Kirjoittaja Aihe: LW9: Punaiset kengät || S, Andromeda ja tytär  (Luettu 3044 kertaa)

Elfalas

  • Rouva Valas
  • ***
  • Viestejä: 557
  • Die mit dem Tod tanzt
Otsikko: Punaiset kengät
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: angstahtava draama (taitaa olla tavaramerkkini nykyisin)
Ikäraja: Sallittu
Oikeudet: Pallottelen Rowlingin hahmoilla huvikseni enkä ansaitse puolta sulmuakaan.

Yhteenveto: Minä kysyn, minkä vuoksi hän sitten taistelee, mutta en saa sanoja suustani, kun hän silmieni edessä tanssii piruetteja punaisilla kengillään ja nauraa minulle.

A/N: Lyrics Wheel IX.
Luin vastikään pääsykoekirjassa tekstin tulkinnan ongelmista ja siitä, kuinka yhtä oikeaa tulkintaa on oikeastaan mahdoton tehdä. Tämän innoittamana tartuin lyriikoihin vähän uudella otteella ja luin niin, että puhujia olisikin kaksi, vaikka se ei olekaan se ilmeisin tulkinta. Ja koska tämä itsenäistymisangsti tuntuu olevan jokin johtava motiivi viime aikojen teksteissäni, niin ajattelin, että mitä sitä tyhjän päiten uusia symboleita keksimään. Tuli aika postmoderni.
Niin, ja FF100: Punainen.


Punaiset kengät



Tytär

Riuhtaisen ikkunaverhon sivuun ja katson suoraan verenpunaisena leimuavaan horisonttiin, vaikka se kirvelee silmiä ja täyttää näkökentän vihreillä valotäplillä. En minä edes halua nähdä, en pitsiverhoja, jotka ovat olleet samat kaksikymmentä vuotta, vaikka olen repinyt ne tuhanteen kertaan ja äiti on raivonnut ja ommellut lopulta uudet. En villapuseroa, jonka valitsin taktisesti peittämään vatsani muodottomuutta. En kirkkaanpunaisia kengänkärkiä, jotka pistävät vaatekaapista, joka vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen on minun. Jokin tässä kaikessa muistuttaa vääjäämättä, että aika on pysähtynyt paikalleen.

”Sinä olet siis tosissasi.”

Äiti ei tee elettäkään ojentaakseen päällystakkia, joka riippuu naulakossa hänen takanaan. Eipä tietenkään. Aikahan on pysähtynyt. Miksei äiti tajua sitä?

”Miksen olisi?” minä sanon. ”Olen istunut täällä kädet ristissä ihan riittävän pitkään.”

”Sinä olet hullu, kai sinä sen tiedät?”

”Jonkun on oltava.”

En edelleenkään katso äitiä kasvoihin. Sen sijaan katson kenkiä, kirkkaanpunaisia ja kiiltäviä. Niitä ei ole vielä koskaan käytetty. Sitten lopulta huokaan ja yritän kovasti olla kuulostamatta alentuvalta: ”Hänen väkensä on partioinut Tylyahon ympäristössä päiväkausia. Sanotaan, että hänet itsensä on nähty. Tämä on meidän tilaisuutemme, killan tilaisuus, minun tilaisuuteni!” Verhojen reunat ovat nukkaantuneet. Kuinka en ole huomannut sitä ennen?

Ravistan päätäni, keskitän katseeni taivaanrantaa rajaavaan punaiseen viiltoon. ”Minua tarvitaan siellä.”

”Vai niin. Entä miten olit kuvitellut pääseväsi sinne?”

”Ab järjestää meidät sisään. Minut ja Remuksen.”

Olen odottanut niin pitkään, odottanut auringonnousua, kutsukirjettä, jumalallista valaistumista, ojentuvaa kättä.

