Kirjoittaja Aihe: Varjojen Kaupungit, All I Wanted, K-11  (Luettu 2200 kertaa)

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Varjojen Kaupungit, All I Wanted, K-11
« : 07.07.2011 11:42:18 »
Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit -jjb lisäsi fandomin otsikkoon
Genre: Angst (ja Romance)
Rating: K-11 ja flawless lisäsi ikärajan myös otsikkoon
Pairing: Alec/Magnus (tietysti)
Disclaimer: (valitettavasti) Cassie Clare omistaa rakkaimpani, eli nämä kaksi herraa, jotka tässäkin ficissä ovat pääosassa
Summary: Ei auta itku markkinoilla sen paremmin kuin salasuhteessa.

A/N: Siitä on aikaa kun tämä kirjoitin, eli ihan tarkalleen en muista, mitä tässä tapahtuu... Mutta noh. Muistaakseni tämä oli yksi minun omia suosikkeja. Jotenkin nuo parisuhteen vaikeat ajat on tällä hetkellä mulle se must. Oon nyt kirjotellut lähinnä Nälkäpeliä (Finnietä, Finnaa) mutta lupaan, että seuraavana olisi sitten vuorossa Malecia... Mulla taisi ollakin joku idea. Mut tässä olisi tämä, sain vihdoin aikaiseksi julkaista.
Enjoy & Comments, please


All I Wanted

Magnus työnsi hopeaisen avaimen lukkoon sumuisin silmin, mitään näkemättä. Ei Magnus voinut nähdä, Magnus ei edes enää tahtonut nähdä. Magnus tahtoi olla kuuromykkäsokea, ei Magnus enää tahtonut tuntea, ei mitään, ei koskaan. Magnus ei tahtonut tuntea kipua rinnassa, kyyneltä poskella, tippaa linssissä. Magnus ei tahtonut muistaa, miltä tuntui suudelma, huulet huulilla, ensisuudelma. Sillä Magnus oli ollut pojan ensisuudelma, ensimmäinen. Ja poika oli ollut Magnuksen ensimmäinen, ainoa, jota Magnus oli koskaan rakastanut. Magnus oli suudellut poikaa ovella, joka heilahteli enää yötuulessa, ei kahden kaupassa. Magnus oli pujottanut kätensä pojan niskan taa, sormet korpinmustaan tukkaan, vetänyt tämän syliinsä. Eikä poika ollut rimpuillut, repinyt, raastanut tietään vaputeen. Poika oli vastannut suudelmaan, poika oli kietonut käsivartensa Magnuksen vyötäisille, ristiselälle. Ja poika oli jäänyt siihen, sänkyyn. Poika oli jäänyt yöksi, nukkunut kerällä Magnuksen kyljessä kitoutuneena vanhaan flanelliin. Magnus oli tuntenut pojan sydämen sykkeen, lämpimän hengityksen kasvoillaan. Magnus tahtoi unohtaa pojan, joka oli ollut kaikki, pojan, joka ei enää tahtonut olla mitään. Magnus tahtoi unohtaa hiljaiset hetket yön pimeydessä, kuiskaukset, rakkaudentunnustukset jokseenkin yksipuoliset. Magnus tahtoi unohtaa pojan, joka oli tehnyt Magnuksesta haavoittuvan, joka oli haavoittanut, viiltänyt syvältä. Magnus tahtoi unohtaa pojan, jota ei ollut enää, pojan, joka oli luikkinut pois steele koipien välissä sisarensa selän taa, varjoon, piiloon katseilta, Magnukselta.

Magnus käänsi avainta lukossa, pujotti sormensa ristiin, toivoi parasta. Ovi loksahti auki, kolahti vasten kokovartolopeiliä. Ja Magnus putosi kontilleen eteiseen, matolle, jolle olivat painuneet Alecin askelet. Vaan enää Alec ei painelisi popoillaan Brooklynin aamuun, enää Alec ei hipsisi sisään yömyöhällä. Alec ei tulisi takaisin, ei koskaan, ei enää. Alec ei aikonut palata, eikä koskaan palaisi, siitä piti huolen huominen. Ei makeaa mahan täydeltä, ei sydäntä sedälle, joka ei osannut rakastaa. Alec ei tahtounut antautua, Alec oli saanut tarpeekseen. Ja Alec tiesi Magnuksen odottavan, odottavan aina, odottavan ikuisesti. Alec tiesi, ettei Magnus lakkaisi toivomasta. Alec tiesi, että Magnus kaipaisi, kaipaisi ajasta ikuisuuteen, olihan Magnuksella aikaa kaivata, roppakaupalla. Alec ei edes tahtonut palata, ei sen jälkeen, mitä oli sanonut, vaikka oli tahtonut pitää turvan tukossa, sen jälkeen, mitä Magnus antanut tapahtua. Sillä Magnus oli katsonut vierestä Alecin elämän valuessa viemäriin, Magnus oli antanut Alecin puhua suunsa puhtaaksi. Magnus oli pitänyt poikaansa kädestä tämän astuessa ulos kaapista, Magnus oli antanut sen kaiken tapahtua. Ei Magnus ollut ajatellut seurauksia, Magnus oli tahtonut rakastaa. Ja Magnus oli luullut Alecin rakastavan, Magnus oli luullut, ettei poika tahtonut pelätä, piiloutua, ei enää. Mutta Magnus oli luullut väärin, Magnus oli jäänyt yksin. Sillä Alec ei aikonut antaa anteeksi, Alec oli menettänyt kaiken, eikä tahtonutkaan enää velhoa, jonka sydän säröili säpäleiksi pojan mennessä pois. Alec ei tahtonut Magnusta, vaikka Magnus tahtoi Alecin. Eikä Alec ei tullut takaisin – Alec ei tulisi koskaan takaisin.

