Kirjoittaja Aihe: Alex ja pelon aika: Nuoret Kulkijat, K-11, 7/?  (Luettu 6061 kertaa)

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Name: Nuoret kulkijat
Author: Feliicia, eli minä
Beta: Merrrí
 
Fandom: Alex ja pelon aika, Marja- Leena Tiaisen kirja //Kupla lisäsi fandomin myös otsikkoon.
Disclaimer: En omista hahmoja, enkä saa tästä minkäänlaista korvausta. Marja- Leena Tiainen omistaa hahmot.
Rating: K11
 
Pairing: Alex/Sofia + sivuparituksia
Genre: drama, romance, angst, AU
Summary: Sofia ja Alex ovat erottamattomia, mutta ystävyyttä uhkaa mahdollisuus poistua maasta ja aloittaa uusi elämä.
Words: Traileri: 129, 1.luku: 1 002, 2. luku: 1 007, 3. luku: 1 005, 4. luku: 1 007, 5.luku: 1 103
Warnings: lyhyet luvut, jokaisessa luvussa on noin 1000 sanaa.
 
A/N: Me luettiin tämä kirja koulussa, en kyllä tiedä kuinka moni oikeasti luki sen, mutta mä ja mun kaksi kaveria oltiin tyytymättömiä tähän loppuun, sillä siinähän Alex ja Sofia joutuvat eri teille eivätkä enää koskaan tapaa. Mun mielestä ne vaan kuuluu toisilleen, joten tämä on nyt tällainen AU. Menee Hiukan tuntemattomampia fandomeita - haasteeseen. Idea on kehitelty kolmestaan, mä olen vielä vähän viilannut sitä ja tässä sitä ollaan. Aloitin kirjoittamisen 14.3.2011.
 Lukuja olen kirjoittanut jo kuusi, ylhäällä näkyy sanamäärä. Mutta mulla on julkaisuaikataulu, jota pyrin noudattamaan. Kommentteja rakastan <3!
 
Alustava aikataulu
Traileri – 7.7.2011
Osa I – 7.7.2011
Osa II – 14.7.2011
Osa III – 11.8.2011
Osa IV – 8.9.2011
Osa V – 13.10.2011
Osa VI – 10.11.2011
Osa VII – 8.12.2011
Osa VIII - 20.2.2012
 
 
Traileri
 
Sofia ja Alex ovat parhaita ystäviä
”Minne me mennään?”
”Toivon satamassa on ruoka-aika”
                               
Mutta asia muuttuu kun Sofia joutuu lähtemään Kaksoisvuorten maasta
”Alex! Mun sisko tuli hakemaan mua Saksaan!”
”Ai, kiva.”
 
Ja Alex jää yksin
”Onko sun pakko lähteä?”
”On, ei täällä voi elää.”
”Kiitti vaan.”
 
Asiat muuttuvat
”Hei, Alex. Mukava nähdä.”
”Samat sanat. Mulla olisi asiaa.”
”Tule vain sisään.”
 
Yllättävällä tavalla
”Mars, mitäs sanot?”
”-”
”Okei, mennään sitten.”
 
Ja saavat hyvän käänteen
”Mitä sä täällä teet?”
”Tulin tietysti sun perässä. Mitä muutakaan.”
 
Pian asiat ovat kuitenkin entistä huonommin
”Menkää, vauhtia.”
”Päästä musta irti, senkin saastainen limanuljaska!”
”Nouskaa koneeseen. Nyt heti!”
 
Feliicia esittää ficcinsä
”Alex? Oletko sä täällä? Alex!”
”Ei täällä ole ketään Alexia.”
”Missä mä olen?”
 
Nuoret kulkijat!
« Viimeksi muokattu: 30.11.2014 19:59:18 kirjoittanut Beyond »


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Vs: Nuoret Kulkijat, K-13
« Vastaus #1 : 07.07.2011 11:55:30 »
A/N: Tässä ensimmäinen luku. Tämä on kirjoitettu Alexin näkökulmasta.
Words: 1 002
 
Osa I
 
 
Kylmä tuuli puhalsi torniin, missä ei näkynyt elonmerkkejä. Lattialla oli huopakasoja ja pahvia. Joku olisi voinut luulla paikkaa hylätyksi, mutta sitä se ei ollut. Huopakasat olivat nuoria, ja he asuivat tornissa. Kaksoisvuortenmaan hallinto oli vienyt lapsilta vanhemmat ja he olivat joutuneet kadulle tai hoitokotiin. Elämä ei ollut kadulla mitään herkkua.
 Yksi kasoista liikahti ja esiin tuli 14 – vuotias poika. Pojalla oli ajeltu pää ja likaiset kasvot. Päällään hänellä oli nuhjuinen huppari. Poika nousi seisomaan ja venytteli kankeita lihaksiaan.
”Alex?” kuului käheä tytön ääni toisesta kasasta huopia. ”Ootko sä hereillä?”
”Joo”, Alex vastasi ja katsoi miten hänen ikäisensä tyttö nousi istumaan. ”Missä sä olit eilen? Mä en nähnyt sua koko päivänä.”
”Mä olin vähän tekemässä kaikkea. Onko meillä ruokaa?”
”Pari kanankoipea ja vettä”, Alex sanoi ja meni istumaan tytön viereen. ”Kello on vasta kahdeksan aamulla”, hän sanoi ja ojensi kanankoiven tytölle.
”Kiitti”, tyttö sanoi ja suukotti Alexia. ”Kiva, että sä olet täällä.”
”Haistanko mä ruuan?” kuului pojan ääni toisesta päästä tornia. ”Sofia ja Alex, älkää viitsikö syödä kaikkea itse!”
 Vigo syöksyi heitä kohti ja nappasi kanankoiven Sofian kädestä. Muutkin heräsivät meluun. Mykkä ja Kaspar katsoivat hölmistyneinä, kun Vigo otti Sofian kanankoiven.
”Vigo, sä tiedät, että jokainen hankkii ruokansa itse ja jakaa sitä vain jos haluaa. Et sä voi noin vain ottaa Sofian ruokaa ja vieläpä kun sillä on flunssa!” Kaspar sanoi. Mykkä nyökkäili vakavana.
”No, okei. Mutta ei ole reilua, että Alex etsii Sofiallekin ruokaa”, Vigo sanoi, ”nähdään illalla” ja hän häipyi.
                                                     
Aamu ei Alexin mielestä lähtenyt käyntiin millään parhaalla tavalla. Vigo oli hänen ensimmäisiä ystäviään, ellei ystäviksi luokiteltu niitä, jotka jättivät hänet yksin, kun isä pidätettiin ja Zazasta tehtiin etsintäkuulutettu. Alex oli ollut kadulla kolme kuukautta. Kevät lähestyi pikku hiljaa, maaliskuussa oli jo selvästi lämpimämpää kuin joulukuussa kun Alex oli karannut hotelli Hiltonista. Se tuntui epätodelliselta, koko elämä marraskuun jälkeen tuntui kuin suoraan painajaisesta tai ihanimmasta unesta. Alexin valopilkku synkässä elämässä oli Sofia.
 He pyörivät torilla, ilma oli vielä sen verran kylmä ettei myyjiä ollut juuri ollenkaan. Sofialla ei ollut takkiaan ja hän hytisi pelkässä hupparissa ja likaisissa farkuissa. Heillä ei juuri ollut vaihtovaatteita. Alex oli kyllä tarjoutunut antamaan oman takkinsa Sofialle, mutta Sofia sanoi, että sitten he molemmat olisivat flunssassa.
 ”Minne me mennään? Täällä on kylmä”, Sofia sanoi kun hänen hampaansa kalisivat ja huulet sinersivät. Alex ei olut suostunut menemään takaisin torniin, sen läpi puhalsi. Sofia hyppeli paikallaan.
”Toivon satamassa on ruoka aika. Mennään sinne”, Alex ehdotti ja kietoi kätensä Sofian ympärille. He lähtivät vaitonaisina kohti Toivon satamaa.
 
Kun Alex ja Sofia pääsivät katulapsien turvapaikkaan, jota kirkko ylläpiti, kaksi sisarta tuli heti heidän luokseen huomattuaan Sofian. He touhottivat tämän ympärillä hetken. Sisar Anna sai kuitenkin muut vaikenemaan ystävällisellä hymyllään. Kaksi muuta lähtivät tekemään ruokaa sitä tarvitseville. Sisar Anna saattoi Sofian tyttöjen pesutiloihin, Alex taas meni vanhasta tottumuksesta toimistoon, missä hänelle tuntematon sisar oli.
 Naisella oli ystävälliset kasvonpiirteet, hän oli keski-ikäinen. Alexille tuli naisesta mieleen oma äitinsä. Nainen käänsi päätään papereista kohti Alexia ja kysyi kohteliaasti:
”Voinko auttaa?”
”Olen Alex Sylvanov, onkohan minulle tullut kirjettä?” Alex kysyi. Nainen selasi listan läpi kaikista kenelle oli tullut postia ja otti sitten laatikosta kirjeen.
”Tämä on sinulle. Olen sisar Laura, aika uusi täällä. Käytkö täällä useinkin?”
”Silloin tällöin, kun täytyy käydä pesulla. Ystäväni on flunssassa, joten tulimme tänne”, Alex vastasi. ”Minä menen lukemaan tämän kirjeen.”
 
Kirje oli, niin kuin Alex oli aavistellutkin, hänen isältään.
 
Hei Alex,
Päivät kuluvat edelleen hitaasti. Kaipaan sinua ja Zazaa yhä enemmän. Täällä on niin hiljaista, ei kuulu muuta kuin vankien hiljaista puhetta ja astioiden kalinaa ja kilinää. Se on tuskallista. Täällä on aikaa ajatella. Mutta minun ei anneta tavata muita vankeja. Ruoka tuodaan suoraan selliin. Minua kai pidetään uhkana, jos vaikka aloittaisin kapinan. En voi kirjoittaa tähän kaikkea, toivottavasti kuitenkin saat tämän. Anteeksi, että tämä on lyhyt, Alex. Toivottavasti voit hyvin.
Isä

 
Kirje oli epätoivoinen. Alexin isällä oli vankeusrangaistusta vielä yli kuusi vuotta jäljellä. Mutta Alex toivoi, että presidentti Nikolash syrjäytettäisiin ja poliittiset vangit vapautettaisiin. Kaksoisvuortenmaan hallinto oli epäoikeuden mukainen. Se oli varmasti maailman viimeisiä maita, jossa oli sellainen sekasorto. Presidentti Nikolash oli diktaattori. Kansalle ei annettu edes valtaa ilmaista mielipidettään. Alex toivoi, että hän voisi lähteä Ruotsiin setänsä ja tämän perheen luo. He olivat paenneet viime kesänä ja elivät omassa asunnossa Tukholman liepeillä.
 
