, mutta kukaan heistä ei koskaan sanonut mitään, minkä tähden Remus mietti josko hän vain kuvitteli.
  Matami Pomfrey palasi takaisin leijuttaen sauvallaan hopeista tarjotinta. Hän pisti sen laskeutumaan sängyn vieressä olevalle yöpöydälle. Vesi herahti Remuksen kielelle, kun hän näki tarjottimelle asetetun pinon herkullisia voileipiä ja pikarillisen kurpitsamehua.
   "Syö ja juo kunnolla, poika rukka", matami Pomfrey kehotti lähtiessään.
    Käskyä Remus ei olisi kaivannut. Heti kun verho taas sulkeutui matamin jäljessä, Remus iski kiinni ensimmäiseen voileipään, joka maistui sanoinkuvaamattoman herkulliselta. Hän söi ainakin viisi tai kuusi, kenties seitsemän voileipää ja huomasi, että leipälautanen täyttyi itsestään uusilla voileivillä sitä mukaan kun hän niitä söi. Syötyään Remus kurotti ottamaan täyden pikarin ja kumosi oranssin mehun alas yhdellä kertaa. Kylläisenä hän lysähti tyynyille.
    Samalla hetkellä hän tajusi, että hänen olonsa tuntui todella väsyneeltä, väsyneemmältä kuin vielä hetki sitten. Raukeus levisi hänen koko kehoonsa, rentouttaen joka lihaksen ja helpottaen niiden aristusta. Remus pääsi puoliväliin valtaisaa haukotusta, sillä kesken kaiken hänen silmäluomensa sulkeutuivat ja hän oli syvässä unessa.

***

Aamuun mennessä sade ja tuuli olivat laantuneet, mutta näytti siltä, että loppusyksyn kirpeä koleus oli muuttunut hetkessä orastavan talven tuomaan märkään ja kylmään. Sinä sunnuntai-aamuna Remus heräsi myöhään. Heti avattuaan silmänsä hän huomasi olevansa levännyt ja virkeä. Hän pukeutui ripeästi ja kiiruhti ulos sairaalasiivestä hyvästellen ripeästi matami Pomfreyn, joka jakeli pippurijuomaa parille viidesluokkalaiselle pojalle, jotka olivat olleet ulkona eilisen kaatosateen aikaan.
   Suureen saliin saapuessaan Remus huomasi heti, että hänen ystävänsä istuivat vielä aamiaispöydässä. Piristyen silminnähden hän liittyi heidän seuraansa. James keskusteli täyttä häkää Siriuksen kanssa, suu täynnä makkaraa ja pekonia.
   "- ymmärrä miksi eiliset huispaustreenit piti perua mokoman pikku tihkun takia. Ei pelejäkään peruuteta sääolosuhteiden vuoksi!"
   Sirius tuhahti. "Minä kuulin äsken kuinka Hagrid kertoi Lipetitille, että hänellä on ollut koko yön kädet täynnä töitä - myrskyssä loukkaantuneita pöllöjä on kuulemma ollut vaikka kuinka paljon..."
   "Se kolmasluokkalainen Mark kertoi, että pohjoistorniin iski yöllä salama!" Peter puuttui puheeseen.
   "Eikä iskenyt, hän huijaa sinua taas", Sirius naurahti päätään pudistellen.
   "Huomenta."
   Sirius, James ja Peter käänsivät yhtä aikaa päänsä ja heidän suunsa levisivät hymyyn. Remus istahti Jamesin ja Peterin väliin ja alkoi kauhoa lautaselleen kaikkea mikä oli käden ulottuvilla. Nälkä oli niin suuri, että tuntui kuin hän ei olisi koskaan syönyt eilisiä voileipiä.
   "Terve, kamu", James sanoi ja paukautti Remusta veljellisesti selkään. "Miten menee? Miten äitisi jakselee?" hän lisäsi kuin muina miehinä.
    Suu täynnä puuroa, makkaraa ja paahtoleipää Remus mutisi: "I-ihan hyvin..."
    James taisi pistää merkille Remuksen välttelevän äänensävyn, sillä hän ei jatkanut aiheesta sen enempää, tai sitten se johtui siitä, että juuri silloin posti saapui Suureen saliin. Kukaan pojista ei sillä kertaa saanut postia, mutta he katselivat kuinka pöllöt kaartelivat ilmassa ja laskeutuivat sitten kuka minnekin päin salia. Monet näyttivät rähjääntyneiltä ja niiden höyhenet sojottivat miten sattuu aivan kuin tuulen tuivertamina, toiset olivat niin uupuneita, että ne laskeutuivat päistikkaa postinsaajan puurokulhoon.
    Syötyään aamiaisen kaverukset lähtivät kapuamaan takaisin Rohkelikkotorniin, koska ketään ei huvittanut mennä kylmään ulkoilmaan. Ilmeisesti kukaan muukaan ei sinä päivänä halunnut mennä ulos, sillä oleskeluhuoneessa oli suhteellisen ruuhkaista. Kukaan ei kuitenkaan istunut takan edessä olevissa nojatuoleissa, joten nelikko valtasi ne nopeasti itselleen ja istui nautiskellen tulen lämmöstä. Remus koetti pari kertaa ehdottaa, että he menisivät kirjastoon viimeistelemään taikahistorian esseetä tai tähtikarttoja, mutta sai erittäin laimean vastaanoton ystäviltään. Niinpä he viettivät mukavan päivän pelaten räjähtävää näpäystä ja velhoshakkia ja Remus oli hetki hetkeltä iloisempi.
    Päivän kääntyessä iltaan väki oleskeluhuoneessa väheni ja väheni. Lopulta vain he neljä olivat valveilla, yhä samoilla paikoilla nyt jo hiipuvan takkatulen äärellä. Kaikki neljä istuivat pitkään tuijotellen rubiininpunaisiin, kyteviin kekäleisiin.
    Yhtäkkiä James puhui. "Kuule Remus, kuinka sairas sinun äitisi oikein on?"
    Remus hätkähti ja pudotti taikasauvansa, jolla hän oli ruvennut hajamielisesti tökkimään sohvatyynyä aikeenaan loitsia se siniseksi. "M-miten niin?" hän kysyi. "Miksi kysyt?"
    James pitkitti vastaamista ja hänen kasvoillaan oli outo ilme. Kun hän lopulta vastasi, sanat tulivat hitaasti ja venytellen, aivan kuin hän vielä harkitsisi niitä. "Koska... Onko sinun äitisi oikeasti edes sairas, häh?"
    Nyt myös Sirius ja Peter tuijottivat Remusta, mutta kumpikin pysyi hiljaa. Sitten Remuksesta tuntui että paniikki iski häneen. Hän vastasi huumaantuneena kolmen ystävänsä katseeseen, eikä edes huomannut, että taikasauva lojui yhä maassa (ja siitä oli pudotessa purskahtanut kipinöitä, jotka olivat polttaneet reiän mattoon).
   James vaihtoi katseita ensin Siriuksen, sitten Peterin kanssa. Hän vilkaisi Remusta, sitten taas kahta muuta ystäväänsä. Lopulta Sirius nyökkäsi. Ja niin James jatkoi: "Me vain ollaan... pohdiskeltu -", hän iskosti ruskeiden silmiensä tuijotuksen Remukseen ja nosti hivenen leukaansa ilmaistakseen päättäväisyyttään, "- että sinä et taida kertoa meille kaikkea."
    Remus nielaisi, mikä osoittautui hankalaksi ja teki melkein kipeää, sillä hänen suunsa oli yllättäen yhtä kuiva kuin professori Binnsin ääni. Hänestä tuntui, ettei hänen sydämensä ollut koskaan hakannut yhtä kovaa; hän pelkäsi sen poksahtavan ulos rinnasta minä hetkenä hyvänsä. Henkeä ahdisti, oli kuin keuhkot olisivat täyttyneet palloiksi rypistetyillä pergamenttiliuskoilla.
    Mutta Sirius virnisti väkinäisesti ja avasi suunsa ensimmäistä kertaa. "Mitä armas Jamie koittaa kovin sujuvasti sanoa on se, että me kaikki tiedetään nyt, että sinä olet - no, ihmissusi."
    Niin kummalta kuin se kuulostikin, ohikiitävän hetken ajan Remuksesta tuntui, että hän olisi irtautunut omasta ruumiistaan ja mieli olisi leijaillut sumentuneena jossain katon seutuvilla. Mutta saman tien tunne hävisi ja hän palasi nykyhetkeen. Sen tilalle nousi ajatus, joka tykytti hänen mielessään samaan tahtiin kuin hänen sydämensä pauhasi rinnassa: nyt se tapahtui. Nyt se tapahtui. Hän koetti kaikin mahdollisin keinoin valmistaa itseään siihen, mitä olisi seuraavaksi luvassa. Ehkä se ei silloin satuttaisi niin paljon.
    Kului minuutti. Puolitoista.
    Remus hermostui. "No?" hän sanoi äänellä, joka kuulosti yllättävän karskilta. "No?"
    "Mitä no?"
    Sitten patoutunut hermostuneisuus laukesi ja Remus ponnahti pystyyn. "Ettekö - ettekö te aio sanoa mitään muuta? Mitä te odotatte? Minä tiedän kyllä, mitä te ajattelette."
     "Mitä meidän pitäisi sanoa?" James kysyi Remukselta muina miehinä ja katsahti Siriukseen virnuillen. Sirius virnuili takaisin. Peter pysyi edelleen vaiti, mutta toki hänkin oli loihtinut naamalleen virneen Jamesin ja Siriuksen esimerkkiä noudattaen.
      Remus oli ymmällään. Hänen ystävänsä eivät käyttäytyneet lainkaan kuten hän oli olettanut. Hän ei tiennyt kuinka suhtautua tähän uuteen seikkaan. "Merlin. En minä tiedä. En minä tiedä", hän hoki tuskin tajuamatta mitä sanoi. Sitten Remuksesta tuntui, että hänen jaloistaan pyyhkäistiin voima pois. Hän lysähti takaisin nojatuoliin. "Minä luulin..." Mutta ei hän oikeastaan osannut pukea sitä sanoiksi ystäviensä edessä. Hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua siltä, ettei siihen ollut enää tarve. Hänen ystäviensä kasvoille oli syttynyt uudenlainen ilme.
       "Sinä luulit, että me oltaisiin, niin kuin, järkyttyneitä ja sitä rataa?" James sanoi, ja yllättäen hänen ilmeensä oli jälleen vakava.
       "Ja että me pelättäisiin ja inhottaisiin sinua siitä hyvästä?" Sirius täydensi.
       "Eikä me haluttaisi enää olla sinun ystäviäsi?" Peter päätti piipittävällä äänellään.
       "N-niin", Remus tyytyi sanomaan. "Sitä minä juuri pelkäsin."
        Sirius rykäisi. "No. Sitä me ei koskaan tultaisi tekemään sinulle, kamu", hän sanoi juhlallisesti ja painoi kätensä sydämelleen.
        "Ei niin!" vinkaisi Peter vahvistukseksi.
        "Ei tietenkään. Eikä me koskaan paljasteta sinun salaisuuttasi kenellekään. Mistä ihmeestä sinä sellaista sait päähäsi?" kysyi James.
        Huokaistuaan ensin pitkään Remus vastasi kolkosti: "En minä ti-, tai siis, eikö se ole itsestäänselvää? Meikäläiset kun eivät ole kovinkaan suosittuja velhomaailmassa, jos totta puhutaan." Hän pakottautui naurahtamaan. Hän oli edelleen liian pökertyneessä tilassa voidakseen pitää äskeistä vitsintynkäänsä aidosti huvittavana.
        Kaikkiin kolmeen ystävään sillä kuitenkin oli vaikutus, sillä he naurahtivat Remuksen mukana. Lopulta itse Remuksenkin oli pakko hymyillä hieman. Ensin vain ihan varovaisesti, sitten hiukan rohkeammin. Hän alkoi pikku hiljaa tajuta äsken käymänsä keskustelun merkitystä. Hän ei sittenkään menettäisi ystäviään... Hänen ei tarvitsisi olla yksin... Kukaan muu ei saisi tietää... Ja sitten hän tajusi jotain muuta, ihmeellistä, uskomatonta: hänen ei koskaan enää tarvitsisi salailla ystäviltään mitään. Ja se tuntui samalta kuin vuosien taakka olisi pyyhitty pois hänen harteiltaan.
       Silti, yksi asia oli jäänyt vaivaamaan Remuksen mieltä -
       "Mutta miten te oikein... saitte tämän selville?" hän kysyi ystäviltään.
       James purskahti nauruun. "Ai että miten? Hei, ei millään pahalla, mutta ei se kovin  vaikeaa ollut. Viime vuoden onnistuit höynäyttämään meitä, mutta tajusimme Siriuksen kanssa pian tämän lukuvuoden alussa, kuinka äitisi sairastumistapaukset ja muut tekosyyt sijoittuivat aina kuukauden välein toisistaan. Ja tarkemmin sanottuna juuri siihen aikaan kuukaudesta, jolloin kuu on täysi."
       "Me tajuttiin se aika nopeasti, mutta aluksi oli vaikea saada ystävääsi Peteriä uskomaan meitä. Meidän piti todistaa asia hänelle sata kertaa ennen kuin hän viimein vakuuttui siitä, ettei kyseessä ollut vitsi", James tuhahti saaden Peterin punastumaan ja mutisemaan puolustukseksi: "Kyllä minäkin olisin osannut päätellä sen minä hetkenä hyvänsä..."
       Remus pudisteli päätään epäuskoisena virkkoen: "En kai sitten ollut niin hyvä valehtelemaan kuin luulin."
       "Et. Vaan surkea, jos saan sanoa."
        "Veit sanat suustani."
        Remusta hymyilytti.
        "No, kerrohan meille - miltä oikein tuntuu muuntautua ihmissudeksi?" Sirius heitti kysymyksen kuin ohimennen.
         Remus rypisti otsaansa epäuskoisena. Peter huudahti: "Sirius!", vaikka hänen pyöreistä kasvoistaan melkein näki, että hän toivoi Remuksen vastaavan kysymykseen.
         "Ääh, se oli vitsi, Rem", Sirius sanoi ja haroi tukkaansa hajamielisenä.
       Hetkeen ei kukaan pojista sanonut mitään, vaikka jokaisen mielessä varmasti pyöri monenlaisia ajatuksia. Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut kiusallinen, vaan se oli osoitus helpotuksesta, kiintymyksestä ja yhteisymmärryksestä, joita ei oliskaan voinut sanoin kuvailla. Saati sitten, että siihen olisi ollut tarvetta.
« Viimeksi muokattu: 27.05.2015 18:13:20 kirjoittanut Vanilje »

banneri ja ava (c) raitis

Elämän keskipäivässä
minäkin eksyin synkkään metsään.

kanelimarja

  • kulissiolio
  • ***
  • Viestejä: 277
  • Slytherin Pride
Iltaa.

Tykkäsin tästä kovasti, sillä Remus on yksi lempihahmoistani. Osaat kirjoittaa selkeästi, etenevästi ja kaikin puolin hyvin. Täytyy tunnustaa, että vierastin ensin vähän noin pitkiä kappaleita (lähinnä siksi, että oma tyylini on hiukan repaleisempi), mutta lukiessa raskauden tunne väistyi ja aloin arvostaa näkemääsi vaivaa, kun olit keksinyt yhdestä asiasta noin paljon kirjoitettavaa olematta silti itseäsi toistava.