Oven paiskasi kiinni tuuli, Magnuksen suun sitä vastoin Alecin nyrkki. Magnus oli yksin eteisessä, Magnus ei kuullut liikennettä, Brooklynin ääniä. Magnus ei nähnyt kaupungin valoja, Magnus ei nähnyt laskevaa aurinkoa. Magnus lakosi lattialle mustelma huulilla. Alec oli lyönyt, sitä Magnus ei voinut uskoa. Alec ei ollut lyönyt ennen, ei koskaan. Alec oli sulkenut silmänsä, laskenut kymmeneen, sataan tuhanteen. Alec ei ollut ollut pitkävihainen, Alec oli pyytänyt anteeksi, vaikkei olisi ollut mitään anteeksi pyydettävää. Alec oli pelannut varman päälle, Alec ei ollut tahtonut menettää. Tai niin Magnus oli luullut. Ja niin kaikki oli ollut ennen eilistä, toissapäivää, päivää mennyttä – ennen päivää, jona Alec oli suitanut itsensä raiteilta. Alec oli paljastanut, Alec oli paljastunut. Alec oli kertonut totuuden, Magnus oli ollut ylpeä pojasta, jonka oli luullut rakastavan, jota rakasti. Magnus oli antanut Alecin paljastaa, Magnus oli tehnyt virheen, siitä muistutti mustelma suupielessä, suu, joka ei enää osannut hymyillä, suu, joka ei enää muistanut kuinka nauraa. Sillä Alec oli huutanut kurkku suorana, haukkunut hintiksi. Alec oli vetänyt henkeä, painanut päänsä, hävennyt, olihan poika loppuviimeksi hintti itsekin, vaan silti huutanut. Alec ei ollut osannut lopettaa, Alec oli jatkanut, kunnes huuto juuttui kurkkuun. Alec oli ollut vihainen, Alec oli vihannut. Ja Magnus oli vajonnut vasten seinää, Magnus oli ollut hiljaa, antanut pojan huutaa. Magnus ei ollut sanonut sanaakaan. Alec oli raivonnut, Alec oli kiljunut vihaavansa. Alec ei ollut tahtonut kuunnella, Alec ei ollut tahtonut Magnuksen pyytävän anteeksi. Mutta Magnus oli pyytänyt ja sai nyrkin naamaansa.

Ritilän nurkassa nökötti pari mustia saappaita, jotka Magnus näki, vaikkei olisikaan tahtonut nähdä. Saappaat olivat yhä siellä, minne Alec oli ne jättänyt, siellä, minne Alec ei enää aikonut palata, ei koskaan. Magnuksella ei ollut muuta jäljellä pojasta, jolla oli musta tukka ja surusilmät, siniset, yli laitojensa lainehtivat. Magnuksella oli enää vain pari saappaita, sateen kastelemia. Muuta ei ollut, kuinka olisikaan voinut olla – poika oli mennyt, vienyt mukanaan Magnuksen sydämen sirpaleet. Alec oli lähtenyt, Alec ei aikonut palata, miksi olisikaan? Magnus ei ollut Alecille mitään, Alec oli valinnut kaapin, jonka hattuhyllylle kiivetä turvaan maailmalta, jossa kukaan ei ollut turvassa. Alec oli päättänyt olla poika, joka ei tarvinnut velhoa, joka oli vannonut rakkautta, ikuista sellaista, kestävää, todellista. Poika ei ollut valinnut velhoa, joka oli valinnut pojan. Sinä iltana Alec oli sulkenut suunsa, paiskannut kiinni oven, juossut Brooklynin hämärään pää kuudentena jalkana. Ja hopeainen avain oli kilahtanut asvalttiin, Magnuksen jalkoihin. Enää ei ollut rakkautta, ei sellaista, jota oli joskus ollut. Enää Magnuksella ei ollut Alecia, poikaa, jota hän rakasti liikaa, oli aina rakastanut, rakasti yhä. Enää Magnuksella ei ollut Alecia, joka ei ollut tahtonut rakastaa, vaan oli rakastanut silti, tai niin poika oli väittänyt. Ehkä rakkaus oli ollut valhe, ehkei Alec ollut koskaan rakastanutkaan Magnusta, mistä sitä tiesi. Ehkä Alec oli valehdellut rakastavansa, valehdellut itselleen, valehdellut Magnukselle.

