Kirjoittaja Aihe: "Jeunehomme" K11 slash  (Luettu 2245 kertaa)

Aysha

  • ***
  • Viestejä: 13
"Jeunehomme" K11 slash
« : 16.10.2007 17:58:51 »
Title: "Jeunehomme"
Author: Aysha
Paring: Lukekaa ^^
Rating: K11
Genre: Fluff, romance, slash, drama
Disclaimir: Hahmot ovat keksimiäni, nimet sain kaverilta
Osat: 2/2
Warnings: Huonosti kuvattuja tappeluita
Summary: Lukiolaispoika joutuu tyttöjen kerhon kuvaajaksi, mikä ei olekaan niin helppoa kuin voisi luulla...
A/N: Ensimmäinen ficcini, joten rakentavaa palautetta, jooko? Pahoittelen kirjoitusvirheitä, olen tehnyt parhaani niiden korjaamiseen.

Olkaa hyvä:

Osa 1

Ren käveli varovaisesti koulun tyhjiä käytäviä pitkin kantaen viulukoteloa mukanaan. Hän toivoi, ettei törmäisi kehenkään. Ren vain halusi päästä nopeasti musiikkiluokkaan. Millään muulla ei nyt ollut hänellä merkitystä.

“Ren-chan!” Kuului kirkas tytön ääni melkein Renin korvan juuresta ohittaessaan äidinkielen luokkaa.
Ren oli hypätä nahoistaan, kun tunsi jonkun kaappaavan hänet syleilyyn ja kaatavan maahan. Maahan kaatuessa Ren onnistui kuin ihmeen kautta pitämään viulunsa koteloineen ilmassa, mutta epäonnekseen tyttö, joka oli tarrannut häneen, lensi hänen vatsansa päälle. Reniltä lähti ilmat keuhkoista.
“Ren-chan? Mikä sinulle tuli?” Tytön ääni kysyi edelleen heleästi.
Ren työnsi varsin kovakouraisesti tytön päältään ja jäi haukkomaan henkeään. Ren vihasi omaa heikkouttaan, hän ei ollut vahva. Hän oli laiha ja lyhyt, alle 160 cm, vaikkakin vain muutamalla sentillä.
“Yoshiki-chan, saitko hänet kiinni?” Kuului ääni äidinkielen ovelta.
Ren katsoi ylös pitkähiuksiseen tyttöön, minkä jälkeen katsoi vieressään istuvaan Yoshikiin. Yoshiki hymyili hänelle aurinkoista hymyään, hän oli aina iloinen.
Renin mieleen tuli saman tien kissanpentu, joka oli syönyt liikaa hunajaa. Tyttö oli söpö, kuten kaikki Renin ystävät olivat todenneet: hänenlaisensa tytön voisi viedä vanhemmille näytille. Ren oli vaihtanut muutama päivä sitten pari sanaa Yoshikin kanssa ruokalassa, muttei sen enempää. Siksi hän ei osannut tehdä muuta, kuin katsoa tyttöä kummissaan.
“No, nouskaa ylös! Ei tässä ole koko päivää aikaa.” Tyttö ovelta sanoi topakasti ja katsoi arvioiden Reniä.

Ren katsoi takaisin vuotta itseään vanhempaa tyttöä ja häntä nolotti istua siinä maassa, mutta Ren oli niin hämillään. Tyttö oli nimeltään Sakura. Viehättävä ja kaunis, poikien keskuudessa saanut lempinimen naarastiikeri, millä tarkoitettiin hänen olemustaan sekä koulussa liikkuvia huhuja.
Ren katsoi tyttöä tarkkaan, yrittäen ymmärtää, miten muut saivat tuosta notkeasta ja muodokkaasta tytöstä naarastiikerin. Samalla, kun Ren tutki Sakuraa, hän tiesi Yoshikin tapittavan itseään kissanpentu-silmillään sekä Sakuran arvioivan hänet. Ren ei kuitenkaan tiennyt miksi. Ren tiesi vain sen, että Sakura näki pienen, laihan ja heikon pojan, jolla oli lyhyt, musta sotkuinen tukka. Ja tietenkin sen, että hän soitti viulua, koska piteli koteloaan edelleen ilmassa.

Sakura huokaisi syvään ja käveli luokkaan.
“Tulkaa sisälle, kumpikin.” Sakura käski.
Samassa Yoshiki oli pystyssä. Hän kaappasi hämmentyneen Renin viuluineen luokkaan ja sulki oven perässään.
Ren katsoi ympärilleen. Luokassa oli vain tyttöjä, suosittuja ja vähemmän suosittuja, kaiken kokoisia ja näköisiä, mutta Sakura ja Yoshiki olivat ehdottomasti kauneimmat. Muut tytöt puhuivat keskenään, eivätkä tuntuneet huomaavan Reniä ollenkaan. Eräs silmälasipäinen tyttö katsoi kuitenkin kysyvästi Sakuraan, joka nyökkäsi.
“On aika aloittaa kokouksemme.” Tyttö sanoi, jolloin kaikki hälinä loppui ja katseet siirtyivät Reniin, jolle tuli tukala olo.
Renistä tuntui, että hänen olisikin pitänyt mennä musiikkiluokkaan toista reittiä. Siinä hän oli oikeassa.

“On aika tehdä selkoa viime viikon `Kauniiden-miesten-ihailijat´ (Tässä vaiheessa Ren meinasi tukehtua, muttei uskaltanut tehdä mitään) kerhomme toiminnasta… Mimi-chan, onko artikkeli You-kunista tehty sivuillemme?” Silmälasipäinen tyttö, ilmiselvästi puheenjohtaja kysyi lettipäiseltä tytöltä.
Ren kohotti kulmiaan kuullessaan Youn nimen. Poika oli ehdottomasti koulun suosituin poika. Hyvä urheilussa, malli ja vaikka mitä… Hän oli niitä, joilta onnistui kaikki, toisin kuin häneltä.
“Kyllä on, täysin virheettömänä.” Tyttö sanoi ylpeällä äänellä ja hän sai ansaitsemansa riemun kiljahdukset sekä onnittelut.
“Entäs lehtemme paino kaikille kerhomme jäsenille?” Puheenjohtaja kysyi isommalta tyttöporukalta.
“Juttuja on, ja muuten ihan hyvin, mutta…” Eräs tyttö aloitti arasti. “Mutta kuvaajamme livisti: Sai Ryoo-kunilta turpiinsa…”
Tytöt päästivät sellaisen äänen, etteivät Renin aivot tienneet, oliko se ihastunut huokaisu ja vaimea parkaisu. Hän epäili kuitenkin vahvasti ensimmäistä vaihtoehtoa. Lisäksi Renin valtasi epäilyn tunne, joka sai vahvistuksen.
“Ren-chan voi auttaa!” Yoshiki kiljaisi ja halaa rutisti jälleen Reniä, saaden tämän melkein kaatumaan.
Sakura kuitenkin pelasti tilanteen nappaamalla Reniä kipeästi niskasta kiinni.
“Mistä tiedät?” Puheenjohtaja kysyi ääneen saaden muilta tytöiltä tukea.
“Tässä on muutama todiste.” Sakura sanoi heittäen muutaman kuvan kaikkien nähtäväksi keskelle yhteen työnnettyjä pöytiä.
Muut tytöt lähes syöksyivät tuijottamaan kuvia ja päästivät samalla ihastuneita huokaisuja tuijottaessaan erilaisten eläinten kuvia sekä muutaman vieraan ihmisen kasvoja.
“Ren-chan kertoi harrastavansa valokuvausta, minkä takia Sakura-chan etsi muutaman hänen ottamansa kuvan, jotka ovat tosi hyviä!” Yoshiki riemuitsi päästäessään irti Renistä.