Kun käännyn ympäri, näkökentän reunat ovat täynnä iltaruskon sinne puhaltamaa utua, ja se saa äidin ääriviivat sulautumaan hämärään, pölyiseen makuukamariin, vanhanroosaan tapettiin, jota olen joskus yrittänyt peittää Kohtalottarien julisteiden alle. En edes käsitä, mitä koskaan olen nähnyt siinä bändissä. Äiti seisoo ovensuussa kääriytyneenä isän vanhaan torkkupeittoon ja katsoo vakaasti graniitinharmaista silmistä minun tuulentuivertamaa olemustani. Hänen kätensä olisivat puuskassa, ellei olisi untuvaista vauvanpäätä nojaamassa hänen olkaansa. Lapsi vaikertaa hiljaa unissaan – voiko vauva edes vaikertaa, eihän se tajua vielä mitään – ja hamuilee huulillaan torkkupeiton kulmaa. Hämärässäkin minä tiedän, että pojan hiukset ovat tänään helakanpunaiset. Niin kuin tontulla.

Odottanut kosintaa. Odottanut Teddyä saapuvaksi.

”Remus on järkevä”, sanoo äiti, ”Remus ei antaisi sinun tehdä tätä.”

”Tietysti ei antaisi”, minä puuskahdan, kohotan käteni ja varmaan löisinkin, jos ei Teddy inahtaisi ratkaisevalla hetkellä – hyvä elämä, mitä minä oikein teen? Hyväilen sormenpäilläni hänen nukkaista päätään, Merlin kuinka hänen tukkansa on ohut. ”Remus tietää”, minä jatkan vaimeammin, ”ettei hyödytä asettua poikkiteloin. Ei tänä yönä. Sinuna en edes yrittäisi.”

Ehkä minun sittenkin pitäisi antaa perään, jäädä pitelemään muutaman viikon vanhaa lastani ja laulamaan hänen korvaansa, kunnes kaikki on ohi. Remus lähtee joka tapauksessa, sen minä tiedän, Remus taistelee jo pelkästä velvollisuudentunnosta, varmistaakseen, että oikeus toteutuu. Hän-joka-jääköön-nimeämättä on yksi mies, ei voitto yhtä miestä vastaan ole kiinni yhdestä tytöstä. Toiset tekevät hänestä selvää ja kaikki on taas kohdallaan. Minä, yksin minä istun vanhan makuukamarini pölyisellä lankkulattialla ja liekutan lasta, jonka silmissä en näe mitään muuta kuin heijastuksen horisontista. Tunnen päivästä päivään, kuinka unelmieni kylmät kädet sivelevät Teddyn kasvoja ja kuiskivat: ”Minun, minun.”

En pysty enää katselemaan. Pyörähdän kannoillani ja naulitsen vielä kerran silmäni tummuvaan horisonttiin. Veri viilenee jälleen. Toivon koko sielustani, että voisin koskettaa taivaanrantaa ja polttaa itseni tuhkaksi iltaruskossa – mutta niin ei vain ole. Odottaminen on kytemistä, tuhoon tuomittua, jollen nouse itse ylös ja puhalla liekeille ilmaa.

Tätä kaikkea äiti ei käsitä. Äiti ei näe, että minun jalkani, meidän molempien jalat, on sidottu maahan, ja että meidät on tuomittu kompuroimaan alaspäin sitä samaa kuoppaista polkua, kunnes jompikumpi meistä panee jalkaansa ne kirkkaanpunaiset kengät ja katkaisee kierteen.

”Minä olen äitisi. Minun on pakko yrittää.”





Äiti

Äiti, sinne menevät kaikki. Äiti, minäkin tahdon mennä. Nyt, kun katson hänen kasvojaan, näen niissä kuvan itsestäni, sellaisen tyttären, jonka kuvittelin itselleni varhaisteini-iän kotileikkeihin: juuri niin kuin minä, vain hiukkasen nuorempi, villimpi ja viattomampi. Melkein hassua, kuinka juuri hänen viattomuutensa vaivaa minua nyt, oikeassa elämässä. Minäkin olen ollut sodassa, lapseni, vuosia sitten, kun sinä nukuit torkkupeittoon kääriytyneenä olkaani vasten eikä sinun vastasyntynyt poikasi.