Yhden mitättömän pikkuvirheen kuitenkin löysin:

Lainaus
amuviiden

varmaankin aamuviiden.

Mutta siis, tosiaankin tykkäsin tästä. Remuksessa on jotakin ihanan pikkuvanhaa, sellaista remusmaista, vakavuutta, joka varmaankin johtuu puhtaasti ihmissuteudesta ja sen tuomista vaikeuksista. Ekstrapisteet siitä, että kelmejä ei oltu aina lueteltu järjestyksessä James, Sirius, Remus, Peter. Itse olen sitä mieltä, että kaikki ei pyöri aina Jamesin ympärillä, eikä poikaa tarvitse aina mainita kelmeistä ensimmäisenä ja mukava tietää, etten ole ainoa näin ajatteleva :D

Toivottavasti jatkat tätä ja jos vielä tarvitset tälle betaajaa, niin laita vaikka yksäriä, ryhtyisin sellaiseksi mielelläni.

If I'm right then prove me wrong.

Varjuska

  • sanojen sirottaja
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Clue-ing for looks.
Ihanaa, kun sain viimeinkin kommentteja tähän.

Kiva, että tykkäätte. Pyrkimyksenäni oli/on saada tässä ficissä hahmoihin mahdollisimman paljon syvyyttä, joten juoni varmaan etenee aika verkkaisesti vastaisuudessakin. Ja oma kirjoitustyyli on joskus aika perinpohjaista niin, että nuo kappaleet venyvät ja venyvät... :--D Ai niin, koin tarpeelliseksi vielä täsmentää, että vaikka ensimmäisestä osasta ja ennen kaikkea otsikosta voi toisin päätellä, Remus ei ole tässä ficissä ainoa päähenkilö. Myöhemmin pyrin kirjoittamaan enemmän myös muiden kelmien sielunmaisemista, mutta pysyn kuitenkin syvimmin kiinni Remuksen näkökulmassa.

Seuraavan osan värkkääminen on lykkääntynyt toisaalta ajan puutteen, toisaalta yhteistyökyvyttömien aivojen ja sisuttomuuden vuoksi, mutta nämä kommentit todella motivoivat jatkamaan. Kiitos siis kovasti!

- V.

P.S. kanelimarja, mukavaa, että tarjouduit! Voisin olla yhteydessä sitten, kun alan kirjoitella kakkososaa : )

banneri ja ava (c) raitis

Elämän keskipäivässä
minäkin eksyin synkkään metsään.

SuklaaKissa

  • ***
  • Viestejä: 427
Kiva, että Remuskin pääsee tässä esille, yleensähän ne on James ja Remus jotka saavat mainetta ja kunniaa.( tai kunnia ei ehkä ole ihan oikea sana...) Mutta niin. Tämä oli sopivan pituinen ja hyvin kirjoitettu osa. Etenkin näistä kohdista pidin:
Lainaus
Suu täynnä puuroa, makkaraa ja paahtoleipää Remus mutisi: "I-ihan hyvin..."
Varmaan herkullinen yhdistelmä ;)
Lainaus
Merlin sentään, väitätkö sinä minulle, että Rohkelikkotorni on paikka, jossa voi levätä?

Tällaisen virheen huomasin:
Lainaus
jolloin Kuu on täysi.
pieni k.

Laitahan pian jatkoa! :)

Swizzy

  • queen
  • ***
  • Viestejä: 1 009
  • have some pride
    • High-functioning fangirl
En yleensä lue draamaa (itse asiassa en ollenkaan). Mutta koska oli kyse Remuksesta, oli pakko lukea tämä. Tykkään ihan älyttömästi, olen hulluna kelmeihin. Olen itse aika samanlainen kuin Remus, ja vaikka otsikossa luki angst, en silti jättänyt lukematta. (minä kun yritän aina välttää ylimääräistä angstia)

Ei mulla mitään järkevää sanottavaa ole. Toivon vaan sitten jatkoa!

Swizzy


22.3.2013 & 17.2.2015 ♥ raison d'etre

Ava: Demeter, banneri: minä

Arion

  • ***
  • Viestejä: 622
  • Huffleclaw Bard
Awws...!!!! ihana fikki!!! Musta saa lukijan!!! Rakastan kelmejä!!! Sirius <3<3
joo, tiiän, tää on Rempasta kertovaa tekstiä, mutta jos kertoo Rempasta, nii Sirius on kyllä mukana lähes 100 prosenttisesti...

Mut noi Sirius, James ja Peter tos aamiaisel oli just iha omia itsejään!! Osaat hyvin kirjoittaa niinä!

   "- ymmärrä miksi eiliset huispaustreenit piti perua mokoman pikku tihkun takia? Ei pelejäkään peruuteta sääolosuhteiden takia!"
   Sirius tuhahti. "Minä kuulin äsken kuinka Hagrid kertoi Lipetitille, että hänellä on ollut koko yön kädet täynnä töitä - myrskyssä loukkaantuneita pöllöjä on kuulemma ollut vaikka kuinka paljon..."
   "Se kolmasluokkalainen Mark kertoi, että pohjoistorniin iski yöllä salama!" Peter puuttui puheeseen.
   "Eikä iskenyt, hän huijaa sinua taas", Sirius naurahti päätään pudistellen.
   "Huomenta."





    Mutta Sirius virnisti väkinäisesti ja avasi suunsa ensimmäistä kertaa. "Mitä armas Jamie koittaa kovin sujuvasti sanoa on se, että me kaikki tiedetään nyt, että sinä olet - no, ihmissusi."





    "Mitä no?"
    Sitten patoutunut hermostuneisuus laukesi ja Remus ponnahti pystyyn. "Ettekö - ettekö te aio sanoa mitään muuta? Mitä te odotatte? Minä tiedän kyllä, mitä te ajattelette."
     "Mitä meidän pitäisi sanoa?" James kysyi Remukselta muina miehinä ja katsahti Siriukseen virnuillen. Sirius virnuili takaisin. Peter pysyi edelleen vaiti, mutta toki hänkin oli loihtinut naamalleen virneen Jamesin ja Siriuksen esimerkkiä noudattaen.
      Remus oli ymmällään. Hänen ystävänsä eivät käyttäytyneet lainkaan kuten hän oli olettanut. Hän ei tiennyt kuinka suhtautua tähän uuteen seikkaan. "Merlin. En minä tiedä. En minä tiedä", hän hoki tuskin tajuamatta mitä sanoi. Sitten Remuksesta tuntui, että hänen jaloistaan pyyhkäistiin voima pois. Hän lysähti takaisin nojatuoliin. "Minä luulin..." Mutta ei hän oikeastaan osannut pukea sitä sanoiksi ystäviensä edessä. Hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua siltä, ettei siihen ollut enää tarve. Hänen ystäviensä kasvoille oli syttynyt uudenlainen ilme.
       "Sinä luulit, että me oltaisiin, niin kuin, järkyttyneitä ja sitä rataa?" James sanoi, ja yllättäen hänen ilmeensä oli jälleen vakava.
       "Ja että me pelättäisiin ja inhottaisiin sinua siitä hyvästä?" Sirius täydensi.
       "Eikä me haluttaisi enää olla sinun ystäviäsi?" Peter päätti piipittävällä äänellään.
       "N-niin", Remus tyytyi sanomaan. "Sitä minä juuri pelkäsin."
        Sirius rykäisi. "No. Sitä me ei koskaan tultaisi tekemään sinulle, kamu", hän sanoi juhlallisesti ja painoi kätensä sydämelleen.
        "Ei niin!" vinkaisi Peter vahvistukseksi.
        "Ei tietenkään. Eikä me koskaan paljasteta sinun salaisuuttasi kenellekään. Miksi ihmeessä sinä sellaisen sait päähän?" kysyi James.
        Huokaistuaan ensin pitkään Remus vastasi kolkosti: "En minä ti-, tai siis, eikö se ole itsestäänselvää? Meikäläiset kun eivät ole kovinkaan suosittuja velhomaailmassa, jos totta puhutaan." Hän pakottautui naurahtamaan. Hän oli edelleen liian pökertyneessä tilassa voidakseen pitää äskeistä vitsintynkäänsä aidosti huvittavana.





       Remus pudisteli päätään epäuskoisena virkkoen: "En kai sitten ollut niin hyvä valehtelemaan kuin luulin."
       "Et. Vaan surkea, jos saan sanoa."
        "Veit sanat suustani."
        Remusta hymyilytti.
        "No, kerrohan meille - miltä oikein tuntuu muuntautua ihmissudeksi?" Sirius heitti kysymyksen kuin ohimennen.
         Remus rypisti otsaansa epäuskoisena. Peter huudahti: "Sirius!", vaikka hänen pyöreistä kasvoistaan melkein näki, että hän toivoi Remuksen vastaavan kysymykseen.
         "Ääh, se oli vitsi, Rem", Sirius sanoi ja haroi tukkaansa hajamielisenä.
       Hetkeen ei kukaan pojista sanonut mitään, vaikka jokaisen mielessä varmasti pyöri monenlaisia ajatuksia. Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut kiusallinen, vaan se oli osoitus helpotuksesta, kiintymyksestä ja yhteisymmärryksestä, joita ei oliskaan voinut sanoin kuvailla. Saati sitten, että siihen olisi ollut tarvetta.

Oikeesti, perus kelmit xDDDDD

Mä oon muute ite tekemässä, oikeastaan puhtaaks kirjottamassa teksiä, jossa kelmit tajuaa Remin ihmissusiuuden... että tälleen, olen oikeasti ihan hulluna kelmihin xDDD

Mutta jatkoa odottelen!!!!
"I think kids will read more good books than we can possibly produce " - Rick Riordan

Varjuska

  • sanojen sirottaja
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Clue-ing for looks.
Kiitos ihan hirveästi uusille kommentoijille, mukavaa että ficcini tuntuu saavan edelleen uusia lukijoita :) Kelmeistä on tosiaankin aivan mahtava kirjoittaa ficcejä! Ahhh mutta nyt vasta alkavatkin paineet kasaantua seuraavan osan suhteen, pitäisi vain ruveta kirjoittamaan ennen kuin kyllästytte odottelemaan :D

banneri ja ava (c) raitis

Elämän keskipäivässä
minäkin eksyin synkkään metsään.

SeverusSnape

  • ***
  • Viestejä: 52
  • Suuri on kaipaus ikuinen
Oi oi♥
Näin ensiksi sanoisin,  että en ole kommentoinut pitkään aikaan, niin tuskin tulee mitään järkevää:D Mutta, Remus!♥ (ja ihmissudet ylipäätään :PP)

Mahtavaa tässä ficissä on erityisesti se, kun Remppa on päähenkilönä ja no, kelmificci. Ainahan näitä nyt jaksaa lukea; Siriusta, Jamesia. Peter nyt ei mitenkään ole lempihahmoni, mutta toimi! Oma ujo itsensä, joka seuraa Siriusta ja Jamesia joka tilanteessa.
--
Kirjoitat todella hyvin; selkeästi ja sujuvasti jne. (Anteeks tää nyt oli vaan sairaan hyvä ficci niin oon vieläkin ihan täpinöissäniD: ...ja nyt ei vaa tuu mitään järkevää sanottavaa).
Uuden innokkaan lukijan sait!

-Seve
Unholaan jää surut ja murheet,
kunnes kuulen ulvonnan niin läheisen ja tutun vain. Kaipaus on niin suuri, suuri menetys ja tunteiden virta.

Ulvonta läheinen, sua täysikuu vie kauemmas ja kauemmas, sua menettää taas tahdo en.

Sä luotani juokset pois, kunnes jäljelle jää vain tuska ja murheen kyyneleet, mut' unhoittaa sua saa mä en.

Varjuska

  • sanojen sirottaja
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Clue-ing for looks.
Seve: Iso kiitos kommentistasi! Se tulikin aika sopivaan aikaan, sillä seuraava pätkä on (viimeinkin) valmis *mahtipontinen fanfaari* Mukavaa, kun pidät Remuksesta, niin pidän minäkin (oisitkohan arvannut..? :p). Olen myös vahvasti sitä mieltä, että tämä perinteinen Kelmi-hierarkia James-Sirius-Remus-Peter joutaisi jo vähän sivummalle (:
---

A/N: No niin. Ensin tekee mieli hiukan pahoitella, että kakkosen valmistuminen venyi näinkin pitkälle. Eihän jatko-osia kirjoittaessa tietenkään ole tarkoitus roikkua tappotahdissa, mutta ei ole myöskään mukava, jos lukijat joutuvat odottamaan liian kauan. Vaikka toisaalta on hyväkin, että tämä osa valmistui kaikessa rauhassa - toivotaan, että jälki olisi sen mukaista. Kiitokset vielä tässäkin kanelimarjalle betauksesta.