Sofia tuli oleskelutilaan, jonka sohvalla Alex istui. Hänellä oli päällään puhtaat vaatteet ja hiukset olivat vielä märät. Sofia istui Alexin viereen.
”Saitko sä kirjeen sun isältä?”
”Joo, ei siinä ollut mitään erityistä. Taidan mennä suihkuun”, Alex sanoi ja suunnisti poikien peseytymistiloihin. Hän ei halunnut juuri nyt puhua siitä Sofian kanssa. Sofia aikoi mennä Saksaan siskonsa luo, eikä Alex pitänyt siitä suunnitelmasta. Hän ja Sofia olivat läheisiä, eikä Alex osannut kuvitella itseään kadulla ilman Sofiaa. Juuri Sofia oli se syy miksi hän ei anonut pääsyä takaisin Hiltoniin.
 Alex oli varmasti puhtaampi kuin kuukausiin käytyään suihkussa. Hänelle oli annettu puhtaat vaatteet ja hiukan uusia varalle. Hän oli saanut myös pipon ettei paljas pää palelisi. Alex huomasi heti ettei Sofia ollut oleskeluhuoneessa. Pieni ruokailusali, johon mahtui noin 40 ihmistä, oli aivan täynnä, Sofia oli heidän mukanaan.
”Näytät puhtaalta. Ja sä tuoksut hyvältä”, Sofia sanoi kun Alex istuutui hänen viereensä ja otti pöydältä leivän. Alex hymyili pakostakin. Sofia sai hänet helposti piristymään. Ehkä siksi hän pitikin tytöstä niin paljon.
 
Päivä kului eteenpäin. Niin myös viikot. Mitään erityistä ei tapahtunut. Kaspar oli kylläkin kovassa keuhkokuumeessa ja hänet vietiin kaupunginsairaalaan. Alex oli kerran käynyt katsomassa ystäväänsä, mutta pääasiassa Mykkä vieraili Kasparin luona. Ilmat lämpenivät ja huhtikuussa Alex ja Sofia pyörivät koko päivän kaupungilla. Yleensä illalla he olivat ainoat, jotka olivat joka yö autiotornissa. Vigo saattoi olla kauankin pois, ja Jonas näkyi pyörivän Lukan kaltaisten friikkien kanssa. Alex ei ollut tavannut Lidiaa, Ivankaa tai Stepania pitkään aikaan, mikä oli helpotus. Juuri heidän takiaan Alex oli joutunut alun perin kadulle. Tai olihan hän ollut hotelli Hiltonissa jonkun aikaa, mutta karkasi sieltä.
 Huhtikuun puolivälissä Alex törmäsi Stepaniin, joka tarjosi hänelle töitä. Hänen olisi pitänyt kuljettaa huumeita! Hullu siihen ryhtyisi. Mutta Alexin suruksi Sofia kiinnostui palkkion suuruudesta. Alex ei kestänyt ajatusta, että Sofia lähtisi Saksaan ja hän jäisi Plataanikaupunkiin. Alex ei halunnut jäädä yksin

« Viimeksi muokattu: 26.08.2011 18:14:11 kirjoittanut Feliicia »


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Nuoret Kulkijat, K-13 Osa II
« Vastaus #2 : 14.07.2011 18:07:58 »
A/N: Sofian näkökulmasta. Hei, kommentteja?
Words: 1 007

Osa II

Osa II
 
Mun kauhea flunssa meni onneksi nopeasti ohi. Huhtikuun puolivälissä mä uskaltauduin jopa ottamaan mun roskistakkini päältä, joka ei yhtään lämmittänyt. Mä ja Alex oltiin ainoita jotka asuttiin vakituisesti autiotornissa. Me saatiin siis olla aika usein kahdestaan, mikä kyllä käy mulle. Mutta mun oli aivan pakko jättää Alex pariksi päiväksi yksin. Aron oli niin pahassa kunnossa, että mun oli pakko viedä se kotiin jonnekin kauemmas. Mulla oli varaa junalippuihin. Stepanin hommissa tienasi aika hyvin, vaikka Alex ei siitä tykännytkään. Mutta mä voisin saada rahat kasaan ja päästä Saksaan mun siskon luo.
 Kun mä tulin juna-asemalta nälkäisenä ja rähjäisenä, Alex oli kuulemma odottanut mua. Se oli ihanaa. Saada tuntea, että joku edes oli odottanut sua sinne. Mä toivoisin, että Alex ei olisi mulle vihainen, kun mä lähtisin Saksaan.
 Alex istui keskellä tornia hiljaisena ja tuijotti sen jalkoihin. Mitä ihmettä se salas?  Ihan kuin silloin kun se katsoi mun kuvia mun siskosta ja veljestä. Se näytti katuvalta. Mä en vaan tajunnut miksi ihmeessä.
”Onko kaikki okei?” mä kysyin siltä. Alex katto muhun sen anovilla silmillä.
”Sun siskos on täällä. Se etsii sua. Se asuu Atlantiksessa”, Alex sanoi. ”Se tuli jo eilen, mutta me emme löydetty sua.”
”Linda! Onko hän tosiaan täällä! Mun pitää heti mennä sinne Atlantikseen!” mä hihkaisin. Uskomatonta, vihdoinkin pääsisin täältä kidutuksesta pois. Hymyilin leveästi Alexille, joka oli noussut seisomaan ja katsoi mua. Sen silmät kiilsivät.
”Alex…” mä sanoin mutta se vain tuijotti mua armottomasti.
”En uskonut, että sä oikeesti lähtisit. Mä luulin, että me ollaan yhdessä”, Alex sanoi ja rynnisti sitten portaisiin. Ainoo asia minkä mä pystyin siinä tilassa tekemään oli Alexin perää juokseminen.
”Alex! Odota. Mä en tarkoittanut loukata sua”, mä yritin tarttua sen käsivarteen, mutta se riuhtaisi mun käteni kauemmas.
”Sulla on perhe. Mun isä on vankilassa, veli etsintäkuulutettu, äiti kuollut. Sä et tajua mitään”, Alex sanoi ja juoksi pois. Mä en jaksanut juosta perään. Olin ihan rapakunnossa sen typerän flunssan takia. Miten mä pystyin vain tuhoamaan sen kaiken meidän väliltä parissa minuutissa. Alex luotti muhun, mä luotin siihen koko sydämestäni. Ja nyt se ei varmaan enää koskaan puhu mun kanssani, koska mä olin niin innokas lähtemään Saksaan, pois sen luota. Mä katsoin ikkunasta miten Alexin pieni hahmo juoksi kaukana kohti keskustaa. Mun pitäisi varmaan mennä tapaamaan Lindaa. Yhtäkkiä mua ei yhtään huvittanut mennä Saksaan, kun Alex luultavasti vihaa mua.
 
Atlantis oli tosi hieno hotelli. Mä en tajunnut miten Lindalla ja Matthiaksella oli varaa siihen. Kai kahvila pyöri sitten tosi hyvin. Mä kävelin ovimiehen luo ja se katsoi mua epäilevästi. Mä muistin sen. Mä olin tuonut sille kamoja vähän aikaa sitten.
”Mitä asiaa?” se kysyi multa.
”Mun pitäis tavata Linda Mestavarian, se asuu täällä. Se on mun sisko”, mä sanoin. ”Mä muistan sut. Toin sulle kamoja vähän aikaa sitten.”
Ovimiehen ilme kirkastui hiukan. Se tais tosiaan muistaa mut. Mä hymyilin sille valloittavasti.
”Okei, mee sisään”, se murahti ja mä hyppelin sisälle.
”Missä Linda ja Matthias Mestavarianin huone on?” kysyin naiselta, joka oli vastaanottotiskin takana.
”Huone 505. Se on viidennessä kerroksessa”, nainen sanoi vilkaisematta muhun.
”Kiitti”, mä huikkasin ja menin hissiin.
 Ovi löytyi helposti. Mä koputin oveen. Matthias kurkisti ovenraosta ja samassa mä huomasin että olin sen syleilyssä.
Hallo Sofia. Schön dich zu sehen”, Matthias sanoi saksaksi. Mua hymyilytti. Mutta samalla mä muistin Alexin. Ja purskahdin itkuun sen sylissä.
 Linda tuli huoneeseen. Mä huomasin, että mä istuin Lindan ja Matthiaksen välissä pienellä sohvalla. Linda silitti mun hiuksia. Se oli yhtä kaunis kuin ennenkin. Pitkät ruskeat hiukset niin kuin mulla ja farkut ja t-paita. Se ei ollut muuttunut yhtään. Käperryin sen kainaloon ja mä toivoin, että kerrankin voisin vain nukahtaa ja unohtaa ulkona olevan Alexin.
”Mikä on, Sofia?” Linda kysyi. Mä en saanut sanaa suustani. Linda sanoi Matthiakselle jotain saksaksi ja Matthias meni pois. Linda istui mun vieressä kunnes kyyneleitä ei enää ollut ja kysyi multa uudestaan.
”Mikä hätänä?”
Ja mä selitin sille. Selitin ihan kaiken siitä lähtien kun mä tapasin Alexin ekan kerran puistossa. Kun se itki sitä, että sen vuokraemäntä heittäisi sen pihalle. Linda kuunteli mua. Kukaan ei ollut koskaan kuunnellut mua paremmin kuin Linda. Se ymmärsi mitä mä tarkoitin. Alex, siis mun veli, oli kans ollut hyvä kuuntelija. Mutta Alexin ajatteleminen sai mut taas surulliseks.
”Sun pitäisi mennä pyytämään Alexilta anteeksi. Mä en voi jättää sua tänne, enkä ottaa Alexia mukaan, mutta ainahan te voitte kirjoittaa”, Linda sanoi. Eka lause oli totta. Mun pitäisi pyytää siltä anteeksi. Mutta jotenkin vaikutti siltä, että Linda ei halunnut mun muistavan Alexia, kun mä olisin Saksassa.
”Mä pyydän siltä anteeksi. Jos mä vaan löytäisin sen”, mä sanoin ja nousin ylös. ”Mä meen heti.”
En viitsinyt katsoa miltä Linda näytti. Mä vain lähdin siltä ja ryntäsin pimeään iltaan.
 
Alex ei ollut autiotornissa. Siellä ei ollut muuta kuin Mykkä. Kyselin kaikkialta oliko ne nähnyt Alexia, mutta se tuntui kadonneen maan alle. Mä kiertelin keskustassa varmaan pari tuntia, mulle alkoi tulla jo hiukan kylmä. Mut mä vaan etsin ja etsin. Katsoin juna-aseman odotushallista, siellä ei ollut muita kuin pari ihmistä. Mä aloin vaipua epätoivoon. Ei kai Alex ollut lähtenyt Plataanikaupungista? Jossain junassa jäniksenä? Mitä paikkaa mä en ollut vielä tarkistanut? Hitsit, Toivon Satama!
 
