Kirjoittaja Aihe: APH, Olen pahoillani, (S), Spamano  (Luettu 1133 kertaa)

Sieppeli

  • Val(v)hekakkua
  • ***
  • Viestejä: 185
  • "Pretend to be a piano"
APH, Olen pahoillani, (S), Spamano
« : 18.02.2015 00:25:36 »
Title: Olen pahoillani
Author: Sieppeli
Fandom: Axis Powers Hetalia
Pairing: Spamano (Espanja, Romano/Etelä-Italia)
Genre: Draama, söpöstely
Rating: S
Summary: ”Minä palaan pian takaisin”, hän sanoi, mutten kuullut totuutta hänen äänessään, ”minä palaan takaisin luoksesi, miltä se kuulostaa?”

WARNING: Käytetään sujuvasti espanjaa ja italiaa miksattuna toisiinsa, käännökset alapuolella. Huomioitavaa myös, että minäkertojan rooli vaihtuu tarinan puolessavälissä (* * *), mutta en ole kertonut erikseen kertojan nimeä. Sen ei pitäisi olla hirveän vaikeaa kuitenkaan päätellä, kun tarinassa on kaksi hahmoa ja molemmat toimivat vuorollaan kertojana...

Enihoo, divertiti! (Pidä hauskaa)

* * *

Meri suolasi huuleni, kun seisoin laiturilla. Jossain kaukana kirkon kellot soittivat keskipäivää, jonka aurinko paahtoi selkääni pysyessäni siinä yhdessä kohtaa paikallani. Joka puolella kuului hälinää, laivaa valmistelevat ihmiset valmistelivat laivaa lähtöön ja yksi nuori mies heidän joukossaan yritti olla jokaisen tukena milloin kantamassa mitäkin painavaa laatikkoa puiseen laivaan. Minä vain seisoin paikallani, antaen meren suolata huuliani ja auringon paistaa selkääni. Ihmiset eivät välittäneet yhdestä paikallaan seisovasta pojasta, joka selvästi vain odotti. Tuo poika olin kuitenkin minä, eikä minua haitannut se, että haisevat merimiehet eivät minua huomioineet.

Odotukseni kohde auttoi parhaillaan kahta häntä ulkoisesti vanhempaa miestä kantamaan puista arkkua sisään laivaan. Pureskelin poskeani katsellessani, miten hän kohotti laatikon koko voimallaan ja he kolme saivat kannettua laatikon ylös tummaan laivaan, joka purjehtisi pian horisonttiin. Laatikko tömäytettiin puiselle permannolle niin, että se kolahti ja kaikki kolme joutuivat hyppäämään alta pois, etteivät heidän jalkansa vain jääneet alle. Se, jota odotin, pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja heilautti nyörillä kiinni olevat kiharaiset, tummat hiuksensa olkansa yli. Hän virnisti kahdelle muulle miehelle, paljasten kaikki valkoiset hampaansa samalla kertaa ja lähti sitten takaisin laiturille etsimään muuta, jossa kykeni olemaan avuksi. Minä vaihdoin painoa jalalta toiselle ja aloin menettää mielenkiintoani hänen touhuihinsa. Kaukaisuudessa kirkon kellot lopettivat soittonsa hetken päästä, kun pysähdyin seuraamaan meressä uiskentelevan lokin touhuja. Jalkojani puudutti tämä seisominen, mutta olin päättänyt pysyä tässä odottamassa kunnes hän huomaisi minut, joten minä seisoin tässä ja odotin, kunnes hän huomaisi minut.

Yleensä valtiot eivät olleet näin hitaita tunnistamaan toista valtiota seurassaan. Mikä tätä idioottia vaivasi? Miksei hän tiennyt, että minä seisoin tässä ja odotin, että hän tulisi puhumaan minulle?

Lokki nousi lentoon ja syöksyi uudelleen veteen, napaten pienen matkan päästä pinnasta kalan ja liitäen sitten laiturille vähän matkan päähän minusta nauttimaan ateriastaan. Tuijotin sen kalannielemistä tylsistyneenä, kädet yhä puuskassa ja odottaen. Merimiehet jatkoivat huutelemistaan, ihmiset jatkoivat minun jättämisen huomioitta.