Osa 1, luku 2


Ulkona oli hyytävän kylmä. Paksut talviviitat oli kaivettu matka-arkuista aikoja sitten, eikä ollut tavatonta nähdä ihmisten käyttävän niitä myös sisällä linnassa, etenkään taikajuomatunneilla. Marraskuu oli lopuillaan ja sää oli koko ajan kylmempi ja kosteampi. Siitä huolimatta Remus ystävineen oli päättänyt viettää lauantai-iltapäivänsä vaellellen Tylypahkan tiluksilla.
    Remus kietoi huivin tiukemmin kaulansa ympärille ja nojasi järven rannalla kasvavan lepän runkoon. Hän katseli, kuinka James ja Sirius heittelivät kilpaa leipiä vesirajassa. Peter ei ollut paikalla - hän oli suorittamassa vuoden kolmatta jälki-istuntoa siitä hyvästä, että oli jälleen unohtanut tehdä muodonmuutosläksynsä.
    James huudahti voitonriemuisena: kymmenennellä yrityksellään hän oli viimeinkin voittanut Siriuksen leivänheittoennätyksen. Remus koetti sulkea kaksikon melun pois mielestään ja keskittyä käsissään olevaan kirjaan nimeltä Moderni länsimainen velhoyhteisö, jonka hän oli vastikään lainannut koulun kirjastosta. Kirja oli avoinna luvun kohdalta, jossa kerrottiin velhoyhteisön sisällä olevista vähemmistöistä. Remus luki aivan luvun lopussa olevaa lyhyttä tekstikappaletta, jossa käsiteltiin ihmissusia.
    Oli kulunut kolmisen viikkoa siitä, kun Remuksen ystävät olivat paljastaneet, että he tiesivät hänen olevan ihmissusi. Sen jälkeen pojat eivät olleet oikeastaan keskustelleet asiasta, lukuun ottamatta satunnaisia Siriuksen tai Jamesin kehittelemiä ihmissusivitsejä, joita nämä kertoivat silloin, kun kukaan muu ei ollut kuulemassa. Remus ei ollut varma tunteako sen tähden helpotusta. Hän ei ollut vielä kunnolla tottunut siihen, etteivät James, Sirius ja Peter tuntuneet pelkäävän tai edes oudoksuvan hänen todellista luontoaan. Kolme viikkoa sitten heidän reaktionsa oli ollut suuri helpotus, nyt se tuntui lähes naurettavalta - miten he saattoivat ottaa koko asian noin kevyesti?
    Se juuri olikin ongelma, oli Remus myöhemmin tajunnut. He eivät osanneet ottaa koko asiaa  tarpeeksi vakavasti, koska tietenkään heillä ei ollut aavistusta siitä, millaista oli todellisuudessa elää ihmissuden elämää. Eivät harmittomat vitsit sinänsä haitanneet - olihan niiden tarkoitus vain leikinlasku ja tunnelman keventäminen, ja mistäpä aiheesta James ja Sirius eivät olisi kyenneet tai kehdanneet vääntää vitsiä - mutta joskus Remus epäili, ymmärsivätkö hänen ystävänsä oikeasti, mistä oli kyse. Oli helppoa suhtautua liian kevyesti asioihin, joista ei tiennyt mitään. Mitä hänen ystävänsä todellisuudessa tiesivät ihmissusista? Oppitunneilla he eivät ainakaan tulisi käsittelemään aihetta vielä vuosiin. Olivatko ihmissudet Siriukselle, Jamesille ja Peterille edelleen jollain tapaa myyttisiä otuksia, sellaisia, joista vain kuulee kaikenlaisia jännittäviä legendoja?
    Remus oli lainannut Modernin länsimaisen velhoyhteisön ja muutaman muun kirjan siinä toivossa, että saisi jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka ihmissusien asema taikamaailmassa oli historian kuluessa muuttunut. Jo lyhyen tiedonkeruun jälkeen vastaus tuntui olevan yksiselitteinen: muutosta ei ollut tapahtunut. Kautta aikojen ihmissusia oli pelätty, eivätkä he olleet kyenneet elämään normaalia elämää; kirjojen mukaan kaikki eivät edes olleet kiinnostuneita yrittämään moista vaan tyytyivät elämään omissa oloissaan. Remus toivoi törmäävänsä kirjoissa poikkeustapauksiin ihmissusista, joiden oli onnistunut elää suhteellisen normaalisti osana velhoyhteiskuntaa. Hän halusi nenänsä eteen aidon esimerkin, joka todistaisi, että ihmissusien oli mahdollista elää taikamaailmassa edes jokseenkin samaan tapaan kuin muiden velhojen ja noitien.
     Tästä asiasta Remus ei ollut maininnut ystävilleen. Hänestä tuntui liian vaikealta puhua omaa tulevaisuuttaan koskevista huolista ihmisille, joilla olisi edessään täysin tavallinen elämä. Ehkä he ymmärtäisivät, ehkä eivät... Todennäköisesti he vain käskisivät lopettaa aikaisen murehtimisen, olivathan he vasta toisella vuosikurssilla Tylypahkassa.
     Lukemiseen syventynyt Remus ei huomannut, että pojat olivat lopettaneet meuhkaamisen ja leikkimisen. Vasta kun James ja Sirius tulivat hänen luokseen, hän säpsähti, läimäytti hätäisesti kirjansa kiinni ja nosti katseensa.
     "Mitäs meidän kirjaviisas pikku-Merlin?" James härnäsi hyväntuulisesti. Hän ja Sirius eivät koskaan kyllästyneet hämmästelemään Remuksen viehtymystä lukemiseen ja kiusoittelemaan häntä siitä.
     Remus virnisti ja vastasi Jamesin asettamaan haasteeseen: "Mitäs itse, pikkuveli? Joko kyllästyit leikkimiseen?"
     James nauroi makeasti heidän tyypilliselle sanasodalleen. "Ai, sehän puree takaisin! Ihmissuden kanssa pitäisi kai muistaa olla varovainen."
     Remus jätti Jamesin kommentin huomiotta. "Mennäänkö sisälle linnaan?" hän ehdotti arvellen, että pojat alkoivat hänen laillaan pikku hiljaa kylmettyä oltuaan ulkona monta tuntia yhtäjaksoisesti.
     "Sopii minulle, vaikkakin meidän on keksittävä siellä jotain muuta tekemistä. Minun ei tee vielä mieli kohdata läksyjä", Sirius sanoi leppoisasti. "Mitä sinä muuten luet, Rem?"
     Kysymys tuntui oudolta, sillä Remus ei muistanut milloin viimeksi kumpikaan pojista olisi osoittanut kiinnostusta hänen kirjojaan kohtaan. Hän kohautti olkapäitään ja vastasi lyhyesti: "Pientä taustalukemista vain - muuan aiheesta jonka professori Binns mainitsi eräällä tunnilla."
    "No, se tosiaan kuulosti kysymisen arvoiselta", Sirius tuhahti päätään pudistellen, aivan kuin hän olisi juuri saanut todisteen siitä, että Remus oli yhtä toivoton tapaus kuin hän oli aina epäillytkin.
     Pitämättä turhaan kiirettä pojat tallustivat aution pihamaan läpi linnaan ja suureen saliin päivälliselle. Peter ei ollut rohkelikkojen pöydässä, joten joko hän viipyi edelleen Voron valvomassa jälki-istunnossa tai hän oli jo päässyt pois (mikä tuntui Voron tuntien toiveajattelulta), syönyt aikaisin ja mennyt Rohkelikkotorniin.
    Puoli tuntia myöhemmin pojat palasivat Rohkelikkotorniin. Lihava leidi ei ollut suopealla tuulella joutuessaan heräämään päiväuniltaan. Hän piti silmänsä kiinni ja teeskenteli tyynesti nukkuvaa aina siihen asti kunnes James, Sirius ja Remus olivat kukin toistaneet salasanan ('luscinia lusca') kolme kertaa. Sen jälkeen leidin oli pakko heilahtaa muotokuva-aukon tieltä ja päästää pojat sisälle oleskeluhuoneeseen, joka oli lähes tungokseen asti täynnä päivälliseltä palanneita rohkelikkoja.
    Joukko viidesluokkalaisia poikia oli vallannut takan edustalla olevat nojatuolit, joten Remus, Sirius ja James linnoittautuivat erääseen rauhalliseen nurkkaan juttelemaan ja odottelemaan Peterin tuloa. He eivät olleet lainkaan yllättyneitä siitä, että kello oli yli kymmenen Peterin saapuessa viimein oleskeluhuoneeseen, joka oli siinä vaiheessa jo lähes tyhjillään. He kuuntelivat hetken aikaa myötätuntoisina, kun Peter kertoi kauheuksista, joita Voro oli pistänyt hänet tekemään (näihin sisältyi muun muassa erilaisia ilman taikakeinoja suoritettavia kuurausoperaatioita) ja haukkuivat vuorotellen antaumuksella koulun vahtimestaria.
    "Remus, sinun on autettava minua tekemään muodonmuutosläksyt maanantaiksi! En kestä, jos Voro pakottaa minut vielä pesemään limaisia liemipurnukoita tai putsaamaan kuvitteellista likaa palkintohuoneen pokaaleista!" Peter rukoili avuttomana vuodatuksensa päätteeksi.
    "Ei huolta, kyllä minä autan sinua huomenna. Olen jo saanut omani valmiiksi", lupasi Remus.
    "Mitä, mitä? Annatko sinä Peterin kopioida läksyjäsi? Mutta ethän sinä koskaan anna minun tai Siriuksen tehdä niin!" James huudahti.
    Remus pyöritteli silmiään. "Ihan kuin tässä olisi siitä kyse. Sitä paitsi te kaksi kyllä selviäisitte kaikista läksyistänne leikiten, jos vain vaivautuisitte tekemään ne. Autan Peteriä, koska hän on muuten vaikeuksissa McGarmiwan kanssa."
    "Sangen jaloa. No, miten vain, minä taidan painua nyt nukkumaan", James sanoi haukotellen leveästi.

***

Seuraavana päivänä pojat nukkuivat myöhään ja raahautuivat alas suureen saliin syömään aamiaista vasta viimeisten joukossa. Kun he olivat syöneet, Peter ehdotti Remukselle, että he menisivät kirjastoon viimeistelemään Peterin laiskanläksyt. Poika oli valvonut melkein koko edellisen yön esseensä parissa, mutta oli vain onnistunut tuhrimaan pergamenttinsa musteeseen nukahdettuaan lopulta töidensä päälle.
     Hetken houkuteltuaan Remus ja Peter saivat myös Siriuksen ja Jamesin liittymään seuraansa. Kukaan ei muistanut milloin viimeksi he kaikki neljä olisivat olleet yhtä aikaa kirjastosta. Ehkä todellinen syy sille, miksi James ja Sirius, kaksi kaikkein epätodennäköisintä poikaa, suostuivat viettämään sunnuntainsa kirjastossa oli se, että heitä huvitti katsella Peterin ponnistelusta vääntyilevää naamaa tämän koettaessa välttää uutta McGarmiwan jälki-istuntomääräystä.
    He viettivät kirjastossa koko aamupäivän. Ystävien avustuksella Peter sai viimeisteltyä läksynsä varsin näppärästi ja koetti jälkikäteen hukuttaa Remuksen kiitoksiin. James ja Sirius, jotka olivat koko sen ajan joko pelanneet velhoshakkia tai leijutelleet vuorotellen härnäävästi Peterin koulutarvikkeita heidän päidensä yläpuolella, kääntyivät nyt odottavan näköisinä Remuksen puoleen.
    "No niin."
    "Mitä 'no niin'?" hymähti Remus.
    "Aiotko sinä auttaa meitäkin niin kuin pikku Peteriä?" kysyi Sirius viattomuutta tavoittelevalla äänellä.
    "En", Remus totesi lyhyesti ja nousi tuoliltaan. Poikien kysyviin katseisiin hän vastasi: "Minä käyn vain etsimässä yhtä kirjaa, palaan kohta." Lähtiessään hän oli kuulevinaan Jamesin mutisevan jotakin sen tapaista kuin "eihänsilläolekaankuinvastapuolikirjastoalainassa".
    Ensin Remus kävi palauttamassa Modernin länsimaisen velhoyhteisön ja muut aiemmin lainaamansa teokset matami Prillille. Mikään niistä ei ollut osoittautunut hyödylliseksi, mikä oli saanut Remuksen turhautumaan. Sitten hän tuumasi, ettei kirjastossa ehkä olisikaan hänen etsimäänsä opusta, ellei sitten...
    "Kiellettyjen kirjojen osasto? Sinäkö haluat lainata teoksen kiellettyjen kirjojen osastolta?" Matami Prilli rypisti otsaansa. Remuksesta tuntui ikävästi siltä, että matami mittaili häntä katseellaan kuin nuorisorikollista. Hän alkoi tuntea olonsa levottomaksi, mutta pysyi tyynen asiallisena.
    "Kyllä vain. Luulen, että etsimäni löytyy sieltä."
    "No, tiedät varmaan, että alaikäisenä sinä tarvitset teosta varten opettajan erikseen antaman luvan. Tässä on kaavake, johon sinun on pyydettävä allekirjoitus", Prilli sanoi kuivasti ja ojensi Remukselle pergamenttiliuskan. "Kerrohan vielä, mikä kirja on kyseessä?"
    Mutta kun Remus lausui kirjan nimen ääneen, matamin silmät siristyivät ilkeiksi viiruiksi. "Saanko tiedustella", hän sanoi epäluuloisella äänellä, "mihin tarkoitukseen toisen luokan oppilas tarvitsee Varjaag Vulkin kirjaa Ihmissuden nahoissa? Älä väitä, että tämä liittyy läksyihin -"
   "Ei läksyihin, ei", Remus kiirehti sanomaan, "mutta kun tässä taannoin taikahistorian tunnilla professori Binns sattui mainitsemaan Varjaag Vulkin omaelämäkerran, joka on kuulemma ainut ihmissuden elämästä subjektiivisesti kertova kirja. Hänen mukaansa sen aiheuttama kohu julkaisuvuonna 1937 oli vielä suurempi kuin maahisten puolestapuhuja Otto von Multavarpaan edellisvuosikymm--"
   "Hyvä on, hyvä on!" matami Prilli sähähti, repäisi pergamentin Remuksen kädestä ja raapusti teoksen nimen vihaisesti lappuun. Remus kiitti nopeasti ja säntäsi sitten tiehensä ennen kuin äkäinen noita ehtisi muuttaa mielensä. Näytti siltä, että professori Binns -veto tehosi siis kavereiden lisäksi myös pahantuuliseen kirjastonhoitajaan. Remuksesta olikin aina tuntunut siltä, että matami Prillin kärsivällisyys rajoittui yksinomaa hänen rakkaisiin kirjoihinsa.
   "Mitä, ei uusia kirjoja?" pojat hämmästelivät hänen tultuaan takaisin.
   "Ei", Remus sanoi ja tunki hajamielisenä lupalomakkeen kaapunsa taskuun. "Mennään lounaalle."
   He lounastivat kaikessa rauhassa, minkä jälkeen muut pojat palasivat oleskeluhuoneeseen. Remus sen sijaan otti lupalappu kourassa suunnan kohti McGarmiwan työhuonetta. Hän koputteli oveen pariin kertaan, mutta vastausta ei kuulunut. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että professori oli yhä suuressa salissa lounaalla. Hän istahti odottamaan läheiselle ikkunalaudalle ja katseli lasin läpi, kuinka sade vihmoi koulun tiluksia. Muutaman minuutin kuluttua vasemmalta kuului askeltelten kopinaa. Remus nousi seisomaan ja näki professori McGarmiwan lähestyvän. Seisahtuessaan työhuoneensa ovelle rohkelikkojen tuvanjohtaja näytti yllättyneeltä.
   "No mutta hyvää päivää, nuori herra Lupin. Mikset sinä ole tovereidesi kanssa nautiskelemassa kiireettömästä sunnuntaipäivästä? Toivottavasti en saa nyt kuulla, kuinka herrat Potter ja Musta ovat taas saaneet poikien vessan tulvimaan", McGarmiwa sanoa tuhahti.
   "Ei, professori", Remus sanoi ja selvitteli kurkkuaan. "Minä vain... minulla olisi asiaa eräästä kirjaston kirjasta, jonka haluaisin lainata... kielletyltä osastolta, siis."
   "Ahaa, hyvä on", McGarmiwa sanoi ja hänen otsalleen äsken muodostuneet rypyt tasoittuivat. "Käyhän sitten peremmälle..." Ja hän avasi sauvan heilautuksella työhuoneensa oven. McGarmiwa osoitti kirjoituspöytänsä vierellä olevaa kovaa puutuolia ja kehotti Remusta istumaan. Hän itse istahti samankaltaiseen tuoliin pöydän toiselle puolelle. "Onko sinulla mukanasi lupalappu?" hän kysyi.
   Remus kaivoi lapun taskustaan ja ojensi sen professorille. McGarmiwan otsalle palasi oitis kasa ryppyjä hänen luettuaan lapussa olevan nimen.
   "Se on vain... ajattelin vain tarkistaa siitä erään tunnilla mainitun jutun. Lisälukemista."
   "Vai niin", McGarmiwa sanoi, nosti katseensa lapusta ja iskosti sen nyt Remukseen. Hetken hän tarkasteli poikaa neliskulmaisten silmälasiensa takana tuikkivilla terävillä silmillään sanomatta mitään. Sitten hän kumartui ottamaan pöytälaatikosta sulkakynän ja mustepurnukan. McGarmiwa kastoi sulkakynän tummaan musteeseen, mutta empi hetken ennen kuin laski kynän pergamentille ja raapusti nimensä paperiin. Sitten hän epäröi vielä toisen kerran ennen kuin ojensi lapun takaisin Remukselle.
   "Kiitos, professori", Remus sanoi. Hän oli jo tekemässä lähtöä, mutta McGarmiwa sanoi: "Odotahan vielä hetki."
   Epävarmana siitä, mitä asiaa McGarmiwalla voisi vielä olla Remus istahti takaisin tuoliinsa.
   "Kuulehan", professori aloitti, "haluaisin puhua sinulle... eräästä asiasta. Sekä opettajanasi että tuvanjohtajanasi. Se koskee ystävääsi Peter Piskuilania."
   "M-mitä hänestä?" Remus kysyi. Puheenaihe oli varsin yllättävä, eikä Remus käsittänyt mitä McGarmiwalla saattoi olla mielessä.
   "No, tokihan sinä tiedät, että Piskuilanilla on lähes aina vaikeuksia minun tunneillani. Tänä vuonna hän on ehtinyt olla jo kolme kertaa jälki-istunnossa yksin minun toimestani. Totta kai aivan syystä, onhan hän joka kerralla unohtanut tehdä läksynsä. Silti...", McGarmiwa piti lyhyen tauon, "...äsken puhuin vielä opettajana, mutta nyt puhun rohkelikon tuvanjohtajana. Totta kai haluaisin, että jokainen tupani oppilas menestyisi vähintäänkin tyydyttävästi opinnoissaan. Niin ikään haluaisin, että tupani jäsenet pitäisivät yhtä ja huolehtisivat toinen toisistaan. Siispä esitän sinulle erään pyynnön, sillä sinä olet vuosikurssisi parhaita oppilaita monessa aineessa, eikä muodonmuutos ole poikkeus, ja koska minä satun tietämään, että olet Peterin hyvä ystävä. Näin ollen toivoisin, että voisit hiukan auttaa häntä, noh, välttämään uudet jälki-istunnot, jos ei muuta."
   "Totta kai, professori", Remus lupasi päätään nyökytellen. "Autoin itse asiassa Peteriä juuri äsken saattamaan valmiiksi viimekertaisen läksyn. Siis autoin, en antanut kopioida valmiita vastauksia", hän tunsi jostain syystä tarvetta lisätä.
   McGarmiwan suupieli nyki hivenen. "Sepä hienoa. Tiesin, että sinuun voi luottaa tässä asiassa. Saat mennä." Jokseenkin merkillinen mutta tulkitsematon ilme kasvoillaan hän jäi katselemaan, kun Remus nousi tuolistaan, hyvästeli ja lähti.
   McGarmiwan luota Remus meni suorinta tietä kirjastoon lainaamaan kirjansa. Nyt kun hän oli saanut allekirjoituksen lupalappuunsa, ei matami Prilli vaikuttanut yhtä epäluuloiselta kuin viimeksi. Hän katosi hetkeksi kiellettyjen kirjojen osaston lukittujen ovien taakse ja palasi mukanaan nuhruinen nide, jonka pölynharmaat kannet olivat täynnä omituisia naarmuja, kuin joku olisi viillellyt kirjaa veitsenterällä.
   Oleskeluhuoneessa James, Sirius ja Peter odottivat häntä.
   "Missä ihmeessä olet viipynyt? Luulimme, että lähdit meidän kanssa suuresta salista, mutta yhtäkkiä sinua ei enää näkynytkään missään."
   "Piti käydä kirjastossa... Hain yhden kirjan."
   "En olisi uskonut, ettet sinä selviä kunnolla edes puolen tunnin lounaasta ilman kirjoja."
   "Todella ovelaa, Potter."
   "Mutta nyt kun olet jälleen liittynyt meidän kunnon tyyppien seuraan, niin annas kun kerron sinulle, mistä me juuri äsken puhuttiin", sanoi Sirius juhlallisuutta tavoittelevalla äänellä. "Asia koskee et-ikinä-arvaa-ketä. Me nimittäin muistettiin juuri Jamesin kanssa, kuinka helpolla armas Ruikuli on viime aikoina päässyt."
   "Niin. Ja tultiin siihen tulokseen, että on jälleen aika muistuttaa sitä niljaketta meidän olemassaolosta", James täydensi ja hymyili ilkikurisesti Siriukselle. "Me tässä koitetaan keksiä jotain hyvää pikku kepposta, jolla piristää rakkaan ystävämme päivää."
   "Hmm, hienoa. Jospa loitsisitte hänen laukkuunsa painoherjan?"
    "Äh, kokeiltu on. Ja tuo nyt on muutenkin ihan tavanomaista, tylsää. Tyypithän tekee sitä toisilleen vähän väliä", James tuhahti luoden Remukseen kärsimättömän, melkein loukkaantuneen katseen. Sinulla ei ole lainkaan tyylitajua, se ilmoitti Remukselle.
    "Mutta vain sen takia, että te teitte siitä viime vuonna muoti-ilmiön", Peter huomautti väliin. "Ja jostain syystä minä sain niitä loitsuja osakseni enemmän kuin muut", hän mutisi tuskin kuuluvalla äänellä.
    "Ai, niinhän se olikin." Muiston myötä Jamesin naamalle levisi hymy, jota joku olisi voinut luonnehtia jopa hellän haikeaksi. "Jossain vaiheessa kaikki Tylypahkan oppilaat raahasivat naama punaisena ja hiestä märkinä raskaita laukkujaan pitkin käytäviä..."
    Vaikka oleskeluhuone oli jälleen tupaten täynnä, pojat olivat onnistuneet valtaamaan parhaat paikat takan edessä olevilta sohvilta. Remus asettui mukavaan asentoon sohvalleen ja kuunteli vain puolella korvalla Jamesin, Peterin ja Siriuksen keskustelua, sillä hänen ajatuksensa vaeltelivat vapaasti siellä täällä. Aina katsellessaan ystäviään hänet valtasi voimakas ja lämpimän kupliva hyvänolon tunne, eikä Remus epäröinyt hetkeäkään kutsua tätä tunnetta onnellisuudeksi. Se oli aitoa ja kiistatonta onnea, ja Remus tajusi ettei ollut koskaan aikaisemmin pienen elämänsä aikana tuntenut sitä noin vahvana.
    Se oli huumaava kokemus.