Mä juoksin satamakortteliin ja menin tuttua reittiä kohti Toivon Satamaa. Kunpa Alex olisi siellä. Mä halusin pyytää anteeksi. Mä tiesin, että ne sulkee kymmeneltä, mutta mun oli pakko päästä sisään. Jos Alex olisi vaikka saanut yösijan. Sisar Anna avasi oven mulle.
”Sofia! Mikä tuo sinut tähän aikaan tänne?” sisar Anna kysyi ystävällisesti.
”Mä etsin Alexia. Mulle olisi sille asiaa”, sanoin ja toivoin, että Alex olisi Toivon Satamassa.
”Alex tuli pari tuntia sitten. Hän halusi olla rauhassa, joten annoimme hänelle pienen huoneen käyttöön pariksi yöksi. Mutta miksi haluat jutella hänen kanssaan?”
”Mun pitäisi pyytää siltä anteeksi. Mä tavallaan loukkasin sitä. Ja pahasti”, sanoin. ”Voisitko pyytää sen tänne?”
Sisar Anna katosi jonnekin ja tuli hetken päästä takaisin. ”Olen pahoillani, Alex ei halua puhua kanssasi. Minun pitäisi laittaa jo ovi kiinni. Sinä et valitettavasti voi jäädä yöksi.”
”Ei tarvitse”, sanoin alakuloisesti ja lähdin kävelemään kohti hotelli Atlantisia. Mun hartiat oli varmaan aika lysähtäneet. Mä pidättelin taas itkua, mutta päätin pysyä kovana. Olin elänyt jo vuoden kadulla. Eivät katulapset itke.

A/N2: Matthiaksen saksankileinen kommentti tarkoittaa Hei Sofia. Kiva nähdä sinua. Joku joka osaa saksaa saa tietty valistaa mua tosta enemmän.
« Viimeksi muokattu: 26.08.2011 18:16:17 kirjoittanut Feliicia »


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Vs: Nuoret Kulkijat, K-13
« Vastaus #3 : 11.08.2011 17:34:47 »
A/N: Syksy tulee ja niin tulee uusi luku. Alexin näkökulmasta. Tämä on enemmänkin angst painoitteinen luku.

Words: 1 005

Osa III

 
Heti kun Alex oli lähtenyt tornista, hän tajusi, että suuttui aivan turhasta. Sofia sai olla iloinen, että pääsi täältä pois. Hänkin olisi. Mutta ajatus Plataanikaupungista ilman Sofiaa oli sietämätön. Alex ei edes osannut kuvitella sellaista. Sofia oli hänelle tärkeä. Tärkeämpi kuin kukaan muu katulapsista. Zaza ja isä olivat tärkeimmät, mutta heitä hän ei voinut auttaa. Heidät hän oli jo osikseen menettänyt.
 Ilta oli viileä, mutta Alexia se ei haitannut. Hän käveli ympäri keskustaa toivoen että Sofia ei olisi lähtenyt hänen peräänsä. Osikseen hän toivoi, että tyttö olisi tullut heti pyytämään anteeksi. Mutta ei tullut. Sofiaa ei näkynyt, vaikka alitajunnassaan Alex etsi koko ajan vain häntä.
 Alkoi hämärtää, ja Alex päätti ettei menisi torniin täksi yöksi. Kello oli puoli kymmenen. Hän ehtisi Toivon satamaan ennen kuin se suljettaisiin. Ehkä siellä olisi hänelle sohvapaikka yöksi. Ihan sama, vaikka hän nukkuisi lattialla. Kunhan vain saisi olla jossain muualla.
 Sisar Maria avasi Alexille oven kun kello oli kymmentä vaille kymmenen.
”Alex, tiedät varmaan, että suljemme pian”, sisar Maria sanoi ystävällisesti.
”Tarvitsisin paikan täksi yöksi. Jos teillä on tilaa”, Alex kysyi ja katsoi sisar Mariaan.
”Ongelmia Sofian kanssa?” sisar kysyi tietäväisesti. Alex nyökkäsi. ”Meillä on pieni huone vapaana. Sen asukas, pieni tyttö, lähti iltapäivällä, joten voit olla siellä tämän yön”, sisar sanoi ja Alex kiitti onneaan.
”Kiitos.”
 
Alex nukkui sikeästi kunnes sisar Anna koputti auki olevaan oveen. Alex hätkähti ylös ja katsoi ympärilleen kuin etsisi jota kuta tiettyä. Niinhän hän etsikin.
”Sofia kysyy sinua. Hän haluaisi jutella”, sisar sanoi varovasti.
Oliko Sofia tullut kyselemään häntä? Hän olisi halunnut rynnätä heti tytön luo ja pyytää anteeksi, mutta jotenkin hän tiesi ettei voisi antaa anteeksi. Ei ainakaan tänään.
”En halua puhua sen kanssa. En nyt”, Alex sanoi ja sisar Anna poistui. Alex pystyi melkein näkemään sisaren pahoittelevan ilmeen. Ja Sofian pettyneen ilmeen. Jos tyttö edes oli pettynyt.
 Alex makasi paikoillaan pienessä sängyssä, jonka lakanat olivat karheat ja epämukavat. Mutta ne olivat paremmat kuin tornin lattia ja pahvinpalaset. Uni ei vain tullut. Alex pyöri sängyssään. Vasta viideltä aamulla hän sai unta.
 
Alex seisoi ihmisten keskellä. Hän oli korokkeella. Joka ikinen silmäpari tuijotti häntä. Hän näki Edin ja jokaisen hänen entisen koulunsa opettajista. Kaikkien ilmeet syyttäviä.
”Olisit parempi kuolleena!”
”Terroristin veli! Häivy täältä!”
Syytökset tulivat hänen tuttujensa suusta. Ne joihin hän oli luottanut. Hän yritti mennä pois korokkeelta, mutta hänet vain työnnettiin takaisin. Mutta sitten Alexin katse osui Sofiaan. Tytön  vierellä oli outo poika ja hän oli pojan käsikynkässä. He suutelivat. Sitten Sofia tuli korokkeelle. Hänellä oli meikkiä, hänen hiuksensa olivat puhtaat ja päällään hänellä oli merkkivaatteita. Sofia tuijotti Alexia halveksivasti.
”Me ei tarvita sua täällä! Luulitko sä että mä oikeesti rakastin sua! Terroristin veli, kuka sellaista huolisi. Häivy!” Sofia sanoi ilkeällä äänellä, joka sai Alexin ihon kananlihalle. Hän  tönäisi Alexin alas korokkeelta ja tuntui kuin hän olisi pudonnut ikuisuuden…

 
Alex tippui sängyltä lattialle. Hän oli hiestä märkä. Jos hänellä olisi ollut hiuksia, ne olisivat liimautuneet hänen otsaansa. Joku koputti oveen.
”Si-sisään”, Alex änkytti. Sisar Anna katsoi oudosti lattialla makaavaa Alexia.
”Onko kaikki hyvin? Sinä huusit”, sisar kysyi.
”Kaikki on hyvin. Näin vain painajaista. Minun täytyy käydä suihkussa”, Alex nousi lattialta ja meni suihkutiloihin jättäen sisar Annan yksin huoneeseen.
 
Alex päätti, että menisi hotelli Atlantikseen ja pyytäisi Sofialta anteeksi. Hän oli ajatellut typerästi. Ei Sofia varmaankaan ollut tahallaan halunnut loukata häntä. Tyttö oli vain ollut riemuissaan, että sisko veisi hänet Saksaan. Pois Alexin luota.
 Miksi hänelle kävi näin? Ja kaikki sen pommin takia, joka räjähti kuukausia sitten. Hän oli melkein orpo. Äiti kuollut, isä vankilassa, veli maanpaossa. Voisiko 14 –
vuotiaalla pojalla olla asiat vielä huonommin?
 No, hän ei sentään polttanut, mihin useat katulapset sortuivat. Kotona sitä oli pidetty huonona asiana. Nyt Alexin oli vain katsottava sivusta kun muut tuhosivat keuhkojaan.
 Painajainen unohtui päivän mittaan. Alex melkein jopa unohti Sofian ja anteeksipyynnön. Hän pyöri kaupungilla Marsin kanssa. Hän kävi moikkaamassa Babaa basaaritorilla, Baba näytti olevan hyvässä kunnossa. Alex istui puiston penkille ja muisti.
 Juuri siinä paikassa, sillä penkillä, he olivat istuneet, kun tapasivat ensi kerran. Alex oli itkenyt, että Lidia uhkasi heittää hänet ulos. Nyt kun hän ajatteli, ilman sitä hän ei olisi koskaan tavannut Sofiaa. Ja nyt Sofia oli osa hänen elämäänsä. Tai Sofia pikemminkin oli hänen elämänsä. Hänellä ei ollut ketään muuta kenelle uskoutua. Ja sitten Sofia lähtisi.
 
Alex nousi ylös. Hänen olisi pakko saada tavata Sofia. Vaikka tuskin ovimies päästäisi häntä hotelliin. Ehkä tippiä vastaan. Hän kokeili taskujaan. Vain roskia ja parikymmentä baria. Se sai luvan kelvata.
 Hän juoksi satamakortteliin Mars perässään. Koira haukahteli iloisesti kun matkaan oli tullut jotain vauhtia. Kun hotelli tuli näkyviin, Alex polvistui Marsin viereen ja katsoi Marsin iloisia silmiä.
”Mars, sinun täytyy jäädä ulos. Voit mennä torniin. Minä tulen sinne”, Alex sanoi ja hänestä tuntui kuin koira olisi ymmärtänyt joka ikisen sanan. Mars lähti juoksemaan kohti tornia ja Alex katseli sen menoa hetken. Sitten Alex meni sisään. Ovimies ei sanonut mitään. Ja se tietysti helpotti Alexin oloa hiukan.
 Hän meni viidenteen kerrokseen ja etsi huoneen numero 505. Hän koputti.
Ovi avautui. Alexia kohtasi pettymys kun oven avasikin Linda eikä Sofia. Hän oli toivonut, että Sofia olisi ollut hotellissa.
”Onko Sofia täällä?” Alex kysyi, vaikka tiesi vastauksen.
”Ei, hän lähti Tasavallan aukiolle viisi minuuttia sitten. Ihme, ettette törmännet. Tiedät kai, että lähdemme huomenna Berliiniin? Haluan Sofian mahdollisimman pian pois tästä kauheasta maasta”, Linda sanoi vilpittömästi. Alex ei voinut vastata mitään. Sofia lähtisi huomenna Berliiniin. Saksaan on tuhansien kilometrien matka. Alex ei koskaan enää näkisi Sofiaa. Ei tuntisi tämän huulia omilla huulillaan. Ja se, jos jonkin, oli kiduttava ajatus.
 Alex lähti mitään sanomatta hotellista. Tasavallan aukiolle oli kilometrin matka, mutta Alex jaksoi juosta koko matkan. Ajatus Sofian kasvoista kannusti häntä jatkamaan eteenpäin, vaikka kyljessä alkoikin tuntua kipua. Hän törmäili ihmisiin, mutta ei välittänyt heistä. Hänen oli pakko päästä Sofian luo.
 Tasavallan aukio oli täynnä ihmisiä. Pommin räjähdyspaikka kuhisi ympäri maailmaa tulleita toimittajia ja mustalakkeja. Turvallisuuspoliisi puuttui pienimpäänkin mielenosoitukseen. Aukiolla oli lapsia ja aikuisia. Jotkut itkivät ja laskivat kukkasia muistomerkin juuren, joka oli pystytetty kuolleiden muistoksi.
 Mutta Alex ei vain nähnyt Sofiaa. Ihmisiä ei kuitenkaan ollut niin paljon että näkyvyys olisi huono. Alex tähyili ympärilleen jo pienen paniikin vallassa. Ei Sofiaa.
« Viimeksi muokattu: 26.08.2011 18:17:08 kirjoittanut Feliicia »