”Romano?” Lopultakin kuulin tutun äänen, kun lokki oli jo niellyt ateriansa. Käänsin katseeni, ja näin ihmisten joukossa sen, jota olin odottanut. Hänen vihreät silmänsä olivat viimein löytäneet minut siitä laiturilta, missä olin seissyt jo hyvän aikaa sillä välin, kun hän ja nuo miehet olivat pakanneet laivaa. Nyt hän näki minut. Puristin käsiäni vielä tiukemmin puuskaan, ja tunsin olkapäideni kohoavan.

”¿Qué estás haciendo aquí?” Hän kysyi minulta kielellään ja lähti kävelemään suuntaani, korkeapohjaiset saappaat kopisten puisella alustalla. Tunsin ahdistuvani, mutta tiesin sen näkyvän ulos minusta vihaisena ilmeenä. Hänen päivettyneillä kasvoillaan päinvastoin ei näkynyt vihaa, vain hämmennystä, joka alkoi hiljalleen sulaa hymyksi.  Jos olin aikonut sanoa jotain, niin sanat takertuivat nyt kurkkuuni kiinni. Tahdoin kääntää katseeni pois ja kävellä ulos tästä tilanteesta, mutta pakotin itseni pysymään paikallani.

”Tulitko sanomaan heihei?” Hän kysyi, pysähtyen eteeni, hymyillen raivostuttavaa hymyään minulle. Katsoin ylös hänen vihreisiin silmiinsä, jotka loistivat auringon valossa, ja kirosin mielessäni, etten ollut hänen pituisensa vieläkään.  Kasvoin liian hitaasti! Olisinko ikuisesti hänelle vain tällainen säälittävä taapero, jonka puoleen piti kumartua jotta kykeni puhumaan kasvokkain? Ärtymys kasvoi sisälläni, ja nyt viimeistään kaikki ne hienot sanat joita minun olisi pitänyt päästä sanomaan upposivat syvälle kurkkuuni eivätkä halunneet tulla enää ulos.

Hän kuitenkin hymyili nähdessään synkentyvän ilmeeni, sillä hän tunsi minut. Hän tiesi, että olin vihainen ahdistuneena, joten hän ei yrittänytkään vaatia minulta sanoja ulos. Sen sijaan hän kumartui puoleeni.

”Kuulit siis, että lähdemme tänään uudelle mantereelle?” Hän kysyi minulta.

”Ettekä mene”, tiuskaisin, tietäen totuuden hänen ammatistaan, ”menette tappelemaan merelle ja yritätte saada Inghilterralta kultaa.” Ei hän ollut mikään merimies, hän oli merirosvo ja minä tiesin sen. Hetkeksi hänen hymynsä suli pois, mutta palasi pian takaisin.

”Es cierto”, hän vastasi, ilman mitään huolta äänessään, ”mutta eiköhän hänellä ole niin paljon, että meille muillekin riittää, ¿qué piensa?”

Katsoin häntä ja vihasin sitä, minkä näin. Puristin käsiäni yhä tiukempaan puuskaan ja annoin katseeni valua alas maahan.
”En halua, että menet”, mutisin hänen varpailleen.

”Mitä?” Hän kysyi, mutten aikonut toistaa sitä enää ikinä. Ensimmäinen kerta oli tarpeeksi hirveä saada ulos suusta.

”Mitä jos et tule enää takaisin?” Puhuin yhä hänen varpailleen, joita saappaat peittivät, ”mitä jos et enää palaa?”

Hän oli jähmettynyt. Oli, kuin kaksi puolta hänestä olisi taistellut toisiaan vastaan. Toinen puoli oli se, joka oli minut kasvattanut ja toinen oli se, joka tahtoi mennä taistelemaan Inghilterraa vastaa merelle. Minä en pitänyt tästä jälkimmäisestä puolesta, ja tämä olikin viimeinen epätoivoinen yritys saada se pysymään poissa. Minun oma pieni hätähuutoni, jonka pelkäsin kuuluvan kuuroille korville: Älä jätä minua, Espanja.

”Romano”, hän ojensi kätensä ja irrotti omani puuskasta. Tunsin kyynelten muodostuvan silmäkulmiini, kun hän sanoi nimeni, mutta tiesin, että hän puhui lapselle eikä jollekulle, joka oli hänen kanssaan samanarvoinen. Minä olin liian pieni ollakseni uskottava hänen ollessa nuoruusiässä, enkä tuntunut saavan häntä mitenkään kiinni. Espanjan isot kädet pusertuivat kämmeniini ja hän laskeutui polvelleen, etsien katseeni. Yritin pakottaa kyynelet takaisin sisääni, mutta se oli tässä vaiheessa jo niin vaikeaa.