***

Kop, kop, kop. Kop, kop, kop.
   Koputusta? Remus raotti raukeana silmiään. Hän ei ollut edes huomannut nukahtaneensa tuoliinsa. Kop, kop, kop. Ääni kuului uudelleen.
   "Hei, avatkaa joku tuo ikkuna ja päästäkää se sisään."
   "Öh. Remus?"
   "Mitä?" Remus kysyi kolmasluokkalaiselta pojalta, jonka nimeä hän ei tiennyt.
   "'Remus Lupin'. Niin tässä lukee. Tämä tuli juuri äsken sinulle." Poika ojensi Remukselle piskuista kirjettä. Pojan olkapäällä istui ryhdikkäänä ja tärkeilevänä harmaa pöllö, ulkonäöstä päätellen yksi koulun omista.
   Remus otti kirjeen vastaan ja kiitti poikaa hämmentyneenä. Heti kun tämä oli tiessään, Sirius, James ja Peter ympäröivät Remuksen uteliaina.
   "Keneltä sinä sait kirjeen?"
   "Luuletko, että minä tietäisin? Enhän ole vielä edes avannut tätä." Remus hätisti ystävänsä takaisin paikoilleen, jotta hän voisi avata kirjeen kaikessa rauhassa. Se osoittautui erittäin lyhyeksi ja yksinkertaiseksi. Kirjeessä oli smaragdinvihreällä musteella kirjoitettuna seuraavat sanat:

Hyvä Remus Lupin,
olisin hyvilläni, jos voisit tulla tapaamaan minua kansliaani tänä iltana kello kahdeksan. Terveisin, rehtorisi Albus Dumbledore


   Pojat, jotka olivat haukkana seuranneet, kun Remus avasi kuoren, panivat merkille hänen yllättyneisyytensä ja hyökkäsivät oitis kysymyksineen hänen kimppuunsa.
   "No? Keneltä se on?"
   "Dumbledorelta", vastasi Remus.
   "Dumbl... siis rehtorilta?"
   Remus nyökkäsi. Ennen kuin hän ehti estää, Sirius oli repäissyt kirjeen hänen kädestään ja luki sitä Jamesin ja Peterin kurkkiessa innokkaina hänen olkapäidensä yli.
   "Mitä, rehtori haluaa tavata sinut tänään? Mutta miksi?" Siriuksen ääni kuvasti täydellisesti Remuksen omaa hämmennystä.
   Remus pudisteli päätään. "En tiedä. Ei aavistustakaan."
   "Mitä sellaista sinä olet mennyt tekemään, että olet ansainnut vierailun rehtorin luona?" ihmetteli James vuorostaan.
   "Olenko kuulevinani äänessäsi kateutta, herra Potter?" hymähti Remus takaisin. Mutta Jamesin sanat jäivät vaivaamaan häntä. Oliko kuitenkin mahdollista, että hän oli tehnyt jotakin? Mitä? Tähän mennessä hän oli ollut yhden ainoan kerran jälki-istunnossa ja silloinkin vain sen takia, että oli ollut väärässä paikassa väärään aikaan... ja väärien ihmisten (Jamesin ja Siriuksen) seurassa. Ja sekin oli ollut vain väärinkäsitys, mutta siitähän oli Voro aikoinaan vähät välittänyt. Mistä siis oli kyse tällä kertaa?
   "Minä en usko, että tässä on kyse siitä, että Remus on tehnyt jotakin. Eihän Remus koskaan tee mitään, mistä pitäisi rangaista", sanoi Peter.
   "Öhm... kiitos, Peter."
   "Niin. Remushan on niin kiltti poika, ettei hän kyllä ansaitse treffejä Voron kanssa", nauroi James. "Eihän Remus ole koskaan sotkeutunut mihinkään kiellettyyn tai epäilyttävään tai vaaralliseen - tai no, mitä nyt sattuu kerran kuussa muuttumaan karmeaksi hirviöksi."
   "Pidä hei vähän pienempää ääntä, jooko?"
   "Älä nyt tuollaisesta hikeenny, velikulta. Ei kukaan meitä kuule."
   
Kun kello lopulta alkoi sinä iltana lähetä kahdeksaa, Remus hyvästeli ystävänsä ja poistui oleskeluhuoneesta. Linnan käytävät olivat hiljaiset ja hämärät, eikä Remus kohdannut matkallaan rehtorin kansliaan muita kuin Norriskan, joka tarkkaili häntä silmät kiiluen muuan haarniskan varjoista.
   "Mene matkoihisi, minä en ole pahanteossa", hän murahti kissalle ja hillitsi halun potkaista mokomaa otusta.
   Rehtorin kanslian ovea vartioi kaksi rumaa kivihirviötä, jotka vaikuttivat olevan sikeässä unessa. Mutta heti kun Remus seisahtui niiden eteen, toinen nosti päätään ja murahti: "Tunnussana."
   "Öh."
   "Ei tunnussanaa, ei sisäänpääsyä", ärähti toinen.
   "En minä tiedä tunnussanaa... Mutta rehtori kutsui minut tänne tähän aikaan, hän lähetti kirjeen..."
    Kirje. Remus kaivoi kirjeen kaapunsa taskusta ja taitteli sen auki. Kirjeessä ei ollut mainintaa tunnussanasta. Hetken mielijohteesta hän käänsi lapun ympäri. Kääntöpuolella oli kuin olikin kirjoitus, jota hän ei ollut aiemmin huomannut: "P.S. Lakritsisauvat ovat suosikkejani".
   "Lakritsisauva...?" Remus ehdotti kivihirviöille.
   "No jo oli aikakin. Luulin, että tässä pitäisi odottaa aamuun asti", murahti toinen kivihirviöistä ja päästi Remuksen ohitseen kierreportaikkoon, joka johti kanslian ovelle.
   Ovella Remus tarttui kultaiseen kolkuttimeen ja kopautti sitä kolme kertaa. Miltei saman tien oven takaa kuului kehotus: "Käy sisään." Remus ei ollut tajunnut olevansa lievästi hermostunut ennen kuin vasta työntäessään ovea auki.
   Albus Dumbledore istui pöytänsä ääressä silittelemässä komeaa leiskuvanpunaista lintua. Remus oli tavannut Dumbledoren ensimmäistä kertaa hieman yli vuosi sitten, kesällä ennen hänen ensimmäisen Tylypahkan-vuotensa alkua. Remus muisti heidän kohtaamisensa yhtä selkeästi kuin se olisi tapahtunut edellispäivänä.