Lopulta Ren sai äänensä takaisin, vain hetkeksi.
“Yoshiki-san, älä lisää nimeeni `chania´, emme edes tunne toisiamme.” Ren sanoi karskimmin kuin oli tarkoittanut.
Yoshiki tuijotti silmät suurina Reniä ja näytti siltä, että purskahtaisi pian itkuun. Ren tunsi selkänsä takana vihaisten katseiden lieskat ja salamoiden kipinät.
“Mutta, jos haluat, saat kutsua minua ihan miksi vain haluat.” Ren lisäsi melkein vaistomaisesti.
Yoshiki kiljaisi riemusta ja hyppäsi jälleen Renin kaulaan, tällä kertaa Ren oli valmistautunut siihen ja huokaisi helpottuneena tuntiessaan helvetinliekkien sammuvan.

“Ren-kun voisi soveltua kuvien ottoon, ja me tietenkin editoimme ne… Kenestäs tarvitsemme lisää kuvia?” Sakura kääntyi muiden tyttöjen puoleen vahtien samalla Yoshikia. Tai oikeastaan Reniä, siltä tästä ainakin tuntui.
“You-kunista muutama hyvä otos, samoin Yuki-kunista, Gin-kunista ja muista heidät tutuistaan ja tietenkin Kyo-kunista ja Ryoo-kunista. Erityisesti heistä, koska emme ole saaneet heistä lähes ollenkaan kuvia…” Lehtitiimin tyttö kertoi.
“Siis hetkinen, mitä te haluatte minun tekevän?” Ren tajusi äkkiä puuttua pitkään itsestään käytyyn keskusteluun.
“Yksinkertaista, sinä olet nyt `Kauniiden-miesten-ihailijoiden´ virallinen kuvaaja. Otat ensitöiksesi kuvia Ryoo-kunista ja Kyo-kunista.” Sakura selitti asian kuin lapselle.
“Kuka on Ryoo?” Reniltä pääsi suusta.
Kyon tiesi jokainen täysjärkinen ihminen maailmassa. Hän oli yksi alueen jengipomoista, jonka tielle ei kannattanut astua, ellei halunnut löytää itseään teho-osastolta.
“MITÄ!?”
Ren sai melkein kaikki luokan 14 tyttöä kurkkuunsa, Yoshiki jo roikkui hänessä ja Sakura ei koskaan roikkunut kenessäkään.
“Pyhäinhäväistys!” Joku kiljaisi.
Ren löysi itsensä pian istumassa pulpetin ääressä ja hänelle selostettiin erilaisten kauniiden poikien erikoispiirteitä samalla kun hänelle näytettiin kuvia. Ryoosta ei kuitenkaan ollut kuvia. Hänen kerrottiin olevan Kyon arkkivihollinen, vuoden Reniä vanhempi ja oman jenginsä pomo.
“Hyvä on. Ren-kun on uusin kuvaajamme. Yoshiki-chan, huomenna näytät kuka on Ryoo-kun (tässä vaiheessa tytöt huokailivat jälleen). Haluan hyviä kuvia hänestä perjantaihin mennessä.” Puheenjohtaja totesi ja tyrkkäsi hienon kameran Renin syliin viulukotelon toveriksi.
“Nyt joudut kyllä poistumaan. Ovet menevät koulussa lukkoon kymmenen minuutin päästä ja meillä on vielä keskusteltavaa.” Tyttö jatkoi ja lähes työnsi Renin pois luokasta.
Oven sulkeutuessa Renin selän takana, kuului huoneesta vaimeata kikatusta.
Poika katsoi sylissään olevaa viulukoteloa. Enää hän ei ehtisi harjoittelemaan musiikinluokassa. Sitten hänen katseensa siirtyi kameraan.
Mihin Ren oli sotkenut itsensä?

               **********

Ren käveli koulua kohti seuraavana päivänä, joka oli tiistai. Hänen oli pitänyt silittää musta koulupukunsa uudelleen, koska se oli rypistynyt monista rutistuksista ja kaatuilusta. Tällä kertaa hänellä ei ollut viuluaan mukana, koska pelkäsi sen hajoavan Yoshikin ilmestyessä.
Ren oikoi solmiotaan astuessaan koulunpihaan, ja melkein saman tien hän oli tuttujen ihmisten ympäröimänä.
“Huomenta Ren-kun!”
“Miten on mennyt sitten eilisen?”
“Onko tapahtunut jotain mielenkiintoista?”
Kolme poikaa piiritti ystävällisin tervehdyksin Renin. Kaikki kolme poikaa olivat tavallisen kokoisia ja näköisiä, kaikilla mustat lyhyet hiukset ja yhdellä heistä oli silmälasit.
“Eipä mitään erikoista.” Ren valehteli pokerinaamalla.
Hän ei halunnut muistaa eilistä, hän ei halunnut eilisen päivän koskaan tulleen. Siinä, missä monet olisivat antaneet oikean kätensä ja jalkansa saadakseen viettää aikaa niiden tyttöjen kanssa, Renille sillä ei ollut merkitystä. Hän ei koskaan ollut vielä kiinnostunut kenestäkään tytöstä. Ren uskoi sen johtuvan siitä, ettei ollut koskaan tavannut sitä oikeaa.

Ren kuunteli puolella korvallaan ystäviensä puhetta ja juuri sanoessaan jotakin, kuului liiankin tuttu ääni:
“Ren-chan!”
Ren löysi itsensä jälleen maasta, tällä kertaa vatsallaan ja hänen selkänsä päällä istui Yoshiki lyhyessä koulupuvun minihameessa.
“Odotin sinua Sakura-chanin kanssa. Olemme odottaneet puoli tuntia, koska emme tienneet tarkalleen monelta tulet kouluun…” Yoshiki pälpätti iloissaan huomaamatta Renin melkein tukehtuvan hiekkaan.
Renin ystävät tuijottivat silmät apposen auki Yoshikia. He eivät voineet uskoa tämän juuri lisänneen `chan´ sanan Renin nimen perään. Mistä he tunsivat toisensa?
“Yoshiki-chan, nouse ylös hänen päältään. Emme halua hänen tukehtuvan.” Kuului ääni kauempaa, jolloin Renin kaverit käänsivät päänsä äänen suuntaan.
Aitaan nojasi Sakura “naarastiikeri” mustassa minihameessa ja jakussaan. Hän katsoi Yoshikia merkitsevästi tämän pompatessa ilmaan ja kiskaistessa Renin mukanaan pystyyn. Sakura käveli rauhallisesti Renin luokse tämän ystävien kuolatessa peräänsä.
“Tule mukaamme. Meillä on sinulle näytettävää.”
Sakura lähti kävelemään nurmialuetta kohti Yoshikin kiskoessa halutonta Reniä perässään.
Renin kaverit jäivät tuijottamaan heidän peräänsä tyhjin katsein.

“Muistitko ottaa kameran mukaasi?” Sakura kysyi heidän kävellessään muiden oppilaiden ohi.
Lähes kaikki jäivät katsomaan heidän peräänsä ja se ahdisti Reniä.
“Joo - ikävä kyllä.” Ren mumisi.
“Sinun on syytä pitää sitä aina mukanasi, jos tulee loistava hetki kuvalle.” Sakura jatkoi.
Yoshiki riippui edelleen Renin kädessä, joka alkoi väsymään jatkuvaan tempomiseen.
“Kuka edes sanoi, että suostun tähän? En todellakaan ala ottamaan kuvia mistään `kauniista pojista´ , varsinkaan jos siitä voi saada turpiinsa!” Ren melkein karjaisi, mutta vain melkein.
“Minä sanoin. Ja nyt hiljaa, jos et halua turpiisi.” Sakura sähähti kuin kissa ja osoitti koulunpihan toisessa päässä olevaa puuta.

Alueella ei aluksi vaikuttanut olevan ketään, mutta sitten Ren näki vaaleahiuksisen pojan, joka istui nojaten puuhun. Poika oli pukeutunut samanlaiseen koulupukuun kuin Ren, mutta hänellä ei ollut solmiota. Asu oli ryppyinen ja valkoisen kauluspaidan kaksi ylintä nappia oli auki, minkä tähden alta pilkisti vaalea iho.
Ren ei voinut muuta kuin tuijottaa tuota näkyä. Hetki ja aika tuntuivat pysähtyneen. Oli kuin ei olisi ollut muita, vain Ren ja tuo kaunis olento.
Aurinko paistoi kauniisti pojan kullan vaaleisiin hiuksiin. Hänellä oli kapeat, mutta vahvat kasvot. Lihaksikaskin poika oli, hyvin kaunis ja etäisesti komea. Ren luuli hetken ajan näkevänsä enkelin, sillä näky oli niin kaunis.
“Hän on Ryoo, ja uskon ettet unohda kovin helposti.” Sakura sanoi hiljaa Renin vierestä.