Silloin minä lukitsin tunnollisesti kaikki ovet ja ompelin kaikkiin ikkunoihin uudet verhot, ettei valo olisi paistanut kauas eikä kukaan eksynyt mökillemme. Kun koko muu maailma myllersi itseään hajalle, minä luin tyttärelleni satuja lastenkamarissa. Laitoin joka ilta aterian kolmelle, vaikka en koskaan tiennyt, jäisikö tuoli pöydän päässä tyhjäksi – ehkä lopullisesti. Luuleeko hän, että minä todella valitsin tämän? Niin vain kävi.

Tietysti minä olisin tahtonut taistella, kukapa ei? Mutta minä päädyin uhraamaan kaiken antaakseni hänelle mahdollisuuden. Minä annoin hänelle kaikkeni, kun minusta ei kerran ollut kaatumaan kunnian kentillä suuren aatteen vuoksi. Minä rakensin parempaa tulevaisuutta häntä varten, tein valinnat hänen puolestaan, jottei hänen ikinä tarvitsisi valita niin kuin minun täytyi.

Nyt, kun katson häntä vastavaloon, puoliumpeen siristetyin silmin, näen, kuinka hänen piirteensä muuttuvat minulle vieraiksi. Hän tietää, kuinka paljon sitä vihaan, hän pilkkaa minua vaikkei hänen ilmeensä värähdäkään. Tyttö, joka ei itse seurannut unelmiaan. Tukehduttaja.

”Vanhempien pitäisi antaa lapsilleen juuret ja siivet”, hän haukkuu, ja Teddy kääntää kylkeä sylissäni vaikka hän melkein kuiskaa, niin kuin lapsi haistaisi myrkyn ilmassa, ”sainko minä sinulta koskaan siipiä?”

Minun on vaikea pitää itseni aisoissa – mutta minulla on lapsi sylissäni, se ero meillä kahdella on.

”Saithan sinä”, minä sanon hiljaa. Hänen vieraat kasvonsa halkeavat nauruun, ja minä tajuan, että on turha riuhtoa talutusnuorasta, jonka toisessa päässä ei ole enää mitään.

Hän ei ymmärrä, että kiihkeimmänkin piruetin suunta on aina sisäänpäin ja alaspäin. Hän ei palaa enää, ei enää koskaan pitele poikaansa sylissään tai syleile miestään. Minä kysyn, minkä vuoksi hän sitten taistelee, mutta en saa sanoja suustani, kun hän silmieni edessä tanssii piruetteja punaisilla kengillään ja nauraa minulle.

”Sinä hylkäät siis lapsesi ja karkaat yönselkään rynnätäksesi päätä pahkaa jättiläisten jalkoihin. Merlin, mikä onni, että tuollaisia sankareita on.”

Hän paiskaa kaapinoven selälleen ja kahmaisee esiin ne kirkkaanpunaiset mokkasiinit, jotka ostin hänelle hiukan ennen kuin hän muutti kotoa. Katsomatta minuun tai Teddyyn hän survoo jalkansa kenkiin, ei edes vaivaudu solmimaan kengännauhojaan ennen kuin syöksyy ohitseni ja, juuri niin kuin minä ennustin, karkaa takaovesta yöhön. Teddy parkuu nyt keuhkojensa pohjalta, mikään ei pakota minua hiljentämään askeliani, kun säntään ikkunaan. Hänen hahmonsa ilkkuu minua pihatieltä.

”Sankari!” hän huutaa, ja minä hädin tuskin kuulen, koska koko huone on täynnä veren kohinaa ja Teddyn ulvontaa. ”Mikä sinä sitten halusit olla? Voittaja? Idoli? Halusitko perheen? Halusitko rakastaa?”