    Eräänä kesäpäivänä Remuksen kotiin saapui komea pöllö nokassaan Tylypahkan vaakunalla sinetöity kirje. Se oli kirje, joka ilmoitti, että hänelle oli varattuna paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Remus hyppeli riemuissaan kotinsa ympäri ja juoksi kirje kädessään vanhempiensa luokse. Mutta äiti ja isä vaihtoivat synkkinä katseitaan nähdessään kirjeen. Remus ymmärsi saman tien, mistä oli kyse. Hänen vanhempansa eivät halunneet päästää Remusta Tylypahkaan. Siitä oli puhuttu ennenkin.
   Myöhemmin hän kuuli vanhempiensa puhuvan kahdestaan kirjeestä.
   "Mitä varten se lähetettiin meille? Kaikkien niiden taikaministeriön henkilöiden kanssa käydyn keskustelun perusteella sain sellaisen käsityksen, ettei poika koskaan tulisi saamaan koko kirjettä..."
   "Eihän Remus voi mennä Tylypahkaan, se ei olisi turvallista..."
   "Poika parka. Alkaa elätellä turhia toiveita. Näithän sinä, kuinka innostunut hän oli tuodessaan kirjeen näytille."
  "Ei huolta. Minä kirjoitan Dumbledorelle heti huomenna ja selvitän asian."
  Tuona yönä Remus ei saanut unta. Hän oli aina tiennyt, että hänenlaistensa elämä tulisi olemaan erilaista, että hän tulisi aina olemaan jollain tapaa eristäytynyt muusta maailmasta. Nytkään hänellä ei ollut edes kavereita; hän vietti lähestulkoon kaiken aikansa omissa oloissaan. Hän oli aina tiennyt odottaa, ettei ehkä koskaan näkisi Tylypahkan linnaa ja saisi varttua ikäistensä noitien ja velhojen kanssa. Mutta tähän asti se ei ollut estänyt häntä toivomasta. Haaveilemasta.
   Mutta sitten saapui Dumbledoren vastauskirje. Vanhempien tarkoitus oli pitää sekin salassa Remukselta, mutta jälleen kerran hänen onnistui salakuunnella isän ja äidin puhetta kun he luulivat, että poika nukkui sikeästi huoneessaan.
   "Mitä hän oikein tarkoittaa tässä? Miten niin 'koko asia on puhtaasti järjestelykysymys'? Eihän hän voi olla tosissaan."
   "Hän näyttää olevan todella sitä mieltä, että Remus kykenisi opiskelemaan Tylypahkassa kaikesta huolimatta."
   "Alkaakohan sillä miehellä vanhuus painaa. Ei kukaan taikaministeriössä ollut tätä mieltä."
  "Hmm. No, Albus Dumbledore on kenties aina ollut vähän omalaatuinen, mutta harva asettaa hänen viisautensa kyseenalaiseksi."
  Albus Dumbledore. Remus ei tiennyt paljoa tuosta miehestä, ainoastaan sen, että hän oli Tylypahkan rehtori ja että hänen vanhempansa mitä ilmeisimmin kunnioittivat häntä, vaikka kenties pitivätkin häntä tällä hetkellä hiukan kajahtaneena. Remuksen mielessä tuo nimi alkoi kuitenkin äkkiä vaikuttaa pelastusrenkaalta.
   Hänen vanhempansa kirjoittivat Dumbledorelle uudelleen. Ja Dumbledore vastasi heille uudelleen. Kirje kirjeeltä Dumbledore koetti saada herra ja rouva Lupinin vakuuttuneiksi siitä, että heidän pojalleen todellakin olisi tarjolla paikka Tylypahkassa. Että kun Dumbledore sanoi järjestävänsä asian, hän myös järjestäisi. Että hän olisi sanojensa mittainen mies. Lopulta Remuksen vanhemmat suostuivat ja Dumbledore pyysi oitis lupaa tulla tapaamaan koko perhettä.
   Elokuun 13. päivänä vuonna 1971 koko Remuksen perhe odotteli pikkuisessa olohuoneessaan saapuvaksi tätä erityislaatuista miestä, joka lupaili ihmeitä. Rouva Lupin oli jatkuvasti poikansa kimpussa: "Käyttäydy sitten siististi. Puhuttele kohteliaasti, vastaa mutisematta aina, kun kysytään. Seiso suorana ja istu kiemurtelematta." Remus, joka oli hermoillut tämän arvostetun velhon saapumista alusta lähtien, muuttui hänen äitinsä vaikutuksesta entistä hermostuneemmaksi.
   Dumbledore saapui täsmällisesti. Kun ovelta kuului kevyt koputus, herra Lupin riensi päästämään tulijan sisään. Ja sitten Dumbledore seisoi siinä, keskellä heidän olohuonettaan. Se oli näky, jota Remus ei hetkessä unohtaisi. Dumbledore oli juuri niin vaikuttavan ja mahtavan näköinen kuin Remus oli odottanutkin, muttei pelottavalla tavalla. Mies oli pitkä ja laiha ja hänellä oli hopeanhohtoinen parta, joka oli pidempi kuin Remus olisi osannut kuvitella mahdolliseksi. Yllään hänellä oli tyylikkäästi leikattu kastanjanruskea silkkikaapu. Puolikuun muotoisten lasien takana tuikkivat mitä hyväntahtoisimmat silmät - väriltään niin merkillisen siniset, ettei Remus saanut omia silmiään irti niistä - ja kun Dumbledoren parrakas suu kaartui aurinkoiseen hymyyn, Remuksesta tuntui, että nuo silmät hymyilivät myös. Remus ei ollut enää hermostunut vaan hänen olonsa oli rennon luottavainen. Hän piti Dumbledoresta oitis.
   "Tässä on vaimoni", herra Lupin sanoi. Rouva Lupin nousi tuolistaan ja Dumbledore suuteli hänen kämmentään. "Ja tässä on Remus, poikamme." Remus nousi ja kätteli ujosti Dumbledorea.
   "Ah", Dumbledore sanoi hymyillen säteilevästi, "oikein hauska tavata, nuori herra." Hän iski silmää Remukselle.
   Herra Lupin ohjasi Dumbledoren istumaan. Rouva Lupin riensi keittiöön ja palasi hetken kuluttua mukanaan teetä ja kuppeja.
   "Siinäpä vasta ihastuttava teeastiasto!" Dumbledore huudahti. "Jos sallitte, minä hieman tutkailen lähempää..."
   Ihmeissään Remus katseli, kuinka Dumbledore tarttui ilmeisen kiinnostuneena yhteen teekuppiin ja tutkaili sen kuvioita. Mies oli hieman outo - mutta kiehtovalla tavalla.
   He nauttivat teetä kaikessa rauhassa ja aika ajoin Dumbledore lausui Remuksen äidille sellaisia kohteliaisuuksia kuin "Teillä on kerrassaan lumoava puutarha..." tai "Ah, kuinka viihtyisä kotinne onkaan". Toisinaan hänen katseensa käväisi Remuksessa, joka kuitenkin ujosteli edelleen liikaa vastatakseen suoraan miehen katseeseen.
    Heidän lopetettuaan teen nautiskelun Dumbledore puhui ensimmäistä kertaa saapumisensa jälkeen suoraan Remukselle: "No niin... jospa sitten kävisimme asiaan. Remus, et kai pane pahaksesi, jos juttelen ensin hetken pelkästään vanhempiesi kanssa?"
   Remus lähetettiin huoneeseensa odottelemaan. Hänestä tuntui kiusalliselta maata sängyllä ja odottaa, kun aikuiset puhuivat hänestä. Dumbledore oli niin mielenkiintoinen, että hän olisi paljon mieluummin jäänyt olohuoneeseen ihan vain tuijottamaan vaivihkaan miehen kunnioitusta herättävää ulkomuotoa ja kuuntelemaan tämän puhetta. Lopulta Remuksen huoneen oveen koputettiin ja hänen äitinsä astui sisään.
   "Tulehan olohuoneeseen. Dumbledore haluaa puhua kahdestaan sinun kanssasi."
   Kahdestaanko? Remus käveli olohuoneeseen, missä Dumbledore odotteli häntä. Herra ja rouva Lupin poistuivat vuorostaan huoneesta.
   "Kiitos kärsivällisyydestäsi. Nyt minulla olisi sinulle hieman asiaa." Dumbledore tarkasteli Remusta pitkän koukkunenänsä vartta pitkin. "Sinä et tainnut koskaan uskaltaa toivoakaan, että tämä päivä koittaisi, vai mitä?"
   Remus ei sanonut mitään. Olihan hän toki toivonut, mutta hän oli pitänyt huolen siitä, ettei toive koskaan kasvanut liian suureksi niin, että se valtaisi hänen mielensä ja avaisi siten tietä suurtakin suuremmalle pettymykselle kun sen aika koittaisi. Sitten Remus muisti, mitä hänen äitinsä oli monta kertaa sanonut hänelle ennen Dumbledoren saapumista ja kiiruhti avaamaan suunsa ja vastaamaan: "M-minä... en oikeastaan." Hän oli iloinen, ettei äiti ollut sillä hetkellä paikalla kuulemassa, kuinka hänen poikansa änkytti vieraalleen.
  "Iloksesi voin nyt kuitenkin kertoa, etteivät vanhempasi enää lainkaan epäröi päästää sinua Tylypahkaan. Me olemme juuri sopineet aivan erityislaatuisesta järjestelystä, jonka turvin sinä voit vapaasti nauttia kaikesta, mitä Tylypahkalla on sinulle tarjota", Dumbledore selitti irrottamatta hetkeksikään älykkyydestä tuikkivaa katsettaan Remuksesta. Remus pysyi jälleen vaiti. Dumbledore pani tämän merkille ja huomautti: "Vaikutat... epäilevältä."
   "Mmm", Remus painiskeli jonkin aikaa sanojen kanssa, "minä... minä vain... Professori, olen vain huolissani muiden... turvallisuudesta. Ja siitä, mitä muut mahtavat minusta ajatella."
   "Siitä sinun ei tarvitse olla huolissasi. Ainoastaan koulun henkilökunta tietää. Ja mitä turvallisuusasioihin tulee... se on hoidossa. Luota vain järjestelyihin, jotka on tehty sinua varten."
    Remus mietti hetken kuulemaansa ja kysyi sitten varovasti: "Millaisiin järjestelyihin?"
   "Sen näet myöhemmin. Mainittakoon kuitenkin, että koulun tilusten ulkopuolelle on suunniteltu sinua varten paikka, jonka tarkoitus on pitää sekä sinut että muut turvassa muodonmuutoksesi aikana."
   Epävarmana Remus nyökkäsi.
  "Näen, että sinua mietityttää, miksi minä olen niin luottavainen tämän asian suhteen. Voin kuitenkin vakuuttaa sinulle, ettei ole syytä olla huolissaan. Katsohan, Tylypahka on aina avoinna lapselle, jonka suonissa virtaa hitunenkin taikuutta. Ei ole sellaista estettä, joka tämän asian voisi muuttaa. Tylypahkan ovet ovat aina avoinna sille, jolla on halua oppia."
   "Halua...?"
   "Niin. En minä sinua sentään pakota", naurahti Dumbledore, "mutta jos vain tahdot Tylypahkan oppilaaksi, ei mikään sinua estä. Jos tahdot oppia taikuutta, sinulla on oikeus siihen. Vanhempasi ovat kertoneet, että sinä olet kovin teräväpäinen poika ja teräväpäiseltä sinä todella vaikutat. Olen varma, että menestyt opinnoissasi hyvin, kunhan teet ahkerasti töitä... Vanhempasi ovat myös kertoneet, että sinulla ei ole oikeastaan koskaan ollut ikäisiäsi tovereita. Voin vakuuttaa, että Tylypahkasta löydät itsellesi mitä uskollisimpia ystäviä. Tupasi tulee olemaan kuin toinen perhe sinulle. Siis jos vain tahdot... siitä huolimatta, että tuntisitkin juuri nyt epävarmuutta ja huolta. Ja vaikka sinusta tuntuisi, ettei Tylypahka olisi sinulle oikea paikka... No, voin vakuuttaa, että Tylypahka on historian aikana tarjonnut kodin jos jonkinlaisille velhoille ja noidille - yllättyisit vain, jos tietäisit -  koska he kaikki ovat tahtoneet sitä. Kysymys kuuluukin: tahdotko sinä?"
   "Tahdon... professori. Tahdon kyllä!" Remus henkäisi ja pomppasi ylös tuolistaan. Sitten, nolostuen äkillisestä innokkuuden purkauksestaan hän istahti takaisin tuoliinsa, painoi päänsä ja sanoi hiljaisella äänellä: "Kiitos, professori." Muuta hän ei samalla kertaa kyennyt sanomaan, oli kuin sanat olisivat yhtäkkiä karanneet hänen ulottumattomiinsa. Mutta sillä hetkellä eräs asia oli hänelle selvä: tämä kohtaaminen, tämä keskustelu - hän tulisi muistamaan ne koko loppuelämänsä.
    Dumbledore hymyili leveää hymyään ja iski jälleen silmäänsä. "Hienoa, hienoa. Sitten me tapaammekin seuraavan kerran syyskuun ensimmäisenä päivänä."