Magnus hengitti syvään, nousi seisomaan, horjahti kasaan kenkiä, korkoja, kilokaupalla kimalletta. Magnus kampesi takaisin pystyyn, hoippui pilkkopimeään, pitkään käytävään, portaisiin. Sillä eteinen ei ollut oikea paikka itkeä, eteisessä ei itketty, eteisessä oli huudettu – Alec oli huutanut. Eteinen ei ollut oikea paikka vollottaa silmiään pellolle, ties mille kynnysmatontapaiselle silmämunat olisivat saattaneet kossahtaa, jäädä jalkoihin, vaan ei Alecin, ei enää. Alecin eskelet kulkivat pois, eivät luo, eivät enää koskaan, kyllä Magnus sen tiesi, vaikkei tahtonutkaan uskoa. Magnuksen täytyi päästä pois ja pian. Magnus ei tahtonut itkeä siellä, minne kaikki oli kadonnut, siellä, missä kaikui huuto, ja tulisi kaikumaan. Magnus ei tahtonut itkeä siellä, missä kulkivat Alecin askelet, siellä, minne Magnus oli jäänyt, eikä voinut seurata. Magnus tunsi kuumat kyynelet silmäkulmissaan, polttavat pisarat, joita ei voinut kuivata ennen itkua. Magnus tahtoi itkeä, Magnus ei ollut itkenyt vuosiin, vuosikymmeniin, satoihin. Magnuksella ei ollut ollut ketään, jonka takia porata, ei ennen, ketään, joka olisi saanut veden virtaamaan pitkin poskia, virtaamaan koskaan kuivumatta. Magnuksella ei ollut ollut ketään, jonka vuoksi pillittää itsensä uneen, ei ketään, josta olisi jäänyt jäljelle vain pari kalosseja ja painajainen, jolla ei tuntunut olevan loppua. Itku pitkästä ilosta, varjometsästäjäpojasta, joka ei aikonut palata. Itku pojasta, jota Magnus ei takaisin saisi, ei itkulla, ei porulla. Ei auta itku markkinoilla sen paremmin kuin salasuhteessa.

Magnus ryömi rappusiin, kiipesi portaat askel askeleelta, lysähti linoleumille. Magnus pidätteli kyyneleitä, konttaisi huoneeseen, jonka oven takana häilyivät muistot, joita Magnus pakeni, kaikuivat äänet, joita Magnus ei tahtonut kuulla. Ei Magnus voinut unohtaa Alecin sanoja, ei yhden ainutta. Magnus ei voinut unohtaa huutoa, Magnus ei voinut unohtaa kuiskausta, ei ensimmäistä, ei viimeistä. Magnus ei voinut unohtaa Alecin vihaa, ei mennyttä rakkautta, joka eli muistoissa, jotka vääristyisivä ajan mittaa. Magnus ei voinut unohtaa sitä, mikä oli kadonnut, mennyt kauas pois – aika kultaa muistot, aika vie kaiken, myös Alecin. Sillä jonakin päivänä poika kuolisi, kuolisi antamatta anteeksi. Jonkain päivänä poika menisi kauas, niin kauas, etteivät muistot tätä takaisin toisi. Kaikki kuolivat, kaikki katosi, kaikki lukuunottamatta velhoa, joka oli tuomittu elämään ikuisesti, ikuisesti yksin. Ketään ei jäänyt jäljelle, vain Magnus, joka oli viimein löytänyt jotakin elämisen arvoista. Jokainen menisi, myös Magnuksen poika seuraisi miestä, jolla oli viikate vyöllä, kämmenet luuta, silmät yötä mustaa. Myös Magnuksen poika lähtisi, lähtisi uudelleen, lähtisi Magnuksen luota sinne, minne Magnuksella ei ollut asiaa, kuolemaan. Magnus ei voinut unohtaa rakkautta, joka ei ollut mennyt pojan mukana, rakkautta, joka ei koskaan katoaisi. Magnus ei voinut unohtaa rakkautta, jota ei ollut osannut sanoiksi pukea. Magnus ei voinut unohtaa sanoja, jotka olivat kuvastaneet rakkautta, jolle ei löytynyt sanoja.