”Minä palaan pian takaisin”, hän sanoi, mutten kuullut totuutta hänen äänessään, ”minä palaan takaisin luoksesi, miltä se kuulostaa?”

”En halua, että lähdet ollenkaan”, sanoin suoraan, enkä puristanut hänen käsiään takaisin, ”sinun piti pitää minusta huolta. Feli on muualla, joten kuka minulle jää jäljelle?”

Näin tutun loisteen hänen silmissään ja tiesin, että hänen merirosvopuolensa oli hävinnyt taistelun. Hän piti käsistäni kiinni hellästi, hiljalleen pyöritellen peukaloaan kämmenselkääni pitkin. Kuulin miten Espanja huokaisi.
”Olen hemmotellut sinut ihan pilalle, enkö olekin?” Hän kuulosti aidosti anteeksipyytävältä, ”olet aivan liian tottunut saamaan kaiken minkä haluat, eikö vain?”

”Tottakai!” Kiljahdin ja puristin kynteni hänen käsiinsä, ”ja se on sinun syytäsi! Nyt minä haluan, että sinä et jätä minua!” Kun jälleen hänen katseensa löysi omani, en enää tunnistanut Espanjaa noiden silmien takana. Hänen villi puolensa oli jälleen ottanut vallan, se puoli, joka uskoi seikkailujen odottavan.

”Lo siento, Romano”,  hän irrotti otteensa kädestäni ja laski poskelleni, jota pitkin tunsin kuinka yksinäinen kyynel valui, ”mutta en voi jäädä luoksesi. Mutta minä palaan, ¿sí?”

En uskonut hänen sanaansa ja hänen lämmin kätensä poskellani sai kyynelen kutsumaan kaverinsakin kylään. Hengittäminen alkoi käydä vaikeaksi, enkä tiennyt oikeita sanoja, joten annoin niiden purkautua suustani vallattomasti.
”Che merda, Spagna!?” Rääkäisin, ja nyt ihmiset katsoivat suuntaamme, ”Tu sei una grande cane, tu sai, e ti odio! Davvero, ti odio, Spagna ja minä haluan että sinä kuolet ja hukut jotta minä voin tulla nauramaan sinulle sitten kun sinä olet kuollut ja on SINUN vuorosi olla surullinen!”

”Romano”, Espanja sanoi rauhallisella, melkein särkyneellä äänellä, ”mi dispiace.” Hätkähdin. Espanja puhui kieltäni omansa sijaan. Tuijotin hänen silmiään ymmärtämättä mitä hän oli sanonut, vaikka hän oli toistanut samat sanat kahdella kielellä tässä keskustellessamme. Tarkoittiko hän anteeksipyyntöön todella?

”En voi ottaa sinua mukaani, mutten haluaisi jättääkään sinua”, hän siveli hitaasti poskeani, ”mutta minulla on velvollisuuksia, joita minun tahdotaan hoitavan. Odotatko minua, kun olen poissa ja kun lupaan palata?”

”En”, olisin tahtonut pudistaa päätäni, mutta pidinkin poskeni hänen vahvaa kämmentään vasten, ”en odota. Minä en halua odottaa sinua, mutta sinun on silti parempi palata tai minä tapan sinut itse!” Espanja ymmärsi todellisen merkityksen julmien sanojeni takana, ja hän irrotti myös toisen kämmenensä irti omastani, silittäen vapautuneella kädellään hiuksiani.

”Kun palaan, sinä olet varmasti kasvanut”, hän sanoi, tutkien piirteitäni, kuin painaen mieleensä kuvan siitä, miltä minä näin lapsena näytin, ”ehkä olemme silloin saman ikäisiä?” Minä nyyhkäisin ja yhtä lailla painoin hänen kuvaansa mieleeni.

”Tottakai minä olen kasvanut”, minä hikkasin, ”aioin ottaa sinut kiinni!”

”Antonio?” Joku merimies huusi, huhuillen Espanjaa. Laiva taisi olla valmiina lähtöön. Espanja ei kuitenkaan edes kääntänyt katsettaan huutajan puoleen, hän vain katseli minua ja epävarmuuttani. Oli aivan turhaa pitää kyyneleitä sisälläni enää tässä vaiheessa, joten annoin epätasaisen hengityksen ja suolaisten pisaroiden ottaa minusta täysin valtaa.