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Vs: Nuoret Kulkijat, K-13
« Vastaus #4 : 10.09.2011 09:41:42 »
A/N: Tämä on taas Sofian näkökulmasta.
Words: 1 007
 
Osa IV
 
Mä näin Alexin jo kaukaa. Mutta se ei nähnyt mua. Mä halusin odottaa hetken ennen kuin menisin sen luo. Alex tähyili ympärilleen hätääntyneenä. Muut ihmiset alkoi tuijottaa sitä. Mä säälin sitä, ihan oikeasti säälin. Mä pääsisin pois täältä ja Alex jäisi tänne enkä mä voisi tehdä mitään. Sen isä oli kivessä, veli jossain takamailla ja äiti kuollut. Se oli kertonut sen Josaf-sedästä, joka kuulemma asui Ruotsissa. Se haluaisi sen luokse. Mut mulle ei ollut antaa sille rahaa. Kaikki mun ansaitsemani rahat meni niihin junalippuihin, jotka veisi mut pois sen luota.
 Mä en voinu estää itseäni nousemasta ylös penkiltä ja menemästä hiljaa Alexin luo. Se oli kääntäny selkänsä mulle kun mä kävelin ihan sen taakse, jonkun käsivarrenmitan verran. Mä en tajuu mikä muhun meni, mutta yhtäkkiä mä huomasin että pidättelin kyyneleitä, kun se ei huomannutkaan mua.
 Sitten Alex kääntyi ja tuijotti mua. Mä huomasin miten sen pupillit laajeni hämmästyksestä. Mä yritin sanoa jotain. Ääntä ei vain tullut. Me vain tuijotettiin toisiamme. Sitten mä sain sanotuksi:
”Alex…”
Alex katsoi mua tutkivasti. Sitten se levitti sen kädet ja painuin sen syliin. Tuntui uskomattoman helpottavalta, että se halas mua. Mä en ollut tajunnut kuinka paljon mä olin kaivannut sen kosketusta. Mä luulin, että Alex ei antaisi mulle näin helposti anteeksi. Mä olin loukannut sitä, ja pahasti ja nyt se halas mua. Mun käteni oli kuin huomaamatta kietoutunu sen niskaan ja mä vedin itseäni lähemmäs sitä.
 Mä tajusin pian, että mä nyyhkytin sen olkaa vasten. Mun hartiat tärisi ihan hallitsemattomasti. Mä en välittänyt ihmisistä jotka kiersi meidät kaukaa. Ne ei ollut mitään. Mulle niitä ei edes ollut olemassa.
”Mä oon pahoillani. Mä olisin halunnut sopii sun kaa heti…kun sä lähdit”, mä sain soperretuksi. Alex ei sanonut vähään aikaan mitään.
”Mun ei olisi pitänyt suuttua niin helposti. Ja huomenna sä lähdet pois täältä”, Alexin äänestä mä erotin selvästi tuskan. Se ei halunnut mun lähtevän. Se halusi, että mä jäisin sen kanssa tänne. Kyyneleet valu yhä vuolaammin mun poskilla. Mä menin hiukan kauemmaksi, että mä näkisin sen kasvot. Alex itki. Kyyneleet valui senkin poskilla. Mun käsi oli sen poskella ja se nojautui siihen.
”Mä lupaan etten mä unohda sua.”
Sitten mä suutelin Alexia. Mä halusin karkottaa tulevan lähdön meidän molempien mielestä. Mä halusin olla sen kanssa niin paljon kuin mahdollista. Mä en oikeesti haluaisi lähteä sen luota, mutta tää maa on mulle väärä paikka. Täällä ei voi elää vapaasti.
 
Mä karkotin tulevan lähdön mun mielestäni. Mä en halunnut ajatella sitä. Toisaalta, mä koko ajan ajattelin, että tää on vika kerta kun mä juttelen Alexille ja me kävellään kaupungilla. Se oli hankalaa. Mutta mä en halunnut näyttää sitä Alexille. Me käytiin tornissa missä Alex auttoi mua keräämään mun viimeiset tavarani. Reppu missä oli mun valokuvani Lindasta ja Alexista, mun veljestäni, jota mä ikävöin hirveästi. Joskus mä tajusin miltä Alexista oli täytynyt tuntua kun sen äiti kuoli. Mun veli oli ollut mulle tosi läheinen.
 Mars jäi torniin kun me lähdettiin sieltä. Musta tuntui kuin se koira olisi ymmärtänyt, että mä haluan viettää aikaa Alexin kanssa kahden. Mars on oikeasti tosi älykäs koira.
”Kai sä kirjoitat?” Alex kysyi vaitonaisena.
”Tietty. Mä kirjoitan sulle vaikka joka päivä, jos on varaa ostaa postimerkkejä”, mä sanoin ja sain Alexin hymyilemään hiukan. Se oli helpottavaa, että se pystyi edes hymyilemään. Mua nimittäin pelotti että mun takia Alex unohtaisi miten hymyiltäisiin ja se katsoisi kaikkia aina vain surullisena. Mä en kestäis sitä.
 Me käveltiin kohti tuntematonta määränpäätä. Tai me vain käveltiin minne jalat vei. Mä pidin Alexia kädestä, mä halusin olla sen lähellä. Sitten se pysähtyi. Se tuijotti yhtä taloa jonka edessä me seisottiin. Se oli Alexin entinen koti. Ikkunasta kajasti valoa, se oli lämmintä ja kutsuvaa. Mun olis mieli tehnyt mennä sinne ja vaan nauttia lämmöstä. Mutta mä en mennyt. Mä tiesin, että Alexilla oli paljon muistoja siihen paikkaan liittyen. Postilaatikossa ei enää lukenut Sylvanov niin kuin siinä ennen oli. Sen tilalla oli joku tuiki tuntematon sukunimi, joka luultavasti oli Alexin ex-vuokraemännän uudet vuokralaiset.
”Kaipaatko sä yhtään tuota?” mä kysyin Alexilta. Mun mielestä hiljaisuus oli tosi vaivaantunut, niin päätinpä sitten piristää tunnelmaa. Alex katsoi muhun.
”En oikeastaan. Ilman sitä mä en olisi koskaan tavannut sua”, Alex sanoi ja mä hymyilin sille. Mä en todellakaan tiedä mitä mä olisin tehnyt ellei Alex olisi ilmestynyt mun elämään.
 
Mä vaadin Lindalta, että Alex saisi nukkua hotellissa sen yön tai mä nukkuisin sen kaa tornissa. Lopulta se suostu kun mä olin taivutellut sitä melkein puoli tuntia. Alexille varattiin huone kaksi kerrosta alempana, vaikka mä olisin halunnut, että se oli meidän vieressä. Kun Linda ja Matthias oli jo nukkumassa, mä hiivin tosi hiljaa pois sieltä ja koputin Alexin huoneen oveen. Vasta kun mä olin odottanut viisi minuuttia sen oven edessä, mä tajusin, että se oli tosi väsynyt ja se nukkui varmasti sikeästi. Sitten mä koputin hiukan kovempaa ja kuulin ryminää ja kiroilua. Alex tuli avaamaan oven aika unisen näköisenä. Sillä oli päällään vain t-paita ja alushousut. Mä hymyilin sille.
”Saanko mä nukkua sun vieressä?”
”Tietty”, Alex sanoi ja kietoi käden mun ympärille. ”En halunnutkaan nukkua yksin.”
Alexille varattu huone oli paljon pienempi, mutta mun mielestä se oli kodikas. Muuten tää tilanne olisi ollut tosi kiusallinen, ellei me tunnettaisi toisiamme niin hyvin. Mua ei hävettänyt nukkua sen vieressä, mun mielestä se oli ihanaa. Siis tuntea joku sun vieressä ja tietää ettet sä ole yksin.
  Mua väsytti hirveesti ja mä nuokuin. Mä sain vaivoin pidettyä mun silmät auki. Mä kuitenkin selvisin sinne pieneen makuuhuoneeseen, jossa Alex nukkui.
”Miks sä muuten kiroilit?” mä kysyin niin huvittuneena kuin puoli unessa nyt pystyy olemaan.
”Löin jalkani pöydän jalkaan pimeässä. Se sattu hiukan. Varvas on ihan tohjona”, Alex sanoi ja hymyili mulle taas. ”Sua taitaa väsyttää?”
 Mä ryömin peiton alle ja haukottelin. ”Arvaa”, mä sanoin sille kun se tuli mun viereen. Se kietoi kätensä uudestaan mun ympärille. Jotkut muut nuoret jotka olis samassa tilanteessa, ajattelis varmana ihan jotain muuta kun ne nukkui oman ihastuksensa kanssa samassa sängyssä, mutta mä en pystynyt ajattelemaan muuta kuin miten ihanaa oli olla sen lähellä. Mä kaivauduin syvemmälle sen syliin ja ei kulunut varmaankaan kymmentä minuuttia ennen kuin mä nukahdin tuntien sen kädet mun ympärillä.


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Vs: Nuoret Kulkijat, K-13
« Vastaus #5 : 13.10.2011 17:38:45 »
A/N: Vaikka kommentteja ei ole tähän mennessä herunut, laitan silti 5. luvun tänne. Tää on Alexin näkökulmasta.
On lähdön aika. Sofia on lähtemässä Saksaan ja Alex jää ensimmäistä kertaa yksin.