Magnus mönki yli kynnyksen, kämmenet vasten kylmää lattiaa, huoneeseen, jossa oli hiljaista. Magnus kömpi vuoteeseen, superlonille, patjalle, johon oli painunut Alecin kyljen kaari. Magnus laski päänsä tyynylle, jolle Alec oli kuolannut suu auki, johon oli jäänyt kuoppa, jäänyt jälki. Magnus tahtoi muistaa, ettei se kaikki ollut ollut harhaa. Magnus tahtoi muistaa Alecin olleen todellinen, olemassa. Magnus avasi rusetin, avasi toisen, heitti kengät jakkaralle huoneen nurkkaan, huoneen, jossa kaiku ei jättänyt Magnusta rauhaa, ei koskaan jättäisi, ei enää. Magnus repi auki napit, nepparit, housujen vetoketjun. Magnus raastoi lattialle lahkeet, hihat, hanskat, sariirinsinisen pisaran ja hopeaketjun, joka oli kannattanut kastetta, pisaraa kaulalla. Magnus ei tarvinnut ylimääräistä kyyneltä, nitä Magnuksella oli tarpeeksi omasta takaa, tarpeeksi, jotta saattaisi hyvällä lykyllä hukkua. Magnus ei tarvinnut pisaraa, Magnus ei tarvinnut sirpaleita. Magnus tarvitsi vain pojan, pojan, joka ei tahtonut palata. Magnus tahtoi vain pojan, jonka oli menettänyt, pojan, jota lasi ei saattanut vangita. Mitä sitä suotta säilyttää, mitä ei ollut, eikä enää olisi, ei koskaan. Mitä sitä suotta muistella, mitä ei takaisin saa. Mitä sitä suotta muistella, kaipaus jää, vaikkei muistoa enää ole jäljellä. Sillä oli vain kaipaus, pojan varjo oli kadonnut yöhön, alle lyhtypylväiden, katuvalojen, mustalla asvaltille. Pojan varjo oli sulanut sateeseen, poika oli juossut yöhön pilviseen, rankkasateeseen.

Magnus lysähti selälleen sängylle, alusvaatteissa, peiton alla. Magnus makasi yksin pimeässä, vällyjen välissä. Magnus makasi yksin siinä, mihin olisi kuulunut kaksi, siinä, missä oli kuitenkin ollut tilaa vain yhdelle, vaan hällä väliä. Magnus makasi yksin siinä, missä oli painauma kahdelle, siinä, missä kaksi oli nukkunut sylikkäin, kädet toistensa lanteilla, paljaalla vatsalla. Mutta Magnuksen syli oli tyhjä, käsivarret vailla varjometsästäjäpojan tuttua painoa – poika oli poissa. Magnus makasi yksin sängyllä, kaipasi tummatukkaa kainaloonsa, kaipasi niin, ettei itkulle ollut tulla loppua, ei enää, ei koskaan enää. Magnuksella oli kylmä, Magnus tärisi, avasi ikkunan Brooklynin hämärään, koiperhosten kaappivaellukselle. Magnus vajosi takaisin täkkiin, katseli sälekaihtimia, joilla tikitti vilkkujen hailean oranssi hehku, lasia, jonka läpi loisti nukkuva kaupunki, jossa kukaan ei kuitenkaan nukkunut, ei edes Magnus, joka ei voinut sulkea silmiään, nukahtaa. Ikkunaluukku retkotti auki, verhot lepattivat viileässä yötuulessa, mutta Magnus ei katsonut ulos, Magnus ei tahtonut nähdä varjoja, Magnus ei tahtonut nähdä juoksevia askelia, hämärän hahmoa, joka saattoi olla kuka tahansa – Alec. Magnus ei tahtonut nähdä katuja, jotka olivat nielaisseet pojan, jota Magnus rakasti. Magnus ei tahtonut nähdä kujia, joilla oli kävellyt kylki kyljessä kultansa kanssa, kujia, joita pitkin poika oli paennut pimeään. Magnus ei tahtonut nähdä tienviittoja, jotka olivat vieneet pojan pois, ohjanneet harhaan tiellä, jolla kahden oli kuulunut kulkea käsikädessä.