”Minä odotan sitä päivää innolla”, hän sanoi, pyyhkien poskeltani kyyneleitäni, ”kiitos, että tulit hyvästelemään minut.” Hetkeksi hän painoi otsansa minun otsaani vasten, ja hengitin hetken hänen tuoksuaan sisääni. Nuori kehoni otti tästä lyhyestä hetkestä kaiken irti ja yritin painaa mieleeni, miltä hänen ihonsa tuntui. Lopulta hänen oli kuitenkin pakko päästää minusta irti ja jäin kaipaamaan hänen kosketustaan heti, kun jouduin siitä luopumaan. Jäin kuitenkin seisomaan siihen paikalleni, kun hän vielä kerran hymyili tuota auringon lämmittämää hymyään ja heilautti kättään hyvästiksi. Minä en reagoinut heilautukseen, vaan puristin käsiäni kylkiäni vasten ja itkin. Espanja hyppäsi laivan kyytiin ja katosi ihmisten joukkoon tekemään työtä, joka veisi hänet merelle, liian kauas minusta.

Ja minä jäin yksin.

* * *

Kaksisataa vuotta oli pitkä aika jopa valtion elämässä. Kehoni oli joutunut venymään ja kärsimään tänä aikana, ja nyt minä olin eri ihminen kuin silloin, kun ensimmäistä kertaa nostimme purjeet ja purjehdimme aurinkoa kohti.  Kukaan niistä, joka oli lähtenyt kanssani ensimmäiselle retkelleni, ei ollut enää hengissä, ja heidän sukulaisensakin olivat kadonneet ympäristöstäni. Kaikki ympärilläni oli erilaista, kuin tuona aikana ja minun piti vain hyväksyä muutokset.

Viimeisimmät vuodet olivat olleet hirveitä. Oli aika, jolloin taisteluni Inglaterraa vastaan oli vähemmän veristä ja enemmän leikkimielistä kahden nuoren miehen valtataistelua, mutta ajan myötä vanhentuessamme taisteluistamme oli muotoutunut henkilökohtaisempaa. Olimme jahdanneet toisiamme läpi seitsemän meren ja ihmismenetysten määrä kisailumme aikana oli ollut sanoinkuvaamaton. Niin monta hyvää miestä ja naista oli joutunut uhrautumaan meidän kahden nuoruuden intoilulle, joka oli alkanut mennä yli. Olimme kohdanneet toisemme yhä uudelleen ja uudelleen taisteluiden yhteydessä, ja olimme jättäneet rajat taaksemme jo vuosisata sitten. Pelimme oli likaista, eikä kumpikaan säästänyt toista nöyryytyksiltä, olivat ne sitten julkisia tai meidän kahden välisiä.

Lopulta minä olin kuitenkin hävinnyt tämän sodan, jos sitä sellaiseksi kykeni kutsumaan. Tuhansien voittojeni jälkeen Ingraterra pakotti minut palaamaan kotiin häntä koipien välissä. Viimeinen laiva suuntasi kohti tuttuja rantoja, eikä kukaan merimiehistäni laulanut iloisia lauluja. Kaikkien olo oli apea ja yhtä apea tuntui olevan merikin.  Tuuli surullisesti pohjoisesta, mutta kyseinen tuuli sentään piti laivani purjeet muhkeina. Haistoin lopulta kotini tuoksut, ja lähestyessäni välimerta aloin tuntea kauan sitten unohtunutta koti-ikävää rinnassani. Miehistöni apeus katosi mielestäni nähdessäni omat rantani ja helpotus otti valtaa minussa.

Kotisatama ei vielä edes näkynyt, kun aloimme valmistautumaan tulevaan pysähdykseen, joka tulisi olemaan viimeiseni. Nousin laivan keulaan ja hengitin meren suolaista ilmaa keuhkoihini. Aallot johdattivat meitä kohti kotia ja minä olin valmis jättämään viimeiset kaksisataa vuotta taakseni. Tartuin tikariin, joka oli ollut vyölläni ruostumassa ja vedin sen esiin. Vasemmalla kädelläni otin kiinni hiuksistani, jotka pituutensa takia olivat vedettyinä taakse lenkillä kiinni. Painoin tikarin lenkin ylle ja leikkasin pitkät hiukseni lyhyemmiksi. Katselin pitkiä kiharoitani, jotka pysyivät yhä kiinni nahkaisessa nyörissä ja tunsin hymyn leviävän huulilleni. Heitin irti leikatut hiukseni sivuun, jolloin ne putosivat vasemmalle puolelleni mereen. Tikari sai luvan lentää oikealle puolelleni, ja ehdi kuulla heikon molskahduksen kun se upposi synkkään mereen.