Mutta Ren ei kuunnellut. Hän laski reppunsa maahan sanomatta sanaakaan ja kaivoi vapisevin käsin kameran repustaan. Ren otti askeleita eteenpäin, hänen olisi pakko saada kuva, Ryoo oli vain niin kaunis.
Ryoo nojasi puuhun silmät kiinni, hän vaikutti nukkuvan, koska ei reagoinut Renin kovaäänisiin askeliin - Renin korvissa ne kuulostivat kovaäänisiltä. Hän eteni metri metriltä lähemmäksi. Pian Ren oli alle kymmenen metrin päässä, eikä Ryoo tuntunut huomaavan. Läheltä katsottuna poika todella näytti nukkuvan. Ryoon hengitys oli rauhallista ja hidasta kuin unta näkevällä.
Ren kohotti kameran silmiensä eteen, lähemmäksi hän ei enää uskaltanut, koska ei halunnut häiritä kaunista olentoaan. Ren tarkensi vapisevin käsin kameraa ja rukoili tärinän loppuvan, jotta kuva onnistuisi. Kuvaan tulisi kauniin elegantti sivuprofiili. Ren varmisti vielä, ettei salama ollut päällä ja päätti samalla ottaa kaksi kuvaa peräkkäin, ihan vain varmuuden vuoksi.

Ren painoi nappia. Kuului pienen pieni naksahdus, ja juuri painaessaan toisen kerran, Ryoon pää kääntyi terävään tuijotukseen. Renin henki oli salpautua kuullessaan kameran toisen hennon äänen. Hänet oli huomattu. Tuo jumalainen olento oli huomannut hänet!
Aivot käskivät juosta karkuun, ennen kuin kokisi saman kuin edellinen kuvaaja, mutta hänen jalkansa eivät liikkuneet. Sydän pomppi Renin rinnassa hullun lailla hänen tuijottaessa mustiin kylmiin silmiin. Ryoon silmistä ei voinut tulkita minkäänlaista ajatusta. Ne vain tuijottivat Reniä tiukasti.

Ryoo nousi ylös uhkaavasti, mutta Ren ei pystynyt vieläkään liikkumaan. Hän vain tuijotti niitä silmiä, jotka tekivät Ryoosta entistä kauniimman ja kaukaisemman, kuin kangastuksen.
Ryoo otti askeleen Reniä kohti, hyvin hitaan askeleen.
“Ryoo!” Kuului ääni koulun nurkan takia.
Ääni herätti Renin horteesta, sillä ääni oli uhkaava; kertoi suorasta vaarasta. Kyo käveli muutaman gorillansa kanssa nurkan takaa ja he haisivat vahvasti tupakalle. Ryoo ja Ren käänsivät kumpikin päänsä tulijan suuntaan, Ren säikähtäneenä, mutta Ryoo lähinnä tylsistyneenä.
Kyo katsoi Ryoota pitkään, kuin odottaen vastausta.
“Ryoo.” Hän lopulta toisti.
“Kyo.” Ryoo vastasi takaisin.
He tuijottivat toisiaan pitkään.

Ensimmäistä kertaa elämässään Ren kiinnitti huomiota Kyon ulkonäköön. Tämäkin oli hienopiirteinen kasvoiltaan sekä lihaksikas kuten Ryoo, hiukset vain olivat tummat. Renin silmissä Ryoo oli kuitenkin kauniimpi. Kyo oli hänen silmissään vain hyvännäköinen naapurin poika. Sellainen, johon saattoi törmätä koska tahansa kaupungilla. Ryoon pystyi Renin mielestä löytämään vain keskiaikaisesta linnoituksesta perijänä.
Ryoo ja Kyo tuijottivat toisiaan edelleen sanomatta sanaakaan, milloin Ren muisti äkkiä tehtävänsä. Hänenhän piti ottaa kuvia kummastakin, ja tuskin se ketään haittaisi, jos kaksi jengipomoa olisi samassa kuvassa?
Ren kohotti jälleen kameran ja nappasi kuvan, jossa oli Ryoon sekä Kyon sivuprofiilit vastakkain.

Kyon katse kääntyi äkisti Reniin hänen kuullessaan kameran naksahduksen. Ren alkoi vapista kauttaaltaan ja nappasi vahingossa toisenkin kuvan, vaikkei hänellä ollut hajuakaan kenestä ja minkälaisen. Ren oli vain peloissaan nähdessään Kyon vaarallisen hymyn, joka sammui yllättävällä tavalla: Ryoo iski nyrkin suoraan Kyon leukaan, saaden tämän lentämään maahan kovalla tömähdyksellä. Kyo kirosi kovaäänisesti sylkiessään verta.
Ryoo potkaisi toista gorillaa kipeästi mahaan Renin silmien edessä. Enempää Ren ei kuitenkaan ehtinyt nähdä välien selvittelystä, koska tunsi jonkun riuhtaisevan häntä kipeästi kädestä ja kiskovan kauemmas. Renin katse jäi kuitenkin vielä Ryoon ja tämän silmiin, jotka olivat muuttuneet kylmistä villinhehkuisiksi.

Ryoo  kääntyi vilkaisemaan Renin suuntaan tietämättä lainkaan, kuka tämä oli. Ryoo näki Yoshikin kiskovan poikaa kovalla vauhdilla, mutta enempää hän ei ehtinyt miettiä, koska joutui väistämään Kyon ja tämän pystyssä olevan gorillan lyöntejä.

“Älä enää ikinä tee mitään noin typerää! Meillä ei ole aikaa etsiä uutta kuvaajaa, jos sinäkin turpiin saatuasi livistät!” Saruka sanoi vihaisella äänellä, heidän kävellessään pääovea kohti.
Yoshiki roikkui jälleen Renin kädessä, siinä samassa missä aikaisemminkin.
“Luulin hänen nukkuvan…” Ren mumisi itsekseen ymmärtämättä omaa toimintaansa ollenkaan.
“Annan sinulle tärkeän neuvon: älä ikinä aliarvioi Ryoota. Siinä, missä You-kunista ja muista on helppo saada kuvia, ovat Ryoo ja Kyo-kun toista maata - erityisesti Ryoo.” Sakura sanoi painokkaasti ja jatkoi.
“Siksi uskomme heidän kuvaamisensa muille, koska muut tytöt eivät osaa ottaa hyviä kuvia huomaamattomasti. Lisäksi Ryoo ei välitä, onko vastassa tyttö vai poika… Et voi vain marssia hänen viereensä, vaikka hän näyttäisi nukkuvan, koska Ryoo pitää puolustuksensa aina yllä. Sinun on oltava huomaamaton, jos haluat hyviä kuvia.”
Ren nyökkäsi. Hän oli typeryydessään toiminut uhkarohkeasti.
“Missä voin valmistaa kuvat?” Hän kysyi hiljaisella äänellä.
“Koulu antaa meidän lainata tiloja, myös valokuvien tekoa varten, Ren-chan.” Yoshiki hihkui pidellen edelleen kiinni Renin kädestä.
Ren vilkaisi Yoshikia, mutta siirtyi taas katselemaan maata heidän kävellessään. Hän näki sielunsa silmin Ryoon edelleen lepäämässä puuta vasten sekä ne mustat pistävät silmät. Ren oli niin syvissä mietteissään, ettei nähnyt muiden koulunoppilaiden katsovan häntä murhaavasti, koska liikkui “kissanpennun” ja “naarastiikerin” seurassa. Vaikka Ren olisikin huomannut muiden katseet, hän ei olisi välittänyt. Renin mielessä pyöri vain yksi ajatus: Miksei hän saanut Ryoota pois mielestään?