Minä odotan koko yön kaikesta huolimatta. Istun eteisen jakkaralla Teddy sylissäni ja muistan, kuinka pienenpienet sormet puristivat huovankulmaa silloin kauan, kauan sitten.




Keane - Spiralling

I'm waiting for my moment to come
I'm waiting for the movie to begin
I'm waiting for a revelation
I'm waiting for someone to count me in

Cos now I only see my dreams, in everything I touch
Feel their cold hands on, everything that I love
Cold like some, magnificent skyline
Out of my reach, but always in my eye line now

We're tumbling down
We're spiralling
Tied up to the ground
We're spiralling

I fashioned you from jewels and stone
I made you in the image of myself
I gave you everything you wanted
So you would never know anything else

But every time I reach for you, you slip through my fingers
Into cold sunlight, laughing at the things that
I had planned, the map of my world gets
Smaller as I sit here, pulling at the loose threads now

We're tumbling down
We're spiralling
Tied up to the ground
We're spiralling
When we fall in love
We're just falling
In love with ourselves
We're spiralling

Did you wanna be a winner?
Did you wanna be an icon?
Did you wanna be famous?
Did you wanna be the president?
Did you wanna start a war?
Did you wanna have a family?
Did you wanna be in love?
Did you wanna be in love?

I never saw the light
I never saw the light
I waited up all night
But I never saw the light

When we fall in love
We're just falling
In love with ourselves
We're spiralling
We're tumbling down
We're spiralling
Tied up to the ground
We're spiralling
« Viimeksi muokattu: 14.06.2011 14:54:23 kirjoittanut Pops »

flawless

  • Alempi ylilehmä
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 10 687
  • d a d d y
Vs: LW9: Punaiset kengät || S, Andromeda ja tytär
« Vastaus #1 : 25.11.2011 17:26:04 »
Miksi kummassa tätä ei ole kommentoitu? Hieno teksti, joka ehdottomasti ansaitsisi roppakaupalla positiivista palauetta. Sellaista on ainakin minun suunnastani tulossa.

Pidin tästä ficistä, koska sen tarina sulautui Potter-kirjojen(/kirjan) tapahtumiin ja tuntui siksi todemmalta. Luen paljon RPF:a, ja pidän niistä ficeistä eniten silloin, kun niillä on pohjalla jokin todellisuudessa tapahtunut asia. Sama pätee myös fiktiivisiin fandomeihin, vaikkei voikaan puhua todellisuudesta ai miten niin Potterit eivät ole totta?! mutta tiedät varmasti, mitä tarkoitan. Tällainen kirjojen tapahtumiin sidonnaisuus kiehtoo minua. Tämäkin ficci voisi hyvin olla palanen itse kirjasta, sellainen kohtaus joka on vain jätetty kertomatta syystä tai toisesta.

Tapahtumien lisäksi myös hahmot olivat IC, ainakin tuossa ensimmäisessä pätkässä Tonks tuntui itseltään. Hänestä pystyi aistimaan sen tietyn päättäväisyyden, ripauksen kapinallisuutta ja hieman epätoivoakin, synkkyyttä. Tämän ficin Tonks oli mukavan monikerroksinen hahmo, sillä hänestä voi tehdä monta eri tulkintaa. Ainoa asia, joka minua tässä sinun Tonksissasi häiritsi, oli suhtautuminen Teddyyn. Jotenkin tuntui, että Tonks ei rakastanut Teddya niin paljon kuin ajattelin hänen rakastavan. Rakkaus Remukseenkin oli niin vahvaa, että miksi hänen suhtautumisensa lapseen olisi tällainen? Siihen olisin kaivannut selitystä. Etenkin tuo kohta, jossa Tonks vahingossa löi jompaa kumpaa, en ihan saanut selvää kummasta oli kyse, oli jotenkin outo. En uskoisi Tonksin olevan väkivaltainen läheisiään kohtaan, se ei oikein sovi hänen hahmoonsa. Lisäksi tuo töykeä käyttäytyminen hänen äitiään kohtaan tuntui OoC:lta.

