Tom^^: Kiitoskiitoskiitos (X100)
Söpöilyä tulee vielä (jossain vaiheessa) lisää.
onkonälkä: Kiitos!!!
Mitään "nopeaa" finissä käyntiä ei ole vielä keksittykään.
A/N: Nyt selvitetään tapaus Miska.
XIV
Kun talvi sulaa, jäät lähtevät ryskymällä. Vanhan lumen alta alkaa näkyä syksyltä jääneitä lehtiä. Samista tuntui, että jotain suli sen sisälläkin. Kaikki virtasi, jäähuuru suli ikkunoista. Huurrekukat lakastuivat ja luistinrata muuttui hiekkakentäksi. Jääkiekkopoikien tilalle tuli jalkapalloilijoita.
– Näyttääks tää pahalta? Mari kysyi. Sami katseli uutta leikkikenttää ja hymyili varovasti. Milla kiipesi liukumäen portaita yrittäen olla sotkematta uutta kevättakkiaan.
– Ei tää pahalta näytä, Sami sanoi.
Mari vei Millan karuselliin ja antoi sille vauhtia, juuri sopivasti, jotta Milla pysyi kyydissä. Sami katseli kauempaa ja kiitti siitä illasta, jolloin Mari oli luistellut sitä päin luistinradalla.
Milla piti Marista ja Mari tuli hyvin toimeen Millan kanssa. Sami olisi muuten ihmetellyt, miksi nuori nainen vaivautui niin paljon Millan takia, jos ei olisi samalla salaa toivonut, että Mari oli täällä yhtä paljon Samin takia.
Säännölliset luisteluillat olivat vaihtuneet leikkikentällä käynneiksi. Mari leikki Millan kanssa ja jutteli Samille. Tuntui hyvältä, kun joku puhui, keskusteli normaalisti.
Puhelin soi. Sami vastasi, vaikka arvasikin asian heti nähdessään Nooran nimen.
– Paljonko tällä kertaa?
– Sami?
– Paljonko rahaa sä nyt tarviit?
Aluksi Noora oli selitellyt ja pyydellyt anteeksi. Vähitellen selitykset olivat lyhentyneet. Nykyään se ilmoitti vain summan, jonka sattui tarvitsemaan.
– Sami kuule, Nooran ääni oli itkuinen. – Sami, mä oon kamalan pahoillani.
No kyllä sietää ollakin. – Sami, mulle kävi pikku vahinko.
Mari tuuppi karusellille lisää vauhtia. Milla nauroi suunpielet korvissa. Se nautti aivan täysillä. Mari kääntyi vilkaisemaan taakseen ja näki Samin puhuvan kännykkään. Kun Mari vähän myöhemmin vilkaisi uudestaan, Sami oli sulkenut kännykän ja istunut likomärälle puistonpenkille.
Karusellin vauhti hidastui. Milla avasi suunsa vaatiakseen lisää vauhtia, mutta pysyi hiljaa huomatessaan, mitä Mari katsoi.
Mari meni Samin luo ja istui sen viereen. Sami ei kääntynyt katsomaan sitä. Se tuijotti käsiään ja vapisi.
– Sami, mikä hätänä?
Samin katse oli ontto ja se näytti siltä, että siihen sattui. Milla juoksi Samin viereen ja nyki vaativasti isänsä hihaa.
– Isi, mikä on?
– Äitis soitti, Sami sanoi hiljaa Millalle. Tyttö päästi irti hihasta ja katsoi odottavasti. Sami kääntyi puhumaan Marille.
– Mä en oo nähnyt sitä yli puoleen vuoteen, se sanoi, ja sen ääni oli tukkoinen. – Ja nyt se soittaa ja sanoo – Sami nieleskeli. Mari toivoi, että olisi kehdannut halata sitä.
– Se sanoo olevansa kolmannella kuulla ja tahtovansa erota.
Milla vingahti. Sami näytti hajoavan kuin vesihöyry. Mari nappasi nopeasti kiinni sen hartioista, ettei se olisi kaatunut maahan.