Olin käynyt täyden kierroksen, mutta nyt oli aika palata kotiin.

Äsken tuntemani kaipuun lisäksi rinnassani poltti toinen, kipeämpi ikävä. Oli kaksisataa vuotta siitä, kun olin tästä samasta satamasta lähtenyt ja nyt olin palaamassa takaisin. En tiennyt odottiko satamassa minua mitään, mikään tai kukaan. Todennäköistä oli, että palaisin tyhjään satamaan, jossa aika ja taistelut olivat tehneet tuhoaan, eikä minulla olisi mitään mihin palata. Ehkä niin olisi kuitenkin parempi? Ehkä minun oli aika asettua paikalleni, rauhoittua ja antaa maailman mennä sekaisin ympärilläni?

Tuttu satama saapui näkyviini, ja me miehistön kanssa valmistauduimme ankkuroimaan laivamme satamaan. Toiveikkaasti yritin etsiä jotakin tuttua satamasta, mutta oli käynyt kuten olin pelännytkin. Aika oli mennyt ohitseni, eikä jäljellä ollut mitään siitä, mitä olin kaksisataa vuotta sitten jättänyt jälkeeni. Pieni suru valtasi mieleni, mutta tein työni siitä huolimatta, antamatta alakuloisuuteni vaikuttaa. Lopulta pakkasin vähäiset tavarani, ja jätin miehistöni taakseni, hyvästelemällä heidät jokaisen vielä henkilökohtaisesti nimeltä mainiten. Miehet hymyilivät minulle reilusti takaisin, kutsuen minua vielä juomaan kanssaan, mutta valtion oli nyt mentävä. Jätin hyvästit ja kävelin satamaan, jonka laituri oli kasvanut vuosien verralla niin, etten enää tunnistanut alustaa jolla kävelin. Ihmisiä tuli ja meni enemmän kuin olin uskonut, mutta he eivät välittäneet yksinäisestä matkamiehestä, joka suuntasi askeleitaan määrätiedottomasti mihin tahansa.

Potkaisin maahan jäänyttä kiveä ja jäin hetkeksi katselemaan kaupunkiani, joka oli rikastunut vuosien varrella. Oma kärsimykseni näkyi huonosti kaupungin ulkomuodossa, mutta se ei minua haitannut. Oli hyvä, ettei kansani joutunut kärsimään silloin kun minä otin iskuja vastaan Inglaterralta. Katselin onnellisena nuorta pariskuntaa, jotka kävelivät katujani pitkin käsi kädessä. Nainen oli kaunis, hänen poskensa hehkuivat onnesta ollessaan miehen lähettyvillä, joka katseli naistaan rakastavasti takaisin. Ihmisrakkaus oli asia, jonka olin ehtinyt täysin unohtaa näiden vuosien kuluessa ja keskittyessäni taisteluihini. Oli hyvä olla jälleen ihmisteni luona, siellä, missä minun kuuluikin olla.

Katseeni kulki nuorenparin perässä, kun he kulkivat rauhallisesti eteenpäin. He kulkivat erään toisen ihmisen ohi, joka näytti tuijottavan minua. En kiinnittänyt aluksi tähän ihmiseen huomiota, ennen kuin ymmärsin hänen todellakin tuijottavan minua hyvinkin tiiviisti. Tarkastelin hetken tämän ihmisen ulkomuotoa, ja näin tutulta vaikuttavan nuoren miehen, jonka kasvot sanoivat minulle jotain, mutteivät sanoneet tarpeeksi. Nämä nuori mies vaikutti olevan pari vuotta minun ruumiini ikää jäljessä, ja hän oli painanut kätensä puuskaan, joka tuntui soittavan takaraivossani kelloja jostain kahdensadan vuoden takaa.

Katsoin tämän nuoren miehen kasvoja ja yksinäinen nimi liukui kielelleni jostain ikuisuudesta.

”Romano?” Nimi luiskahti suustani. Hän näytti kuulevan ääneni, sillä hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja kykenin melkein kuulemaan, miten hän tuhahti. Lähdin kävelemään sataman halki kuin unessa, kykenemättä uskomaan sitä mitä näin.

