//Osallistuu haasteisiin OTS20, Fandom10 ja Kolme ikärajaa, One-Shot
Author: Culliina
Fandom: Darren Shan
Characters: Larten Crepsley
General: S
Warnings: vähän kiroilua, ei spoilaa mitään kirjoista
Genre: positiivinen angst, jos niin voi sanoa, one-shot
Disclaimer: Darren Shan -sarja kuuluu kirjailija Darren O'Shaughnessylle ja kommenttinne ovat palkkani. Biisi on Chisun Vapaa ja yksin eikä sekään ole minun.
Summary: Oli lohdullista nähdä taivas. Kuinka samanlainen, muuttumaton se edelleen oli kauneudessaan. Kuinka se ei ollut muuttunut yhtään yli sadan elinvuoteni aikana, vaikka kaikki muu olikin. Taivas tulisi aina olemaan sama. Muuttumaton. Eli perustuu toisin sanoen aikaan, jolloin Crepsleyn kenraalinura loppui.
A/N: Osallistuu haasteisiin
Kolme ikärajaa (matala),
OTS20 (Fadom= Darren Shan) ja
Fandom10 (Darren Shan).
Ja vaihteeksi tälläistä. Crepsleyllä mennään edelleen, mutta seuraavaksi ajattelin ryhtyä kiusaamaan ystäväämme Mikaa
Kauheen lyhyt, mutta Toivottavasti jaksatte vielä lukea.
Mukana pysynee, jos on lukenut vähintään osat Kauhuntunneleissa (3) ja Vampyyrivuori (4).
Hyvästi!
Jälleen yksi yö paskan jauhamista. Saman paskan, jota oli jauhettu aina. Saman paskan, joka oli ennen ollut elämäni. Saman paskan, josta en tahtonut kuulla enää koskaan mitään.
En yhtään mitään! Kävelin turhautuneena poispäin prinssien salista. En jaksanut enää. Olin loppuunpalanut. Yöstä toiseen minun piti olla joko antamassa raportteja, suunnittelemassa tulevaisuutta, jahkailemassa menneitä tai pelastamassa vampyyreja milloin mistäkin pulasta.
Potkaisin kiukuissani kammarini oven auki ja jäin seisomaan siihen. Enää ei tuntunut hyvältä piiloutua omaan kammariin kiukuttelemaan. En kuitenkaan viitsisi mennä takaisin muiden vampyyrien luo -suuttuisin vain heidän koittaessaan ymmärtää, lohduttaa ja vakuutella, että olin vain väsynyt. Parin kuukauden loma ja olisin taas ennallani. Pah, sanon minä. Parin
sadan vuoden loma -ja olisin valmis siirtymään eläkkeelle paratiisiin. Minusta ei enää ikinä,
ikinä tulisi kenraalia. En vain jaksanut.
Pyörähdin ympäri ja lähdin kohti vuoren alempia kerroksia. Pitäisi saada olla hetki yksin, että pahin kiukku ehtisi väistyä, sitten voisin palata ja ilmoittaa lähteväni pois. Alkaisin elää normaalia vampyyrin elämää, ehkä jossain päin Keski-Eurooppaa. Tai ei, Siperia sopisi paremmin tarkoituksiini; siellä saisin olla rauhassa, ilman ihmisiä ja vampyyreja ja vampaneeseja. Ihan vain yksin, rauhassa. Elää luonnon armoilla.
Tietenkään en jaksaisi sitäkään kovin montaa kymmentä vuotta -joskus alkaisin kaivata seuraa, ystäviäni, mutta sitten voisin etsiä Friikkisirkuksen ja liittyä siihen. Ja tietysti voisin joskus käydä neuvostonkin kokouksissa -ehkä kuudenkymmenen vuoden kuluttua, kun hermoni olisivat latautuneet tarpeeksi. Tulisi varmasti ikävä Sebaa, vaikka en näkisikään häntä sen harvemmin kuin tavallisestikaan.
Jalkani kuljettivat minua pitkin autioita tunneleita aina vain syvemmälle vuoreen. En kuitenkaan pelännyt eksyväni -tämä vuori oli ollut kotini lähes sata vuotta ja tunsin sen mielestäni hyvin. Ainakin tämän osan vuoresta. Vuoressa kulkeminen oli hyvin lohduttavaa; ahtaat tunnelit tarjosivat yllättävää suojaa kaikessa suuruudessaan -tuntui kuin mikään paha ei voisi tavoittaa minua täältä. Lisäksi siellä oli autuaan hiljaista.
Pikkuhiljaa aloin rauhoittua ja askeleeni hidastuivat. Huomasin olevani lähellä vuoren pintaa -muutaman mutkan takaa pääsisin ulos. Raitis ilma tekisi varmasti hyvään.