“Kuka se poika oli?”
Ajatus pyöri Ryoon mielessä hänen astellessaan pihan poikki. Hän ei ymmärtänyt, minkä tähden monet pojat olivat viime aikoina hyppineet hänen perässään kamerat käsissään. Aina, kun hän sai kuvaajan kiinni pitkän takaa-ajon jälkeen sekä - hiukan kovisteltuaan - kysynyt asiasta, oli vastaukseksi tullut pelkkää nyyhkytystä. Nyt Ryoo oli toivonut saavansa vastauksia nyyhkytysten sijaan, mutta se pirun Kyo oli ilmestynyt haastamaan riitaa.
Ryoo potkaisi kiukkuisena kiveä saaden muutaman kyyhkysen lentämään pelästyneenä tiehensä. Hänellä oli liikaa ongelmia. Ensiksi piti vahtia ja huolehtia jengistä, ja vähän väliä nahistella Kyon kanssa - Ryoo ei oikein ymmärtänyt Kyon kiukkua häntä kohtaan, Kyon porukat ne ensimmäisen yhteenoton aikaa hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja Ryoo vain puolustautui - kättäkin jomotti ja nyt valokuvaaja, joka oli onnistunut pääsemään karkuun, kiitos Yoshikin…
Ryoo pysähtyi kesken askeleen ja ovela hymy valtasi hänen huulensa. Siellä missä oli Yoshiki, siellä oli myös Sakura. Nyt Ryoo tiesi keneltä kysyä ja, tällä kertaa, hän halusi saada vastauksia.

Reniä ahdisti istua ruokalassa syömässä eväitä. Yoshiki oli pakottanut hänet liittymään tämän ja muiden seuraan samaan pöytään. Ren istui kaiken lisäksi Yoshikin ja Sakuran välissä, mikä lisäsi selän takaa lentävien tikarien määrää ennestään. Häntä myös vaivasi se, ettei hänellä ollut nälkä.
Tytöt juttelivat keskenään Renin liittymättä keskusteluun. Yoshiki hihkui ja mainitsi muutaman kerran Renin nimen, mutta Ren ei kuunnellut. Sakuran ääni puhui selkeästi ja tyynesti, keräten muiden ihmisten huomion ja kunnioituksen. Ren ei kiinnittänyt muuhun maailmaan huomiota, hänen silmissään heijasteli edelleen kuva Ryoosta puunjuurella. Renin sisällä kuohahteli, hän olisi suoraan halunnut juosta valmistamaan kuvat, mutta ei siinä ollut mitään järkeä, ennen kuin filmirulla olisi täynnä. Ja siihen tarvittiin vielä yli viisikymmentä kuvaa…
“Ren-chan, mikset sinä syö?” Yoshiki keskeytti äkkiä Renin ajatukset.
“Häh?” Ren oli aivan ymmällään, hänen aivonsa eivät löytäneet oikeita sanoja.
“Mikset sinä syö?” Yoshiki toisti auliisti uudelleen.
“Tuota…” Ren punastui nolostuneena. “Ei ole oikein nälkä…”
“Oi, minä ymmärrän! Kenelläkään kuvaajistamme ei ole ollut nälkä sen jälkeen, kun Ryoo-kun on huomannut heidät. Lisäksi sinä näit hänen ja Kyo-kunin yhteenot- “ Yoshikin sanat keskeytyivät säikähtäneeseen kiljaisuun, kun heidän edessään olevalle penkille iskeytyi kovalla metelillä jalka.
Ren nosti katseensa ja hänen sydämensä oli hypätä kurkkuun. Ryoo!

“Kas, en arvannut löytäväni myös sinua täältä.” Ryoo sanoi matalalla äänellä.
Ääni oli toteava, mutta harvinaisen pehmeä pojan ääneksi, joka on kokenut juuri äänenmurroksen. Renin korvissa ääni oli kuin musiikkia, jota hän halusi kuulla lisää. Renin silmät ahmivat tuota näkyä, hän toivoi voivansa sanoa jotain, mutta sanat jäivät kurkkuun.
“No, eipä se minua haittaa, minulla onkin asiaa sinusta Sakuralle.” Ryoon katse kääntyi katsomaan vihaisesti tuijottavaan Sakuraan.
“Asiasi on parasta olla tärkeä.” Sakura sanoi jäätävän vihamielisesti, saaden Renin ihmettelemään tytössä tapahtunutta muutosta.
Muu ruokala oli muuttunut lähes hiljaiseksi, lukuun ottamatta muiden tyttöjen huokailuja. Pojat olivat lähinnä uteliaita ja hermostuneita, tämä oli harvinaisen ainutlaatuinen hetki, koska Ryoo ei ikinä käynyt ruokalassa. Jopa opettajat päättivät pysytellä sivulla.

“Tehdäänkö perinteiset vai menenkö suoraan asiaan?” Ryoo sanoi nojaten hiukan tuolilla olevaan jalkaansa.
Jokainen Ryoon sana oli osoitettu vain Sakuralle, mikä suututti Renia jostain ihmeellisestä syystä. Hänhän oli ottanut kuvia Ryoosta eikä Sakura. Renin kimppuun Ryoon olisi pitänyt käydä.
“Kakista ulos.” Sakura sanoi kylmästi ja sivulliset saattoivat kuvitella mielessään jäävuorien kohoavan tuon parivaljakon välille jäädyttäen myös pöydän, missä Ren istui muiden tyttöjen kanssa.
“Tuo on jo neljäs tyyppi (osoittaa peukalollaan Reniä), jonka huomaan hiiviskelevän kameran kanssa perässäni, mutta nyt ensimmäisen kerran tajuan sinun liittyvän asioihin jotenkin.” Ryoo sanoi kuuluvasti.
“Haluan tietää mistä on kyse, vai täytyykö minun kaivaa tieto hänestä omin käsin?”
“Miksi oletat minun liittyvän mitenkään siihen, että sinun perässäsi juoksee kuvaajia? Miksi oletat minun tietävän syyn?” Sakura vastasi, kuin kysymys itsessään olisi ajan haaskausta.
Ren olisi halunnut sanoa Sakuran valehtelevan, mutta Yoshiki tarrasi hänen käteensä. Ren vilkaisi Yoshikia ja näki tämän katseesta, ettei pitänyt kertoa mitään. Kerho oli ilmiselvästi salaisuus.
“Kyllä minä pystyn tarkkailemaan ympäristöäni samalla kun tappelen, tiedät sen.” Ryoo jatkoi Sakuran viileydestä huolimatta ja hänen kasvoilleen levisi ilkeä hymy.
“Sinun kaunispoikasi kiskottiin turvaan tilanteesta. Näin Yoshiki-sanin kiskovan hänet poispäin ja siellä, missä on Yoshiki-san, siellä on aina Sakura. Ja minä tiedän kyllä miksi.”
Ren näki silmäkulmastaan Yoshikin kalpenevan ja se pieni hymy, joka hänellä oli aina, kuoli nopeasti kasvoilta. Sakura nousi äkisti seisomaan kaataen tuolinsa.
“Älä sotke Yoshiki-chania tähän!” Sakura sähisi, jolloin useampi ihminen perääntyi, paitsi Ryoo.
“Et anna minulle kohta vaihtoehto-.” Ryoo jatkoi hymyillen, mutta pieni ääni keskeytti hänet.

