Nippanee: Ahaa, kiitos kommentista! : D Tosin... Yritän just tehdä tästä mahdollisimman pitkää. Pahoittelen.~ ^^"
Luku 2: Sinikeltainen
Tinon näkökulmasta:
Olimme kävelleet jo hyvän matkaa, mutta en ollut nähnyt vielä yhtäkään ihmistä. Pettymys turrutti minua… samoin matka. En ollut tottunut kävelemään ihmisjaloilla ja se otti voimille.
“Jalkoihini sattuu”, valitin hoiperrellen askeleissa. Miten veli saattoikin jaksaa kävellä noin hyvää vauhtia horjumatta ja valittamatta kivusta?
“Älä valita. Itsehän halusit tulla mukaan.” Kuulin veljen sanovan ja vilkaisevan taakseen, minua. Hänen ilmeestään ei voinut päätellä mitään, mutta saatoin tuntea hänen punnitsevan vaihtoehtoja.
“Olkoot, mutta vain tämän kerran.”, Hän huokaisi ja nosti minut reppuselkäänsä.
“Selvä se!”, Lupasin tyytyväisenä saadessani matkustaa veljeni selässä. “Zetwa!”
Veljeni pysähtyi äkisti, hänen lihaksensa jännittyivät, “Hiljaa typerys!”
Sydämeni taisi jättää lyönnin välistä, kun veli tarkisti ympäristön merensinisillä viirusilmillään, yhä hievahtamatta. Sitten hän rentoutui ja jatkoi matkaa huokaisten helpotuksesta.
“Täällä et voi puhua kielellämme, liian vaarallista.” Hän sihahti varoitukseksi.
Oliko ihmistenmaa sittenkään niin hyvä kuin luulin? Nyt se tuntui ainoastaan vaaralliselta ja minun oli pakko painaa naamani veljeni vaaleiden hiuksien turvaan.
Veli huomasi tämän ja rauhoitteli jo minua: “Vaikka täällä pitääkin varoa ja olla kokoajan valppaana… On täällä hyviäkin ihmisiä.”
Nostin kasvoni Lukaksen hiuksista, mustikansävyiset silmäni kiinnostuksesta suurina, “Oikeasti?”
“Mmm… Täällä, missä olen töissä…”, Lukas aloitti ja mietti hetken miten jatkaisi, “ … On eräs ihminen joka sattuu olemaan välillä erittäin ärsyttävä…”
Katsoin veljeä kummeksuen. Ei hän ennen ollut mistään ärsyttävästä ihmisestä puhunut… Puhumattakaan siitä että olisi tutustunut kehenkään.
“… Mutta loppujenlopuksi hän on oikein hyvä ihminen.” Veli jatkoi tyynellä, mitäänsanomattomalla äänellänsä. Silti… tunsin siinä hieman pehmeyttä ja lämpöä… Tai sitten tämä saastunut ilma sai pääni pahemman kerran pyörälle.
“Voinko tavata hänet?”, Kysyin ja aloin leikitellä Lukaksen hiuskiehkuralla. Hän ei onneksi tuntunut ärsyyntyvän siitä.
“Luulen niin. Sinun on muutenkin tultava kanssani töihin.” Veli hidasti vauhtiansa, “En voi jättää sinua yksinkään. Joutuisit ongelmiin.”
“Nääh, en minä nyt niin holtiton ole!”, Vastustin ja jätin veljen kiehkuran rauhaan, “Sitä paitsi… Missä kaikki ihmiset ovat?”
Kuulin kirkkaasti kaikki ihmisten puheet ja äänet, mutta heitä ei näkynyt. Ympärillä oli vain puita, pensaita ja kaikkea muuta tylsää.
“Täällä.” Veli vastasi napakasti ja laski minut maahan. Hän työnsi edessä olevaa puskaa hieman syrjään.
Sen takaa avautui uskomaton maailma. Ihmistenmaailma.
Harmaita kovia teitä, korkeita laatikkomaisia rakennuksia? Vilkkuvia valoja ja metallisia hirviöitä… valaita.. jotka liikkuvat kuivalla maalla ja renkailla? Ja tietenkin ihmisiä. Useimmat heistä näyttivät ilkeiltä ja tuijottivat vain eteensä keskittyneesti.
Jos tämä on ihmistenmaailma, niin se todellakin on erilainen kuin kuvittelin. Ehkä jopa hieman pelottava.
“En ymmärrä…”, henkäisin hiljaa ja aloin nyplätä paitainhelmaa hermostuksissani.
“Miksi kaikki ovat niin ilkeän näköisiä..?”
Kuulin Lukaksen huokaisevan myötätuntoisesti, “Haluatko kääntyä takaisin?”
“EN!” Säikähdin veljen kysymystä. En todellakaan halunnut lähteä takaisin mereen. Olin halunnut tänne jo vuosikausia! En missään nimessä jättäisi sitä tilaisuutta välistä!
“No mennään sitten.”