Osa V
 
Alex istui sängyllään ja tuijotti hölmönä Sofiaa, joka penkoi hänen tavaroitaan. Tai no, siis sitä pientä reppua, jota Alex kantoi aina mukanaan, siellä olikin hänen koko omaisuutensa. Muussa kuin Sofian tapauksessa tilanne olisi ollut kiusallinen. He olivat juuri heränneet ja Alex oli heti alkajaisiksi huomannut, että hänen molemmat kätensä olivat olleet suojaavasti Sofian ympärillä. Muut olisivat aivan varmasti ajatelleet ”Mahtavaa! Sain nukkua tytön vieressä!” mutta Alexin mielestä sellainen on aika harhaan johtavaa. Hän nukkui Sofian vieressä, koska piti Sofiasta. Se oli aika yksinkertaista.
”Minne hittoon sä oot laittanut sun hammasharjan! Linda ei päästä mua junaan, jos mä en oo pessyt hampaita!” Sofia huusi ja heitti Alexin tavaroita ympäri huonetta. Alexia vain nauratti. Sofia ei ollut koskaan hermoillut ulkonäköään, ei ainakaan sinä aikana kun Alex oli hänet tuntenut.
”Sofia, se hammasharja on siellä sivutaskussa”, Alex sanoi. Hän ei viitsinyt kertoa, että oli viimeksi puhdistanut sillä Marsin hampaita, tosin hän on pessyt sen. Silti se haisi yhä koiralle.
 Sofia nappasi hammasharjan sivutaskusta ja katosi kylpyhuoneeseen. Sillä aikaa Alex istui vain paikoillaan tietämättä mitä tehdä. Samalla Alex muisti, että Linda ei tiennyt Sofian olevan hänen huoneessaan. Sofia joutuisi menemään yläkertaan pelkkä toppi ja shortsit jalassaan, jotka olivat ilmestyneet kuin tyhjästä.
 ”Onko tää hyvä?” Sofia kysyi, kun tuli kylpyhuoneesta ja hymyili Alexille niin että hampaat näkyivät.
”Joo, kyllä sä näytät ihan ihmismäiseltä. Mut et kai sä aio mennä noissa vaatteissa takaisin ylös?” Alex kysyi ja Sofia vilkaisi vaatteitaan.
”En tosiaan. Linda vois luulla jotain muutakin, kuin että mä vaan nukuin sun vieressä. Hyvä idea, Alex”, Sofia sanoi ja alkoi heitellä Alexin tavaroita takaisin hänen reppuunsa. ”Haittaako, jos mä lainaan sun paitaasi?” Sofia näytti Alexin sinistä t-paitaa, jossa oli Zazan lempikoripallon joukkueen tunnus. Alex pudisti päätään ja Sofia veti paidan päälleen. Sofia hymyili Alexille, mutta Alex näki hymyn taakse. Sofia pelkäsi. Se näki, miten hän höpötti ja yritti olla normaali. Sofia katsoi vielä, ettei Alexin tavaroita ollut lattialla ja kääntyi sitten kannoillaan kohti ovea sanomatta mitään.
”Sofia”, Alex sanoi Sofian nimen kysyvästi ja saikin kuin saikin Sofian kääntymään. Sofia katsoi Alexia odottaen. ”Voit kyllä puhua siitä. Tiedän, että oot innoissasi.”
Sofia vain katsoi Alexia ja lähti sitten. ”Juna lähtee kolmelta, tiedoksi vain”, Sofia huikkasi vielä.
 Alex jäi yksin huoneeseensa. Hän ei halunnut murtua, ei juuri nyt, kun halusi olla vahva. Alex sai tahdonvoimallaan karkotettua kyyneleet, jotka jo pyrkivät esiin. Hän ei murtuisi. Hän halusi näyttää Sofialle, ett oli onnellinen tämän puolesta, kun hän pääsi parempaan. Alex puki päälleen ja lähti sitten huoneesta. Hän palautti avaimen vastaanottoon ja sanoi, että huone oli vapaa ja lasku menee Linda Mestavarianin piikkiin.
 Alex pyöri kaupungilla tietämättä mitä tehdä. Hän halusi nähdä vielä Sofian, mutta ehkä tytöstä oli ahdistavaa, että hän oli koko ajan lähellä. Tornissa ei varmaankaan olisi ketään, sinne oli turha mennä. Oli yksi paikka, jonne hän voisi mennä, Alex ajatteli tajutessaan asian. Hän meni lähimmälle bussipysäkille, ja hyppäsi bussiin, joka vei Öljymäelle. Nyt ihmiset eivät nyrpistäneet nenäänsä, sillä hän ei haissut niin pahalle. Silti hänen ulkomuotonsa keräsi katseita. Alexilla oli taskussa pari kolikkoa, jotka riittivät lippuun. Kun hän oli lähellä Ruusukatua, hän nousi bussista ja käveli kohti jo tutuksi tullutta taloa. Se oli aivan normaali, ehkä hiukan isompi kuin niiden, jotka eivät asuneet Öljymäellä, mutta eivät kuitenkaan Satelliitissa. Se näytti kuitenkin orvolta isojen linnojen tapaisten talojen keskellä. Alex seisahtui talon numero 17 eteen ja lähti sitten päättäväisesti portille.
 Portilla hän painoi nappia, joka oli osa valkoista kojetta. Pian kuuluikin Lianan ääni.
”Kuka siellä?”
Laitteessa ei ollut videokameraa, Emil oli kerran selittänyt Alexille siitä, joten Liana tai Emil joutuivat aina kysymään kuka oli portilla.
”Päivää, täällä on Alex”, Alex sanoi melkein konemaisesti. Hän oli kertonut ettei haluaisi, että hänestä käytettiin nimeä Alexander, se oli hirveän pitkä.
”Tule vain”, Lianan ääni ja Alex kuuli surinaa ja tarttui portin kahvaan. Se aukeni helposti ja Alex käveli pihatietä pitkin Mars kannoillaan. Liana seisoi jo ovella odottamassa häntä.
”Mars, sinun täytyy jäädä ulkopuolelle”, Alex sanoi koiralle. Mars jäi istumaan portaiden eteen. Alex heitti koiralle luun, jonka oli ostanut pari päivää sitten.
”Hei, Alex. Mukava nähdä”, Liana sanoi kun Alex astui sisälle. ”Haluatko kylvyn?”
”Samat sanat. En tällä kertaa. Kävin aamulla suihkussa ja mulla olisi vähän asiaa”, Alex sanoi ja meni Lianan edellä keittiöön, jossa Emil istui lukulasit nenällään lukemassa päivän lehteä.
”Alex, miten menee?” Emil kysyi rennosti. Alex oli aina pitänyt miehen asenteesta. Emil ei paisutellut asioita eikä kierrellyt.
”Ihan hyvin. Isältä tuli kirje. Sillä on kaikki ihan kunnossa”, Alex sanoi. Hän ei kehdannut mennä suoraan asiaansa. Eikä hän edes tiennyt mitä apua siitä olisi, että hän kertoisi Tabareille Sofiasta.
”Istu ja ota aamiaista”, Liana sanoi ystävällisesti. Alex otti paahtoleipää ja söi sitä kuin ensimmäistä kertaa. ”Ihan rauhassa, ruoka ei lopu”, Liana lisäsi kun katsoi Alexin syömistä.
”Mitä olet tehnyt viime aikoina?” Emil kysyi ja laittoi lehtensä sivuun.
”Pyörinyt kaupungilla, viime yön olin hotelissa, kun yhden kaverin sisko maksoi”, Alex sanoi kuin ohimennen, vaikka pelkäsikin hiukan Lianan ja Emilin reaktioita. 
”Todellako? Sehän on hyvä uutinen. Mistä kaverisi sisko tulee?” Liana kysyi.
”Saksasta. Linda vie Sofian Saksaan”, Alex sanoi eikä pystynyt estämään kyyneleitä, jotka olivat patoutuneet aamupäivän aikana. ”Ja minä jään yksin.”
”Voi, Alex. Sofia on varmaan läheinen sinulle”, Liana sanoi ja halasi Alexia lohduttavasti. Alex nyökkäsi ja pyyhki samalla kyyneliään.
”Minun pitäisi olla iloinen hänen puolestaan”, Alex sanoi ja niiskaisi. ”Mutta en vain pysty. Sofia saa uuden elämän ja minä joudun toivomaan, että perheeni pysyy elossa.”
”Tuo on aivan ymmärrettävää, Alex. Et halua menettää häntä”, Emi sanoi kun Alex ryhdistäytyi. Emil kävi eteisessä ja tuli lompakko kädessä takaisin. Hän ojensi tukun rahaa Alexille. ”Ota nämä. Voit käyttää ne miten haluat. Joko ostaa lipun, tai sitten voit ostaa ruokaa. Ihan miten haluat.”
”En voi ottaa näitä. Ne ovat teidän rahojanne. Se on aivan liikaa”, Alex sanoi ja tuijotti rahoja. Siinä täytyi olla yli 20 000 baria. Se riittäisi kyllä junalippuun. Ja passi hänellä taisi ollakin.
”Vähintä mitä voimme tehdä vuoksesi”, Liana sanoi ja siirtyi seisomaan miehensä viereen. ”Alex, olet meille kuin kummipoika, jota emme koskaan saaneet. Toivottavasti muistat meidät siellä minne ikinä menetkin.” Alex nousi ylös ja halasi Lianaa ja Emiliä. Hän ei pystynyt sanomaan miten kiitollinen oli. Ehkä kuitenkin oli parempi olla kertomatta Sofialle, Linda saisi kuitenkin tietää, eikä Alex tiennyt miten tämä suhtautuisi.
”Kiitos. Lupaan kirjoittaa teille”, Alex sanoi. ”Minun pitää varmaan lähteä. Juna lähtee kolmen tunnin kuluttua.”
”Tietysti. Ja Alex, pidä huoli itsestäsi”, Liana sanoi kun hän ja Emil seurasivat Alexia eteiseen. Alex otti reppunsa lattialta.
”Pidän. Voisitteko soittaa Robert Kashvillelle? Annoin teille hänen numeronsa. Kertokaa, että en asu enää Toivon Satamassa, ja että olen päässyt lähtemään”, Alex sanoi.
”Tietysti”, Emil sanoi. Alex avasi oven ja kääntyi katsomaan vielä heitä.
”Kiitos”, oli viimeiset sanat jotka Liana ja Emil Tabar kuulivat Alexin suusta.


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Vs: Nuoret Kulkijat, K-13
« Vastaus #6 : 10.11.2011 18:52:58 »
A/N: Vou, kuudes luku. Mä oon omasta mielestäni jo aika pitkällä. Sofian näkökulmasta taas.
Words: 1 023
 
Osa VI
 
Mä istuin penkillä Lindan ja Matthiaksen välissä juna-asemalla. Meillä oli mennyt monta tuntia selvittää, että mua ei oltu salakuljettamassa pois maasta. Maasta poistumiseen piti olla joku erikoinen lupa, jos matkusti jonkun kanssa. Mä en tajunnut sitä juttua. Mutta kuitenkin, mä olin saanut luvan ja nyt me sitten odotettiin, että se juna tule ja päästään kyytiin. Asemalla oli muitakin jotka odotti sitä junaa. Mä myös huomasin pari tuttua keräämässä rahaa kantamalla toisten laukkuja.
 Mä en voinut tajuta, että se osa-alue ei olisi enää mun elämää, mun ei pitäis koskaan kerjätä. Miten paremmaks elämä muuttuisikaan! Saksassa mun ei tarvitsis tehdä töitä sen eteen, että sain edes ruokaa. Linda ja Matthias hoitaisi sen puolen. Mut mä tuijotin kuitenkin niitä ketkä olis vaikka hyppinyt ilkosillaan saadakseen rahaa. Mä säälin niitä. Niillä ei edes ollut mahdollisuutta parempaan. Linda oli antanut mulle rahaa ja se halusi, että mä käyttäisin ne säästäväisesti. Mutta mä halusin antaa noille kunnon päivällisen. Mä siis nousin ylös ja kävelin niitä kohti.
”Sofia, mitä ihmettä sinä teet? Nuo voivat olla vaarallisia”, Linda sanoi, mille mä hymähdin. ei tiennyt, että kaksi viikkoa sitten mäkin olin ollut tekemässä täällä juuri tota samaa hommaa. Mun ilokseni Kaspar ja Mykkä olivat niiden joukossa. Mun muistaakseni Kaspar asui nyt Satelliitissa, Mykkä varmaan pyöri sen kanssa päivisin. Mä en ollut nähnyt niitä kumpaakaan pitkään aikaan.