Sami nieleskeli ja nieleskeli. Kurkku tuntui olevan täynnä suolavettä. Tajunta oli tyhjä, eikä mielen mustuuden läpi päässyt mitään muuta, kuin se, että Mari piti kiinni, piti niin lujasti kiinni, että sattui.
Tahto taisteli vastaan. Se oli oppinut sen omalta isältään ja opettanut pojalleen; ihmisten edessä ei itketä. Vain tahto piti sen kasassa. Hetken se taisteli ja ainoa voima tuntui tulevan vieressä istuvasta Marista.
Hitaasti Sami suoristautui ja täytti keuhkonsa ilmalla. Milla kiipesi syliin ja sotki Samin farkut mutaisilla kengillään.
– Senkö takia sä et ollut nauranu puoleen vuoteen? Mari kysyi äkkiä.
– Sä et vaikuta yhtään yllättyneeltä, Sami huomautti.
– Kyllä mä tiesin, ettei Millan äiti asu sun kanssa, Mari sanoi. – Sä osaat kyllä pestä omat vaattees, mutta Millan vaatteita sä et huomaa pestä.
Sami nauroi kuivasti. Se ei ollut sellaista iloista naurua, jota se yleensä Marin seurassa nauroi. Se oli surullista, masentunutta naurua.
– En mä koskaan oo väittäny olevani kovin hyvä isä.
– No et sä kovin huonokaan oo, Mari sanoi. – Jos pyykinpesukone on sun suurin haastees yksinhuoltajana, niin sulla menee aika hyvin.
Nyt Sami nauroi kunnolla. Milla näytti hämmentyneeltä ja katsoi Maria kuin hakien selitystä isä oudolle käytökselle.
– Mä oon tosi pahoillani, Mari sanoi. – Mun vanhemmat on eronnu. Mä tiedän, kuinka rankkaa se on.
Samin hymy katosi heti. Se katsoi Maria vakavana.
– En mä sen takia ollu puolta vuotta nauramatta, se sanoi.
Mari pysyi hiljaa. Se tunsi, että Sami halusi nyt kertoa sille jotain, eikä halunnut keskeyttää.
– Millan veli, Sami aloitti takellellen.
– Onks Millalla veli? Mari keskeytti ennen kuin ehti purra huultaan.
– Oli, Sami korjasi ja Mari sävähti äänen sävyä. Se tiesi jo, mitä oli tulossa.
– Se oli Millaa vuoden vanhempi. Se sai viimekesänä lähtee ekan kerran yksin pyöräilemään.
Sami käänsi katseensa pois ja näytti kärsivältä. – Rekka töytäs sitä. Se kuoli kaks päivää myöhemmin sairaalassa.
Ei siihen voinut sanoa mitään. Marin oli kuitenkin pakko tehdä jotain. Keksimättä mitään muutakaan se tarttui Samin käteen ja puristi kevyesti. Sami kääntyi taas katsomaan sitä.
– Noora lähti sillon. Se ei enää kestäny jäädä. Mä näin sen viimeks vähän hautajaisten jälkeen.
– Miten se saatto jättää sut sellasella hetkellä! Marin ääni värähti kiukusta.
– Se tartti tilaa. Senkin täyty yrittää ymmärtää, mitä oli tapahtunu.
– Ei sillä silti ollu mitään oikeitta lähtee ja jättää sua yksin selviimään Millan kanssa, Mari väitti vastaan. – Sä tarttit ihan varmasti yhtä paljon tukee ja tarttet vieläkin.
– Ei mulla oo enää ketään, Sami kuiskasi niin hiljaa, että sen ääni hukkui veden liplatukseen lätäköissä.
– Eikö muka oo! Mari sanoi ja kuulosti nyt jo oikeasti vihaiselta. Se oli vähällä huutaa, etteikö se muka ollut mitään Samille. Sitten se tajusi, että nyt oli vähän huono hetki. – Onhan sulla Milla, Mari yritti.
Sami nyökkäsi ja rutisti tyttöä sylissään. Milla kietoi kätensä isänsä kaulaan ilmeisesti ymmärtämättä yhtään, mistä oli puhuttu. Hiljaa se mutisi:
– Mulla on ikävä Miskaa.
Sami inahti kuin sitä olisi potkaistu.