Mutta muuten Tonksin hahmo oli onnistunut, ensimmäisessä pätkässä ainakin jo aluksi kun vain silmäilin tekstiä sieltä täältä enkä lukenut vielä kunnolla, tiesin heti kyseessä olevan hän. Se kertoo taitavasta hahmokuvauksesta. Äidin silmin kuvatussa osassa Tonksin hahmo muuttui vieraammaksi, erilaiseksi. Etäisemmäksi, sellaiseksi Tonksiksi jota en usko olevankaan. Tämä oli mielenkiintoinen teksti hahmojensa vuoksi, koska minulla on Tonksista oma vahva tulkintani. Sinun tulkintasi tässä tekstissä on hyvin erilainen, mikä tekee tästä mielenkiintoista luettavaa.

Tonksin äidistä pidin tässä hahmona todella paljon. Siitä lämmöstä ja lähimmäisenrakkaudesta, jota hänen tekonsa osoittivat. Samaistuin häneen kovasti, mutta samalla kävi myös sääliksi, koska Tonks ei huomannut asioista sitä toista puolta. Tämä teksti sai minut hirveän surulliseksi, koska kaikki tuntui menevän pieleen noiden kahden välillä. Ja kun tietää Tonksin kohtalon, tämä tuntuu entistä pahemmalta. Tekstin tunnelma oli vahva, ja se tavoitti minut todella hyvin. Nostan hattua siitä, koska näin vahvan ja vaikuttavan tunnelatauksen luominen ei ole helppo juttu.

Teksti itsessään oli hyvää, pidin kirjoitustyylisi selkeydestä. Kuvailet asioita riittävästi ja tarpeeksi tarkoin, kerronta on sujuvaa ja kulkee sopivaan tahtiin eteenpäin. Erityisesti pidin siitä, että käytit kuvailussasi muutamia elävöittäviä yksityiskohtia aina aika-ajoin. Esimerkiksi nuo punaiset kengät vahvistivat tunnelmaa omalla tavallaan ja symboloivat asioita, joita muussa tekstissä jo esiteltiin. Eli siis, elävää ja sujuvaa tekstiä, joka kertoi mielenkiintoista ja tunnepitoista tarinaa. Ehdottomasti vetosi minuun.

Loppu oli sydäntäsärkevä. Tuo peilaus menneisyyteen oli hieno tehokeino, joka niputti koko ficin yhtenäisemmäksi ja vahvisti sanomaa. Se, kuinka kaikki toistui uudelleen, teki aikaisemmin tapahtuneesta vieläkin surullisempaa. Pienet lapset ja äiti-tytär -suhde ovat varmoja tapoja vaikuttaa minuun tunnetasolla, ja tässä oli käytetty molempia. Itkin lopussa, ja yhä oloni on jotenkin voimaton ja epätoivoinen. Tässä oli niin paljon surua ja vääryyttä, niin paljon tunnetta, että se todella tarttui minuun eikä lähtenyt lukemisen loputtuakaan. Taitavaa, eihän tästä muuta voi sanoa.