   
Nyt Dumbledore hymyili Remukselle aivan samalla lailla kuin vuosi sitten. "Hyvää iltaa. Istu alas", hän kehotti. Dumbledore osoitti pöydällään olevaa koristeellista peltirasiaa. "Saisiko olla sitruunatoffee?"
   Ajatellen, että olisi ollut epäkohteliasta kieltäytyä, Remus otti kullanruskean ja tahmean makeisen rasiasta ja pisti sen suuhunsa.
   "On varmaankin luonnollista olettaa, että olet hiukan hämmentynyt, kun kutsun sinut yllättäen luokseni tähän aikaan illasta", Dumbledore totesi hyväntuulisena ja poimi hänkin makeisen suuhunsa. "Kyse ei tietenkään ole mistään vakavasta. Ajattelin vain, että kenties meidän olisi hyvä hieman jutella..." Dumbledore piti pienen tauon ja imeskeli hajamielisenä toffeetaan. "Professori McGarmiwa sattui mainitsemaan, että sinä pyysit häneltä tänään lupaa lainata erään kirjan kirjaston kiellettyjen kirjojen osastolta. Ei, ei pidä näyttää huolestuneelta! En minä sen vuoksi ota tätä asiaa puheeksi! Eihän se kiellettyä ole", Dumbledore kiiruhti lisäämään Remukselle, joka oli tosiaankin ehtinyt hieman huolestua rehtorin sanoista. Dumbledore selitti: "Tulin vain ajatelleeksi, että sinulla lienee jokin tietty syy sille, miksi halusit lainata juuri Varjaag Vulkin  kirjan. Toki on aivan ymmärrettävää, miksi sinussa herää halu hankkia lisää tietoa ihmissusista, mutta jos totta puhutaan, Varjaag Vulkin teos on kovin synkkä ja synnytti aikanaan varsinaisen kohun..."
   Dumbledore oli sanonut "ihmissusista", ei "kaltaisistasi". Remus piti Dumbledoresta. Ei sillä, että kellään muulla olisi ollut tapana liittää häneen suoraan käsitettä "ihmissusi",  esimerkiksi kotona hänen vanhempansa pitivät koko sanaa tabuna - sitä ei käytetty koskaan. Eipä Remus olisi sitä halunnutkaan. Häntä inhotti ajatus leimautumisesta, ajatus siitä, että hän olisi sellainen. Se tuntui samalta kuin kantaisi tarttuvaa tautia.
   "Kerrohan, Remus. Huolestuttaako sinua jokin asia?" Kuin painottaakseen kysymystä Dumbledore naulitsi silmänsä Remukseen. Miehen tarkkailu tuntui Remuksesta hieman epämukavalta, sillä se loi mielikuvan siitä, että Dumbledore näki suoraan hänen sisälleen. Tai pikemminkin hänen lävitseen.
    Remus ei ollut varma, kuinka paljon hän halusi rehtorille kertoa. Vaikka ei kai olisi huono asia, jos Dumbledore tietäisi hänen ajatuksistaan? Kenties Dumbledore voisi antaa vastauksen Remusta pahiten kalvaviin kysymyksiin.
   "Olen vain miettinyt sitä, mitä minulle tapahtuu Tylypahkan jälkeen..." Ja sitten kysymyksiä pidättelevä pato tuntui murtuvan ja ne pyyhkäisivät yhtenä aaltona Remuksen läpi: "Millaista... ihmissusien elämä oikeasti on nykyään? Saavatko ihmissudet töitä? Voivatko ihmissudet vaikkapa... perustaa perhettä?"
   Dumbledoren katse oli muuttunut hetkessä myötätuntoiseksi ja ymmärtäväiseksi. Hän huokaisi ja hymyili pienesti. "Poika raukka. Sinähän aivan ratkeat kysymyksiesi määrästä. Kenties on kuitenkin hieman ennenaikaista huolestua... vaikka totta kai minä ymmärrän, että tällaiset asiat mietityttävät sinua. Olisi merkillistä, jos et lainkaan tuhlaisi aikaasi niiden pohdiskeluun.
   "Mutta enkö minä ole jo todistanut sinulle ainakin sen, että ihmissudet voivat elää normaalisti muiden ihmisten kanssa? Tietysti siihen liittyy aina riskejä, mutta se on mahdollista. Kaikki eivät sitä usko, mutta he, jotka oikeasti haluavat sitä, löytävät kyllä keinon... He vain ovat kovin harvassa. Se on pitkälti koko velhomaailman syvälle juurtuneiden asenteiden syytä - vihan ja pelon voimalla me olemme ajaneet ihmissudet nurkkiinsa, aivan yhteiskuntamme laitamille, niin, että ajan myötä he ovat tottuneet elämään omillaan. Kenties se tuntuu heistä ainoalta ratkaisulta, mutta tietyllä tapaa myös helpoimmalta. Olen monta kertaa ehdottanut taikaministerille, että meidän on etsittävä keinoja, joilla vanhat uskomukset saataisiin vähitellen vaihdettua uudempiin, jotta ihmissudetkin voisivat tuntea olevansa yhtä lailla osa maailmaamme. Ongelmana vain on se, että kumpikin osapuoli - ihmissudet ja muu velhomaailma - on kovin ennakkoluuloinen koko muutosajatuksen suhteen. Kuten sanoin, jotkin asenteet ja käsitykset ovat syvälle juurtuneita...
    "Useimmat ihmissudet vihaavat itseään ja he uskovat, että muiden velhojen ja noitien on täysin mahdotonta hyväksyä heitä - eiväthän he itsekään hyväksy sitä, mitä heistä on väkisin tullut. Luonnollisesti muiden asenne ihmissusia kohtaan taas on vihamielinen, mutta se on pelon ruokkimaa vihaa. Ja pelko taas johtuu tuntemattomasta. Monet velhot ja noidat eivät ymmärrä, että ihmissudet ovat edelleen tavallisia ihmisiä, eivät petoja ihmisen asussa. Hm, vaikka toki jotkut heistä kiistatta ovatkin petoja, kuten esimerkiksi sinua purrut ihmissusi Fenrir Harmaaselkä, joka on valinnut elämäntapansa omasta tahdostaan... antautunut pedolle sisällään, voisi joku kai luonnehtia." Dumbledoren ääni oli ollut alusta alkaen tyyni ja asiallinen, mutta Remus saattoi kuulla, kuinka rehtorin äänestä kuulsi äkkiä läpi inho tämän mainitessa Harmaaselän nimen.
    Remus itse tunsi kylmän puistatuksen ravisuttavan kehoaan. Hänen vasenta pohjettaan kihelmöi paikasta, jota tulisivat ikuisesti koristamaan irvokkaat arvet. Siihen Fenrir oli aikoinaan painanut lähtemättömän puumerkkinsä.
   "Luulen, että vastasin jo alussa viimeiseen kysymykseesi. En yhtään epäile, etteivätkö ihmissudet voisi löytää elämänkumppania kaikista riskeistä huolimatta. Luulisin, että vastasin jollain tapaa myös ensimmäiseen kysymykseen. Ihmissudet ovat edelleen ahtaalla. Kenties muiden heitä kohtaan tuntema viha ei ole samalla lailla verenhimoista kuten vielä edellisvuosisadalla, mutta yhä se on tallella. Mutta ajat ja tavat muuttuvat, vaikkakin toisinaan muutos voi olla hidasta. Ja on valitettava tosiasia, että ihmissusien on kovin vaikeaa, melkeinpä mahdotonta, löytää työpaikkaa ja siten vakiintunutta asemaa yhteiskunnassa. Useimmat ovat perheen ja ystävien jättämiä hylkiöitä, tai erakkoja, jotka kaihtavat muiden seuraa. Silti...", Dumbledore nosti kätensä lähelle kasvojaan ja liitti sormenpäänsä yhteen, "...ei ihmissuden elämä aina ole yksinäistä ja kurjaa. Minä olen saanut sellaisen käsityksen, että herrat Potter, Musta ja Piskuilan ovat oikein hyviä ystäviäsi. Minä uskon, että he ovat ystäviä juurikin sanan todellisessa merkityksessä: sellaisia ihmisiä, jotka pysyvät aina ja uskollisesti lähellä sinua."
   Jälleen kerran Remuksesta tuntui, että Dumbledore näki ja tiesi enemmän kuin antoi ymmärtää.
   Äkkiä Dumbledoren suupielet kääntyivät hymyyn ja mies totesi naurahtaen: "Te neljä vaikutatte viihtyvän hyvin keskenänne... Jos totta puhutaan, olen tyytyväinen, ettet ole kuitenkaan ottanut James Potterin ja Sirius Mustan lailla tavoitteeksesi rikkoa joka ikistä koulumme sääntöä vähintään kahteen kertaan ennen valmistumista."
   Heidän välilleen lankesi hiljaisuus, jonka aikana Remus katseli ympärilleen. Dumbledoren kanslian seinät olivat täynnä aiempien rehtoreiden muotokuvia. Useimmat muotokuvan aiheet nukkuivat ja niiden tasainen kuorsaus oli ainoa ääni huoneessa. Jotkut henkilöt olivat kuitenkin täysin hereillä ja kuuntelivat kiinnostuneina heidän keskusteluaan.
   Yllättäen jostain Remuksen viereltä kuului merkillinen ääni, aivan kuin hento harpun helähdys. Hän tajusi äänen aiheuttajan olevan se merkillinen punainen lintu. Se oli istunut koko ajan Dumbledoren pöydällä, mutta keskustelun lomassa Remus oli unohtanut sen olemassaolon kokonaan.
   Dumbledorekin havahtui mietteistään linnun äänen kuullessaan. "Mmm. Tämä tässä on Fawkes, feenikslintu", Dumbledore selitti ja ojensi sormeaan silittääkseen linnun komeaa höyhenpeitettä. "Feenikslinnut ovat kenties kaikista taikaeläimistä kiehtovimpia... Merkillisiä otuksia, mutta niistä saa oivan lemmikin. No niin, hassua kyllä, mutta minusta tuntuu siltä kuin Fawkes olisi juuri muistuttanut meitä neiti Ajan olemassaolosta. Kello alkaa olla paljon, enkä tietenkään halua riistää sinulta yöuniasi."
   Dumbledore oli tarkkanäköinen. Hänen puhuessaan Remusta oli ruvennut haukotuttamaan, mutta hän oli yrittänyt peitellä sitä. Remus nousi ylös ja oli lähtemäisillään, mutta kääntyikin takaisin rehtorin puoleen. "Kiitos."
   Dumbledore nyökäytti päätään hivenen. Sormi yhä feenikslintu Fawkesin poskella hän sanoi: "Ei ole hyvä nuoren mielen rasittaa itseään liiallisella huolella. Se on vanhojen tehtävä. Hyvää yötä."
   "Hyvää yötä, rehtori."
« Viimeksi muokattu: 29.08.2012 15:39:41 kirjoittanut Varjuska »

banneri ja ava (c) raitis

Elämän keskipäivässä
minäkin eksyin synkkään metsään.

Swizzy

  • queen
  • ***
  • Viestejä: 1 009
  • have some pride
    • High-functioning fangirl
Kiva luku! Tykkäsin erityisesti tuosta Remuksen ajatuksesta miettiä tulevaisuuttaan, se tuntui jotenkin niin luonnolliselta. Ja pidin myös siitä miten Dumbledore kertoi Remukselle niistä asioista. Kaiken kaikkiaan hyvä luku, huumoriakin löytyi. Tykkään. Jatkoa!

Swizzy


22.3.2013 & 17.2.2015 ♥ raison d'etre

Ava: Demeter, banneri: minä

Arion

  • ***
  • Viestejä: 622
  • Huffleclaw Bard
Mä en tiiä, mikä muhun meni tän fikin kanssa, ku mult alko tulla kyyneliä, ku luin tota takaumaa Remuksen laspuudesta ennen Tylypahkaa. Se oli jotenkin ihana, ja kirjoitat muutenkin todella hyvin!
James ja Sirius olivat omia itsejään <33 myös Remus ja Peter. Remuksen toi pohdinta ja ajattelu tulevasta oli jotenkin söpöä... Varmaan osittain sen takia tulikin kyyneliä, ku ajatteli perhettä, ja ku alko aattelee, miten siin lopulta käy - jotenkin surullista. Ja etenkin se, että Remukselle tulee todellakin olemaan James, Sirius ja Peter tärkeitä ystäviä ja sitten Peter kehtaa mennä tuhoamaan sen... helkkari, mä melkein itken täällä...

Mut oli hyvä luku, älä huoli, kyllä mä nauroinkin tämän parissa, James ja Sirius taitaa sen puolen ;)

Jatkoa vaan jään oottelemaan :D
"I think kids will read more good books than we can possibly produce " - Rick Riordan

SeverusSnape

  • ***
  • Viestejä: 52
  • Suuri on kaipaus ikuinen
Aivan mahtava luku taas, kiitos siitä!!  Remuksen takauma ennen kun se tuli Tylypahkaan oli ihana. Haikean surullinen tavallaan, mutta ihana!

Sit taas, kun Remus jutteli Dumbledoren kanssa ihmissuden elämästä vuosien varrella, miten ne on syrjäytyneitä ja velhomaailmasta heitettyjä (kuulostipa järkevältä..) oli tosi hyvä myös (=

Ja joo todellinen yllätys ett' tykkäät Remuksesta :D

 
Lainaus
Hm, vaikka toki jotkut heistä kiistatta ovatkin petoja, kuten esimerkiksi sinua purrut ihmissusi Fenrir Harmaaselkä, joka on valinnut elämäntapansa omasta tahdostaan... antautunut pedolle sisällään, voisi joku kai luonnehtia." Dumbledoren ääni oli ollut alusta alkaen tyyni ja asiallinen, mutta Remus saattoi kuulla, kuinka rehtorin äänestä kuulsi äkkiä läpi inho tämän mainitessa Harmaaselän nimen.
Rawr, Fenrir♥ Ettenkö kieltäisi ihailevani Fenrir Harmaaselkää (jota ihanat ystäväni saavat kestää), mutta hyvin voisin kuvitella Dumbledoren ilmeenkin tuossa tapauksessa, kun hän mainitsee Fenririn nimen.

 
Lainaus
   Remus itse tunsi kylmän puistatuksen ravisuttavan kehoaan. Hänen vasenta pohjettaan kihelmöi paikasta, jota tulisivat ikuisesti koristamaan irvokkaat arvet. Siihen Fenrir oli aikoinaan painanut lähtemättömän puumerkkinsä.
Mulleki kelpais :D

Mutta lisää hyviä lukuja odotellessa! Okei, tän olit julkaissut vasta eilen, mutta jatkossakin tulee olemaan varmasti yhtä hyviä lukuja. Mutta tuskin kannattaa pitää mitään kiirettä, mitä pidempään jaksaa ''kärsiä''; vuodattaa verta, hikeä ja tuskaa, sitä parempi siitä tulee!!

-Seve
Unholaan jää surut ja murheet,
kunnes kuulen ulvonnan niin läheisen ja tutun vain. Kaipaus on niin suuri, suuri menetys ja tunteiden virta.

Ulvonta läheinen, sua täysikuu vie kauemmas ja kauemmas, sua menettää taas tahdo en.

Sä luotani juokset pois, kunnes jäljelle jää vain tuska ja murheen kyyneleet, mut' unhoittaa sua saa mä en.

Varjuska

  • sanojen sirottaja
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Clue-ing for looks.
Jälleen kerran kiitos kommenteista! : )

Swizzy: Mukava kuulla, että pidit. Mitä tulee Dumbledoren ja Remuksen välisiin keskusteluihin, niitä oli oikein herkullista kirjoittaa, kun sai täysin antaa vallan omalle mielikuvitukselleen (:

Anturajalka93: Olen otettu siitä, että tekstini herätti sinussa noinkin voimakkaita tunteita. Tulee jotenkin... tosi onnistunut olo siitä, että lukija on lukiessaan "elänyt" tekstin mukana noin vahvasti (: Kiitokset sinulle.

SeverusSnape: Mahtavaa, että pidit! Kuten jo mainitsinkin, tuon ihmissusi-keskustelun kirjoittaminen oli mielenkiintoista, koska sen saatoin kehitellä alusta alkaen itse. Remuksen puremajälkikin on täysin omaa fanoniani, en ole missään törmännyt viralliseen tietoon siitä, mihin Fenrir häntä puri. Hui, vai että fanitat Fenririä! Itse en voi sanoa pitäväni häntä lempihahmonani, vaikka hän sinänsä kiehtova tapaus onkin.
   Jatkon kanssa en tosiaan pidä hirveää kiirettä, se muotoutukoon omaa tahtiaan. Mutta jotta tällä ficillä olisi mahdollisuuksia valmistua jonain päivänä, ajattelin saada kolmannen luvun hieman ripeämmin tuutista ulos kuin kakkosen.  : D Stay tuned.

banneri ja ava (c) raitis

Elämän keskipäivässä
minäkin eksyin synkkään metsään.

HPFan

  • Vieras
Hitsit on hyvä ficci! Yleensä en Kelmi ficcejä lue kun niissä on niin paljon kyse Jamesista. :) Mutta tämä on pakko lukea! Kun kyseessä vielä on mun lempparihahmo.
Onnittelut, olet saanut uuden lukijan! ;D

Midnight

  • Kelmi
  • ***
  • Viestejä: 90
Uusi lukija ilmoittautuu!! ;) ;) ;D
On ihana fic, ja varsinkin kun Remus on pääosassa!!!
Ekassa luvussa oli ihanasti kuvailtu se, ku muut kelmit saa Remuksen ihmissuteuden selville.
Tokassa luvussa parasta oli Remuksen tulevaisuus pohdinnat. Niin Remusmaista kasvattaa harmaita hiuksia tulevaisuudesta, vaikka onkin vasta toisella luokalla!!


Ehdottomasti jään seurailemaan ja odottamaan jatkoa!!!
Elämäsi ei muodostu päivistä jotka ovat menneet, vaan päivistä jotka muistat.

Arion

  • ***
  • Viestejä: 622
  • Huffleclaw Bard
no siis, pidän melkein aina onnistumisen merkkinä teksteinä sitä, että pystyn eläytymään hahmoihin. On paljon kivempaa lukea tekstiä, jossa pystyy samaistumaan ihmisiin, vaikka samaistun aika helposti kaikkiin tunteisiin. Itken ja nauran teksteissä, ohjelmissa ja elokuvissa melkein aina, kun siihen on aihetta, jos se on hyvin tehty. Eli osaat kirjoittaa hyvin :D
"I think kids will read more good books than we can possibly produce " - Rick Riordan

Animaaki

  • Huumoriholisti
  • ***
  • Viestejä: 18
Tosi hyvää tekstiä! Onnistuin lukiessani samastumaan hahmoihin ja tarinaan. Teksti kuin Rowlingin kynästä tullutta! ;) Kai jatkoa tulee pian??? :-\

SuklaaKissa

  • ***
  • Viestejä: 427
En ole muistanut tätä ollenkaan, anteeksi!
Tykkäsin luvusta, Remus oli luonteva ja jotenkin aivan ihanasti kuvailtu. Harvoin pääsee näin hyvin hahmon pään sisään ilman minäkertojaa. Kelmit olivat mukavasti tuossa taustalla, eikä heitä edes tarvittu enempää, koska Remuksen ajatuksissa riitti pohdittavaa. Ne olivat aidon tuntuisia, hieman keskeneräisiä, mutta kuitenkin jo alitajunnan valmiiksi muokkaamia.

Dumbledore oli todella onnistunut, etenkin takaumassa. Hänen kuuluukin olla juuri tuollainen kunnioitettu, mutta hieman höpsähtäneen oloinen vanha velho. Se, miten Remus suhtautui Dumppikseen, oli myös plussaa - hänen pitääkin olla hiukan epävarma, mutta toisaalta pitää heti rehtorista.

En huomannut kirjoitusvirheitä, eli betasi osaa työnsä tai sitten et tee niitä tavallisestikaan. No, eipä niitä kyllä juuri ollut ensimmäisessäkään luvussa. Kuvailua oli siinä muuten hieman enemmän, tilaisin sitä myös seuraavaan lukuun hiukan lisää :) Eipä minulla muuta, toivottavasti tämä ei ole unohtunut.

Varjuska

  • sanojen sirottaja
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Clue-ing for looks.
Ensinnäkin, anteeksi kaikille vanhemmille/uudemmille lukijoille siitä, että jatkoa ei ole vieläkään tullut. Olin koko kevään ja kesän niin kiireinen, etten juuri uhrannut ajatuksia tälle ficille. Nyt syksyn kunniaksi voisi viimeinkin olla aika nostaa tämä työmaa haudasta.