Huokaisin helpotuksesta ja seurasin veljeäni lämpöiselle betonitielle. Sitä pitkin me sitten kävelimme eteenpäin, kohti Lukaksen työpaikkaa. Sieltä hän kertoi tienaavansa rahaa, jolla hän sitten pystyi ostamaan kaikkea tarpeellista.
Muistan jopa joskus kysyneeni miksei hän vain ottanut haluamiaan tavaroita. Siihen veli oli vastannut että sitä pidettäisiin varkautena ja voisi joutua telkien taa.
Ja siihenhän ei sitten kannatakaan ryhtyä... Muistan hänen jopa maininneen sinitakkiset ihmiset, mitähän ne nyt olivatkaan…? Po... poo… polii…lis..liis.. poliisi!
Heitä pitää varoa. Jos ymmärsin oikein.
Mietittyäni tätä, aloin kiireen vilkkaa vilkuilla ympärilleni. Entä jos täällä olisi poliisi? Voisiko siitä seurata ongelmia? Tai voisiko poliisi hyökätä heidän kimppuunsa, vangita ja pitää heitä kärsimyksessä? Entä jos poliiseilla olisi pitkät terävät kynnet ja tikarimaiset hampaat… Kuin valkohailla? Epätietoisuus riipi mieltäni ja painauduin tiukemmin Lukaksen kylkeen.
“Mikä nyt on?”
“Luulen että poliisi on hyökkäämässä kimppuumme…”
“Hyökkäämässä? Miksi niin luulet..?” Veli tuntui kummastuneelta.
“No kun…” Olin selittämässä kun jokin kovaääninen huudahdus takanamme keskeytti puheeni.
“Odottakaa!” Kuului sama huuto uudestaan.
Vilkaisin pikaisesti taakseni. Huutaja oli minua ja veljeäni pidempi mies, jonka hiukset sojottivat useampaan ilmansuuntaan. Mies hymyili leveästi, melkein kuin juuri itsensä täyteen syönyt hetulavalas (uskokaa pois, ne vasta hymyilevätkin!). Laitoin myös merkille että tämän pukema paita oli korallinpunainen, eikä sininen. Hampaat ja kynnetkään eivät olleet tavallisesta poikkeavia. Onneksi. Hän ei siis tainnut olla poliisi.
“Mathias…?”, Veljeni arvasi ja pysähtyi odottaakseen tätä. Pian hengästynyt mies olikin jo saavuttanut meidät ja veti nyt keuhkoihinsa runsaasti ilmaa.
“Näin… sinut… m- mennään samaa matkaa!”, mies selitti vieläkin hieman hengästyneesti, kuolematon virne naamallansa. Tämäkö oli se hyvä ja ärsyttävä ihminen, josta veli oli äskettäin kertonut?
Tunsin sydämeni pysähtyvän, kun miehen katse pysähtyi kohdalleni. Olin ensimmäistä kertaa näin lähellä ihmistä.
“Onko hän veljesi?”, mies arvuutteli ja siirsi katseensa minusta Lukakseen ja sitten taas takaisin minuun. Veli nyökkäsi yksinkertaiseksi vastaukseksi, tuulitukan tutkiessaan minua katseellaan.
“Aika suloinen… Tullut isoveljeensä!”, Mathias niminen mies totesi ja kääntyi taas Lukaksen puoleen, “Paitsi että olet paljon suloisempi~" Lukas pyöräytti silmiään ja jatkoi matkaa taas kävelytahtiin, minä ja Mathias kannoillaan.
“Mikäs on pojan nimi? Et ole sanonut vielä sanaakaan.”
Tunsin miehen virnuilevien silmien osuvan minuun. Olen yleensä se joka höpöttää armottomasti ja on tutustumassa uusiin ihmisiin, mutta nyt tunsin itseni hieman ujommaksi kuin yleensä
“Tino.”, vastasin pieni hymy karaten huulilleni, “Sinä taidat olla Mathias…?”
Osaan ja ymmärrän kiitettävästi ihmistenkieltä, sillä olen kuullut sitä muutamilta kalastajilta ja veneilijöiltä. Lukaskin on ollut todella hyvä opettaja!
“Aijai~”, Mathias myhäili, “Onko Nor puhunut minusta paljonkin?”
Veli tuhahti ja pyöräytti silmiänsä toisen puheille.
“Nor?”, Kummastelin veljeni uutta lempinimeä ja tirskahdin.
“Jep. Oltiin syömässä ja Norge tilasi sillejä norjalaisittain.”, Mathias selitti ja laski toisen kätensä tämän olkapäälle, “Siitä nimi!”
Lukas huitaisi miehen käden olkapäältään, “Tosin minä en pidä siitä nimestä ollenkaan.”
“Haha, veljeni ovat aina olleet huonoja nimien suhteen!” Nauroin ja huomasin päässeeni jo hyvään alkuun ihmisten kanssa. Olin saamassa jo uuden ystävän.
“Ai, onko sinulla useampikin veli?”, Mathias äkkäsi yllättäen, “Et ole kertonutkaan.”
