A/N: Okei, tässä nyt viimein sitä jatkoa, vaikka sitä ei hirveästi olekaan
Toivottavasti tykkäätte!
Luku 4.
Viikot kuluivat, syksy alkoi muuttua talveksi ja lähes kaikki vaeltelivat ympäriinsä aneemisina masentuneina talven tulosta. Vain harvat hymyilivät pirteästi odottaen innolla talvea ja lunta, joka tarjosi monta upeaa mahdollisuutta tehdä piloja vaikka kenelle. Fred ja George suunnittelivat valtavaa, huikeaa, maailmojenkirjat mullistavaa jekkua, josta osansa saisivat ne onnettomat, jotka sattuivat väärään paikkaan väärään aikaan. Mikä tämä jekku oikein oli? Siitä Fredillä ja Georgella ei ollut vielä harmainta aavistusta, mutta sen suunnittelu oli jo meneillään.
Pojat istuivat oleskeluhuoneessa kaukaisessa nurkassa, josta kukaan ei voinut kuulla mitään.
”No entäs, jos me tehtäisiin jotain todella isoa, suurta ja mahtavaa!” Fred ehdotti hymyillen pirullisesti ja hieroi käsiään yhteen.
George katsoi veljeään ja pudisti päätään.
”Tyhmä. Se nyt on jo ihan selvää! Äskenhän minä jo sanoin täsmälleen samat asiat. No, jos me vaikka…” George aloitti, mutta lopetti puhumisen heti, kun kuuli ääntä sisääntulon suunnalta.
Ron, Harry ja Hermione tulivat sisään suureen ääneen valittaen liemi tunneista ja kaikesta muusta ikävästä. Ron havahtui ja huomasi kaksosten katseet nurkasta. Hän käveli sohvan luo ja lösähti siihen katse yhä veljissään.
”Mitä te teette?” Ron kysyi kulmat kurtussa.
”Ei kuulu sinulle ja nyt nosta se takapuolesi ylös siitä sohvalta ja mene muualle kavereittesi kanssa. Tämä on salaista ja kukaan, KUKAAN, ei saa tietää mitään” Fred sanoi ja virnisti.
”Mutta…” Ron aloitti.
”Menes nyt pikku Ronnie. Pysy erossa isojen poikien jutuista” George sanoi käskevällä äänellä ja heristi etusormeaan.
Ron nousi ylös mutisten jotain, ja lampsi poikien makuusaliin kaksosten seuraten tätä katseillaan. Harry ja Hermione seurasivat tapahtumaa sivusta ja kaksosten huomio kiinnittyi heihin. Hermione katsoi poikia sanomatta mitään. Fredin katse oli tulkitsematon. Se ei kertonut mitään hänen ajatuksistaan.
”Te myös. Kukaan ei saa tietää tästä. Menkää muualle leikkimään” Fred sanoi ja käänsi katseensa ikkunaan. Satoi räntää.
Hermione ei ollut puhunut Fredille sanaakaan sitten Lavenderin ja Parvatin kommentin. Fred tuntui välttelevän häntä, ja häipyi aina paikalta, kun Hermione ilmestyi.
”Jaa, no ei meitä kiinnosta teidän jutut muutenkaan” Hermione sanoi kylmästi ja marssi tyttöjen makuusaliin aikeissaan purkaa vihaansa lukemalla jotakin loitsukirjaa.
Harry katsoi Hermionen perään, kääntyi katsomaan kaksosia, jotka katsoivat häntä takaisin, kohautti hartioitaan ja meni poikien makuusaliin. Fred ja George huokasivat yhteen ääneen.
”Onpas ihmeen tylyjä ihmisiä nykyään, varsinkin Hermione. Näitkö sinä? Hän kuulosti ihan siltä, kuin aikoisi murhata meidät” George ihmetteli naurua äänessään.
”Outoa. Ei se mitään, jatketaan” Fred sanoi, mutta mietti silti vielä Hermionen katsetta, joka olisi varmasti voinut tappaa. Mutta miksi hän oli katsonut Frediä niin? Vai katsoiko hän sittenkin Georgea? Ei sillä varmaankaan ole väliä, joka tapauksessa tämä on kummallinen maailma.