Jotenkin koko kommentti näyttää silmiini sekavalta ja epäjohdonmukaiselta, mutta toivon että sait tästä jotakin irti. Pidin tekstistäsi oikein kovasti, ja vaikka nyt toistankin itseäni miljoonanteen kertaan, niin tiivistän ja toistan vielä kerran: tämä oli hieno teksti, jossa oli todella paljon tunnetta ja hyvää kuvailua, mielenkiintoisia hahmotulkintoja ja sydäntäsärkevä tarina. Kiitos tästä lukukokemuksesta :-*

bannu by Ingrid

Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 630
Vs: LW9: Punaiset kengät || S, Andromeda ja tytär
« Vastaus #2 : 10.03.2012 16:59:44 »
Mukavata lauvvantaita stalkkeritertun merkeissä! o7

Voi rouva Valas! Mun on pitänyt kommentoida tää ficci jo iät ja ajat, ihan siitä saakka kun päätin (muka) että kommentoin kaikki LW9-ficit. No, en ihan hirveen hyvin oo pitänyt sitä lupausta ittelleni, mutta pikuhiljaa, pikkuhiljaa ;)

Aa, että täs on kivasti tuollaista elämän kiertokulkua :) Tai pikemminkin sitä kiertokulun yrittämistä, koska Andromedahan se on, joka aina jää. Joka aina hoitaa ja huolehtii, varmistaa selustan. Tykkään hirmuisesti tästä, kun täs tulee esille Tonksin uhmaa äitiään kohtaan. Mutta toisaalta myös sitä Dromedan marttyyrisuutta, koska:

Lainaus
Tietysti minä olisin tahtonut taistella, kukapa ei? Mutta minä päädyin uhraamaan kaiken antaakseni hänelle mahdollisuuden. Minä annoin hänelle kaikkeni, kun minusta ei kerran ollut kaatumaan kunnian kentillä suuren aatteen vuoksi. Minä rakensin parempaa tulevaisuutta häntä varten, tein valinnat hänen puolestaan, jottei hänen ikinä tarvitsisi valita niin kuin minun täytyi.
<3

Mä tykkään enemmän tästä toisesta osasta, mutta relatoin kiivaasti Tonksiin. Odottaminen on jotain hirveää, tekeminen on aina parempi, vaikken mä henkilökohtaisesti mitenkään odota polttavani omat siipeni kovinkaan lähitulevaisuudessa :P Mut joo, tää loppuosa, joka paljastaa tosiaan sen Andromedan syvän tuskan ja tietynlaisen asennoitumisen siihen, että menetyksiä tulee. Ja sen katkeruuden, voi luoja.

Lainaus
Hän ei ymmärrä, että kiihkeimmänkin piruetin suunta on aina sisäänpäin ja alaspäin.
Nerokasta <3

Kiitos tästä, nautin! :)
-Bbuttis
Beelsebuttin laari
sometimes my brain doesn't work so brain

Funtion

  • Vieras
Vs: LW9: Punaiset kengät || S, Andromeda ja tytär
« Vastaus #3 : 18.06.2012 18:47:18 »
Ah, jo alussa lukeva "tuli aika postmoderni" sai mut innostumaan tästä, sillä tykkään kaikista eniten modernista kirjallisuudesta, jossa ei välttämättä oo päätä eikä häntää! Yhdenpäivänromaaneja, ajatustenvirtaa… ei oo parempaa kuin modernismi. Ei vaan oo (tosin tiedä sitten, tarkoitit tuolla postmoderni-termilläs postmodernismia… oletin näin vaan.)

Sitten lopulta huokaan ja yritän kovasti olla kuulostamatta alentuvalta
Huokaan? Onko se todella sana? Eikö siinä pitäisi lukea huokaisen? Vai enkö vain ymmärrä tuota? (Part 1: Minä ja rajoittunut sanavarastoni…)

Ehkä minun sittenkin pitäisi antaa perään, jäädä pitelemään muutaman viikon vanhaa lastani ja laulamaan hänen korvaansa, kunnes kaikki on ohi.
Antaa perään? Eikö sen pitäisi olla antaa periksi? Antaa perään kuulostaa… ehkä en sanokaa. (Part 2: Minä ja rajoittunut sanavarastoni…)

Minä, yksin minä istun vanhan makuukamarini pölyisellä lankkulattialla ja liekutan lasta, jonka silmissä en näe mitään muuta kuin heijastuksen horisontista.
Liekutan? Voi hyvä luoja, mitä se tarkoittaa! (Part 3: Minä ja rajoittunut sanavarastoni… alan tuntea jo itseni tyhmäksi.)