Hän ei ollut vielä ihan pituiseni, mutta pian saattaisi ollakin. Hänen hiuksensa olivat yhä samalla jakauksella, hänen kasvonsa olivat yhä pyöreät, mutta eivät kuuluneet enää lapselle, vaan aikuistuvalle miehelle. Hänestä oli tullut solakka, ja hän piti päätään pystyssä ylpeästi, mutta samalla nenäänsä nypristäen, kuten hänellä oli jo lapsena tapana.

Pysähdyin lyhyen välimatkan päähän hänestä vain tuijottamaan sitä, mikä hänestä oli kahdessasadassa vuodessa kasvanut.

”Minä olen odottanut sinua”, hän sanoi vihaisella äänellä, jossa oli yhä tuttu sävy, mutta joka oli kasvanut yhtä matkaa hänen itsensä kanssa. Se oli yhä täynnä vanhaa tuttua ivaa, joka oli hänelle niin ominainen.

”Minä olen odottanut sinua ihan samperin pitkään”, Romano ärähti ja suorastaan repäisi kätensä puuskasta, ”eikä sinusta ole kuulunut yhtään mitään koko tänä aikana!”

”Romano”, minä en tiennyt mitä minun pitäisi sanoa, ”olen pahoillani.”

”NO PAREMPI OLLAKIN!” Hän karjaisi ja marssi luokseni, vetäen minut halaukseen. Yllättävä tunteenosoitus tuli minulle sen verran yllätyksenä, etten osannut reagoida tähänkään niin kuin minun olisi ehkä pitänyt. Hän puristi minua niin, etten ehkä kohta kykenisi hengittämään, mutta annoin asian olla. En muistanut, milloin olisin viimeksi tuntenut oloani näin onnelliseksi, joten annoin käsieni kietoutua hänen kehonsa ympäri ja painoin pääni hänen hiuksiaan vasten.

Kuulin, että hän mumisi jotain, mutten aivan saanut siitä selvää sillä hän puhui paitaani. Minusta kuitenkin kuulosti, että hän kaikessa epävarmuudessaan ja vihansa seasta olisi toivottanut minut tervetulleeksi. Muistin, miten olin kyennyt pieni ikuisuus sitten pitämään lähtöni aikana kyyneleet sisälläni, mutta nyt oli minun vuoroni itkeä.

Näin jälkeenpäin oli vaikea sanoa, mikä hulluus minut oli saanut lähtemään aikanaan merelle ja jättämään Romanon taakseni. Nyt tässä tilanteessa kun hänen kasvunsa oli jo puoliksi ohi, minä jouduin huomaamaan, että koko tämä kehitysvaihe oli jäänyt minulta näkemättä ja vastassani oli aikuistuva Romano, yhtä lailla eri ihminen kuin mitä minä olin näin satoja vuosia myöhemmin.
Mutta sillä ei ollut niin väliä. Me olimme kuitenkin siinä sillä hetkellä ja minä myönsin itselleni kuinka paljon olin todella tätä pientä italialaista kaivannut.

”Sinä olet kasvanut”, minä totesin hiljaa, antaen käsieni koskettaa hänen hiuksiaan.

”Enkö minä niin luvannut?” Hän kysyi, painautuen yhä paitaani.

”Ja enkö minä luvannut palata?” Minä kuiskasin, vielä kertaalleen melkein anteeksi pyytäen. Romano mumisi jotain, mistä en tällä kertaa saanut ollenkaan selvää. Hänen kehonsa oli lämmin omaani vasten ja tunsin todella palanneeni kotiin.

”Olen tehnyt paljon typeriä asioita”, myönsin niin itselleni, kuin hänelle, ”ja vaikka kadun niistä monia, ei mikään kaduta minua suuremmin kuin se totuus, että jätin sinut taakseni.” Romano nytkähti ja painoi minut irti itsestään. Yritin etsiä noiden ennen niin tuttujen silmien katsetta, ja ne vastasivat katseeseeni.

”Nyt ihan tosi, minä en odottanut kahtasataa vuotta kuunnellakseni sinun typeriä selityksiäsi”, hän ärähti heikolla äänellä ja sai minut hymyilemään. Käteni valui hitaasti hänen poskellaan, kuten sinä päivänä, kun jätin hänet laiturille odottamaan.

”Así, bienvenido a casa”, hän sanoi kielelläni.

Taustalla jossain kirkon kellot ilmoittivat puoltapäivää ja ympyräni sulkeutui.