Magnus painoi kasvonsa tyynyyn, syvälle untuvaan, johon Alec oli hengittänyt yökaudet läpeensä, silloinkin, kun Jace oli leikkinyt alakerrassa kotia televisioseurassa. Silloin Magnus oli pyytänyt, kietonut kätensä pojan ympärille, osoittanut sänkyä, armeijanvihreää vuodetta. Ja Alec oli jäänyt, jäänyt uudelleen ja uudelleen, yhä ja vielä huomenna, ensi viikolla. Alec oli antanut periksi kerran toisensa jälkeen, Alec oli jäänyt, Alec oli jäänyt aina, silloinkin, kun puhelin oli huutanut iltasooloa. Alec oli painanut punaista luuria, vaihtanut vapaalle, hymyillyt ujosti alta korpinmustan otsatukan. Silloin Magnus oli vetänyt pojan syliinsä, suukottanut, työntänyt alleen sängylle, suudellut suulle, suupieliä, kalpeaa leukaa, punaisena hehkuvia poskia. Ja Alec oli suudellut takaisin, unohtanut hetkeksi huomisen, eilisen, päivän entisen, jona ei ollut ollut onnellinen. Alec oli vastannut suudelmaan, Alec oli jättänyt häpeän omaan arvoonsa, heitteille unholaan. Alec oli antanut pelon olla, Alec ei ollut pelännyt paljastua, Alec ei ollut pelännyt kaappia täynnä vaatteita, pelkoa. Mutta Alec oli pelännyt aurinkoa, Alec oli pelännyt uutta aamua. Silloin Magnus herännyt aamulla tyhjään vuoteeseen, kahvintuoksuiseen, joka tästedes olisi tyhjä ja tyhjänä pysyisi – ei Alec palaisi, turha toivo. Oli turhaa toivoa takaisin sitä, minkä oli kerran menettänyt, sitä, mikä oli mennyt, eikä takaisin tulisi. Sillä mennyt oli mennyttä, vain muistot tallella, vaikka valmiiksi reunoiltaan haalistuneina.

Magnuksen kyynelet kastelivat tyynyn, jonka karmiininpunaiseen pellavaan Alec oli itkenyt unissaan. Sillä Alec oli nähnyt painajaisia yöt läpeensä, Alec oli parkunut Magnuksen sylissä kuin vauva konsanaan. Ja Magnus oli painanut pojan syvemmälle syliinsä, suudellut poskelle. Magnus oli lohduttanut, kuiskinut korvaan sanoja rakkaudesta, maailmasta todellisemmasta, johon olivat kuuluneet vain he kaksi. Magnus oli silittänyt Alecin tummaa tukkaa, haronut suortuvat otsalta korvan taa. Magnus oli pyyhkinyt pojan kasvoille noruneet kyynelet yö toisensa perään, painajainen painajaiselta. Magnus oli käskenyt avaamaan silmät, Magnus oli herättänyt pojan uuteen huomiseen. Magnus itki, koska Alec oli itkenyt, Magnus itki, koska muisti Alecin itkeneen, nyyhkineen suolavettä. Magnus itki, koska muisti Alecin, Alecin, jonka tahtoi takaisin, pojan, joka oli vienyt Magnuksen sydämen mennessään, vaan ei painajaisia, jotka seurasivat nyt Magnusta ja tulisivat aina seuraamaan. Magnus kääntyi kyljelleen kasvot kyynelissä, vasten kosteaa kangasta, tyynyä, joka tuoksui Alecilta, Alecin itkulta. Magnus saattoi haistaa Alecin – tyyny tuoksui surulta, kissankelloilta, saippualta. Tyyny tuoksui pojalta, joka oli pessyt tukkansa hammastahnalla, pojalta, joka oli juonut kahvinsa mustana, pojalta, joka maistui piparmintulta, vaaleanpunaiselta hubba bubalta. Tyyny tuoksui pojalta, joka oli jo mennyt – pojalta, joka ei enää itkenyt. Magnus haistoi Alecin, häivähdyksen pojasta, joka oli kadonnut, aivan kuten oli ennen sattanut maistaa pelon tämän epävarmoilla huulilla.