Ihanaa nähdä, että passiivisuudestani huolimatta tarina on poikinut uusia lukijoita. Tervetuloa kaikille! : ) On tosi mahtavaa kuulla, että olen mielestänne onnistunut pääsemään hyvin Remuksen pään sisään - tämän ficin tarkoitus on Remuksen pääkopan kartoitus! (öh, huumorin kukkanen on täällä päin jo ehtinyt kuihtua)

Nyt tämä ihminen koittaa kaikista kiireistään huolimatta purra hammasta, potkaista itseään perseeseen ja ryhtyä töihin!

On itse asiassa ollut jo vähän ikävä Remppaa + kumppaneita...

//PS. Muokkasin vähän tämän ficin tietoja ja otin genrelistassa angstin kohdalta tuon "lievä" -pehmennyksen pois. Minusta tuntuu, että lievittely voi tulla vastaisuudessa olemaan vähän harhaanjohtavaa.
« Viimeksi muokattu: 23.08.2012 13:32:20 kirjoittanut Varjuska »

banneri ja ava (c) raitis

Elämän keskipäivässä
minäkin eksyin synkkään metsään.

Varjuska

  • sanojen sirottaja
  • ***
  • Viestejä: 435
  • Clue-ing for looks.
A/N: No en aivan ehtinyt saada tätä tuutista ulos ennen vuosipäivää! (Kaksi lukua vuodessa, on kai sekin edes jotain.) Joka tapauksessa, hyvää myöhäistä syntymäpäivää ensimmäiselle jatkoficilleni!