Hermione käänsi kirjansa sivuja niin rivakasti, että ihme etteivät ne revenneet irti. Mikä ihme Frediä vaivasi? Poika ei ollut oma itsensä. Hän ei ollut sama naurava, huoleton Fred, jota oli ollut vielä kesällä. Tai no, hän ei ollut sellainen ainakaan Hermionen lähettyvillä. Kaikki oli niin sekavaa. Mitä oli tapahtunut sille Hermionelle, joka rakasti koulua ja opiskelua? Nykyään hän oli yksinkertaisesti niin vihainen, ettei jaksanut tehdä mitään järkevää. Mutta kenelle hän oikeastaan oli vihainen? Fredillekö? Ei, hän oli vihainen itselleen. Vihainen siitä, että oli ollut niin tyhmä rakastuessaan niin mahdottomaan henkilöön. Kun Hermione tarkemmin ajatteli asiaa, hän ei aivan tajunnut koko juttua. Hän oli vain katsonut Frediä silmiin, ja kaikki oli alkanut. Eihän Hermione edes kunnolla tuntenut koko ihmistä. Jotenkin niin vain oli käynyt, että Hermione oli rakastunut Frediin. Vai oliko hän sittenkin rakastunut vain ajatukseen heistä kahdesta, eikä todellisuudessa tuntenut niin vahvoja tunteita? Tuhannet kysymykset vilisivät Hermionen päässä. Hänen oli pakko painaa päänsä käsiensä varaan, koska hänen päänsä oli räjähdys vaarassa. Miten hänen elämästään oli tullut niin monimutkaista?
Hermione veti syvään henkeä. Hän sulki kirjansa rauhallisesti ja asetti sen matka-arkkuunsa. Pian alkaisi muinaisten riimujen tunti, ja hän aikoi olla yhtä aktiivinen, kuin oli ollut ennen kaikkea hässäkkää.
Hermione kaivoi riimukirjan esiin ja lähti se kädessään kävelemään kohti luokkaa.
”Okei. Eli poistetaan räiskeperäiset sisuliskot. Mitä muuta?” George kysyi ja naputti pöytää sormellaan. Fred mietti pitkään ja hartaasti.
”Minusta Riesun vangitsemisenkin voisi unohtaa. Ajattele miten vaikeaa olisi saada se kiinni!” Fred tokaisi ja haukotteli makeasti.
”Hei! Minä keksin! Entä jos…” George aloitti, mutta hänet keskeytettiin.
”Hei pojat!” Kuului tuttu tytön ääni.
”Eikö täällä ikinä saa olla rauhassa?!” Fred huudahti äkäisenä ja katsoi tummaa tyttöä kulmat kurtussa.
Angelica naurahti kevyesti. Hän näpräsi paksua lettiään ja hymyili.
”Ajattelin vain kysyä, että mitä teille kuuluu? Ei olla puhuttu pitkään aikaan” Angelica totesi ja nojasi pöytään.
”No jaa, ihan hyvin menee. Tuntuu vain, että kaikki jostain syystä haluaa puhua meille juuri tällä hetkellä…” George selitti.
”… Vaikka on se ymmärrettävää jos ottaa suosiomme huomioon. Kaikki melkein jonottavat, että pääsevät meidän lähelle” Fred kehuskeli.
”No ei tytöt ainakaan jonota. Joka tapauksessa, lähdettekö huispaamaan? Kenttä on vapaa ja on kauhea tarve päästä pelaamaan” Angelica sanoi ja hymyili leveästi.
”Hmm… aika huono iskurepliikki… Mutta kai me hyväksytään tarjous” George sanoi ja nousi ylös ja laittoi käsivartensa Angelican ympärille.
”Täytyy sanoa, että sinä olet jopa kauniimpi kuin ennen” George sanoi ja vinkkasi silmää.
Angelica nauroi pilkallisesti.
”Anteeksi vain, mutta sinä olet surkea iskurepliikeissä” Angelica sanoi ja siirsi Georgen käden pois ympäriltään.
”Kyllä sinä vielä lämpenet minulle, odota vaan” George virnisti.
”Sitä saat odottaa aika kauan” Angelica naurahti ja George mulkaisi häntä.
Poika oikeasti piti Angelicasta. Sisimmässään hän tiesi, että kyllä tämä vielä tajuaisi Georgen olevan itse täydellisyys. Sitä odotellessa oli hyvä pelata huispausta.
Kolmikko lähti kävelemään kentälle luudat kainaloissaan, innoissaan lentämisestä tutussa paikassa.
Päivä kului hitaasti. Sekunnit tuntuivat minuuteilta ja minuutit tunneilta. Oikeastaan, vain Fredin, Georgen ja Angelican mielestä päivä kului liian nopeasti.
Harry, Ron ja Hermione juttelivat niitä näitä oleskeluhuoneessa. Silloin tällöin ikkunassa vilahti nopea hahmo, kun kaksoset innostuivat lentämään linnan läheisyydessä.
”Se Pimento on kerta kaikkiaan hirveä!” Ron tuhahti.