Kirpeä aamuyön tuuli tervehti minua astuessani ulos vuoresta. En ollut nähnyt taivasta lähes vuoteen. Se oli kaunis. Edelleen kaunis tuhansine tähtineen. Kaukana horisontissa taivas punersi jo tulevan aamun edellä. Huokasin hiljaa. Tätä olin kaivannut.
Oli lohdullista nähdä taivas. Kuinka samanlainen, muuttumaton se edelleen oli kauneudessaan. Kuinka se ei ollut muuttunut yhtään yli sadan elinvuoteni aikana, vaikka kaikki muu olikin. Taivas tulisi aina olemaan sama. Muuttumaton. Minun lohtuni.
Tuntui ihanalta ajatella, että kohta saisin olla vapaa. Saisin nähdä taivaan, kaikki sen tähdet, aina kun halusin. Saisin kulkea omaa tietäni, valita itse polkuni. Elää omaa elämääni, unelmaani. Olla vapaa.
Mutta miksi odotin? Ei kukaan minua voinut estää -saisin lähteä kun halusin. Olin ilmoittanut lähteväni. Kaikki tiesivätkin sen jo. Myös Seba. Ja Arra. Minun täytyisi vain kerätä tavarani, sanoa hyvästit ja... lähteä.
Odotin haikeuden iskevän minuun. Olinhan kuitenkin ollut kenraali hyvin kauan ja nyt aloittaisin kokonaan uuden elämän. Niin ei kuitenkaan tapahtunut.
En epäröinyt yhtään kävellessäni takaisin kammariini ja kerätessä vähät tavarani. En edes silloin kun reppu selässä etsin Seban ja ystäväni ja sanoin hyvästit. En vuodattanut ainoatakaan kyyneltä jättäessäni Arran. En silloinkaan, kun vartijat sulkivat ovet takanani ja astuin ulos vuoresta.
Tämä ei ollut loppu. Tämä oli alku. Palaisin vuoreen vielä joskus. Enhän ollut hylännyt heimoani, ainoastaan kenraalin virkani. Nyt aloitin uuden elämän vampyyrina. Minun ei tarvinnut katsoa taakeni viimeistä kertaa. Ei sanoa, etten enää palaisi. Ei jättää viimeisä hyvästejä ja kerrata mielessäni kaikkea kokemaamme. Sanoin hyvästit siihen kun seuraavan kerran tapaisimme. Kerroin, miten onnellinen olin uudesta elämästäni. Sanoin, että näkisimme vielä.
Suuntasin katseeni kohti itää ja pohjoista. Sinne aikoisin ensiksi. Aloittaisin matkan, joka ei loppuisi koskaan. Matkan, jota kulkisin yhdessä muiden vampyyrien kanssa. Matkan, joka minun olisi pitänyt aloittaa jo kauan sitten. En kuitenkaan katunut -kenraalina olin nähnyt paljon maailmaa. Niin paljon, että tiesin nyt täsmälleen, mitä halusin.
Mä halusin olla
vapaa ja yksin,
mut joku sarvipäinen
lisäs siihen -äinen
musta tuli
vapaa ja yksinäinen Sama taivaanranta, jota olin hetki sitten katsellut, punersi nyt kirkkaammin. Vain muutama tunti auringonnousuun. Kuljin ripeämmin alaspäin rinnettä. Halusin ehtiä metsään ennen päivänkoittoa. Siellä olisi hyvä nukkua ja metsästää. Enää minulla ei olisi kiire mihinkään, ellen niin tahtonut. Saisin itse määrätä tahdin.
Se tuntui hyvältä.
Halutessani voisin vaikka jäädä asumaan metsään. Naurahdin, se olisi ollut huvittavaa; vampyyri lähtee vuoresta ollakseen vapaa ja asettuu asumaan parin kilometrin päähän metsään... Minä jatkaisin eteenpäin. Eteenpäin kohti maailmaa. Maailmaa, jossa olin elänyt niin kauan, mutta joka edelleen tuntui viraalta. Olin tutustunut ainoastaan sen toiseen puoleen. Nyt oppisin tuntemaan sen kokonaan, läpikotaisin. Ja kun aika koittaisi, voisin jättää sen hymy huulilla. Tyytyväisenä elämääni. Saisin aloittaa jälleen uuden matkan. Matkan, jolle jokainen lähtisi joskus. Matkan, jolta kukaan ei ollut vielä palannut. Matkan, jolle lähtiessäni sanoisin hyvästit tälle maailmalle.
Metsä kohosi edessäni. Se tarjosi suojan, jota kaipasin. Astuin sisään puiden sekaan. Nyt oli kotona.
Enää en voinut vastustaa kiusausta, ja miksi minun olisi pitänytkään. Käännyin ympäri ja katsoin vuorta. Katsoin entistä elämääni ja hymyilin.
Palaisin vielä.
Hyvästi,
Lähden kohti elämää.
Hyvästi,
Emme hetkeen nää.
Hyvästi,
Alkaa uusi matka.
Hyvästi,
Meille muistot jää. 