Osa 1, luku 3

McGarmiwan silmät kipinöivät.
    ”Potter. Musta. Tämä on teille ehdottomasti viimeinen varoitus.”
    James ja Sirius kohottivat katseensa yhtä aikaa kohdatakseen professorin korventavan tuijotuksen. Koko luokka tuijotti nurkkaa, jossa he istuivat. James ja Sirius lausuivat anteeksipyyntönsä ja lupasivat olla lopputunnin meluamatta kuin mölyapinat ja käyttäytyä mallikkaasti, mutta professori McGarmiwa vilkuili heitä moittivasti vielä pitkän tovin.
    Iltapäivän viimeinen tunti oli ennättänyt jatkua tuskin parin minuutin verran, kun Remus jälleen kuuli kuiskutusta vasemmalta puoleltaan. Hän iskosti katseensa luokan edessä olevalle taululle (johon professori McGarmiwan loihtima liitu raapusti muistiinpanoja oppilaiden jäljennettäväksi) yrittäen urheasti sulkea sihinän ja suhinan korvistaan. Juuri kun hän kastoi sulkakynän kärjen musteeseen, jokin kolahti hänen ohimoaan vasten ja putosi hänen huolellisesti laadittujen muistiinpanojensa päälle tuhrien tuoreen musteen. Se oli myttyyn rutistettu pergamentinsuikale. Se oli tullut joko Siriukselta tai Jamesilta, jotka istuivat hänen vasemmalla puolellaan, mutta sillä hetkellä molemmat teeskentelivät kirjoittavansa innokkaina muistiinpanoja kuin mitään ei olisi tapahtunut. Huokaisten Remus taitteli pergamentin auki. Se rahisi niin kuuluvasti, että hän uskoi professori McGarmiwan kuulevan.
    Hän hymähti pergamentin sisällölle, joka oli mitäs muutakaan kuin taas yksi uusi Jamesin tai Siriuksen kynäilemä ihmissusivitsi. Eikä tällä kertaa edes parhaimmasta päästä, Remus ajatteli piilottaessaan pergamentin housuntaskuun. Joskus kaksikolla sentään välähti, mutta enimmäkseen kaikki vitsit muistuttivat kovasti edeltäjiään.
    Remus katsoi säälivästi siistillä käsialalla rustattuja muistiinpanojaan, jotka nyt olivat sotkuisia ja epäselviä, hieraisi väsyneenä silmiään ja kastoi sulkakynän uudelleen mustepulloon… mutta joutui jälleen keskeyttämään toimensa tuntiessaan tällä kertaa koputuksen olkapäässään.
    ”Mitä?” hän kysyi vieressään istuvalta Siriukselta melkein vihaisesti. Jos totta puhuttiin, suuttumus ei enää ollut kaukana. Hän oli uskomattoman väsynyt nukuttuaan parina viime yönä tuskin lainkaan. Hänen päätään särki. Hän ei ollut pystynyt syömään koko päivänä mitään ja oli sen tähden pahoinvoiva. Kaikkiin oireisiin oli tietysti vain yksi selitys. Tuskin mitkään kuukalenterit olivat yhtä täsmällisiä kuin Remuksen biologinen kello. Joskus hän itse asiassa tunsikin itsensä tikittäväksi aikapommiksi, joka oli ohjelmoitu räjähtämään aina yhden kuunkierron välein.
    Puolikkaan sekunnin ajan Sirius näytti häkeltyvän Remuksen äänensävystä – tai niin Remus ainakin toivoi. Hän kuitenkin uskaltautui avaamaan suunsa ja kuiskasi: ”No, mitä pidit?”
    ”Mitä, vitsistäkö?” Remus kysyi. Hän vastasi haluttomana, ehkä jopa töykeästi: ”Se oli hulvaton.” Hän oli näkevinään Siriuksen silmissä kysyvää hämmennystä, mutta ennen kuin Sirius ehti sanoa mitään muuta, hän käänsi selkänsä ja jatkoi haukotellen kirjoittamista.
    Ei hän ollut tietenkään tarkoittanut olla töykeä Siriukselle eikä kenelle muullekaan. Hänen ärtymyksensä yksinkertaisesti tuntui purkautuvan ilmoille kuin itsestään näinä päivinä. Remus inhosi sitä tunnetta, ettei kyennyt hillitsemään itseään kunnolla. Joskus hän kuvitteli, että hänen sisällään oleva otus jotenkin tiesi hetkensä koittavan pian ja yritti innokkaana raapia tietään ulos hänestä ennen aikojaan. Ainakin se tuntui tällä hetkellä tekevän kaikkensa, jotta Remus tuntisi olonsa erityisen kurjaksi.
    Hetkittäin hän jopa pelkäsi, että jonain päivänä ihmissusi ottaisi hänestä vallan. Suurimman osan ajasta hän myönsi sen olevan vain lapsellista pelkoa, eikä hän tosissaan uskonut sen olevan mahdollista... Mutta juuri ennen täysikuuta ja muodonmuutostaan hän tunsi tuon otuksen läsnäolon vahvimmin, ja silloin hän koki myös olevansa kaikkein haavoittuvimmillaan. Suojattomaksi ja alastomaksi hän tunsi itsensä. Niin alastomaksi. Niin paljaaksi ja pieneksi, rumaksi ja luonnottomaksi, niinä pimeinä yön tunteina, jolloin yksinäisyys oli hänen ainoa seuralaisensa… Yksinäisyys, ja rikki revitty, verestävä nahka…
    ”Remus?”
    ”Hmm… Lupin?”
    ”Remus! Remus! Herää!”
    Vavahtaen hän kohotti päänsä pulpetista. Hänen korvansa täyttyivät äänistä ja vei hetken ennen kun hän kykeni tunnistamaan tai edes erottelemaan niitä toisistaan. Hän haistoi musteen, haju oli hänen nenässään oudon pistävä. Pergamentti oli liimautunut poskeen kiinni. Vähitellen ympäristö yksityiskohtineen tarkentui hänen silmissään, ja hän pani merkille ainakin tuhannen silmäparin ahnaan tuijotuksen.
    Seuraavaksi hän tajusi professori McGarmiwan seisovan aivan pulpettinsa edessä. Professorin harmaat silmät näyttivät oudoilta: niille ominainen terävä katse oli poissa ja sen tilalla oli jotain muuta, jota Remus ei osannut nimetä. McGarmiwa oli tarrannut toisella kädellään silmälaseihinsa ja hänen kulmiensa välissä pesi lauma ryppyä. Suu oli yhtä tiukkaa viivaa.
    Ilme Remuksen kasvoilla sai McGarmiwan rypistämään kulmiaan vielä enemmän kurtulle. ”Herra Lupin ei taida voida kovin hyvin juuri nyt”, hän totesi aivan kuin Remus ei olisi ollut läsnä. ”Piskuilan, saattaisitko ystävällisesti Lupinin sairaalasiipeen lepäämään? Ja te muut”, hän osoitti käskevät sanansa koko luokalle, ”kääntäkääpä katseenne takaisin taululle ja ryhtykää kirjoittamaan.”
    ”Professori… ei tässä ole mitään tarvetta lähteä sairaalasiipeen”, Remus mutisi käheästi, katse nauliutuneena pulpettiin. Häntä hävetti, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko hän pyörtynyt vai vain nukahtanut? ”Voin hyvin, kiitos vain.” Kuinka usein hän saikaan hokea noin!
    McGarmiwa ei sanonut mitään, näytti vain ankaran mietteliäältä. Lopulta hän hellitti otsarypyistään hivenen ja sanoi Remukselle: ”Oletko aivan varma? Luulen, että sinun olisi hyvä käydä tarkistuttamassa itsesi matami Pomfreylla. Jos vaikka olisi kuumetta… ” Hän huokaisi nähdessään Remuksen pudistavan kiivaasti päätään. ”No, hyvä on. Mutta menet sitten suorinta tietä makuusaliisi lepäämään. Ja Piskuilan saa joka tapauksessa saattaa sinut perille. Suorinta tietä. Ei käytävillä hortoilua!” Viimeiset sanansa hän osoitti suoraan Peterille.
    Pakattuaan häthätää laukkunsa Remus lähti Peterin saattelemana ulos luokasta. Oli helpottavaa päästä turvaan autiolle käytävälle. Hän oli ollut liiankin tietoinen luokassa kuuluvista kuiskeista.
    Remus tajusi kävelevänsä turhan rivakasti ja pysähtyi odottamaan Peteriä. Tosiasiassa hän olisi halunnut vain pyrähtää juoksuun ja juosta lujaa aina makuusaleihin asti. Hän tajusi vasta nyt olevansa hermostunut kuin pikku hiirulainen ja kylmästä hiestä nihkeä. Miltä hän mahtoikaan näyttää ulospäin?
    Peter ei sanonut mitään, ei kysynyt, ei kommentoinut, käveli vain. Remus kuitenkin aisti ettei tämä  kertaakaan koko matkan aikana irrottanut katsettaan hänestä aivan kuin peläten, että hän pyörtyisi uudelleen heidän kävellessään. He tulivat vähin äänin Lihavan leidin muotokuvan luo. Leidi katsoi heitä moittivasti aivan kuin uskoen, että oli juuri saanut heidät kiinni lintsaamisesta. Remus kääntyi Peterin puoleen ja nyökkäsi hänelle. ”No niin.”
    ”Oletko nyt aivan varma, että voit hyvin? Pitäisikö sinun kuitenkin mennä sairaalasiipeen?” Peter sanoi ennen kun Remus ehätti lausua tunnussanan ja astua muotokuva-aukosta sisään.
    ”Ei, ei tässä mitään”, Remus vakuutti, astui sisään oleskeluhuoneeseen ja heilautti Lihavan leidin taulun kiinni perässään rivakammin kuin oli tarkoittanut.
    Hän ei ehtinyt kuunnella oleskeluhuoneen hiljaisuutta kuin hetken ennen kun ahdistuksen aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.
    Hetkessä äsken kaivattu hiljaisuus muuttui Remuksen korvissa lähes sietämättömäksi hänen mielensä täyttyessä äskeisillä unikuvilla. Hän alkoi väristä kiireestä kantapäähän ja joutui hakeutumaan seinää vasten pysyäkseen pystyssä. Seinään tukeutuen hän syöksyi muotokuva-aukolle ja tempaisi sen auki (”JOHAN ON!” Lihava leidi kiljaisi pelästyneenä). Peter oli ehtinyt laskeutua vasta muutaman porrasaskelman verran, mutta käännähti oitis kannoillaan kuullessaan muotokuva-aukon kolahduksen.
    ”Remus? Mikä on?”
    ”Huvittaisiko sinua, öh… vähän… lintsata McGarmiwan tunnilta?” hänen tavoittelemansa kepeyden vaikutelma murtui äänen pettäessä.
    Hetken Peter ei tuntunut tietävän miten reagoida. ”Totta kai, tai siis…” Hän kohautti olkiaan virnistäen epävarmana. ”Kun vain Sirius ja James olisivat kuulleet tuon äskeisen...”
    ”Joo, no… Mitä jos mentäisiin ylös makuusaliin?” Remus ehdotti ja lähti edeltä jäämättä odottamaan Peterin vastausta. Hän ehti juuri parahiksi tavoittaa sänkynsä ennen kun jalat pettivät. Peter tuli perässä ja asettui hiljaa omalle sängylleen näpräämään sen helakanpunaista päiväpeitettä.
    Huultaan purren Remus nieli huolensa ja yritti parhaansa mukaan olla välittämättä kehnosta olostaan. Ei auttanut kuin tarttua yksisarvista sarvesta. ”Mitä, hm, minulle oikein tapahtui luokassa?”
    ”En oikein tiedä”, vastasi Peter mietteliäänä. ”Luulin aluksi, että vain nukahdit yhtäkkiä, siltä se ainakin näytti… mutta sitten… aloit vapista tai jotain. Ja hikoilla. Ja –” Peter päätti lauseensa kesken kaiken.
    ”Ja…?” Remus jatkoi huolestuen hetki hetkeltä lisää. Hän tarttui kädellään sänkynsä rautapylvääseen kuin tukea etsien. Rauta tuntui melkein yhtä kylmältä kuin hänen kätensäkin. ”Mitä sitten tapahtui? Kerro.”
   ”Sitten sinä… sinä tavallaan irvistit. Tällä lailla.” Peter näytti: hän kohotti ylähuultaan paljastaen hampaansa. ”Ja sitten taisit… öh, vähän kuolata pergamentillesi. Ja siinä vaiheessa yritimme herättää sinut, ja…”
    Mutta Peterin puheen loppuosa ei tuntunut enää kantautuvan Remuksen korviin asti. Hänet oli vallannut jälleen se omituinen tunne… tunne siitä, ettei hän täysin hallinnut itseään. Hänen kielensä kieppui hermostuneena suussa, lipaisi nopeasti kutakin kulmahammasta ikään kuin varmistaakseen… mutta mikään ei ollut vialla. Turha hermoilla, kaikki oli niin kuin pitikin.
    Mutta miksi hän sitten oli edelleen niin suunnattoman levoton? Ei kai yksi uni voinut saada häntä noin pahasti tolaltaan? Olihan hän ennenkin, pikkupoikana, nähnyt painajaisen kaltaisia unia… Niille oli ollut aina yhteistä iso tumma varjo, joka jahtasi häntä pimeässä metsässä. Aamun tullen painajainen oli aina haihtunut pois kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei, tämä oli jotain muuta…
    Oivallus tuli vain hetkistä myöhemmin, ja hän sävähti kuin sähköiskun saaneena muistaessaan. Tämänkertaisessa unessaan hän itse oli ollut pedon roolissa. Hän oli ollut painajaisen tumma susi. Siksi uni oli vaikuttanut niin vieraalta ja kauhistuttanut häntä. Jopa itse unessa hän oli tuntenut pelkoa petoa, pelkoa itseään kohtaan. Mutta siinä ei ollut koko totuus. Hän oli tuntenut myös muunlaista pelkoa. Pelkoa muiden kuin itsensä puolesta. Jotenkin hän oli tiennyt, että juuri sillä hetkellä unessa nuo muut olivat olleet kuolettavassa vaarassa – mutta vaikka kuinka hän oli halunnut, hän ei ollut kyennyt ennalta varoittamaan heitä. Ja juuri tuon karmaisevan tosiasian tajuaminen oli lopulta havahduttanut hänet unitilasta.
    ”Sinä näytät ihan kamalalta”, Peter kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, mutta se riitti vetämään Remuksen irti mietteistään. ”Väsyneeltä, tarkoitan. Vaikka kyllä minä tiedän, että sinä olet väsynyt aina, kun… kun…”
    ”Täysikuu lähestyy?” Remus auttoi.
    ”N-niin.” Peter yritti urheasti taistella epävarmuutta vastaan. ”Siis, että tiedetäänhän me, kun olet selittänyt meille vähän siitä millaista se on… Mutta minusta vaikutat nyt jotenkin väsyneemmältä kuin yleensä. Niin että… ajattelin vain, että siis jos on jotain, mistä haluat jutella, niin…”
    Tämä oli taas yksi niistä ainutlaatuisista hetkistä, jolloin Peter onnistui tosissaan yllättämään hänet. Peter Piskuilan, ujo ja epävarma, pyöreä ja hitaanpuoleinen poika, oli alituiseen kaikkien pilan kohde. Oli myönnettävä, että Remus itsekin toisinaan nauroi Siriuksen ja Jamesin kanssa Peterille tietäen, ettei hän aina ymmärtänyt edes itseään koskevia vitsejä. Mutta toisinaan hän tajusi, ettei liiemmin Sirius kuin Jameskaan ollut Peteriä taidokkaampi havaitsemaan mitä ihmisen pinnan alla tapahtui.
    Siinä istuessaan Remus tuli yhtäkkiä ajatelleeksi myös, että hän oli tuskin koskaan ennen ollut tällä tavoin kahdestaan Peterin kanssa. Molemmat viettivät suurimman osan valveillaoloajastaan yhdessä Siriuksen ja Jamesin seurassa, ja mikäli nuo kaksi poikaa olivat jossain omilla teillään (niin kuin he varsin usein olivatkin), Peter usein pyrki pysyttelemään heidän perässään parhaansa mukaan. Remus ei epäillyt, etteikö Peter viihtynyt paremmin Siriuksen ja Jamesin kuin hänen seurassaan. Ei Peteriä käynyt siitä syyttäminen, olihan varmasti paljon jännittävämpää seikkailla öisin ympäri koulua kuin lueskelle kirjastossa päivät pitkät.
    Remuksesta tuntui kuin hän näkisi Peterin nyt aivan eri silmin. Hän oli tottunut siihen, että Peter jäi alinomaa taka-alalle, sillä siitä piti huolen Jamesin ja Siriuksen ainainen esiintymisen tarve. Remukselle itselleenkin hivenen pidättyväinen käytös oli luontevampaa, mutta heidän porukassaan Peter sai kuitenkin kiistatta vähiten huomiota osakseen. Ja kun Peter puhui tai teki jotain, hän useimmiten pyrki jollain lailla jäljittelemään Jamesia ja Siriusta, esikuviaan. Hän ja Peter olivat olleet kavereita jo vuoden ajan, mutta siitä huolimatta hän tajusi tuskin tuntevansa poikaa. Juuri nyt hän kuitenkin tiesi istuvansa kasvotusten aidon Peterin kanssa.
    Ajatuksella oli häneen erikoinen, jollain tapaa jopa rentouttava vaikutus.
    ”Olet oikeassa”, Remus sanoi lopulta. ”Minä olen tosiaan ollut väsynyt… tai paremminkin uupunut. Ja olen tainnut sen takia olla hieman äkäinen.”
    ”Mitä jos vaikka pyytäisit Pomfreylta unijuomaa, niin saisit nukuttua?” Peter ehdotti.
    ”Pyytäisinhän minä”, Remus vastasi surkeana, ”jos siitä olisi apua. Se ei tehoa minuun samalla lailla kuin… muihin. Varsinkaan nyt, kun täysikuu on näin lähellä.”
    Silmät myötätunnosta tuikkien Peter jatkoi: ”Sinä olet ollut myös jotenkin… tosi hermostuneen oloinen viime aikoina.”
    Remus tyytyi nyökkäämään hitaasti. Hänen oli vaikea sanoa siihen mitään. Ei hän itsekään ollut täysin perillä siitä, mikä sillä hetkellä aiheutti hänessä niin suurta levottomuuden tunnetta. Onneksi Peterkään ei jatkanut aiheesta sen kummemmin.
     Vähän ajan päästä Remuksesta alkoi tuntua, että Peterillä oli muutakin sanottavaa. Pojan kasvoilla oli mitä erikoisin ilme. Se oli mietteliäs ja uteliaan odottava. Selvästikin Peter yritti parhaansa mukaan hillitä aitoja tunteitaan, mutta onnistui siinä huonosti. Näky oli niin huvittava, että se sai Remuksen naurahtamaan. ”Kysy pois, Peter.” Peterin epäilevään katseeseen hän vastasi hyväksyvästi nyökäten.
    Peter rykäisi jotenkin erittäin epäpetermäisesti. Kenties sen tarkoitus oli kuitenkin antaa hänelle tarpeeksi rohkeutta esittää asiansa. Ja niin ilmeisesti kävi, sillä kerrankin hän sai selätettyä änkytysongelmansa sanoessaan: ”En tiedä onko sopivaa pyytää tällaista, mutta olen aina halunnut nähdä, mihin sinua oikein purtiin.”
    Pyyntö ei häkellyttänyt Remusta. Pojat olivat ennenkin esittäneet kysymyksiä hänen arvistaan, mutta vielä hän ei ollut joutunut esittelemään niistä ensimmäistä. Miksipäs ei, hän päätti hetken mielijohteesta ja nousi hitaasti ja varoen sängyltään. Ilokseen hän huomasi, että jalat kantoivat jälleen.  Ujo kun oli, Remus viivytteli hetken ennen kun laski housunsa ja näytti vasenta jalkaansa. Peter nojautui uteliaana lähemmäs. Hänen lumoutuneisuutta ja myös lievää järkytyksen tunnetta kuvastava katseensa nauliutui koko säärtä pitkin risteileviin hailakanpunaisiin arpiin. ”Onko se kipeä?” hän kysyi hiljaa osoittaen jalkaa.
    ”Ei enää kovin”, Remus vastasi. ”Tosin aika ajoin arvet kutiavat ja se tekee minut hulluksi.” Hän veti housut takaisin ylös ja istuutui jälleen sängylleen.
    Ilme Peterin kasvoilla kieli siitä, että jotain oli vielä hampaankolossa. Remus odotti kärsivällisenä. Näköjään tällä kertaa Peterillä oli enemmän vaikeuksia pukea kysymystään sanoiksi. Mietteisiinsä uppoutuneen pojan hampaat järsivät alahuulta ja sormet nyppivät peitonkulmaa kuin kalpeat hiiret.
    Remus alkoi jo uskoa Peterin nielleen kysymyksensä, kun tämä viimein päästi sen ulos, varovasti kuin kokeilisi heikkoa jäätä: ”Hmm… Miltähän… miltähän se mahtaa tuntua?”
    Aluksi Remus ei ollut aivan varma siitä, mitä Peter tarkoitti. Sitten, jälleen kerran, ilkeä kouraisu vatsanpohjassa... ja hän tunsi palaavansa painajaisensa äärelle. Remus henkäisi syvään ja puristi kätensä nyrkkiin karkottaen kiireesti nuo mielikuvat tiehensä. Ei, siihen hän ei koskaan haluaisi vastata ystäviensä kuullen, ei koskaan. Hän oli luvannut itselleen, ettei salaisi ystäviltään mitään, mutta tämä oli eri asia. Pelkkä ajatuskin sai hänet sävähtämään ja hänestä tuntui vaikealta uskoa, että Peter edes kehtasi kysyä moista. Silti hänestä tuntui, että juuri sitä Peter oli ajanut takaa. Remus ei osannut täysin tulkita sitä tuntemusta, jonka kysymys hänessä herätti. Oliko hän erottavinaan… vihaa? Ei, ei se vihaa ollut. Jotain muuta. Kiukkuako? Ei, ei sitäkään.
    Pelkoa. Sitä se oli. Hän tunsi pelkoa, sillä kyseessä oli se ainoa osa hänen elämäänsä, jonka hän halusi pysyvän yksin omana tietonaan. Kuitenkin… ei hän varsinaisesti tämän yksityisimmän osansa puolesta pelkoa tuntenut. Hän pelkäsi ystäviensä puolesta, aivan kuin hän oli pelännyt heidän puolestaan unessakin (sen hän tajusi nyt). Jollain selittämättömällä tavalla hän pelkäsi, että jotain pahaa tapahtuisi, jos hän kertoisi ystävilleen millaisia olivat hänen elämänsä yksinäisimmät hetket, suden hetket. Ei hän voinut puhua sellaisesta kenellekään. Ei hän olisi edes osannut. Miten hän voisikaan niitä kuvailla, mitä sanoja hänellä muka oli niitä varten? Ei minkäänlaisia. Ne hetket pimeydessä olivat jo itsessään vailla sanoja. Hirviön mielessä ei ollut tilaa sanoille, ei millekään inhimilliselle. Se oli vellovien pedonvaistojen loputon meri…
    Peter näki jonkin olevan vialla. Hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi ja hän ilmiselvästi toivoi voivansa peruuttaa äskeisen. ”A-anteeksi, Remus! Anteeksi! Olen pahoillani! M-minä… en…” Hän tuijotti hätäännyksen vallassa Remuksen vakavoituneita kasvoja ja hänen alahuulensa alkoi väpättää. ”A-anteeksi, ihan totta… Ei olisi p-pitänyt k-kysyä tuollaista…”
    Päätään pudistellen Remus yritti hiljentää Peteriä: ”Riittää jo. Anna olla. Rauhoitu! Ei hätää.”
    Mutta Peter ei tyyntynyt hetkessä, vaan näytti edelleen onnettomalta. ”T-tietenkään sinun ei tarvitse vastata t-tuollaiseen. Minä… todella… p-pah –”
    ”Älä nyt enää huoli”, Remus sanoi huokaisten ja haki kasvoilleen lohduttavaa hymyä. ”Mitään kamalaa ei ole tapahtunut. Minun vikanihan tämä oikeastaan on… Minähän se sanoin, että kysy pois, kun näytit niin kamalasti siltä, että sinulla on jotain kysyttävää. Mutta… ihan kaikkeen en kuitenkaan voi tai halua vastata. Niin kuin vaikka tähän. Olen pahoillani, jos säikäytin sinut äsken. Se kysymys vain tuli vähän yllätyksenä. Mutta ei mitään hätää, kaikki on okei. Ihan totta.” Peter näytti edelleen katuvalta ja itkuiselta. Remus alkoi jo hivenen turhautua, mutta sai itsensä hillittyä ajoissa. ”Kuules nyt”, hän jatkoi, ”minä tarkoitin sitä mitä sanoin. Älä ajattele, että teit jotain väärin. Jos sinulla on jotain mielen päällä minun… ihmissuteuteeni liittyen, minä haluan kuulla siitä. Tämä on meidän kaikkien – minun, sinun, Jamesin ja Siriuksen – yhteinen salaisuus nyt. Okei?”
    Lopulta Peter näytti saavan otteen itsestään Remuksen suureksi helpotukseksi. ”No niin. Selvä on…”, hän mumisi itsekseen pyrkien rauhoittamaan yhtä lailla itseään kuin Peteriäkin. Sitten hän sai idean ja kumartui kaivamaan matka-arkkuaan. ”Tässä”, hän hetken kuluttua sanoi vienosti hymyillen ja ojensi Peterille hivenen lyttääntyneen suklaasammakon – yhden niistä harvoista jäljellä olevista sammakoista, jotka hän oli lukuvuoden ensimmäisenä päivänä ostanut Tylypahkan pikajunassa. Peterin ihmetykseen hän vastasi selittämällä: ”Minusta toisinaan tuntuu, että näissä suklaasammakoissa on jokin taika. Kun olo on kurja, ne tuntuvat piristävän kummasti. Vaikka eiväthän ne sentään oikeasti ihmeitä tee. Tavallista suklaatahan ne vain ovat.”
    ”Etkö sinä halua…?”
    ”En. Syö pois.” Peterin näpertäessä käärepaperia auki hän lisäsi hieman surkeana: ”Minun ei tee juuri nyt mieli syödä mitään, ei edes suklaata.”
    Suklaasammakolla näytti olevan piristävä vaikutus myös Peteriin. Haukattuaan pari palaa hän alkoi silmin nähden rentoutua. Väri alkoi palata hänen pyöreille poskilleen ja hän hymyili kiitollista hymyä Remukselle. Hetken mielijohteesta Remus iski Peterille silmää.
    ”Mitä, täälläkö sinä luuhaatkin, Peter? Luulimme, että olit eksynyt jonnekin matkan varrelle.”
    Kumpikaan heistä ei ollut lainkaan huomannut Siriuksen ja Jamesin tuloa. Siriuksen oli lopulta pakko nauraa nähdessään heidän hölmistyneet ilmeensä: ”Näytätte siltä kuin olisitte juuri jääneet kiinni jostakin kielletystä.”
    ”Me tultiin etsimään sinua, Peter”, James ilmoitti. ”Tai oikeastaan professori McGarmiwa lähetti meidät. Hän taisi alkaa hieman ikävöidä sinua, kun et enää palannutkaan takaisin tunnille.” Jos mahdollista, Jamesin ilme oli yhtä aikaa ilkikurinen ja pahoitteleva. ”Minusta vähän tuntuu, että sinulla on huomenna treffit, Pete. Kaiken lisäksi illaksi on luvattu komea kuutamo. Luuletko, että Voro suostuisi viemään sinut kävelylle sitä katsomaan, jos pyydät kauniisti?”
    Peter voihkaisi hiljaa ja pudotti puoliksi syödyn suklaasammakon käsistään. Siriuksen kädet tarttuivat ahnaasti siihen jo ennen kuin se kosketti maata.
    ”Ah, parahin herra Lupin”, James sanoi vuorostaan Remukselle. ”Voit kai jo paremmin? Tuletko päivälliselle?”
    ”Taidan jättää väliin”, Remus sanoi, ja päästi juuri sopivasti ilmoille valtaisan haukotuksen. James nyökkäsi ja huikkasi: ”Nähdään, kamu!” Ja sitten hän lähti Siriuksen ja Peterin seuratessa perässä. Oviaukossa Peter käännähti vielä Remukseen päin ja iski tälle silmää hyvästiksi.
    Liian uupuneena vetämään edes verhoja sänkynsä suojaksi Remus heittäytyi selälleen, sulki silmänsä ja liukui hämäriin uniin.

banneri ja ava (c) raitis

Elämän keskipäivässä
minäkin eksyin synkkään metsään.