Laitoin joka ilta aterian kolmelle, vaikka en koskaan tiennyt, jäisikö tuoli pöydän päässä tyhjäksi – ehkä lopullisesti.
Hui kamala, miten ihanasti kirjoitettu lause! Se on täynnä pelkoa ja haikeutta. Siitä pursuvat tunteet hyökyy mun yli. Kertakaikkisen upeata sanojen käyttöä. Aiheutti miltei kylmiäväreitä.

Minä odotan koko yön kaikesta huolimatta. Istun eteisen jakkaralla Teddy sylissäni ja muistan, kuinka pienenpienet sormet puristivat huovankulmaa silloin kauan, kauan sitten.
Kertakaikkisesti upea kohta, joka tiivisti sen kaiken surun ja haikeuden. Mä olin tosi lähelle, jotten alkanut itkemään tämän luettuani.

Mä en oikein osaa sanoa näistä hahmoista mitään, sillä mun on pakko tunnustaa, että oon erittäin huono muistamaan kunkin nimeä ja yhdistämään niihin oikeita kasvoja/luonnetta/tekoja. Erityisesti nää vähän sivummalle jäävät hahmot ei millään löydä paikkaansa mun aivoista. Siksipä skippaan kokonaan sen kohdan, missä olisin arvioinut hahmojen tarkoitusperiä ja uskottavuutta.

Mä odotin koko ajan jotain sellaista kohtaa, joka olisi sitonut nuo punaiset kengät tähän tekstiin. Ehkä se sitten tuli lopulta, kun puettiin punaiset kengät jalkoihin, mutta toisaalta se jäi vähän etäiseksi… oliko sillä jokin symbolinen tarkoitus? Mä en tiedä.

Musta tuntuu tyhmältä, miten mä kehun kommenteissani aina kaikille niiden kirjoitustyyliä, mutta mä en vaan voi olla sanomatta siitä, jos se on mulla mielessä… joten siksipä joudun nytkin kehumaan tätä sun kaunista kirjoitustyyliäs! Sun sanavalinnat oli mukavan erilaisia, esim. graniitinharmaat silmät. Sä et valinnut sitä yleisintä vaihtoehtoa tähän. Sä otit sen harvinaisemman kakkosvaihtoehdon. Ajattelit laatikon ulkopuolella. Mä ite olisin varmaan valinnut tuohon esimerkkiin tuhkanharmaat tai kivenharmaat silmät… eli juuri sen ns. tyypillisimmän vaihtoehdon.

Sun dialogi oli ehdottoman nautittavaa. Se oli sopivan napakkaa ja lyhyttä, ei ylipursuavaa tai turhaa, vaan tiivistettyä. Juuri sellaista, minkälaista dialogin kuuluisikin olla. Erityisesti tämä kommentti kiinnitti huomioni: ”Sinä hylkäät siis lapsesi ja karkaat yönselkään rynnätäksesi päätä pahkaa jättiläisten jalkoihin. Merlin, mikä onni, että tuollaisia sankareita on.”

Mä yritin etsiä tästä jotain moitittavaa, mutta en löytänyt mitään. Mun mielestä tää poikkesi jotenkin muista mun lukemista teksteistä, sillä tää oli sellainen, että se jäi mieleen. Noi punaiset kengät konkretisoi tän. Vaikka, kuten sanottua, en löytänyt niiden symbolista merkitystä.

Kiitos kauheasti tästä tekstistä! Pidin tästä ja luen tän varmaan vielä uudelleenkin. :)

SparrowCat

  • ***
  • Viestejä: 33
  • Perustelijoiden kuningatar
Vs: LW9: Punaiset kengät || S, Andromeda ja tytär
« Vastaus #4 : 08.07.2012 12:03:48 »
Mitä?! Kuinka musta tuntuu, että oon lukenut tämän aiemmin? Enkä ole kommentoinut? Kamalaa, jättää nyt näin hieno ficci kommentoimatta...