Ren ei voinut tunnistaa omaa vapisevaa ääntään.
“Yoshiki-chanilla ja Sakura-sempailla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Yoshiki-chanilla oli vain minulle kiireellistä asiaa.”
Ryoo käänsi arvioivan katseen Reniin. Ryoon katseessa oli jotain hyvin tuttua, mutta Ren ei kuitenkaan muistanut mistä.
Yoshiki tuijotti hämmentyneenä Reniä, kunnes iloinen hymy palasi hänen kasvoilleen.
“Ren-chan!” Yoshiki hyppäsi Renin kaulaan ja pudotti hänet tuolista taas lattialle.
“Siinä kuulit, Ryoo. Onko vielä muuta?” Sakura tiuskaisi Ryoolle, joka ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä.
Ryoo ei vastannut. Hän käveli hitaasti pöydän toiselle puolelle Sakuran seuratessa häntä katseellaan. Ryoo ei mennyt tämän luokseen, vaan meni Renin ja Yoshikin viereen. Yoshiki hyppäsi nopeasti kauemmaksi, mutta Ren ei ollut yhtä onnekas. Ryoo tarrasi häntä rinnuksista ja nosti yhdellä kädellä ylös ilmaan kasvojensa tasolle.
“Anna olla viimeinen kerta, kun leikit kamerallasi minun lähelläni, kaunispoika, tai saat hyvästellä kasvosi.” Ryoo sanoi uhkaavasti kasvonsa muutaman sentin päässä Renin kasvoista.
Ren ei voinut edes vapista, hän vain roikkui ilmassa kasvot aivan lähellä Ryoon kasvoja omituinen tunne sisällään.
Voi tätä onnea.
“On hänellä nimikin!” Yoshiki kiljaisi ja olisi lyönyt Ryoota, ellei Sakura olisi napannut häntä kädestä sekä ravistanut kieltävästi päätään.
“Kyllä minä sen kuulin, mutta kaunispoika sopii hänelle paremmin.” Ryoo murahti pudottaessaan Renin maahan kuin räsynuken.
Eräs kokemattomampi opettaja - joka oli saamassa rohkeuttaan takaisin - aikoi torua Ryoota, mutta tämän terävä katse vei kerätyn rohkeuden.
Koko koulu jäi tuijottamaan Ryoon poistumista ruokalasta. Ren tuijotti kaikista tiiveimmin. Hän tiesi, että jos yrittäisi vielä ottaa kuvia Ryoosta, hän olisi kuoleman oma. Mutta mitä vaihtoehtoja hänellä oli?

Ryoo käveli tyhjiä käytäviä pitkin ja kaivoi tupakkaa taskustaan.
“Hassua, se kaunispoika - Rein, tai mikä lienee - oli varsin söpö… Suorastaan neitseellinen.” Ryoo muisteli kuinka kevyeltä tuntui nostaa tuota mustahiuksista poikaa.
“Minusta tuntui hetken ajan, että hän punastui…”
Ryoo huitaisi kädellään ilmaan, kuin yrittäisi unohtaa hölmön ajatuksen ja sytytti tupakan jatkaessaan matkaansa ulos.

Ilta hämärän aurinko laski hitaasti Renin laahustaessa kotiaan kohti. Hänen jokaista lihastaan särki jatkuvasta maahan kaatumisesta ja Ryoon pudotuksesta. Ryoo oli ilkeä ja pelottava, mutta siltikään poika ei lähtenyt Renin mielestä.
Ren käveli katuja pitkin hitaasti, miettien millainen olisi Ryoon onnellinen hymy. Ilkeän hymyn hän oli jo nähnyt, mutta millainen olisi aidosti iloinen hymy.
Ren ei enää kiinnittänyt huomiotaan ympäristöönsä, hän mietti Ryoota, ongelmiaan ja vielä lisää ongelmiaan. Oikeastaan kaikki ongelmat liittyivät Ryoohon, eli voitaisiin sanoa hänen miettivän pelkästään Ryoota.
Ryoon hymyn lisäksi Reniä vaivasivat hänen ystävänsä, jotka olivat lähes täysin hylänneet hänet. Ruokalajupakan jälkeen he olivat vain tuijottaneet häntä murhaavasti ja kävelleet tiehensä hänen tullessa paikalle. Ren uskoi sen johtuvan suurimmaksi osaksi Yoshikista ja Sakurasta, jotka olivat viettäneet lähes koko päivän hänen kanssaan. Vaikka kaikki kolme kävivät samaa lukiota, vain muutama tunti olivat samoja hänellä ja Yoshikilla. Sakura oli heitä vuoden korkeammalla, joten hänet nähtiin vain välituntisin.
Yoshiki olikin varsin mukava ihminen, ja heistä olisi voinut tulla hyvät ystävät Renin kanssa, jos ei olisi ollut sitä valokuvaustyötä. Siitä Ren uskoi Yoshikin ystävällisyyden johtuvan, tämä vain vahti tekisikö hän työnsä.

Työ olikin Renin suurin ongelma. Hän oli onnistunut ottamaan paljon hyviä kuvia Yousta ja tämän lähipiiristään, mutta Kyo ja Ryoo tuottivat ongelmia. Erityisesti Ryoo, Kyosta hän oli onnistunut saamaan vielä muutaman kuvan lisää, mutta Ryoosta oli vain kolme, jos sitäkään. Osa Renistä olisi halunnut juosta etsimään Ryoon sekä ottaa kuvia tästä sielunsa kyllyydestä, kun taas osa halusi etsiä Ryoon ja karjaista tälle jättämään hänen ajatuksensa rauhaan. Erityisesti yhden ajatuksen, joka oli ruokalasta lähtien pyörinyt hänen mielessään. Renin roikkuessa ilmassa Ryoon kasvojen lähellä, hän oli harkinnut vakavasti tämän suutelemista. Pelkkä ajatus siitä sai Renin vielä nyt punastumaan. Ei normaali terve poika voinut vakavissaan harkita toisen pojan suutelemista. Se oli typerää, täysin käsittämätöntä.

“Mikset vain voi jättää minua rauhaan!?” Ren karjaisi raivoissaan taivaalle.
“Sinähän se tänne tulit.” Kuului sarkastinen toteamus Renin vierestä.
Rein kääntyi katsomaan pelästyneenä sivulleen, hän ei kuvitellut karjaisevansa ajatuksiaan ääneen.
Seinään nojasi Ryoo.
Renin jalat meinasivat pettää, hän ei voinut uskoa olevansa näin epäonninen. Ryoo katsoi jälleen tutkaillen ja arvioiden Reniä, mikä ahdisti tätä ennestään. Ihmiset kävelivät heidän ohitseen kiinnittämättä mitään huomiota heihin.
“No, mikset sano mitään, kaunispoika? Vai oliko rohkeutta avata suu Sakuran selän takana?” Ryoo piikitteli.
“On minulla nimikin. Ren.” Ren sai lopulta suunsa auki.
“Mikä lienet.” Ryoo sanoi ja puhalsi tupakan savua Renin kasvoja päin.
“On muuten typerää tupata itseään Sakuran lähellä. Jos luulet tekeväsi häneen jotenkin vaikutuksen, kannattaa lopettaa hyvissä ajoin.” Ryoo sanoi karskisti.
Ren katsoi häntä ihmeissään, ymmärtämättä yhtään mistä oli kyse.
“Et ole hänen tyyppiään.” Ryoo tiuskaisi lopulta ja pudotti savukkeensa maahan murskaten sen jalallaan.
Ren tuijotti pitkään Ryoota.
“En minä ole kiinnostunut Sakura-sempaista - enkä myöskään Yoshiki-chanista.” Ren kertoi totisena.

Renin silmät ahmivat Ryoota, tämän rentoa olemusta ja paidan alta heijastelevia lihaksia. Niitä silmiä ja hiuksia… Kaikkea.
Ryoo kohotti kulmakarvojaan näyttäen hämmentyneeltä.
“Voisit olla muuten mukavampi Yoshiki-chanille ja Sakura-sempaille - erityisesti Yoshiki-chanille. He eivät ole tehneet sinulle mitään pahaa.” Ren sanoi tajuamatta, miksi sanoi mitään.
Ryoo mulkaisi ikävästi Reniä, mutta katse ei jostain syystä vaikuttanut toivotulla tavalla.
“Miksi muutenkin olet kaikille niin ilkeä? Voisit ystävystyä ihmisten kanssa…” Ren jatkoi.
“Hiljaa.” Ryoo murahti.
“Ei aina tarvitse olla niin jyrkkä ja uhkailla ihmisiä.” Ren jatkoi kuin olisi hukkumassa.
“Turpa kiinni.” Ryoon ilme kiristyi.
“Voisit joskus edes hymyillä kuten muut…” Ren lähes hätääntyneenä omaan käytökseensä.
“Sanoin: turpa kiinni!” Ryoo karjaisi ja nappasi Reinin ranteesta kipeästi.
Renin suusta pääsi parahdus ja hän yritti irrottautua päästäkseen kauemmaksi.
“Eikös sinun pitänyt jatkaa moraali saarnaa? Eikö enää huvita ottaa vastuuta sanoistaan?” Ryoo kysyi julmasti ja kiskaisi Renin takaisinpäin.
Hento Ren kaatuikin kiskaisun voimasta Ryoohon. Suoraan tämän rintakehään. Ren nosti huohottaen katseensa ylös ja katsoi vahvaa, pitkää Ryoota silmiin. Renin ranteeseen sattui Ryoon otteessa ja pelko valtasi hänen mielensä. Mitä Ryoo nyt tekisi? Hakkaisi hänet sairaalakuntoon?