* * *

A/N

Tööt.
Qué estás haciendo aquí = Mitä teet täällä?
Es cierto = Varmasti
¿qué piensa? = Mitä mieltä olet/Eikö vain
Lo siento = Olen pahoillani

Mi dispiace = Olen pahoillani
Che merda, Spagna!? Tu sei una grande cane, tu sai, e ti odio! Davvero, ti odio, Spagna = Mitä paskaa, Espanja? Olet koira, tiedä se ja minä vihaan sinua! Todellakin, minä vihaan sinua, Espanja

Así, bienvenido a casa = Joten, tervetuloa kotiin
« Viimeksi muokattu: 18.02.2015 00:29:18 kirjoittanut Sieppeli »
Great ninjas are not killed with kunais.

"If they are best friends - they are lovers.
If they hate each other - they are lover.
If they've never met - they are lovers."
- Fangirl motto

Slytherin cat

  • Vieras
Vs: APH, Olen pahoillani, (S), Spamano
« Vastaus #1 : 18.02.2015 11:23:23 »
Mukavaa lukea sinunkin ficcejäsi taas välillä, täytyy sanoa. ^^

Jooh, tämä ficci... Tästä samasta aiheestahan löytyy enemmänkin tekstejä, mutta se ei haittaa. Sinulla on ihana, omalaatuinen tapa kirjoittaa, joten tämä erottui joukosta hyvin. Tykkään muuten etenkin juuri kirjoittamistasi hahmoista Espanjasta ja Romanosta.

Olet onnistunut kuvailemaan tilanteita ja paikkoja hyvin. Ei mitään liikaa, eikä liian vähän. Tuo satama ja laituri, mitä siellä sitten olikin, vaikutti mukavalta paikalta, jotenkin sellaiselta lämpimältä ja kotoisalta, mutta kuitenkin kiinnostavalta ja vieraalta. Rakastan sitä, kun joku onnistuu luomaan ficciin sellaisen tunnelman, että voisi kuvitella itsekin olevansa tilanteessa paikan päällä.

Romano oli suloinen, siellä paikoillaan seistessään, ja odottaessaan että espanjalainen huomaisi hänet. Sopii muuten hänelle todella hyvin. : D (Oikeasti, ihan käsittämätöntä, miten hyvin saat hahmojen luonteet esille..! Oletko kidnapannut Romanon ja Espanjan, ja piilottanut heidät jonnekin... Ja sitten sellaiset kauheat kuulustelut, että mitä tekisit tässä ja tässä tilanteessa...)
Kohta, jossa Espanja leikkasi hiuksensa oli myös kiva.
Kun palaa 200 vuotta kestäneeltä matkalta, taatusti onkin vaikka mitä ihmeteltävää. Voisin kuvitella, että jos ihminen olisi merillä vaikkapa 20 vuotta, asiat olisivat jo muuttuneet melkoisesti...  Hmm, ehkä valtiolle aika olisi jotain tuon tapaista.. Äh, tuskin kukaan taaskaan tajuaa mitään minun epämääräisistä selityksistäni.

Oliko Roma joka päivä noitten vuosien ajan tullut odottamaan Espanjan saapumista..? Voi pikkuista. Espanja ei edes heti tunnistanut häntä, kun sitten viimein saapui, vaikka Roma niin tiiviisti tuijotti. No kyllähän aika pian sentään... En oikein tiedä, mitä muuta vielä voisin tästä kohdasta sanoa, paitsi että oikein hienosti kirjoitettu ja suloinen lopetus ficille.

Vielä tämä: Minä kun en todellakaan ole mikään kielitaituri, välillä hieman häiritsi kun en tajunnut, mistä nuo kaksi milloinkin puhuivat... Vaikka suomennokset sitten lopussa olikin, pitäisi kai lukea teksti vielä uusiksi, ja muistella mitä mikäkin nyt tarjoitti.

Mutta kiitoksia ficin kirjoittamisesta, tämä oli todella ihana. ^^
« Viimeksi muokattu: 18.02.2015 11:27:27 kirjoittanut Slytherin cat »

Vyra

  • Vieras
Vs: APH, Olen pahoillani, (S), Spamano
« Vastaus #2 : 18.02.2015 22:38:07 »
Minä sitten rakastan Sipin Spamano fikkejä <3 Ne vaan ovat niin täydellisiä.