Magnus makasi sängyllä kasvot kohti kattoa, itki äänettä, silmät sumeina, ripsissä pisaroita. Magnus itki kyynelet puroina kaulalla, paljaalla rinnalla, lakanoilla. Magnus ei voinut liikkua, liikahtaa. Magnus olisi tahtonut juosta, juosta pojan perään, seurata askelia vesilätäköissä, pimeillä kujilla. Magnus olisi tahtonut tuntea kylmän asvaltin paljaiden varpaidensa alla, Magnus olisi tahtonut juosta kastehelmien kuorruttamalla ruohikolla, kuurankukilla. Magnus olisi tahtonut ottaa kiinni pojan kädestä, pysäyttää juoksun, jota poika jatkaisi, kunnes putoaisi maailman laidalta, kunnes ei enää jaksaisi juosta. Poika ei osannut pysähtyä, poika ei edes tahtonut pysähtyä, osannut lakata juoksemasta pakoon itseään, Magnusta, Magnuksen rakkautta. Poika vältteli maailmaa, poika pakeni Magnusta. Poika pakeni itseään, poika pakeni totuutta, pakeni, koska ei osannut uskoa onneen. Magnus tahtoi kopata pojan kiinni, kaapata syliinsä ilmalennosta, kietoa käsivartensa tämän ympärille, rakastaa. Magnus olisi tahtonut ottaa pojan kiinni, pelastaa pojan edestä katseiden, jotka tämän juoksua seurasivat, tämän valheita, valkoisia, mustia. Mutta Magnus ei enää muistanut, kuinka jalat kulkivat, astuivat takaperin tiellä, jolta poika oli eksynyt. Magnus ei enää muistanut, mihin kääntyä, Magnus ei tiennyt, missä oli, saati sitten mihin meni. Magnus ei muistanut, kuinka kävellä kadulla, joka oli autio, jolla poika ei kulkenutkaan enää askelta edellä. Magnus ei enää nähnyt poikaa, pojan kasvoja, selkää, jolle olivat putoilleet sadepisarat, auringonkilo. Magnus oli jäänyt yksin tielle, joka oli umpikuja.

Ikkunaluukku kolahti, satoi sisään, vesi ropisi lattialle. Mutta Magnus ei jaksanut välittää, Magnus ei tahtonut enää toivoa. Ei toive kantanut kaupungin taa, ei poika kuullut Magnuksen huutoa. Ei, vaikka Magnus huusi huutamasta päästyään, huusi ikäväänsä ilmoille, ulos ikkunasta. Ei poika voinut kuulla, eihän poika edes tahtonut kuulla. Poika ei ajatellut Magnusta kuin korkeintaan pahana makuna huulilla, ei ensimmäisenä suudelmana, miksi olisikaan? Ei poika tahtonut muistaa Magnusta – Alec tahtoi vain unohtaa, unohtaa virheen, joka oli velho. Magnus ei tahtonut elää unessa, jossa mikä tahansa saattoi olla totta, tarua, puolitotuus, jolla ei ollut arvoa, joka ei tuonut onnea. Magnus ei tahtonut elää unessa, jossa poika oli vielä tallella takataskussa, Magnuksen kainalossa. Magnus ei tahtonut tehdä painajaista totta, Magnus ei tahtonut kannoilleen Alecin varjoa, joka vaani painajaisissa, syytti, sätti, sähisi. Sillä Magnus ei voinut nukahtaa, vajota uneen, painajaiseen. Unessa vaelsi varjo, jota Magnus pakeni. Uni oli vain Alecin kadonneet askelet, uni oli varjo, joka pojasta lankesi. Magnus ei tahtonut rakastaa seinälle heijastuvaa hahmoa, väreileviä ääriviivoja, Magnus ei tahtonut varjon heräävän unesta. Ei Magnus voisi pysytellä valveilla, jos varjo lankeaisi Magnuksen jalkoihin, seuraisi, minne Magnus sitten ikinä menikin. Magnus ei tahtonut muistoa entisestä. Magnus tahtoi Alecin, elävänä, muttei kuolleena.

Magnus makasi yksin kylmässä vuoteessa, vailla vaateita, punaisissa boksereissa. Magnus värisi, tärisi yötuulessa, katkeransuloisessa, popcornintuoksuisessa, tuulessa, joka tuoksui Alecilta. Magnus sulki silmät, piiloutui pimeään, sinne, minne ei voinut paeta. Pimeyden vei mennessään aamu, lopulta. Ikkuna narisi, paiskautui vasten seinää. Magnus kuuli lasin helinää, hengityksen, huohotuksen. Ja Magnus toivoi, Magnus toivoi niin, että sydän oli pakahtua, tai se, mitä sydämestä oli vielä jäljellä, sirpaleet. Magnus risti sormet, Magnus toivoi, vaikkei tiennyt, oliko ikkunan angiina vain unta, sitä, johon Magnus ei olisi saanut vajota. Magnus toivoi, makasi aloillaan hiljaa, hengittämättä. Magnus kuuli ikkunalaudan kolinan, kengänkannat märällä metallilla, kumisaappaat.  Magnus kuuli tömähdyksen, kaksi jalkaa vuoron perää parketilla, askelen, toisen, kolmannen. Jossain kaukana aukesi vetoketju, takki kahahti, putosi matonkulmalle. Jossain kaukana saivat saappaat kyytiä, nurkka-arestia, sukat rullalla saappaanvarressa. Jossain kaukana kilisi vyö, housut valahtivat mytyksi takin vierelle, läpimärkään läjään lattialle. Ehkä Magnus oli tiennyt pojan palaavan, ehkä Magnus oli arvannut. Tai ehkä kaikki oli toiveunta, ehkei poikaa ollut olemassa, ollut koskaan ollutkaan. Magnus kuuli paljaat varpaat, pojan, joka hiipi vuoteeseen, jouset narahtivat. Magnus tunsi pojan sormet poskellaan, sormet, jotka kuivasit kyynelet. Magnus tunsi lämpimät huulet huulillaan, anteeksipyynnön. Ja Magnus antoi anteeksi.