Renin hämmästykseksi Ryoon ilme ei ollutkaan vihamielinen. Silmät eivät loistaneet villeinä, kuten tapellessaan Kyon kanssa. Silmät katsoivat hänen silmiinsä, aivan kuin tämä olisi yrittänyt katsoa niitten taakse, paljon syvemmälle täynnä ihmetystä. Ryoon toinen käsi piteli Reniä edelleen ranteesta, kun toinen nousi lähelle tämän kasvoja. Ren sulki silmänsä odottaen lyöntiä.
Lyöntiä ei tullut. Ren tunsi, kuinka Ryoo kosketti hellästi hänen poskeaan ja leikki sormillaan hänen hiuksissaan. Ja sitten, lähes vahingossa, kosketti sormellaan Renin huulia. Renin suusta pääsi huokaisu ja hän aukaisi silmänsä. Renin silmät kohtasivat Ryoon mustat silmät, joista paistoi lämpö, vaikka kasvot olivat muuten vakavat.
Ryoo päästi irti Renin kädestä ja hän käänsi päänsä poispäin. Katsekontaktin loppuessa äkisti Ren tajusi missä oli ja mitä teki. Hänet valtasi kauhu.
Ren irrottautui nopeasti Ryoosta ja tuijotti tämän kasvoja, joissa oli poikkeuksellinen  ilme, mutta mikä, sitä Ren ei ymmärtänyt. Hän päätti paeta paikalta.
Ryoo jäi tuijottamaan Renin perään ja peitti kädellään ilmeensä: pienen haaveilevan hymyn.
“Olen typerys.” Ryoo murahti itsekseen ja lähti lampsimaan jenginsä vakiopaikkaan.

               **********

Ren ei olisi halunnut mennä kouluun, mutta hänen äitinsä pakotti hänet. Ren tiesi, että nyt oli keskiviikko. Kaksi päivää aikaa saada riittävästi kuvia. Tai oikeastaan päivä, koska torstaina piti valmistaa kuvat perjantaiksi.
Ren olisi halunnut jäädä kotiin, jottei olisi tarvinnut nähdä mitään, mikä muistutti edellisestä päivästä, mutta kotona hänen päänsä oli haljeta. Ren ei tiennyt yhtään, mikä häntä vaivasi. Tai tiesi: Ryoo. Mutta miksi, sitä hän ei ymmärtänyt. Ryoo oli tunkeutunut hänen uniinsa pehmein käsin ja täyteläisin huulin. Ren pelkäsi tulleensa hulluksi.
“Mene koulun jälkeen harjoittelemaan viulunsoittoa, se rauhoittaa.” Renin äiti oli sanonut uskoen poikansa voivan huonosti koulustressistä.
Siksi Renillä oli tällä kertaa myös viulu mukanaan. Tällä kertaa hän kyllä menisi musiikkiluokkaan toista reittiä pitkin, ettei vahingossakaan tulisi estetyksi.

Koulunpihalle tullessaan Ren ei saanut normaalia ystävällistä tervehdystä kuin yleensä. Renin ystävät olivat täysin hylänneet hänet, mikä pahensi ennestään hänen kurjaa oloaan. Miksi koko maailma oli häntä vastaan?
Ren käveli synkkänä pihan poikki koulurakennukseen. Ihmiset tuijottivat hänen peräänsä nokkavin ilmein ja pahansuopeasti tuijottaen.
Astuessaan pääovesta Reniä tervehti tuttu ääni.
“Huomenta aurinkoinen.” Sakura sanoi sarkastisella äänellään.
“Älä sinäkin, Sakura-sempai.” Rein mumisi.
Sakura katsoi häntä hetken vakavana - oikeastaan hän katsoi ihmisiä aina vakavasti.
“Onko jotain tapahtunut?” Sakura kysyi lopulta.
Renistä tuntui, että Sakura tiesi jotain, mitä hän ei tiennyt. Tämä johtui luultavasti tytön huolestuneesta ilmeestä.
“Miltä sinusta tuntuisi, kun joudut leikkimään hengelläsi yrittäessäsi napata kuvia kahdesta jengipomosta?” Ren olisi halunnut lisätä: “Varsinkin kun toinen pyörii päivät pitkät mielessäsi ja tunkeutuu uniisi“, mutta sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut sanoa.
Sakura katsoi hiljaa Reniä ja oli sanomassa jotain, mutta Ren ei halunnut kuunnella.
“Missä Yoshiki-chan on? Tehän olette aina yhdessä.”
“Hän on terveydenhoitajalla. Pyysi minua kuitenkin odottamaan sinua täällä, jotta löytäisi sinut helpommin.” Sakura aloitti.
“Ren-chan!” Kuului kiljaisu Renin selän takaa, jolloin Ren löysi itsensä jälleen lattialta.
Viulukotelo putosi kovalla metelillä ja liukui lattiaa pitkin muutaman metrin.
“Mikä ilmeisesti piti paikkansa.” Sakura jatkoi loppuun ja hymähti huvittuneena.
“Sinä tulit Ren-chan! Syöthän taas meidän kanssamme? Joohan? Joohan?” Yoshiki puhua papatti niin nopeasti, etteivät monet olisi saaneet mitään selvää.
Sakura nosti Renin viulukotelon ylös maasta, ettei se olisi joutunut tallatuksi ja ojensi sen Renille, joka oli lopulta päässyt ylös lattialta.
“Älä aina hakemalla hae vastauksia. Joskus ne ovat suoraan edessäsi, mikäli osaat katsoa niitä oikein.” Sakura sanoi ja käveli kohti omaa luokkaansa.
Ren katsoi Sakuran perään ihmeissään, tietämättä yhtään, mistä tämä puhui.

Ren huokaisi kävellessään vaihteeksi pihamaalla. Hänellä oli muutaman tunnin hyppytunti, ja normaalisti hän olisi viettänyt sen musiikkiluokassa, mutta siellä oli musikaalin lauluharjoitukset, joten Ren ei pääsisi sinne, ennen kuin vasta illalla.
Ren potkiskeli maassa lojuvia pieniä kiviä. Hän tunsi olevansa todellinen surkimus, jonka kaikki olivat hylänneet. Lisäksi hän oli epäonnistunut tehtävässään: Ryoota ei ollut näkynyt koko päivänä, minkä takia Ren ei tiennyt olisiko pitänyt olla iloinen vai surullinen. Hän oli jostain syystä kumpaakin, mutta enemmän surullinen.
Ren potkaisi katkerana isompaa kiveä. Miten hän pääsisi tästä tilanteesta pois? Miten hän saisi tehtävänsä suoritettua edes osittain kunnialla läpi?
Äkkiä Ren kuuli kikatusta portilta päin. Hän käänsi katseensa ja näki Kyon seisovan portilla sinihiuksien tytön kanssa. Siinä oli Renin vastaus! Hän ottaisi kuvia Kyosta. Yousta, Ginistä ja muista oli jo hiukan liikaakin kuvia, mutta Kyosta - kuten Ryoostakin - oli vain muutamia kuvia. Ja Ren uskoi pelossa toimimisen saavan hänet unohtamaan Ryoon ja tämän kosketuksen.