Tässä oli tunnelma kohillaan ja todella kaunis kerrontatapa, joka sai minut samaan aikaan hyvin kateelliseksi (miksen minä osaa tehdä noin hyvin?) ja ihailevaksi (ooooh!) Mutta miten ihmeessä sinä osaat kirjottaa Espanjan ja Romanon noin hyvin? Ja vielä minä-kertojana,  mikä ainakin mun mielestä on jopa vaikeampi tapa kirjoittaa montaa erilaista hahmoa. Mutta niin sinä vaan pahus vie menit ja teit tämän tempun täydellisesti. Mun ei edes tarvinnut miettiä, missä välissä kertoja vaihtui koska se tapahtui yksinkertaisesti niin sulavasti ja silti ero hahmojen välillä oli tarpeeksi selkeä että heti tajusi että nyt on eri hahmo puhumassa. Mie oon nyt niin kade. Niin kade.

Kuitenkin, mie pidin myös tästä tunnelmasta. Se oli samaan aikaan haikea, mutta silti niin ihana ja toiveikas kun Espanja viimein palasi takaisin. Romanon viimeiset repliikit olivat muuten todella osuvia ja mun piti lukea tuo loppukohta useamman kerran ihan vain siksi että pidin siitä niin paljon.

Lainaus
Oletko kidnapannut Romanon ja Espanjan, ja piilottanut heidät jonnekin..
Ne on ihan varmasti Sipillä komerossa tai kellarissa! Ja mie voisin muute haluta lainata niitä. Vaihdossa voin tarjota Hollannin.

Larjus

  • ألف ليلة وليلة
  • ***
  • Viestejä: 6 784
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: APH, Olen pahoillani, (S), Spamano
« Vastaus #3 : 25.09.2015 21:17:07 »
Awawa, mikä ihana fici. Kaipasin ärsyttävien koulutehtävien vastapainoksi jotain söpöä Spamanoa, ja tää sopi siihen aivan loistavasti!

Oot osannut kirjoittaa molemmat hahmot niin hyvin (oot selvästi kidnapannut ne, senkin), että ihan kadehdin. Itselläni on hirveitä vaikeuksia kirjoittaa sekä Espanjaa että Romanoa, yyh. Varsinkaan minä-kertojalla. No, onneks muut sentään osaa. *peukku*
Minusta noi italian- ja espanjankieliset pätkät siellä täällä hahmojen puheissa oli oikein kivoja, vaikken kumpaakaan kieltä osaa. About kuitenkin pystyin päättelemään ja tulkitsemaan, mitä niillä meinattiin, ja lopusta oli hyvä vielä tarkistaa. Jotenkin toi kielin käyttö liikutti, kun he puhuivat toisilleen toistensa äidinkielille ;ww;

Tää fici oli ihanan tunnelmallinen. Haikea ja näin, mutta toivon kipinä pysyi yllä koko ajan. Suloinen Romano odottamassa Espanjaa takaisin <3 Jäi tossa lopussa vähän sellaiset fiilikset, että hän on about koko ajan jököttänyt siellä satamassa odottamassa :D Tai vähintäänkin tullut sinne joka päivä. Mussukka <3
Espanjakin oli niin suloinen, kun kaksi puolta hänessä kävivät taistoa keskenään. Mutta kun mieli kaipaa merille rosvoamaan, niin voiko edes pikkuinen Etelä-Italia pärjätä sille? Tavallaan kai voi, sitten lopulta. Ainakin katumuksen kautta.
Musta oli muuten kiva, kun kutsuit Englantia Inglaterraksi :D Oma ihana säväyksensä~

Loppu oli myös suloinen. Romano kasvaneena, tosin silti tunnistettavana omana itsenään. Mihinpä Romano ominaisuuksistaan pääsisi?
Lainaus
hän sanoi vihaisella äänellä, jossa oli yhä tuttu sävy, mutta joka oli kasvanut yhtä matkaa hänen itsensä kanssa.
Tää kuulosti musta jotenkin tosi ihanalta <3 Ääni kasvanut ruumiin kanssa...

Lainaus
Taustalla jossain kirkon kellot ilmoittivat puoltapäivää ja ympyräni sulkeutui.
Tästä lopetuksesta tykkäsin tosi paljon. Nimenomaan sen takia, kun koko shotin alussa puhuttiin kirkonkelloista, jotka lyövät puoltapäivää. Tosin se siinä kai oli ideanakin. Ympyrä sulkeutui niidenkin osalta.

Tää on ihana fici, kiitos sen kirjoittamisesta <3 Ja ah, pakko mennä lukemaan sun muitakin Hetalia-ficejä...

セサミ思い出して
 麗しの意志を
セサミ踏み入って
 刻んでその意志を