”Moi”, mä sanoin niille ja Lindan paheksuvista katseista huolimatta jäin siihen.
”Sofia, autatko meitä? Päivän tienesti ei oo kauheen iso”, Kaspar sanoi ja Mykkä nyökytteli pikkuveljen mukana. Mä katsoin niitä, miten ne toivoivatkaan mun apuani.
”Mä en nyt oikeen voi. Mun sisko istuu tuolla”, mä viittasin Lindaan ja Matthiakseen. Mykkä tuijotti niitä ja sitten se avasi sen suun. Mä oli tosi harvoin kuullut sen puhuvan, Alex oli jutellut sen kanssa pari kertaa.
”Ootko sä lähdössä? Entä Alex?” Mykän ääni oli karhea ja se tuntui vieraalta.
”Mä en tiedä missä Alex on. Mä lähden Saksaan, mun sisko asuu siellä. Mä en tule enää takaisin”, mä sanoin ja jatkoin ajatuksissani: mä tulen kaipaamaan teitä hirveästi. Se olisi ollut hiukan liian tunteellista.
”Toivottavasti sulla menee jatkossa hyvin”, Kaspar sanoi ja tuijotti jalkoihinsa. Mä hymyilin.
”Kiitos, mut mä haluan antaa teille jotain. Mulla on rahaa, mä olin Stepanin hommissa vähän aikaa, mutta en mä tarvitse niitä kaikkia itselleni. Ottakaa te ne.” Mä kaivoin repustani nipun seteleitä.
 ”Tossa on varmaan 10 000 baria! Tolla pärjäisi varmaan vuoden!” Mykkä sanoi ja sen äänestä kuului kiitollisuus.
”Te saatte ne. Pärjäätte jonkin aikaa noilla hyvin”, mä sanoin. Kaspar nosti katseensa ja katsoi mua suoraan silmiin.
”Alex saa luvan olla onnellinen kun sillä on sut”, se sanoi. Mä ryntäsin halaamaan sitä ja Kasparin jälkeen seurasi Mykkä.
”Mä oon iloinen että mä oon tuntenu teidät. Juna tuli, mun pitäisi varmaan mennä”, mä sanoin ja mun äänestä kuului varmasti pettymys. Alex ei ollut tullut.
”Pärjäile Sofia!” Kaspar huikkasi kun mä olin jo ovella ja mä vilkutin niille. Mä oikeesti tulisin kaipaamaan tätä kaikkea.
 Kello oli 13.45, juna lähtis vasta kolmelta, mutta me istuttiin silti meidän pienessä vaunuosastossa. Siellä oli neljä sänkyä, jotka vedettiin seinästä. Kaksi upottavaa nojatuolia ja pieni kaappi. Sekä tietty minikylppäri. Ihan hyvä se mun mielestä oli, mutta Linda valitti tilan ahtaudesta. Mä sanoin, että mä kävisin tutkimassa paikkoja, niihin ehtisi kyllä tutustua, matka kesti kokonaiset neljä päivää. Kaksoisvuortenmaahan oli pieni pläntti kartalla Kiinan ja Kazakstanin välissä. Kriisialueella. Lähi-idässä on tosi paljon sisällissotia, mä en ollut kuitenkaan joutunut kokemaan kuin pari pommi-iskua. Toivottavasti reitti olisi turvallinen.
 Mä tulin viereiseen vaunuun, jossa oli istumapaikkoja. Siellä oli paljon ihmisiä, ne kaikki takertui tavaroihinsa kun mä tulin. Luuliko ne mua isoksikin pohatan tytöksi. Just, mä aloin pikkuhiljaa katumaan, että Linda oli halunnut mun pukeutuvan siistiin valkoiseen pitkähihaiseen ja mustaan hameeseen. Mähän näytin joltakin rikkaalta. Hame kutitti ja paidan hihat oli ahtaat. Aika ironista, mä oon muutenkin laiha. Mutta mun huomion kiinnitti yks poika, joka oli peittänyt kasvonsa hupparin hupulla. Sen olemus näytti tutulta. Se istui reunimmaisella tuolilla siinä kolmen penkin rivissä, minkä se oli luultavasti valloittanut. Sen jalkojen vieressä istui koira. Hitsi, miten se on voinut päästä tänne?
 Mä menin sen luo, eikä se kääntänyt päätään muhun päin. Joo, sen oli pakko olla se. Mä istuin siihen kolmanteen penkkiin ja katsoin sitä hetken. Lopulta se kääntyi ja mä totesin mun epäilykset oikeiksi. Se oli Alex.
”Mitä hittoa sä täällä teet?” mä kysyin siltä. Mä toivoin ettei kukaan ulkopuolinen kuulisi. No, tässä metelissä se oli aika mahdotonta.
”Mitäs luulet? Luuletko sä, että mä pystyisin olemaan täällä ilman sua? Sä olit ainoa syy miks mä en mennyt heti takaisin Hiltoniin”, Alex sanoi. Mä olin ihan ällikällä lyöty. Se oli koko ajan kadulla vaan mun takia.
”Mutta mistä sä sait rahaa tähän?” Mä kysyin ja siirryin seuraavaan penkkiin, lähemmäs Alexia, ettei ulkopuoliset kuitenkaan kuulisi.
”Liana ja Emil antoi. Passi mulla jo onkin”, Alex sanoi. ”Mitä vain vuoksesi”, hän lisäsi vielä loppuun hymyillen. Mä en tajunnut tätä. Alex tulisi mukaan. Se tulisi mun kanssa Saksaan. Mä en lähtisi sittenkään yksin. Samalla mä huomasin, että mä halasin sitä ja se melkein kuristui.
”Sori”, mä mutisin. ”Ei ollu tarkoitus kuristaa sua.”
Alex vaan nauroi. ”Onko Linda myös täällä?”
”On”, mä sanoin. ”Me ollaan viereisessä vanussa. Miten sä pystyt nukkumaan kolme yötä näillä penkeillä?”
”Nämä saa laitettua makuuasentoon. Älä sä musta huolehdi. Ja ei kannata kertoa Lindalle. Luulen, ettei se pidä musta erityisemmin”, Alex sanoi. Mä nyökkäsin. Se miten Linda suhtautui mun ystäviin oli tosi, mikä se sana on, loukkaavaa. Koska ne on mun ystäviä, mä rakastan niitä. Ja Linda puhuu niistä kuin ne olisi jotain iljettäviä olentoja joilla ei ole sielua eikä tunteita.
”Mun pitää varmaan mennä. Juna lähtee kohta ja Linda alkaa ihmetellä missä mä olen”, mä sanoin. Voi, mä en halua kokea sitä, että Linda suuttuu mulle.
”Joo, nähdään”, Alex sanoi ja mä suutelin sitä. Mä en vieläkään tajunnut, että mun ei tarvis jättää sitä. Ihme oli tapahtunut.
 Mä nousin tuolilta ja kävelin ovelle. Sieltä mä katsoin vielä Alexia, joka näytti aika orvolta istuessaan siinä koira vierellään. Sillä on kova elämä. Mä suljin oven perässäni ja kävelin kohti meidän minihuonetta. Linda ja Matthias odotti siellä jo mua. Mä hymyilin niille aurinkoisesti, ja vedin toisen ylimmistä sängyistä seinästä irti ja menin sinne lepäämään. Toivottavasti neljä päivää olisi kohta ohi. 

A/N2: Kommentteja??


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Ryuzaki

  • Killjoy
  • ***
  • Viestejä: 37
  • Matkijanärhi
    • Neonvalotaivas
Vs: Nuoret Kulkijat, K-13, Alex ja pelon aika
« Vastaus #7 : 08.12.2011 23:53:06 »
voi vtu nyt eksyin tänne ja himottais kauheesti jäädä lukeen tätä mutten voi ku pitää herätä aikasi :< mitä ny vähänmatkaa alusta luin vaikuttaa hyvältä ja mielenkiinnolla jään oottaan et pääsen viim. lauantaina lukee enemmän <3 tykäsin tosipaljon sun tavasta kirjottaa ja laitan jotai älykkäämpää kommenttia sitten ku pääsen kunnolla lukemaan, mutta en voinu olla kommentoimatta jo nyt  ;D
It's okay not to be okay.♥
Finitauolla :'3

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Nuoret Kulkijat, K-13, Alex ja pelon aika 7/?
« Vastaus #8 : 09.12.2011 18:39:19 »
Ryuzaki onpas hankala nikki :D Lue ihan rauhas, hyvä jos kiinnostaa. Eka kommentoija koko ficissä, toivottavasti jaksat lukea tänne asti.

A/N: Vau, seitsemäs luku. Mä en koskaan kuvitellut pääseväni tänne asti näin helposti. Ja nyt Alexin ajatuksissa on hiukan sellaista joka saattaa hiukan selventää asioita niille joille fandom ei ole tuttu. Ja tää olii ehkä tähänastisista luvuista vaikein kirjoitettava.
Words:1 007
 
Osa VII
 
Alexin selkää kivisti istumisesta. Juna oli lähtenyt tunti sitten ja viimeinkin hän tajusi, että matka oli hirveän pitkä. Liian pitkä. Neljä kokonaista päivää sillä kuluneella ja muhkuraisella tuolilla. Onneksi hänellä oli Mars. Vaikkakin toiset, jotka olivat samassa vaunussa vilkuilivat koiraa epäilevästi. Hän ei halunnut välittää niistä katseista, ne tuntuivat niin julmilta ja väheksyviltä. Hän tosiaan näytti kuuluvan ihan toiseen paikkaan kuin junaan, joka kiemurteli ja kaarteli ennen kuin saapuisi rajalle, missä oli turvatarkastus. Jos hän selviäisi sinne asti, kaikki olisi hyvin.
 
 Alex tavallaan halusi pois maasta, mutta samalla hän halusi jäädä. Isä oli vieläkin täällä. Eikä vapaudesta ollut tietoakaan. Zaza taas oli vapaana, lehdet olisivat kertoneet, jos hänet olisi saatu kiinni. Hänen elämänsä oli kääntynyt päälaelleen syyskuussa, siitä oli nyt jo 9 kuukautta. Aika oli kulunut hirveän nopeasti. Hän muisti vieläkin pommin räjähdyksen, miten ikkunat olivat helisseet luokkahuoneessa. Toiset saattoivat jatkaa elämää normaalisti, mutta hänelle se ei ollut mahdollista.
Kaikki oli muuttunut juuri sinä päivänä. Hän oli joutunut kadulle, pari kuukautta pommin jälkeen. Tai pikemminkin hän oli karannut Hiltonista, pahamaineisesta lastenkodista. Onneksi hän oli tutustunut Sofiaan.
 
Alex katsoi ulos ja näki miten juna kiisi Satelliitin reunaa pitkin. Slummilähiön asumukset olivat vain pieniä hökkeleitä ja metalli- ja pahvi rakennelmia. Alex oli ollut onnekas kun ei ollut koskaan asunut siellä. Silti lapset, jotka vilkuttivat junalle sen mennessä ohi, vaikuttivat onnellisilta. He eivät tienneet paremmasta. He eivät tienneet, että Nikolashin avustajat eivät olleet koskaan nälissään ja heillä oli aina katto päänsä päällä. 
 