Ren kaivoi kameran repustaan ja piiloutui puun taakse. Huono piilo sinänsä, mutta parempaakaan ei ollut tarjolla. Ren kohotti kameran, zoomasi (ei uskaltanut mennä kovin lähelle, sillä omisti vielä itsesuojeluvaiston) ja tarkensi. Ren sai kuvia Kyon hymyilevistä kasvoista, mikä hämmästytti Reniä, joka ei ollut uskonut Kyon osaavan hymyillä. Mutta ei Ren pelkästään voinut ottaa kuvia Kyon kasvoista, koska tämä liikkui jatkuvasti. Ren otti kuvia, joissa Kyo lääppi sinihiuksista tyttöä ja supisi tarinoita tämän korvaan. Lopulta tyttö lähti, mutta Renin ihmeeksi Kyoo jäi vielä portille. Useamman minuutin - Renin mielestä ikuisuuden - kuluttua tapahtui jotain: Portille tuli toinen tyttö, mutta aivan eri kuin aikaisempi.
Renin silmät olivat pudota päästä hänen huomatessaan tytön saavan Kyolta samanlaisen vastaanoton kuin edellinen tyttö. Vaikkei Renillä koskaan ole ollut tyttöystävää, hän ymmärsi kyllä, mitä pettäminen oli. Reniä suututti tyttöjen puolesta ja ajattelematta asiaa enempää, nosti kameran ja räpsi tapahtumista kuvia.
Tämä Kyon tyttö viihtyikin lyhyemmän aikaa ja lähdettyään Kyokin ryhtyi lampsimaan koululle: Samaan suuntaan, missä Ren piilotteli. Renin sydän löi kerran tyhjää hänen tajutessaan vaaran. Hän yritti päästä salaa karkuun, mutta kaatuikin maahan ja kamera lensi kädestä.

Kyoo näki edessään saman pojan, joka oli räpsinyt hänestä kuvia edellisenä päivänä ennen yhteenottoa Ryoon kanssa (muut samana päivänä otetut kuvat Ren oli saanut huomaamattomasti). Kyoo näki myös kameran ja pystyi nopeasti laskemaan yhteen maassa makaavan pojan ja kameran suhteen. Varsinkin, kun oli juuri viettänyt aikaa kahden eri naisen kanssa.
Ren nousi nopeasti ylös, nappasi kameransa ja juoksi karkuun. Kyo oli hänen perässään, mutta Ren oli onneksi laihuudestaan ja heikkoudestaan huolimatta nopea ja onnistui juoksemaan kouluun sisälle sekä katoamaan käytäville.
“Saatana!” Kyo kirosi, hänen olisi saatava kuvaaja kiinni, maksoi mitä maksoi.

Koulupäivä oli ohi ja lähes koko koulurakennus oli tyhjä. Ren käveli varovaisesti käytävillä pidellen viulukoteloaan rintaansa vasten. Tällä kertaa hän kiersi äidinkielen luokan kaukaa, sillä siellä oli taas tyttöjen kerhon kokous, jonne Ren ei tahtonut taas joutua. Lisäksi Ren pelkäsi jokaista varjoa, kuvitellen siellä lymyilevän raivosta tärisevän Kyon. Hän ei voinut muuta kuin toivoa, että Kyo ei muistaisi hänen kasvojaan. Turha toivo, sen Renkin tiesi, mutta toivossa oli mukavampi elää kuin epätoivossa.

Koulun käytävät kaikuivat Renin askelista hänen kävellessä portaita alas musiikkiluokkaan. Ren pysähtyi kuitenkin äkisti portaiden alapäähän. Kuvitteliko hän vai kuuluiko jostain pianon soittoa?
Kävellessään musiikkiluokkaa kohti Ren tunnisti kappaleen olevan jonkun kuuluisan säveltäjän pianokonsertto, mutta kenen ja mikä, sitä hän ei muistanut. Kuka soitti hyvin kauniin, mutta vaikean sävellyksen? Ren käveli pianonsoittoa kohti varovaisesti, ettei häiritsisi soittajaa.
Musiikkiluokan ovi oli raollaan, soittaja oli unohtanut sulkea sen. Ren työnsi ovea hiukan nähdäkseen paremmin, mikä tähden hänen sydämensä oli hypätä kurkkuun. Pianokonserton soittaja oli Ryoo!

Ryoo ei tuntunut huomaavan yhtään, mitä hänen ympärillään tapahtui tai sitä, että Ren oli tullut paikalle. Ryoon ajatukset pyörivät vain soittamassaan musiikissa - muu maailma oli jäänyt kauas taakse.
Koskettimien kosketus sormissa. Ääni, joka syntyi yhdellä kevyellä painalluksella. Nuotit, jotka nerokas säveltäjä oli kirjoittanut. Kaikki tämä valtasi hänen mielensä syrjäyttäen ongelmat. Ryoo hengitti hennosti ja hänen suulleen levisi pieni onnellinen hymy. Hän oli musiikkiluokassa, pianon ääressä, kuin kotonaan.

Ren tuijotti haltioituneena Ryoota. Hän ei olisi koskaan edes kuvitellut, että tämän kaltaisesta kovaluonteisesta ihmisestä löytyisi tuollainen taito soittaa. Ren ei edes ollut kuvitellut Ryoon osaavan soittaa. Tummempi vain katsoi Ryoon soittoa pidätellen henkeään, kukaan ei ollut koskaan saanut häntä niin lumoutuneeksi pianonsoitosta. Ja tuo onnellinen hymy Ryoon kasvoissa sai hänet unohtamaan, miksi olikaan tullut musiikkiluokkaan. Ren ymmärsi siinä seisoessaan ja kuunnellessaan, kaivanneensa koko päivän Ryoota, jota ei ollut näkynyt koko päivänä. Nyt, kun Ryoo oli vain muutaman metrin päässä, hän tunsi olonsa jännittyneeksi ja rentoutuneeksi.
Tajutessaan oman paradoksinsa Ren hengähti säikähtäneenä ja hänen toisen olkapään varassa roikkunut reppu putosi maahan.

Ryoon soitto keskeytyi äkisti. Ren nosti katseensa pudonneesta repustaan pianon luokse, missä Ryoo oli noussut selkä suorana seisomaan. Ryoon onnellinen hymy oli kadonnut, hän tuijotti Reniä silmät suurina ja kauttaaltaan kalpeana.
“Sinä.” Ryoon suusta pääsi.
Ren ei osannut sanoa mitään, tuijotti vain Ryoota.
“Sen lisäksi, että nappailet valokuvia ja komentelet kaupungilla, olet alkanut myös salakuuntelemaan ja vahtaamaan.” Ryoo sanoi tuskastuneena ja otti askeleita Reniä kohti.
Renin sydän oli lopettaa kokonaan lyömisen. Vahtaaminen? Salakuuntelu? Komentelu? Ren ei ollut omasta mielestään mitään sellaista vielä tehnyt, mutta vaikka olisikin, Ryoo oli tehnyt paljon ikävämpiä asioita.
“Sanoo herra, joka ensin pelottelee, uhkailee ja satuttaa, kunnes äkisti ryhtyy lääppimään!” Ren melkein kiljaisi kiukkuisena tuskaiset ajatuksensa.
Ryoo pysähtyi Renin viereen, aivan lähelle. He katsoivat toisiaan suoraan silmiin.
“Sanoin jo aikaisemmin, että olet kaunispoika. Näytit varsin naiselliselta, mutta älä silti kuvittele itsestäsi liikoja.” Ryoo sanoi julmasti.
“Kuvotat minua.”
Ryoo painui ulos musiikkiluokasta ja paiskasi oven kovalla metelillä perässään.

Ren jäi tuijottamaan hänen peräänsä. Pieni kyynel vierähti poskelle. Ryoon sanat olivat satuttaneet Reniä tuskaisella tavalla, jota hän ei ollut koskaan kokenut. Ren pyyhkäisi kyyneleen pois. Miksi Ryoon katse ja sanat tuntuivat niin pahalta?
Tummempi käveli hitaasti pianon äärelle, otti viulun esille kotelostaan ja ryhtyi virittämään sitä. Teoissa ei ollut mitään ajatusta, hän toimi kuin robotti, jolla ei ollut sydäntä teoissaan, joita teki.
Renin katse osui nuotteihin, jotka olivat jääneet Ryoon jäljiltä. Mozartin pianokonsertto nro 9, “Jeunehomme”. Sitä Ryoo oli siis soittanut, Ren soimasi itseään, ettei ollut osannut tunnistaa kappaletta.
Ren vilkaisi omia nuotteja, jotka oli ottanut mukaan, mutta hänen katseensa karkaili Jeunehommeen. Nuoteissa ei ollut pelkästään pianon osuutta, vaan myös koko muun orkesterin. Tutkiessaan tarkemmin nuotteja Ren huomasi viululle sävelletyn osuuden. Ren katsoi nuotteja, hän ei ollut koskaan soittanut Jeunehommeenia. Hänet valtasi suuri halu kokeilla soittaa se.
Ensimmäisen kerran muutamaan minuuttiin Ren tarttui viuluun sydämensä käskystä ja nosti sen leukaansa vasten aloittaakseen soiton.