”Älä muuta sano! Tuntuu siltä, että hän olisi ottanut minut silmätikukseen. Koko ajan hän huomauttaa jostain, ja mitä järkeä on harjoitella pimeyden voimia kirjan kautta?” Harry ihmetteli ärsyyntyneenä.
”No, vaikka kirjoista oppiikin teorian ja niitä on hyvä lukea, niin kyllähän loitsuja pitäisi harjoitella ihan kunnolla. Mistä sitä tietää, ettei joku hyökkäisi tänne?” Hermione totesi ja kurtisti kulmiaan.
Pimento, tuo sammakon näköinen nainen, oli saanut kaikki ärsyyntyneiksi. Typerät säännöt seurasivat toisiaan ja pieniinkin asioihin puututtiin. Äkkiä Hermionen mieleen heräsi kysymys.
”Harry, onko feeniksin killasta kuulunut mitään?” Hermione kysyi hiljentäen ääntään.
Pojat kumartuivat lähemmäksi Hermionea.
”En ole kuullut mitään pitkään aikaan. Toivottavasti kaikki on hyvin ja he ovat löytäneet todisteita” Harry sanoi pieni toiveikas sävy äänessään.
Ron huokaisi syvään ja katsoi ikkunaan. Kuului pieni kiljahdus, kun Ron näki ikkunassa jotain.
Harry ja Hermione katsoivat ikkunaan ja siellähän kaksoset ilveilivät ja vilkuttivat.
”Joillain on nähtävästi aikaa tuollaiseen pelleilyyn” Hermione tuhahti ja sulki väsyneenä silmänsä.
Kuului kova ääni ja Hermione havahtui. Oli myöhä ilta ja oleskelusali oli tyhjä. Hermione oli nähtävästi nukahtanut, eikä kukaan ollut vaivautunut herättämään häntä. Mutta mikä se ääni oli ollut. Hermione nousi istumaan ja siristi silmiään.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus herättää” Kuului ääni vähän matkan päästä.
Hermione katsoi äänen suuntaan ja näki toisen kaksosista. Hänen näkönsä tarkentui, ja hän huomasi puhujan olevan Fred. Tytön sydän pysähtyi hetkeksi. Hänen ja Fredin välit olivat olleet jotenkin jäiset siitä asti kun… kun mitä? Eihän mitään ollut edes tapahtunut.
”Ääh… Ei se mitään. En muutenkaan ollut edes kunnolla unessa” Hermione selitti ja haroi hiuksiaan.
Fred hymyili vähän ja kävi istumaan nojatuoliin Hermionen eteen. Kiusallinen hiljaisuus alkoi, mutta kesti onneksi vain hetken.
”Tuota… Minun on pitänyt oikeastaan puhua kanssasi, mutta… Äh, en tiedä. Tarkoitan, että tämä on jotenkin outoa” Fred sanoi ja puristi hermostuneena käsiään käsinojien ympärille.
Hermione kohotti kulmiaan.
”Mikä? Tai siis onhan tässä nyt jotain outoa, mutta en tiedä oikein että mitä tarkoitat”
Fred katsoi Hermionea silmissään hassu katse. Se oli ikään kuin myötätuntoinen.
”Tarkoitan, että me ei olla puhuttu tai mitään pitkään aikaan. Sinun kanssasi on aina kiva ollut väitellä ja puhua, mutta mikä nyt on?” Fred kysyi.
Hermione tunsi punan nousevan kasvoilleen. Mitäs tähän nyt sanoisi?
”No tuota, en minä tiedä. Kaikki vaan on ihan sekaisin. Ei se sinusta johdu” Hermione valehteli.
Molemmat olivat hiljaa. Mistään ei kuulunut ääntäkään. Pitkän ajan jälkeen Fred huokaisi ja nousi ylös. Hermione teki saman perässä.
”No, toivottavasti kaikki on nyt hyvin. Hyvää yötä” Fred sanoi ja hymyili.
”Hyvää yötä” Hermione sanoi.
Fred halasi tyttöä hellästi. Hermione tunsi sydämensä läpättävän nopeasti. Halaus kesti hetken ja juuri kun he olivat irtautumassa, Fred painoi kevyen suukon hänen suupieleensä. Se kesti vain sekunnin, mutta se sai Hermionen mielen sekaisin. Mitä ihmettä tuo oli?? Apua, mitä tämä nyt tarkoittaa?!
Fred katsoi Hermionea yllättyneenä itsekin.
”Anteeksi” Poika sanoi ja käveli rivakasti poikien makuusaliin.
Hermione katsoi hänen peräänsä silmät pyöreinä, pitäen toista kättään pakahtuneen sydämensä päällä.