Ja kaikki, kaikki tuska oli vain yhden henkilön aikaan saamaa. Nikolash oli presidentti, joka ei välittänyt kansalaisistaan, antoi heidän kuolla nälkään rauhassa. Alex ei edes muistanut aikaa ennen Nikolashia. Presidentti hallitsi maata yksinvaltiaan tavoin, kaikki jotka yrittivät saada oikeutta, kuten Alexin isä, laitettiin vankilaan. Ja nyt hän oli jättämässä sen kaiken taakseen. Hän uskoi, että kaikki muuttuisi hyväksi, kunhan hän vain pääsisi pois maasta.
 Muualla maailmassakin oli huomattu Kaksoivuortenmaan tukala tilanne. Alex oli katsonut uutisia Rautatieaseman tv:stä. Punainen Risti oli kuulemma lähettämässä apua kodittomille lapsille ja nuorille. Nikolash oli kommentoinut ettei hänen kansalaisensa tarvinneet apua. Eikä kukaan ollut uskaltanut panna vastaan.
 
 Kaupunki jäi pian taakse ja Alexia alkoi väsyttää, luomet painuivat alas. Hän ei ollut nukkunut kunnolla pariin päivään ja nyt se tietenkin kostautui. Hän ei voinut enää vastustaa väsymystä ja pian hän olikin unessa.
 
Alex istui kotona keittiön ääressä. Talossa oli hiljaista. Mutta hän ei tuntenut oloaan yksinäiseksi, ei nyt. Hän nousi kuitenkin ja meni ikkunan ääreen katsomaan miten jotkut pelasivat kadulla. Pojat huomasivat poliisit ja lähtivät karkuun. Elämä oli aivan tavallista. Alex nappasi reppunsa ja urheilukassinsa ovenpielestä ja lähti kouluun.
 Kadulla oli ihmisiä, jotka olivat matkalla kouluun tai töihin. Alex kääntyi tottuneesti kulmasta ja koulurakennus melkeinpä näkyi jo.
”Moi”, sanoi Edi, joka liittyi Alexin seuraan.
”Moi”, hän vastasi konemaisesti.
”Tuletko tänään treeneihin?”
”Miltäs näyttää?” hän sanoi viitaten urheilukassiinsa. Edi nyökkäsi hyväksyvästi. Hän oli heidän joukkueensa tunnollisin pelaaja.
 Alex näki usein kodittomia matkallaan kouluun. Nytkin heitä norkoili kujilla ja kauppojen läheisyydessä jonne ihmiset menivät. Osa istui kadun reunalla pahvinen kahvimuki edessään. Yleensä lapset säntäilivät ympäriinsä ja pyysivät aikuisilta, perheellisiltä naisilta rahaa. Alex suhtautui kodittomiin välinpitämättömästi. Tietysti hän sääli heitä, mutta ei viitsinyt näyttää sitä.
 Hänen huomionsa kiinnitti tyttö, joka nojaili autiotalon tiiliseinään ja tuijotti suoraan Alexin silmiin. Tytöllä oli takkuisten ruskeiden hiusten päällä rähjäinen lippalakki, joka näytti roskiksesta kaivetulta. Myös takki oli samanlainen. Tytön kasvot olivat kapeat ja kalpeat. Silmistä paistoi epätoivo.
 Alex pysähtyi keskelle katua. Edi tuijotti Alexia, mutta hän ei välittänyt. Alex ei saanut silmiään irti Sofian silmistä. Hän tiesi, että se oli Sofia. Mutta kun Alex pakotti itsensä katsomaan muualle, hän näki väkijoukossa itsensä ja Sofian. Sofia piti häntä kädestä ja hymyili. Alex itsekin näytti onnelliselta.
”Alex, ootko kunnossa?” ääni oli Sofian, mutta kumpikaan Sofia ei puhunut. Sanat näyttivät tulevan Edin suusta. Joku ravisteli häntä, vaikkei kukaan ollut tarttunut häneen.
”Alex.”

 
Hän säpsähti hereille. Sofia istui hänen vieressään, mutta tytöllä ei ollutkaan samoja vaatteita kuin unessa. Sofian hiukset olivat nutturalla ja hänellä oli päällään puhtaat farkut ja t-paita. Alex räpytteli silmiään.
”Ootko sä kunnossa?” Sofia kysyi.
”Joo, taisin nukahtaa”, Alex sanoi. Sofia hymyili Alexille. ”Mitä?”
”Sä sanoit mun nimen unissas. Minkälaista unta sä näit?” Sofia kysyi ja Alex tunsi punan nousevan poskilleen. Se on vain Sofia, Sofialle hän voisi kertoa kaiken.
”Unessa olin menossa kouluun, ihan kuin sitä pommia ei olisi ollutkaan. Ja sä olit kadulla, tuijotit minuun”, Alex sanoi. Hän luotti Sofiaan, he olivat kokeneet yhdessä monia asioita.
 Sofia nyökkäsi. Heidän ylleen laskeutui hiljaisuus, kumpikaan ei jaksanut sanoa mitään. Sofia nojasi hiukan Alexiin ja Alex kiersi kätensä tytön ympärille.
”Haluaisitko sä, että se sun unesi olisi totta? Että tätä kaikkea ei olisi koskaan tapahtunutkaan?” Sofia kysyi hiljaa Alexilta.
”En. Ilman sitä mulla ei nyt olisi sua”, Alex sanoi ja suuteli Sofiaa kevyesti. Sofia hymyili vasten Alexin huulia.
 
Matka rajalle tuntui ikuisuudelta, Alex ei kestänyt vain istua paikoillaan, kun oli jo niin monta kuukautta pyörinyt koko ajan ulkona ja mennyt vasta myöhään illalla nukkumaan. Hän huomasi, että nukkuminen tuolissa, koko ajan istuen, ei ollut mitenkään mukavaa. Hänellä oli niska kokoajan kipeä, päänkääntäminenkin teki kipeää. Alex huomasi miten muilla matkustajilla, jotka olivat räsyisen näköisiä hekin, oli mukanaan pieniä tyynyjä ja peittoja. Alexilla oli vain takkinsa. Joka ilta hän kietoutui siihen ja toivoi kaiken olevan taas pian hyvin.
 Rajalla, juna käytiin huolellisesti läpi. Kaikki kolot tutkittiin ettei mukana olisi yhtäkään jänistä. Sitten jokaisen piti näyttää erityinen lupa, joka oli hankittu valtiolta, että sai poistua maasta. Alexin luvan oli hommannut yksi salakuljettaja, joka hommasi ihmisiä rajan yli kohti parempaa elämää. ”Lupa, lippu ja henkilötodistus kiitos”, sanoi mustalakki Alexin kohdalla. Alex ojensi tarvittavat paperit. Mustalakki katsoi pitkään henkilötodistusta.
”Joseph Barculo?” mustalakki kysyi ja Alex nyökkäsi. ”Matkustatko yksin?”
Alexin mielestä kysymyksiä oli liikaa, hän ei ollut varautunut siihen.
”Kyllä. Muut sukulaiseni ovat menneet edeltä”, Alex vastasi ja joutui kaikin voimin peittelemään hänen tärisevää ääntänsä.
Mustalakki nyökkäsi hyväksyvästi ja Alex melkein huokaisi helpotuksesta. Hän kuitenkin tajusi, että se herättäisi huomiota. Mustalakit jatkoivat matkaansa junassa ja pian se jatkoi matkaa. Mutta kun Alex katsoi ulos, hän näki miten mustalakit raahasivat perhettä, jossa nainen oli selvästi raskaana ja mukana oli pikkulapsia. Vanhemmat lapset itkivät, nuoremmat olivat kauhuissaan. Maailma oli epäreilu.

A/N2: Sori, tulee nyt vähän myöhässä mutta en huomannu kun Merrrí oli lähettänyt tän jo aikaisemmin.
Ja suosittelen lukemaan Marja-Leena Tiaisen Alex ja pelon aika, niin kaikki on vähän selvempää...


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Vs: Nuoret Kulkijat, K-13, Alex ja pelon aika 7/?
« Vastaus #9 : 16.12.2011 19:05:59 »
Päätin nyt laittaa tänne tällaisen esittelyn Alexista. Tää on kuin Alex itse olisi kirjoittanut johonkin ystävänkirjaan tms. Ja joku haluaa välttyä spoilereilta (jos mulla edes on lukijoita:(( ), niin ne kohdat on punasella. Mutta suuria paljastuksia tässä ei ole.



FAKTAT:
Nimi: Alexander Sylvanov
Lempinimi: Alex
Syntymäpäivä: 10.9.1997
Horoskooppimerkki: Neitsyt
Kotimaa: Kaksoisvuortenmaa

Olen maailman paras: äh, miksi pitää olla tällaisia kysymyksiä. Hmm, koripallossa.
Inhoan: presidentti Nikolashia, joka teki elämästäni täyttä helvettiä.
Parhaat ystäväni: Sofia ja luokkani pojat
En voi elää ilman: Uskoa. Siitä, että isä tulee kotiin.
Lempiaineeni: Liikunta
Tylsin aine: Matikka
Saan naurukohtauksen: kun Sofia yrittää laittautua
Kulutan aikaa: kaupungilla kavereiden kanssa, kämpillä
Suurin sankarini: veljeni Zaza, hän on esikuvani
Unelmamies/unelmanainen: on sellainen jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni
Suosikkijulkkis: Ööö, en tiedä
Inhokkijulkkis: Lady Gaga
Motto: Mä en tee tätä itseni vuoksi

HOT/NOT

Biisi: Irisdecent
Bändi: Linkin Park
Näyttelijä: en oikein tiedä, Rupert Grint on suosikkejani
TV-sarja: Robin Hood
Elokuva: Harry Potter ja Kuoleman Varjelukset, osa 2 on kova sana!
Peli: en pelaa pelejä
Kirja: Nuori Samurai-sarja on ihan ykkönen!
Lehti: en lue kauheasti lehtiä
Urheilulaji: koripallo/pesäpallo on outo laji
Ruoka: spagetti/hernekeitto
Juoma: kahvi/tee
Kuukausi: heinäkuu/tammikuu
Päivä: perjantai/maanantai
Ääni: Sofia nauramassa/jonkun itku
Tuoksu: äh, vaikkapa appelsiini/ roskis
Näky: kaupunki täynnä elämää/autiotalo
Pehmolelu: Sofia on mun oma pehmoleluni<3
Herkku: jäätelö on ykkönen!
Suklaa: valkosuklaa/tummasuklaa

Ulkonäkö: Okei, mä olen hiukan laiha silti aika vahva. Oon jotain 175cm pitkä ja kasvan edelleen. Mulla on mustat hiukset, vaikka ne leikattiin pois, ne ovat kasvaneet uudestaan talven aikana. Sofian mielestä mun hiukset on ihanat. Se pörröttää niitä nykyään aika usein. Mun silmät on vihreät, sellaiset maastonvihreät. Ja mulla kasvaa pian viikset. Voi hitto.