Alec.
« Viimeksi muokattu: 23.11.2014 21:58:56 kirjoittanut Beyond »

Annoy

  • Lännen paha noita
  • ***
  • Viestejä: 383
  • Dancing through life
Vs: All I Wanted
« Vastaus #1 : 07.07.2011 15:47:34 »
Tuhma Sole, ei tälläista saa kirjoittaa! Minä se vaan melkein nyyhkin silmät pois päästäni täällä. Annapa mä kerron yhden asian: Magnus ja Alec on onnellisesti yhdessä, ne ei tappele vaikka mikä olis, ne ei alennu tappelemaan. Ne on onnellisia, ja niillä ei ole ongelmia. Kumpikaan ei itke toisen perään, niin vain ei käy. Teinkö pointtini selväksi?

Joo, voisi mennä jo asiaan. Tää oli niin ihana, vaikkakin niin masentava. Voi Magnus-parkaa, mulle tuli taas kerran semmonen "Alec-mä-lyön-sua-kohta-turpaan" -tunne. On aika jännää, miten useimmat kirjoittaa sellaista, että Alec on se joka nyyhkii aina Magnuksen perään, mutta sulla se on taas toisin päin. Mutta sä kuulutkin niihin kirjoittajiin jotka osaavat kirjoittaa Magnuksen näkökulmasta. Mun mielestä se taas on jotenkin vaikea hahmo, niin mä pysyn Alecissa kuten monet muutkin.

Raketava kommentti katos nyt jonnekin kauas, anteeksi. Onneksi toi loppu oli onnellinen, muuten mä olisin varmaan ruvennut vollottamaan. Sovintaanko, että seuraavaksi se et kirjoita mitään angstia vaan jotain tosi fluffysöpöilyä? *vink vink* Olisin onnellinen.

// Muuten, sun vika että mä piirtelin koko päivän vaan jotain Malec-kuvia. Niistä tuli aika jänniä, sillä mä en ole koskaan ollut mikään kovinkaan kummoinen piirtäjä. :'D
"What everyone does. Like you said. Hope."

Nej, du måste finnas, du måste
Jag lever mitt liv genom dig
Utan dig är jag en spillra
på ett mörkt och stormigt hav
Du måste finnas, du måste
Hur kan du då överge mig?
Jag vore ingenstans, jag vore ingenting
Om du inte fanns

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Vs: All I Wanted
« Vastaus #2 : 10.07.2011 11:03:55 »
Kiitos kiitos Annoy ; )
Varoitan, että tästä tulee omituinen vastaus. Mulla on... jotain sanottavaa. Kerranki. Eiku.

Joo. Mä olen paha. Mutta mulla oli sellanen fiilis sillon kun tätä aloitin rustaamaan. Tää lähti sellasesta runontynkähommasysteemijutusta kun (muistaakseni): Sinä lähdit pois, minä itkin itseni uneen iltaisin. Ja mun oli sit vaan pakko kirjottaa jotain tällästä. Oon huomannu olevani angstiin kallellaan MUTTA älä huoli, mulla on vaiheessa kaksin kappalein sellaista söpöilympää, ideoina toiset kaksi. Toinen MUTTA: suunnittelin että mahdollisesti ehkä kirjoitan jatkiksempaa (muutaman osan kait) sellaista angstia. MAGNUKSEN NÄKÖKULMASTA. Herrajumala mikä mulla on. Mut siihen on sellanen ns. juoni. Jos saisin jotain raavittua kasaan. Ja tekisin pikkusen fluffympaa loppua kohti. Katsotaan, katsotaan.
Heei nyt meni offiks.
Jep, toi on totta. Mutta kukas sen Alecin silloin tappoikaan? Hehe elämä mä muistan mun kommentin varmaan koko loppuelämäni ;''))
Mut hienoo kuulla, et osaan kirjottaa Magnusta! Magnus on ihanin. Ja Alec. Eiku toisinpäin. No ne on molemmat ihania. Mutta rakastan mä alecinkin näkökulmasta kirjottaa... ; )
(Maleckuvia saa laittaa finiin : DDD Pitää, siis.)

Kiitoksia jälleen.