Silloin Lukaksen jäänsiniset silmät vilkaisivat murhaavasti omiani. Ups, hän ei ole tainnut kertoa Eirikurista. Tuskin minustakaan, ennen kuin hän keksi ottaa minut mukaansa ihmistenmaahan.
“Ei ole muita kuin Tino.” Lukas vastasi tyynesti, muunnellen hieman totuutta.
“J-joo, taisin sanoa hieman väärin!”, yhdyin veljeni valheeseen nauraen sekavasti, “Ei ketään Eirikuria ole!”
Veljen selkää viiltävä katse osui taas suunnalleni ja tajusin mokanneeni jälleen. Miksen koskaan opi pitämään suutani kiinni?! Ajattelin läpsäisten käden suuni päälle, kuin estäen itseäni puhumasta enää sanaakaan.
Onneksi Mathias ei tuntunut välittävän ja alkoi jo selittää kaljasta, liian pitkistä työajoista, huonosta palkasta ja muusta häntä riivaavista asioista koko matkan, saaden veljeltäni yhtäkään vastausta.
**
Olin alkanut unohtaa jaloissa kiirivän puutumuksen ja kivun, tuijottaessani edessä seisovaa SUURTA sinikeltaista rakennusta. Valtava ihmisryöppy vyöryi sisään ja sitä vuoroin ulos mitä kummallisimpien tavaroiden kanssa.
En ollut ollenkaan varma mikä se oli, mutta se vaikutti tutustumisen arvoiselta. Uteliaisuus järsi pala palalta mieltäni, meidän kulkiessa aina vain lähemmäksi tuota omituista rakennusta.
“Tämä on Ikea.”, veljeni kertoi, kuin lukien ajatukseni, “Menestynyt huonekalumyymälä ketju. Täällä me työskentelemme.”
“Hyi olkoon, ruotsalaista kamaa.”, Mathias yskähti kuivasti ja katsoi inhoavasti sivulle, “Harmi, että tämä oli ainut paikka jonne pääsin töihin.”
Vilkaisin miestä hieman kummeksuen. Olin joskus käynyt Ruotsin merillä. Ihan mukavalta paikalta se vaikutti… Ainakin ulkoapäin.
“Mitä vikaa siinä on…?” Kysyin, ensin harkiten tarkkaan mitä olin sanomassa, etten taas päästäisi jotain tyhmää.
Mathias tuntui miettivän kysymystäni pienen hetken.
“Onhan se selvää!”, hän aloitti ja hieroi leukaansa, “Olen Tanskasta ja… no… En vain voi sietää mitään ruotsalaista.”
“Ai…”
“Pomommekin on ruotsalainen! Hänen kanssaan ei millään voi tulla toimeen! Kerrankin kun hän…”, Mathias aloitti jo uuden keskustelun ja puhui nyt nopeaa tahtia pomostaan ja kuinka hän ei voinut sietää tätä.
Harvinaista kyllä, mutta en kuunnellut toisen puheita kuin puolella korvalla. Huomioni oli nyt kiinnittynyt rakennuksen sivulla olevaan oveen, jossa ei ollut muita ihmisiä lainkaan.
“Toivottavasti muita ei haittaa, kun tuot minut noin vain tänne.” Sanoin hiljaa, huomatessani ovessa olevan kyltin: ‘Ainoastaan työntekijöille’ .
“Ääh…! Ei ne mitään huomaa.”, Mathias vakuutti itsevarmasti ja astui ovesta sisään.
“Sitä paitsi… Ruotsalaiset ovat todella likinäköisiä… Siksi suurimmalla osalla heistä onkin lasit!”
Vaitonaisena seurasin kahta muuta sisälle. Silmiini osui heti ensimmäisenä suuret pahvilaatikkotornit ja huonekalujen peittämä lattia. Koko halli oli täynnä tavaraa.
“Pysy täällä, äläkä riko mitään.” Lukas vilkaisi minua selvästi epävarmana siitä, kannattaisiko minua jättää yksin hetkeksikään.
Vaikka jouduin joskus… tai no… aina ongelmiin, ei se tarkoita ettenkö osaisi olla hetkeäkään aloillani.
Ehkä… Nyt en tiedä itsekään! Pitää vain yrittää pysyä poissa ongelmista.
“Ja jos tunnet olosi vähänkin oudoksi, niin sano siitä heti minulle.” Veli kuiskasi vielä korvaani ennen kuin lähti sinikeltainen työasu mukanaan pukuhuoneeseen.
Nyökkäsin ja annoin katseeni kiertää hallin poikki.
Mistä aloittaisin?
-----
Apua, toivottavasti jaksoitte lukea! :"D Yritin itse lukea tään useampaan otteeseen läpi, mutta enpä osaa sanoa oliko hyvä vai huono...
Mutta ensi kerralla mukaan loikkaa... tyttydyyy~... Berwald!
Mitähän siitäkin seuraa... kehee~
Niin, ja pahoittelen Tinon hieman kummallisia vertauskuvia (siis jos ne haittasivat). :"D
Kommentit ovat kuin ruokaa ja mulla sattuu olemaan nälkä! ^^