Pukeutumistyyli: Tyylini, onko mulla edes sellaista. Tykkään harmaista huppareista ja farkuista. Arkut on yleensä mustat, mutta on mulla kirkkaanvihreätkin. En roikota farkkuja typerästi niin kuin muut. Mulla ne on ihan ylhäällä asti. Jalassa mulla on Conversen tennarit(tytöillä on niitä!) tai skeittikengät. En käytä Cappia, ei sovi mulle. Ei mitenkään erikoinen tyyli.

3 hyvää ominaisuutta: mua on sanottu oikeudenmukaiseksi, omasta mielestäni oon kuitenkin aika unelmoiva ja sitten varmaankin sinnikäs.

3 huonoa ominaisuutta: mustasukkainen, ehdottomasti. Saksassa kun joku poika tuli juttelemaan Sofialle ja ne nauroi yhdessä, mun pääni päällä olisi voinut tehdä munakasta. Helposti ohjailtava, mua huijaa tosi helposti ja sitten vielä on aika epävarma.

Suurin unelma: Mä haluan palata normaaliin elämään. Mä haluan kodin, isä ja Zazan tänne sekä Sofian. Mä haluan että se on mun luonani aina.


No, joo ei tästä nyt mitenkään kauheasti voi spoilaantua. Sofia laitan joskus
« Viimeksi muokattu: 16.12.2011 19:12:00 kirjoittanut Feliicia »


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry

Feliicia

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 817
  • Hobitti
Vs: Nuoret Kulkijat, K-13, Alex ja pelon aika 8/?
« Vastaus #10 : 20.02.2012 14:57:40 »
Tän kanssa on mennyt vähän kaemmin, muutenkin kirjoitaitustahti on hidastunut. Sanoja tässä on 1010, seuraava luku on tekeillä, kyllä mä sen joskus valmiiksi saan.

Osa VIII
 
Kun oltiin päästy rajalta Syyrian puolelle, jossa kesti jonkin aikaa, mitä Linda valitteli, oli jo ilta ja mä kiipesin siihen seinästä vedettävään sänkyyn. Mulla oli yläsänky, Linda ja Matthias nukkui alhaalla.
”Miten ihmeessä jotkut pystyvät nukkumaan näissä?” Linda kysyi, kun mä asetuin sängylleni. ”Sofia?”
”Mmmm… sä et osaa arvostaa oikeeta sänkyä. Tämä on kadulla nukkumiseen verrattuna luksusta”, mä sanoin ja näin miten Linda supisti huuliaan kuin se olisi pidätellyt jotakin. Se ei pitänyt, että mä olin ollut kaduilla niin kauan.
”Nukuitko sä kaduilla? Yöllä?” Linda kysyi.
”Pari kertaa. Kun ei löytynyt mitään paikkaa”, mä sanoin. Matthias laski kätensä Lindan olalle ja Linda käänsi katseensa musta ja meni mun alapuolelle.
”Hyvää yötä.”
 
Mä heräsin siihen, kun aurinko nousi. Mä olin nukkunut ihmeellisen hyvin, vaikka juna meni koko ajan eteenpäin. Linda etsi laukustaan vaatteita. Matthias tuijotti sitä, kun se penkoi vaatteitaan. Periaatteessa se ei ollut sallittua, mies katsomassa kun nainen pukeutuu, mutta ne onkin kihloissa. Ehkä se on eri asia. Mä en oikein tiedä niistä jutuista.
 ”Ai, sä heräsit jo”, Linda sanoi pukiessaan päälleen. ”Me ollaan jossain Syyrian keskivaiheilla, kohta on ylitys Turkkiin, ja se saattaa kestää jonkin aikaa.”
”Aha”, mä haukottelin ja tulin sitten ajatelleeksi, miten Alex sai nukuttua. Mun pitäisi käydä sen vaunussa ennen kuin on ruoka aika. Toivottavasti sitä ei oltu heitetty junasta ulos. Oon kuullut, että ne jotka yrittävät salaa rajan yli, joutuu johonkin laitoksiin. Eikä niitä nähdä sen jälkeen. Tosi pelottavaa.
”Ajattelimme syödä aamiaisen ravintolavaunussa. Tuletko sinäkin?” Linda kysyi multa. Mä pudistin päätäni. ”Matka on pitkä, sinun pitää syödä kunnolla, Sofia.”
”Linda, mä tiedän, että sä ajattelet mun parastani, mutta kyllä mä osaan itse huolehtia itsestäni. Menkää te kaksi vain, mä jään tänne”, sanoin ja mun äänestä kuuli, että olin tosissani.
”Sofia – ”, Linda aloitti, mutta mä keskeytin sen.
”Menkää.” Ja niin mä jäin yksin meidän vaunuun. Mä odotin kymmenen minuuttia, että Linda ja Matthias oli varmasti jo ravintolavaunussa ja lähdin sitten. Mä nappasin vielä repusta kaksi voileipää Alexia varten. 
 
Alex nukkui vielä, mutta mä tökin sen hereille. Alex mutisi jotain epämääräistä, mikä oli aika huvittavaa. Se avas silmänsä ja tuijotti mua kuin hullua.
”Miks sä herätit mut?”
”Huomenta vaan sullekin”, mä sanoin hymyillen. ”Onko sulla nälkä?”
Alex syöksyi voileipien kimppuun ja kymmenen minuutin kuluttua niistä oli jäljellä vaan murut.
”Miten Lindan kanssa sujuu?” Alex kysyi.
”Ihan hyvin. Se kyllä vaikuttaa hiukan oudolta. Menee aina hiljaseks, kun puhun katuelämästä”, mä sanoin ja Alex kietoi kätensä mun ympärille. Mä laskin pääni sen olkapäälle. Mars nuolaisi mun polveani. ”Kyllä säkin tänne pääset.”
Mars hyppäsi oitis meidän väliin.
”Eikö ne sanonut mitään Marsista?” mä kysyin Alexilta.
”Ei. On muutkin kuljettanut lemmikkejään täällä. Tutki Marsin aika tarkkaan”, Alex sanoi ja rapsutti Marsia.
”Onneksi se pääsi läpi”, mä sanoin. Jos miehet laitettiin armeijan hommiin, naiset tapettiin ja lapset luultavasti laitettiin palvelijoiksi, mihin eläimet joutuivat? Luultavasti teurastettavaksi. Miten ihmiset pystyy tekemään tällä lailla?
 
Sitten me vaan istuttiin siinä, mä Alexin sylissä. Alex silitti mun hiuksia ja mä silitin Marsin turkkia ja se ynisi tyytyväisenä. Miksi meillä oli mennyt niin paljon aikaa kaikkeen muuhun kuin vain olla toistemme kanssa? Me keskityttiin enemmän selviämään hengissä talvesta. Mä en tiedä kuinka kauan mä istuin siinä. Mutta kun mä sitten vilkaisin ulos, huomasin et aurinko oli jo laskemassa.
”Voi ei, Linda on ihan taatusti etsinyt mua”, mä sanoin. Alex mutisi jotain mun hiuksiin. ”Mun pitäisi oikeasti varmaan lähteä.”
”Jäisit edes hetkeksi”, Alex sanoi.
”Se hetki on venynyt koko päiväksi. Mun pitää oikeasti mennä. Nähdään huomenna”, sanoin ja suutelin Alexia.
”Okei.”
 
Avasin hytin oven. Ja samassa joku ryntäsi mun kaulaan.
”Sofia, olet ollut koko päivän poissa. Missä sä olit?” Linda sanoi hysteerisellä äänellä. Mä en muistanutkaan miten ylihuolehtiva se on.
”Mä olin vaan kävelemässä. Ei sun tarvitse hermostua noin paljon”, mä sanoin ja vääntäydyin irti Lindasta.
”Sä tiedät hyvin, että täällä voi olla kaikenlaisia tyyppejä. Teini-ikäisen tytön ei ole hyvä kulkea yksin”, Linda sanoi. Sitten Linda pyysi saksaksi Matthiasta poistumaan. Ovi kolahti ja mä jäin kahdestaan Lindan kanssa.
”Mä näin sut”, Linda sanoi yksinkertaisesti ja mä esitin välinpitämätöntä. Miksi mä en ollut tajunnut tarkkailla, jos Linda kulkisi ohi? Hitto, miten tyhmä mä oon. ”Sen pojan kanssa. Miten ihmeessä hän pääsi mukaan?”
Mä en vastannut. Mä istuin sängylle ja katsoin ikkunasta ulos. Pelkkää aavikkoa. Niin hirveen erilaista verrattuna kotiin. Jos mulla edes on ollut jossain kotia.
”Sofia, minä kysyn sinulta yksinkertaisen kysymyksen: mitä Alex tekee täällä?” Linda sanoi ja mä katsoin sitä.
”Se tuli mun kanssa”, mä sanoin. Mä en halunnut alkaa huutaa Lindan kanssa. Mutta ei tää vaikuttanut yhtään paremmalta vaihtoehdolta, sillä Linda suuttuisi kuitenkin.
”Miksi ihmeessä? Sunhan piti saada uusi alku. Mitä järkeä siinä on, jos raahaat jonkun orvon katupojan mukaan?” Linda sanoi jo selvästi kiukkuisena. Mä pongahdin seisomaan. Katupoika. Linda oli sanonut Alexia katupojaksi.
”Koska sulla ei oo tainu tulla mieleen, että se on mun ystävä. Ystävä! Se on mun paras ystäväni. Mä en noin vain voi jättää sitä!” mä huusin.
”Ystävä? Sofia, miksi Alex olisi tärkeämpi kuin ne kaverit kotona. Mikä Alexissa on niin erikoista?”
Mun silmät kostu enkä mä välittänyt siitä. Mä tiesin mikä Alexissa oli erikoista, se oli jotain mitä kukaan muu paitsi isä ja Alexander oli antanut mulle.
”Mä rakastan Alexia”, mä sanoin hiljaa. ”Mä en voi elää ilman sitä.”
”Mitä sä muka rakkaudesta tiedät? Sofia, sä olet vasta 14-vuotias. Sulla on koko elämä edessä Saksassa”, Linda sanoi.
”Sä et tajua. Sä et tajua mitään! Mä rakastan Alexia ja mä tarvitsen sitä. Ja sun olis hyvä tietää, että vielä viime viikolla mä olin katulapsi. Mä jouduin kerjäämään ruoan eteen. Mä kärsin nälästä. Mutta Alex auttoi mua. Me jaettiin kaikki. Älä sä puhu mitään rakkaudesta”, mä sanoin ja häivyin. Mä jätin Lindan sinne ja juoksin Alexin luo.
 
Mä kerroin Alexille kaiken, mutta hidastin siinä rakastamisjutussa. Alex katsoi mua odottavasti.
”Mä sanoin sille, että rakastan sua.”
Alex oli hiljaa. Mä jo hetken ehdin pelätä, että se sanoisi, että se ei merkitse mulle mitään. Mutta Alexin huulet kääntyi hymyyn, joka ylettyi varmaankin korviin asti. Mä istuin sen vieressä ja odotin. Mars haukahti iloisesti meidän jalkojen juuressa. Alex kietoi kätensä mun ympärilleni ja nosti mut syliinsä. Sitten se kuiskas mun korvaani:
”Mäkin rakastan sua.”


ava by Raitakarkki
banneri by Pyry