 Eli loistavaa tekstiä tässä näin. Punaiset kengät -otsikko aivan kutsuu lukemaan, vaikka kengistä olis voinut mainita hieman enemmän. Dora ja Andromeda ovat todella mahtavia hahmoja, teksistä saa selkeän kuvan.

Surullinen, nerokas, kaunis teksti, sanotaan nyt aivan lyhyesti.


SparrowCat, joka on todella pahoillaan näin lyhyestä kommentista
I'm just a cute cat or a weak sparrow, don't hurt me

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Vs: LW9: Punaiset kengät || S, Andromeda ja tytär
« Vastaus #5 : 27.03.2020 10:11:26 »
Etsin kommentoitavaa Kommentoinnin ABC -haasteeseen ja tämä teksti kuulosti mielenkiintoiselta! Hauskasti myös LW9-kierroksella kohdallesi osunut Keanen kappale on minulle ennestään tuttu ja olen kuunnellut sitä enemmänkin silloin, kun kyseinen kappale julkaistiin. Tässä oli siis mukana myös jonkinlaista nostalgiaa! Oli hauska huomata, mitä pätkiä olit kappaleesta valinnut tekstiin. Mielestäni ne sopivat tähän hyvin ja tulkitset kappaletta omalla tavallasi.

En muista koskaan lukeneeni tästä tapahtumasta Tonksin ja äitinsä välillä, minkä vuoksi tempauduin tähän varsin vahvasti mukaan ja pystyn hyvin kuvittelemaan, että kirjoissa Tonksin päätös lähteä vastasyntyneensä luota on ollut tuollainen kapinallinen, vanhoja kuvioita vastaan taisteleva päätös. Pidin erityisesti ensimmäisestä osasta ja Tonksin näkökulmasta, jossa tuo kaiken vanhan näkeminen ja muistaminen ja siitä etääntyminen tulee hienosti ilmi. Se on tuttu omastakin elämästä: paluu lapsuudenkotiin pitkän tauon jälkeen ja ympärillään näkee paljon sellaista, josta haluaa irtautua.

On mielestäni Tonksille hyvin tyypillistä haluta toimia toisin kuin äitinsä, valita toiminta ja taistelu pakenemisen sijaan. Toisaalta, niin kuin Andromedan näkökulmassa tulee ilmi, on kotiin jääminenkin tietynlaista taistelua. Kokea tuollaista pelkoa rakkaiden paluusta, tukkia ikkunat, jotta valo ei pääse pakenemaan, elää pelossa ja epävarmuudessa ja samalla uskoa siihen, että omalla lapsella on edessä elämisen arvoinen elämä. Tämä teksti sai myös ajattelemaan sitä, että Tonks tuli raskaaksi "väärään" aikaan, koska joutui tilanteeseen, jossa hänen piti tehdä näinkin suuri valinta. Kirjasarjassa Tonksin ja Remusin lähtö Tylypahkan taisteluun on kuvattu sankarilliseksi, mutta tämä teksti näyttää Teddyn vanhempien uhrauksen toisenlaisessa valossa.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä, vaikka aihe oli synkkä. Onnistut kuitenkin todella hyvin kuvaamaan kaksi eri näkökulmaa, kaksi tulkintaa tilanteesta, jossa historia toistaa itseään, mutta valinta sukupolvien välillä on eri. Tämä herätti myös kysymyksiä ja pohdintoja kirjasarjan tapahtumista ja ennen kaikkea ajatuksen siitä, miten Teddy Lupin kasvaessaan suhtautuu vanhempiensa uhraukseen. Kiitos siis tästä hienosta tekstistä! :)

between the sea
and the dream of the sea