Ryoo nojasi musiikkiluokan ovea vasten. Hän olisi halunnut lyödä itseään. Ryoon omat sanat olivat satuttaneet häntä itseään. Miksi hänen täytyi olla niin ilkeä Reniä kohtaan, vaikkei edes tuntenut tätä? Ryoo tiesi kyllä, että oli rakastunut Reniin. Jo silloin pihalla, heidän ensikohtaamisella, hän oli tajunnut sen. Asian myöntäminen oli vain vaikeampaa. Eilisestä illasta lähtien Ryoo oli ajatellut vain Reniä, tämän naisellisen kauniita kasvojaan ja hentoa olemustaan. Siksi hän olikin tullut vasta illalla kouluun soittamaan, unohtaakseen edes hetkeksi Renin.
Vaaleampi tahtoi Reniä, hän tahtoi tuntea tämän huulet ja ihon omaa ihoa vasten. Hän halusi saada Renin hymyilemään ja katsomaan viattomilla silmillään omiin silmiinsä. Mutta Ryoo tiesi, ettei Renillä ollut tunteita häntä kohtaan. Se oli ilmiselvää, koska muuten poika ei olisi paennut hänen luotaan eilen. Ja vaikka olisikin, Renin olisi parempi olla ilman häntä. Paljon turvallisempaa ilman tuomituksi tulemista.
Ryoo ei jaksanut välittää siitä, mitä muut ajattelisivat hänestä, mutta mitä ajateltiin Renistä, sitä hän ei kestänyt. Oli parempi olla kylmä; pitää tämä kaukana Ryoosta…
Ryoon ajatukset keskeytti viulun ääni, aikaisempaa virittelyä hän ei ollut kuullut, mutta nyt soitto sai hänet jäykistymään. Ren soitti samaa sävellystä, mitä hän oli soittanut hetki sitten. Ryoon henki oli salpaantua ja hän vajosi istumaan ovea vasten. Viulun pehmeät sävelmät valtasivat nuoren miehen mielen. Ren rakasti soittamista, sen kuuli jo soittotavasta. Viulun äänet saivat Ryoon vajoamaan haaveisiin Renistä ja musiikin loputtua hän lähti pois hiljaisena, ennen kuin Ren astui käytävälle mennäkseen kotiin.

Jatkuu...
« Viimeksi muokattu: 06.12.2014 13:36:34 kirjoittanut Pyry »

Kamelipullakaulin

  • ***
  • Viestejä: 145
Vs: "Jeunehomme" K13 slash
« Vastaus #1 : 20.06.2010 18:54:18 »
Nonniin yksi kommentti saapunut! Kohta tulee toinenkin, kun päätin kommentoida nää kappaleet erikseen. Eli nyt sitten ensimmäisestä kappaleesta:

OIH<3 Tykkäsin aivan hirveästi tästä kappaleesta. Se oli jotenkin ihana ja olin hieman kaivannutkin pientä homo novellia päivän piristykseksi :D

Ja eka novellisi? Hyvä hyvä. Oikein kivaa ja hyvin etenevää tekstiä. (: oli mukava lukea siis.

Rakentavaa? Jaa no päätinpä sitten oikein kunnolla tutkia tän tekstin ja löysin pari kohtaa josta pitäis hiaman kysyä/huomauttaa:

“Ren-chan!” Kuului kirkas tytön ääni melkein Renin korvan juuresta ohittaessaan äidinkielen luokkaa.

lisäisin tonne ehkä hänen. Eli "...korvan juuressa hänen ohittaessaan äidinkielen luokkaa." (:

“On aika aloittaa kokouksemme.” Tyttö sanoi, jolloin kaikki hälinä loppui ja katseet siirtyivät Reniin, jolle tuli tukala olo.

Tässä yksi suurin virheesi kirjoituksessa :D Joka puhekohdassa sama moka.
Siis pieni kerronta lainausmerkkejen käytöstä lienee paikallaan:
Eka tulee sulku, sitten lainaus ja perään huuto- tai kysymysmerkki. Jos lainaus ei oo kysymys eikä huudahdus nii ei tuu pistettä vaa heti lainausmerkki, jonka jälkeen tulee siinä tapauksessa pilkku. Ja se lause mikä tulee perässä - ja jonka oikeata nimee en ny saa millään mieleen - alkaa aina pienellä (:
Joten tää lause kuuluis näin:
"On aika aloittaa kokouksemme", tyttö sanoi, jolloin kaikki hälinä loppui ja katseet siirtyivät Reniin, jolle tuli tukala olo.

Kysymys- ja huudahduslauseessa ei tuu tota pilkku juttua. Niissä ei ollu siis muuta virhettä ku se seuraavan lauseen alkukirjain (joka siis kuuluis tulla pienellä). Toki erisnimet aina isolla. (:

Yoshiki riippui edelleen Renin kädessä, joka alkoi väsymään jatkuvaan tempomiseen.

Tässä kohtaa joka tuntuu viittaavan Renin käteen. Että väsyikö käsi vai Ren? Kun musta tuntuu et se oli kumminkin Ren joka alkoi vähän niin kuin kyllästymään siihen? (:

Aivot käskivät juosta karkuun, ennen kuin kokisi saman kuin edellinen kuvaaja, mutta hänen jalkansa eivät liikkuneet.

Tätä mä mietin kauan. Jokin tässä kuulostaa hieman oudolta? Asiaa vois selkeyttää jos tässä olis: "... ennen kuin Ren/hän kokisi saman kuin edellinen kuvaaja..."

“No, mikset sano mitään, kaunispoika? Vai oliko rohkeutta avata suu Sakuran selän takana?" Ryoo piikitteli.

Tässä taas yksi kohta, jota en ymmärtäny?

“Voisit joskus edes hymyillä kuten muut…” Ren lähes hätääntyneenä omaan käytökseensä.

Niin Ren teki mitä? :D Mutisi? Huomautti? Vikisi? Lisääppä predikaatti. (:

Hento Ren kaatuikin kiskaisun voimasta Ryoohon. Suoraan tämän rintakehään.

Ryoon sisään vai? o__O Olisiko "Hento Ren kaatuikin kiskaisun voimasta päin Ryoota, suoraan tämän rintakehää vasten." parempi? Ja mun mielestä ton lopun voisi laittaa pilkulla samaan lauseeseen hieman muokaten. (:


KOKONAISUUDESSAAN KUMMINKIN AIVAN IHANA KAPPALE, JA KOMMENTOIN SEURAAVAN KAPPALEEN SITTEN ERIKSEEN VIELÄ KUN KERKIÄN (:<3

-kpk

Kamelipullakaulin

  • ***
  • Viestejä: 145
Vs: "Jeunehomme" K13 slash
« Vastaus #2 : 20.06.2010 20:16:49 »
OH LA LAA ! <3

tällä kertaa en jaksanut/halunnut tutkia mitään kielioppia yms. yms. : D
Halusin vaa lukee kaiken ajattelematta muuta : DD

Ja ja ja ... en osaa ny sanoo mitää tää oli ihana ja ja änkyti änkyti rakentava jäi edellisee osaa :'D
(tosin aluks enne ku aloin lukee nii katoin sen saman lainausmerkki ongelma :D)

Ei ny tuu sanoja ku tää oli jotenki niin ihana ja  =)=)=)=) <3 SIIS TYKKÄSIN PALJON :D

KPK KIITTÄÄ<3

ps. jos jatko-osaa tulisi niin toki olisin sitten innoissani lukemassa ! <3 =)