Annoy

  • Lännen paha noita
  • ***
  • Viestejä: 383
  • Dancing through life
Vs: All I Wanted
« Vastaus #3 : 10.07.2011 11:41:54 »
Joo, kirjoita lisää! Tänne vaan kaikki, mä ainakin luen ja varmaan muutkin. Ois kiva lukea vähän lisääkin tästä aiheesta, ja fluffy on aina tervetullutta. Kyllä se angstikin on kivaa, mutta Magnuksen ja Alecin pitää olla onnellisia, eikös niin? (Okei, mähän sen Alecin tapoin silloin kerran että mun ei hirveästi kannattais huudella. :'D)

Tää nyt menee vähän offis, mut mä voisin ehkä lähettää sulle yhen mun Malec-oneshotin minkä mä tässä löysin eilen jostain koneeni uumenista. Se spoilaa CoG:ia, joten tänne en voi sitä laittaa. Mutta jos haluaisit lukee niin voisin ehkäpä lähettää sen sulle. Katsotaan että saanko sen eka siirrettyä äidin koneelle, omassani kun ei netti toimi. Tosin typerä sisko ei meinaa lainata muistitikkuaan.
"What everyone does. Like you said. Hope."

Nej, du måste finnas, du måste
Jag lever mitt liv genom dig
Utan dig är jag en spillra
på ett mörkt och stormigt hav
Du måste finnas, du måste
Hur kan du då överge mig?
Jag vore ingenstans, jag vore ingenting
Om du inte fanns

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Vs: All I Wanted
« Vastaus #4 : 10.07.2011 20:16:55 »
Malecia ei voi jättää. Malec on elämäntapa eiku. No on se. Mulle ainakin. (mulla on fanikuvatkin seinällä by minä)
Pitäähän niiden onnellisia olla, kirjoitanpa jotakin onnellista tässä joskus taas ; )

JOO LÄHETÄ. Ilmottele yksärillä, laitan sähköpostiossan ja niin edespäin. Kiitoskiitoskiitos! Kuolaan jo nyt : )

Dria

  • ***
  • Viestejä: 939
  • Femmeilijä
Vs: All I Wanted
« Vastaus #5 : 11.07.2011 23:39:12 »
Eikö ole ihanaa, kun huomaa, että joku on kommentoinut tekstiä ja lukiessa kommenttia toteaa, että tulee (täyslaidallinen) kritiikkiä?

Eli aloitetaan sillä. Havainnosllistetaas vaikka randomilla lainauksella.
Lainaus
Magnus makasi yksin kylmässä vuoteessa, vailla vaateita, punaisissa boksereissa. Magnus värisi, tärisi yötuulessa, katkeransuloisessa, popcornintuoksuisessa, tuulessa, joka tuoksui Alecilta. Magnus sulki silmät, piiloutui pimeään, sinne, minne ei voinut paeta.
Väliin häiritsee se, ettei tekstissä ole kertaakaan hän-viittauksia. Niillä saa poistettua osan toistosta. 

Ja toiseksi mikä toi lopetus oli?! Mä kun luulin löytäneeni ficin, jossa ei ole onnellista loppua.  >:( Möh, ilkeetä. Sulta on varmaa nturha toivoa onnetonta Malecia? (pitää varmaan kirjoittaa itse)

Mut joo, kuvailu on taas ihanaa. Tyksin oikein kovasti, vaikka toi yksi juttu.. Magnus on mielenkiintoinen otujainen, vaikka minusta on outo ajatus, ettei hän ole rakastanut muita kun Alecia. Kaipa sekin on mahdollista. Emt, ois ollu kiva tietää, miks Alec on niin erilainen, vaikka tämäkin on ihana.

Thanks for the fic ♥
"Ajan pyörä pyörii ja aikakaudet tulevat ja menevät jättäen jälkeensä muistoja, joista tarinat syntyvät. Tarinat haipuvat myyteiksi, ja myytitkin on jo kauan sitten unohdettu, kun ne luonut aikakausi jälleen koittaa."
Ava by Cea

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 847
Vs: All I Wanted
« Vastaus #6 : 12.07.2011 19:53:39 »
Dria:
Nääh. Ei tässä mitään täyslaidallista oo. Mä pahoittelen tota hän-juttua. Mä vihaan perspronominia hän. En tiedä miks. Me ja he on siedettäviä, mutta hän. Hyi.

Osallistuin tuhoa unelmaparituksesi haasteeseen. Tosin se ficci puuttuu. Ja saattaa jäädä puuttumaan. Malecilla on liian... väärin kirjottaa onnetonta loppua.

Mut kiva kun tykkäsit jostakin ; )) Ei aina voi onnistua. Tää on näköjään jakaa mielipiteitä aikas lailla, mutta joo.
(Alec ja Magnus on unelmapri forever, muistathan sen vielä ;))) Siksi.

Kiitos kommentista! ; )

Miltä tunuu huomata että vastaus kommenttiin on paska? ; DD